Säkeniä, Kokous runoelmia

Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaansuomennettuna ulos

 
        Yks' rengas kahleistasi
        Nyt katkes', Suomi, taas:
        Selvillä sanoillasi
        Nyt lak' on lukeas,
        Jok' oikean ja väärän
        Eroittaa toisistaan,
        Ja lausuu, minkä määrän
        Vapauttas sallitaan.
 
 
        Despootti saattaa sortaa
        Lain vangiks' allensa,
        Lain muurit rikki murtaa,
        Oikeuden tallata;
        Hän Themin alttarilta
        Voi tulen temmata,
        Sen viedä ihmisiltä,
        Yöks' päivän tummentaa.
 
 
        Vaan vaikka hän sen heittäis
        Aluenjärvehen,
        Ja vuorillakin peittäis
        Maan paksuun mantereen;
        Niin kipinäinen sielläi
        Kytisi oikeutta,
        Maailmaa ei hän vieläi
        Vois ijäks' orjentaa.
 
 
        Ois Deak-Väinämöinen
        Tok' vielä silloinki,
        Jost' aika tumma, öinen
        Tukalaks' tuntuisi:
        Se pyytäisi sen sieltä
        Ja syttäis jällehen,
        Ja kansalaisten tieltä
        Pois loistais vääryyden.
 
 
        Sä, Suomalainen, kulje
        Lain tietä aina vaan;
        Sä älä toista polje,
        Äl' itsees poljeta!
        Kuin kansa eksymättä
        Oikeutta noudattaa,
        Ehdotta, estymättä
        Perivi oikeus maan.
 

Äitillä on nälkä

(Kevättalvella v. 1868.)

 
        Ah äiti armahani,
        Sä, surkee Suomenmaa,
        Kuin katson vaivojasi,
        Sydäntän' kouristaa!
 
 
        Kyll' usein uhkui ennen
        Ravinto rinnoistas,
        Runsaudell' äitinlemmen
        Sä ruokit lapsias.
 
 
        Nyt ompi kasvos kalvas,
        Ja rintas tyhjät on;
        Nyt silmäs, ennen valpas,
        On tumma, tuikkeeton.
 
 
        Sun sydäntäsi tuimaa,
        Ja nälkä sull' on nyt;
        Ja päätäsikin huimaa
        Jo tuska yltynyt.
 
 
        Oi äiti, tänne pääsi
        Mun paina parmaillen',
        Niin sua viihdyttääni
        Ees laulan itkien!
 
 
        Ees laulan, torjuks' Tuonen
        Omalla kielelläs;
        Jos auttais: sydänsuonen'
        Puhkaisin mielellän';
 
 
        Johtaisin suuhus johdon
        Sulinta vertani,
        Kuin tietäisin tään rohdon
        Sun saavan terveeksi!
 

Eräs nälkätalven kuvia

(1867 vuoden lopulla.)

 
        Oli kolkko: mä kangasta kuljin
        Lumi singoten silmihin lyö;
        Jop' on päiväki maillensa mennyt,
        Pian jontuvi jouluinen yö. —
        Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
        Maantietä mun eelläni päin?
        Koto kaukana lienevi sillä,
        Joka matkall' on tuiskussa näin!
 
 
        Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
        Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
        "Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
        Miss' arvelet vietellä yös?
        Peninkulmalt' on kummankin puolen
        Talotointa, ja ummessa tie;
        Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
        Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"
 
 
        "Hyvin joudanki kuolla ma kurja.
        Koto kuoltuan' mullakin ois!
        Liki hiipasikin Manan siipi,
        Tämän lapsen kun sammutti pois;
        Kipuhuns' olis syönyt se rintaa —
        Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
        Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
        Nukun luo, menen myös Manalaan!"
 

Valtiollista

(v. 1865.)

 
        "Äl' usko Ruotsalaista,
        Sä, suora Suomen mies;
        Hän viekastaa ja pettää,
        Vaikk' ystävyksiä on;
        Hän kielen sulta sorti,
        Ol' sortaa mielenkin;
        Äl' usko Ruotsalaista,
        Sä, suora Suomen mies!"
 
 
        Kyykäärmehet näin kuiskaa
        Nyt Suomen korvahan;
        Min sadat vuodet liitti,
        Sen syövät irralleen. —
        Pois, väärät viettelijät!
        Ei käy se koskaan niin!
        Niin Suomen mies ei luovu
        Vanhasta veljestään.
 
 
        Ne on kuin kuus' ja koivu,
        Jotk' yhteen kasvoivat:
        Yks' tähti yltä tuikkaa,
        Yks' juurten all' on maa;
        Jos koivun lehvät liehaa,
        Vaan kuusen humajaa,
        Niin äänensä omansa
        Se kuuluu kummaltai.
 
 
        Yks' Kaarle meitä johti,
Yks' Kusta kumpaakin,
Yhteinen Lützin kenttä
        Ja Narvan tanner on;
        Ain yhdet virrat verta
        Ne huuhtoi kummankin,
        Ja vierekkäinpä viertiin
        Pultavan hautaankin!
 
 
        Niin miksi meidän kiistää
        Vieraita syitä vaan!
        Ei kiistä kaksi virtaa
        Ves'jaosta alkaneet,
        Kut kumpikin on lapset
        Tään yhden lähtenen,
        Vaikk' onkin äyräät toisin,
        Tie toinen kummallai.
 
 
        Jos Suomen kieli sortuis
        Ja kansa hukkuis pois,
        Ei Ruotsi rangaistusta
        Ja syytä siitä sais;
        Syy ois se Suomalaisten,
        Jotk' itse torkkuvat,
        Tai turhin syin ja mielin
        Yks' toistaan sortavat.
 
 
        Siis, veikko Ruotsalainen,
        Sä, vanha ystävä,
        Pois kiista keskeämme!
        Ja liitto lyökämme:
        Jos sulta taikka meiltä
        Katoisi ystävyys,
        Niin silloin sydämemme
        Rinnasta ratketkoon!
 

Meidän vieraissa-käynnit

 
        Mikä kuuluvi kumina,
        Mikä hurraus, humina
        Tuolta länsituulen päältä,
        Ylitse Itäisen meren,
        Poikki suuren Pohjanlahden?
 
 
        Sinne on joukkoja samonnut,
        Tuhansia tulvaellut,
        Norjanmaalta matkustanut,
        Tasan tullut Tanskastakin,
        Ruotsia anastamahan,
        Väkevätä voittamahan;
        Mutta ei nyt, niinkuin muinoin,
        Entis-aikoina pahoina,
        Sotimalla, sortamalla,
        Ryöstämällä, raastamalla,
        Vaanpa kättä antamalla
        Velikansa veljellensä.
        Pois on kaatunut käsistä
        Sodan ankarat asehet:
        Pikarit pivoiss' on heillä.
        Sarkat suuret saapuvilla,
        Joista juovat ystävyyttä,
        Verestävät veljeyttänsä,
        Kauan outoin' oltuansa,
        Eksyksiss' elettyänsä
        Veli toinen veljestänsä,
        Heimos heimokunnastansa.
 

* * *

 
        Samoinpa tuli sanomat,
        Viestit vieri Venäjältä,
        Kansaisesta kaupungista,
        Moskovasta mahtavasta,
        Jotta kulki joukko suuri
        Venäläisten veljeksiä
        Etelästä etempätä,
        Slavilaisia samosi
        Oppimass' omaisiahan,
        Toisiansa tuntemassa.
        Paljon piiruja pitivät.
        Suuren joukon juhliansa,
        Suunsa puhtaaksi puhuivat,
        Sydämensä sytyksihin;
        Ystävyydess' yhdistivät
        Sulosanoilla sitoivat
        Luojan luomaiset sitehet,
        Kaikkivallan vahvistamat,
        Joit' oli aika auki saanut,
        Onnen retket ratkellehet.
 

* * *

 
        Niin mihinkäs me menemme,
        Suomalaiset suoriamme?
 
 
        Onhan meilläkin omoa
        Sukuamme sangen suurta,
        Laajoa lajipereä
        Yltäkyllin ympärimme,
        Mennä vieraiks' vaikka minne.
        – Lähdemmekö Lapinmaahan?
 
 
        Lähtenemme Lapinmaahan.
        Lappalainen, laiha poika,
        Vesisilmä, vääräsääri,
        Nokisella nuotiolla
        Tuiman tunturin selällä
        Pian laittavi pitonsa,
        Joutuisasti juominkinsa:
        Ulos veitsensä vetävi,
        Pitkän puukon paljastavi.
        Jolla juhdan teurastavi,
        Poron kaulan katkaisevi;
        Veren korjaa kaukalohon,
        Taljan päältä tempoavi,
        Lihat taiten leikkelevi,
        Rasvat luopi lautaiselle:
        "Syö nyt, serkku, juo nyt, serkku,
        Pidä pitoja hyviä;
        Syö tuota sydänytyä,
        Munuaista maksan kanssa,
        Tahi keuhko kelvanneepi,
        Vaiko aivoista alotat,
        Tahi tahtonet lihoa
        Luun luota, liki kuvetta,
        Tai takoa lautaiselta?
        Sitten syötyäs lihoa,
        Kuuta, muuta kyllältäsi,
        Rasva ryyppeä lopuksi,
        Veri varsin viimeiseksi:
        Niin tulet tukeva poika,
        Miesi muita muhkeampi!"
        Ei tämä makuisa meistä;
        Mennä muuanne pitävi.
 

* * *

 
        Niin mihinkäs nyt menemme?
        – Jos mennemme Inkerihin.
 
 
        Inkeriss' isäntän' ompi
        Venäläinen vieraskieli,
        Vieraskieli, vierasmieli;
        Vaan ei tuo pahoin pitele,
        Ynseästi yllättele;
        "Sdrastvui, matuschka Tshuhonets;"¹
        Meille virkkaa vastahamme;
        Kupin kaalia panevi,
        Tuopi tuopin vaassavettä:
        "Kuschai kisluju kapustu²
        Syö nyt, juo nyt, naapur kuoma!"
 

* * *

 
        Ei tämä makea meistä;
        Mennä muuanne pitävi.
 
 
        Niin mihinkäs nyt menemme?
        – Jos mennemme Vironmaalle.
 
 
        Virolainen, vaivalainen,
        Kallis kielikumppalimme,
        Velikulta, veikkosemme!
        Et ole itse isäntä
        Viljavilla vainioillas,
        Etkä itse vahtimassa
        Rahaisia rantojasi;
        Siell' on rannassa ritari,
        Tuimasilmä Saksalainen,
        Haarniskainen hartioilla,
        Rautapaita parmahilla,
        Rautakintahat käessä,
        Rautakäsi kintahassa,
        Jolla viittavi vesille,
        Tuonnemmaks' jo, tullessamme,
        Sekä huutoa huhuvi,
        Kiivahasti kiljaisevi:
        "Kann die Ehre gar nicht haben!³
        Poies täältä Pohjalainen,
        Tuppisuinen Suomalainen!"
 

* * *

 
        Niin mihinkäs nyt menemme,
        Koetamme kostiloihin,
        Kansapitoihin pyrimme,
        Koska pois paeta täytyi,
        Pois paeta pohjaisesta,
        Tulla takaisin idästä,
        Eteläst' evättyn' olla,
        Luopua likisuvusta,
        Heimo heitteä omainen?
 
 
        Lähtenemme länttä kohden,
        Rehevähän Ruotsinmaahan.
 
 
        Ruotsi, Suomen valon juuri,
        Sin' et, Suomen äiti suuri,
        Laske kesken palaamaan;
        Jos vaan voimme vieraiks' tulla
        Luokses sun, niin äitikullan
        Sylet suloiset on sulla
        Meit' avoinna halaamaan!
 

Päivä koittaa!

 
        Öinen huuru hälvenee jo taivahalle,
        Levättyään lähtee tuuli kankahalle,
        Siellä täällä lintunenkin laulahtaa,
        Luonto, vielä yön sylissä, havahtaa;
        Päivä koittaa.
 
 
        "Päivä koittaa", äänet korvahani huutaa,
        "Ei nyt enää ole tarvis tulta muuta;
        Katsokaa, kuin ilman ranta valostaa,
        Kynttilät ja lamput saapi sammuttaa;
        Päivä koittaa!"
 
 
        Minä heille vastaan: päivä kyllä koittaa,
        Vaan ei taida yöltä valtaa vielä voittaa;
        Katsokaa, kuin kaakkosesta uhkajaa
        Paksu pilvi päivän rannan sammuttaa;
        Päivän voittaa.
 
 
        Meill' on vielä kesken paljo puhdetöitä,
        Siksi älkää sammuttako kynttilöitä;
        Mennä tulta lainaamaan ois hourun työ;
        Pirttihimme pinttynyt pimeä yö;
        Päivän voittaa.
 
 
        Kuinhan haihtuu pilvi, nousee päiväkulta,
        Ja kuin enää eroittaa ei taida tulta,
        Vasta silloin sammutella aika ois,
        Silloin laulella, kuin lamput pannaan pois:
        "Päivä voittaa!"
 

Ilmarista tarvis

 
        Ilmarin, ihmetten herran,
        Selvimmän seppien pään,
        Soisin viel' käyväksi kerran
        Ilmoilla maan pahan tään.
 
 
        Tenhosan teettäisin miekan:
        Silläkös silpoa vois
        Päältänsä myrkkyisen, viekkaan
        Kyyn kähykieliä pois!
 
 
        Vieläpä teettäisin seulan,
        Tietosan, taiteliaan,
        Oikean ihmisten-seulan,
        Kummaks' ja kammoksi maan.
 
 
        Seula se puohdinna oisi
        Patriotismin ja muun,
        Ruumenten röykköhön loisi
        Pois nämä pieksäjät suun!
 

Kreikkalaisen vala

(Menneestä vuosisadasta).⁴

 
        Kuin kauan. Palikarit, kuin kauan aiomme
        Kuin karhut yksin käydä me rotkoiss' vuortemme?
        Kuin kauan metsiss' olla ja piillä aina näin?
        Ja vanhempamme jättää ja lapset, synnyinmaan,
        Myös hellät mielenliitot ja tunnot unhottaa?
        Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
        Kuin vuotta viisikymment' on orjan kahleissaan;
        Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
        Ett' eikö päätän' poikki jo kohta lyötetä!
        Siis yhtykäämme kaikki! Jo aika tullut on!
        Ja ristin päällä liitto lyökäämme vilpitön.
        Niin nostakaamme kättä me kaikki vannomaan
        Nyt Luojan vahvan kautta ja kaikkivaltijaan:
        "Sen vannon sulle, Herra: ei hirmuhaltija
        Mun niskoani koskaan voi maahan kuonnuttaa,
        Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
        Ei uhkaus eikä kulta, jos kaiken maailman.
        Niin kauan kuin mä liikun ja allani on maa,
        On mulla yksi toivo: tuo Turkki turmella.
        Mä orjanluonnon murran ja kahleet synnyinmaan'
        Ja tappelussa seison ain' läsnä johtajaan'.
        Jos rikkoisin tään liiton, mua taivas rankase,
        Ja luhdo luuni tuhkaks' ja tuuleen viskele!"
 

Virolaisen valitus

(Mukaelma.)

 
        Enpä tuohon tuskastuisi,
        Pahastuisi pakkotyöhön,
        Enkä kaskea kajoisi,
        Palon polttoa pakene.
        Vaan ma tuskastun talohon,
        Pahastun hovin pahoihin,
        Kajoan kovan kuria,
        Kovan ilkeän isännän,
        Suuta suuren Saksalaisen,
        Kättä korkean komannon. —
        Voi sinua, Virolainen,
        Virolainen, vaivalainen!
        Punaiset on herran portit,
        Herran ukset hurmehiset
        Verestä Viron urosten,
        Viron poikien punasta.
        Miehet rauoissa rujuvat,
        Virot vertensä vilussa.
        Pojat pauloissa pahoissa,
        Toiset tyrmien tuhossa.
        Immet itkien matavat,
        Valittaen vanhat vaimot
        Armoa anelemahan,
        Huojennusta huutamahan
        Herralta kovan kovalta,
        Isännältä ilkeältä.
        Isäntä ulos ajavi,
        Herra heitti huonehesta,
        Rengillänsä ruoskittavi,
        Passarillansa panetti
        Armojen anelijoita,
        Hakijoita huojennuksen. —
        Min kana munan munivi,
        Se on syöä Saksalainen;
        Minkä lammas lapsen saapi,
        Se on paistiksi pahalle;
        Lehmä vasikan valutti,
        Herttaisen härän Heluna,
        Ottipa, osasi senkin,
        Riisti raukalta Virolta;
        Tamma varsansa tekasi,
        Orihin olille saatti,
        Ori Saksan reen etehen,
        Saksan suositeltavaksi;
        Äiti poian tuuitteli,
        Turvaksensa toivotteli,
        Sinnepä sekin sekautui,
        Orja olkosi pojiksi;
        Päivät viettävi pelossa
        Rukoellen ruoskijoita,
        Yöt uuettomat vesissä
        Rukoellen Luojoansa,
        Luojalta lohutustansa,
        Kullan kuoleman tuloa. —
 
 
        Paha on päähän pääseminen,
        Tuima aikahan tulenta;
        Tulta tuoahan hovissa
        Hovin leipänä etehen.
        Itkua oluet siellä,
        Viinansa haluvesiä,
        Kipunoit' on kakkaransa,
        Vitsoja veropalansa.
 
 
        Jos ma pääsisin pahasta,
        Pahan pauloista pahoista,
        Pääsen tuimasta tulesta,
        Hukan hirveän kiasta,
        Pääsen karhun kainalosta,
        Hauin suuren hampahista.
        Jos ma pääsisin hovista,
        Herran linnan liepeheltä,
        Et sinä enämpi minua,
        Koira kirjava, purisi,
        Etkä päälleni enämpi
        Kavahtaisi, koira musta.
 
 
        Tehkös liitto, koiraseni,
        Luja liitto laatikamme,
        Ett' etten enämpi hauku,
        Purisi kovan kovasti,
        Niin minä lihoa toisin,
        Kakut kantaisin eteenne,
        Kainalossani Kokille,
        Huivillani Hurttaselle,
        Simolle hihan sisässä,
        Pennulle poveni päällä.
 

II

Elämä

(Kreikasta.)

 
        Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkiki täällä,
        Tuiskut ja tuulispäät kaikki se kärsiä saa;
        Onni se on perimiesnä ja sattuma sill' apulaisna,
        Yhden yhdänne luo, toisia toisanne vie;
        Yksiä lauhkea tuuli ja myrskyt toisia kohtaa,
        Yhteen vaan satamaan kaikki he viimeksi käy!
 

Epäilijä

 
        Minä etsin ja etsin jo kauvan —
        Ilon polvuilta poiketen pois —
        Sitä lähdettä, jostapa rauhan
        Sydänparkani siemata vois.
 
 
        Elon vimmahan heitimme hurjaan,
        Olin maailman markkinamies;
        Minä arvelin: mielehen' kurjaan
        Tämä lohtua tuo kukaties.
 
 
        Nepä, hekkuman hehku ja huiske,
        Pian tuhkalta tuntuivat vaan,
        Sulonaisenki suutelot, kuiske
        Rupes' kohta jo inhoittamaan.
 
 
        Ja ma istuimme viisasten luokse
        Sekä juurehen tietojen-puun:
        Muka tästä se neste nyt juoksee,
        Joka jäähtää mun polttavan suun'!
 
 
        Ja he ottivat omenan puustaan,
        Ja mun syödäni antoivat sen.
        Vaan karvas ja kuiv' ol' se suustan',
        Siten jäähdintä saanut ma en.
 
 
        Jopa selvemmän vastauksen, luulin,
        Toki taitehen hengeltä saan;
        Mut vaan kantelon kaikua kuulin
        Kysymykseeni polttelevaan.
 
 
        Ja ma kaikesta, kuin täten koetin,
        Läpi etsien taivahan, maan,
        Mitä vaivainen muuta ma voitin:
        Epätoivon ja epäilyn vaan!
 

Kohtalon ivaus

 
        Siin' ompi nyt se nuori, hellä äiti,
        Joll' ol' niin suuri huoli lapsistaan;
        Hän kylmänä ja tunnotoinna tuossa
        On Tuonen hääpuvussa arkussaan!
 
 
        Juur' viimeisen nyt kerran puolisonsa
        Kalliita kasvoja sen nähdä saa;
        Ah, tummennut on, sammunut se silmä,
        Jok' ennen tälle säihkys' rakkautta!
 
 
        Täss' ompi murtua jo miehen mieli;
        Vaan murheen maljan pohjahan hän juo:
        Juur' tällöin lapsentyttö, kantain, lasta
        Nuorinta äitin arkun luokse tuo.
 
 
        Laps' äitiänsä katselee ja nauraa,
        Ei tunne Tuonen tässä käynehen,
        Ei Manalaan menoa, luulee äitin
        Vaan oudonlaiseen sänkyyn nukkuneen!
 
 
        Herättää tahtoo äitin, tapailevi
        Sen kääriliinasia kädellään,
        Ei tiedä, ne on Kalman juhlavaatteet,
        Joiss' äiti ijäks' hältä kätketään!
 

Koston päivä

(Dies irae, dies illa.)

 
        Koston päiv' on julma, suuri,
        Silloin murtuu luonnon muuri,
        Tietäjät näin lausuu juuri.
 
 
        Silloin kaikki hämmästyvi,
        Luodut kaikki peljästyvi,
        Tuomari kuin lähestyvi.
 
 
        Enkelit ne torvillansa
        Kutsuu kuolleet haudoistansa
        Saamaan palkan Luojaltansa.
 
 
        Luonto, kuolo kauhistuvi,
        Syntis-parka surkastuvi,
        Tuomari kuin julmistuvi.
 
 
        Luku silloin lasketahan,
        Teot tarkoin tutkitahan,
        Kaikki kyllin kostetahan.
 
 
        Ja kuin päätös annetahan,
        Pahat silloin rangaistahan,
        Hurskahat ne armaitahan.
 
 
        Kuinkas, kurjat, vastannemme,
        Kuinka puoltamme pidämme,
        Ken on puolusmiehenämme?
 
 
        Herra suuri, voimallinen,
        Ole mulle armollinen,
        Tuomarini turvallinen!
 
 
        Jesus armias, tuskallasi
        Ostit mun ja vaivallasi,
        Ota siis nyt kansanasi!
 
 
        Verta tähteni hikosit,
        Jumaluudestas erosit,
        Kuoleman väen kirosit.
 
 
        Vaikk' on kaikki kirjassasi,
        Kuitenkin sä armostasi
        Armahtele lapsiasi!
 
 
        Sydäntäni synnin vaiva
        Niinkuin Tuonen toukka kaivaa,
        Parane ei tunnon haava.
 
 
        Keksithän Marian huolen,
        Muistit ryövärinkin puolen,
        Muista muakin, kuin kuolen!
 
 
        Ansiot' ei ole mulla,
        Vaan on laupeutta Sulla,
        Anna mun tyköösi tulla!
 
 
        Äl' eroita karjastasi,
        Laske lammaslaumanasi
        Oikealla puolellasi!
 
 
        Erotuit' ei vihas säästä
        Ijankaiken itkemästä;
        Mua lastes joukkoon päästä!
 
 
        Sulle huokaan hartahasti,
        Anon, että armiaasti
        Suot mun kuolla autuaasti!
 

Murheen hedelmä

(Mukaelma.)

 
        Murhe niinkuin kotka, jok' ampuen tempaavi saaliin,
        Kyntens' iskevi juur' sykkävähän sydämees;
        Mutta se vahvoin lentimin sitten maan yli nousee,
        Kantaen täältä sun pois taivahan kirkkauteen!
 

Rangaistuksen kovuus

(Mukaelma.)

 
        Ei Jumala näin kovin sua koskettaisi,
        Jos vähemmällä vaan sun kuuliaiseks' saisi!
 

Nosta silmäsi

 
        Tukesi ja turvasi kuin hautaan saatit,
        Toivos, riemusi sen kanssa maahan maadit,
        Eikä valo' ole orvoks' jäänehellä
        Enemmän kuin yöllä korpeen eksyneellä:
        Nosta silmäsi!
 
 
        Koska tauti, taittanut sun vuotehelle,
        Rauhaa vangilleen ei anna vaivaiselle,
        Elohon ei, eikä kuolemahan päästä,
        Raatelee, vaan heikon henkiraiskan säästää:
        Nosta silmäsi!
 
 
        Tai kuin tuttavas ja ystäväs sun pettää,
        Talosi ja tavarasi sulta kettää,
        Tahi kateus niinkuin toukka kunniasi
        Juuret jäytää, häpeään sun sortuasi:
        Nosta silmäsi!
 
 
        Nosta silmäsi,
        Ajatukses anna lentää liitäellä
        Tuonne taivahalle, taakse tähtitarhain;
        Niin sä tunnet, ett' ei ole ihmisellä
        Oleminen täällä ainoa ja parhain,
        Että rientos, riehus, riitas on vaan retki,
        Ijäisyyttä kohden aina kulkevainen,
        Retki, jonka vaivoj' on vaan vähä hetki,
        Jok' on niinkuin merta vastaan pisarainen!
 

Marian murhe

(Stabat mater dolorosa.)

 
        Murehella haikealla
        Seisoi äiti ristin alla,
        Johon poika naulitaan.
        Sydän sykki surkeasti,
        Kyyneleitä katkerasti
        Silmä vuosi tulvanaan.
 
 
        Voi sen tuskaa verratointa
        Vaivattaissa viatointa
        Ainokaista poikaansa!
        Voipa määrää huokausten,
        Kuin hän seisoi rinnatusten
        Ristin kanssa rakkaansa!
 
 
        Ken ei itkun pisaroita
        Vuodattaisi katkeroita
        Tätä huolta nähdessään!
        Kuinpa äitin neidellisen
        Poika hurskas, taivaallinen
        Käytetähän kärsimään!
 
 
        Jesust' äiti pilkattavan
        Näki, ynnä kiusattavan
        Synnin tähden maailman;
        Kuuli hänen ristin alla
        Riutuenkin siunaamalla
        Kiusaajansa kostavan.
 
 
        Voi sit' äitin kärsimystä!
        Hänen kanssans' yhdistystä
        Mun pitävi etsiä;
        Palavalla sydämellä
        Kyyneleillä kylvetellä
        Herran ruumista pyhää.
 
 
        Poveheni, äiti, paina
        Haavat vuotamahan aina,
        Joita vuosi poikasi,
        Vuosi ruoskin suomittaissa
        Sekä ristinnaulittaissa
        Tähden suurten syntini!
 
 
        Häntä tahdon katsastella,
        Hartahasti huokaella
        Päivieni päätteesen.
        Kyyneltesi kumppaliksi
        Ja surusi toveriksi
        Jään mä ristin juurehen.
 
 
        Mua ellys eroittako,
        Luotasi pois luovuttako,
        Pyhä, puhdas impyinen.
        Veisata valitusvirttä
        Tahdon, ja syleillä hirttä,
        Joll' on poikas ainoinen.
 
 
        Mua hänen haavoissansa
        Hautele ja vaivallansa
        Poies päästä synnistä,
        Häntä kuulemaan kehoita,
        Taivahan taloon osoita
        Viimeisenä päivänä!
 
 
        Ristinsä tukeni olkoon,
        Kuolostansa mulle tulkoon
        Turva vahva Tuonelaan,
        Että Luoja armahtaisi,
        Sielu kurja onnen saisi,
        Käydessäni kuolemaan!