Säkeniä, Kokous runoelmia

Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka kauniit! Onko nämä sinun?

Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.

Nuorukainen. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

Suometar. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin, että olisit… Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvissa, joita ei muut rakasta kuin…?

Nuorukainen. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

Suometar. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole…?

Nuorukainen. Ja korven kukka kaunis katsoani.

Suometar. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

Nuorukainen. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

Suometar. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut salkkusi, mitä siinä on?

Nuorukainen. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

Suometar. Mistäs ne olet saanut?

Nuorukainen. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoilta, ja…

Suometar. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään nähnyt?

Nuorukainen. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)

Suometar. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit – nämä minun poskiltani…? Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan … kyynel maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!

Nuorukainen. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

Suometar. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt?

Nuorukainen. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni.

Suometar. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi laatuun?

Nuorukainen. Hyvin kyllä; vaan vielä paremmin sopii se, kuin se vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Vaan vähemmin kummastunut, jos muistat, että niiden helmien, joista se tehty on, sanoin sinun omiasi olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta palkintoa en sinulta ansaitse, kuin sen, että omin käsin saan sen vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöintä aikaa, jolla hän solmitsee vyön hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neiden ympärille, ja sitä tehdessään, melkeen tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

Suometar. (Katsahtaa häneen ujostellen, vaan kiittävillä silmillä.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

Nuorukainen. Sitä et tarvitsee pelätä, siitä vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Näetkö, se sinun emäntäsi ei ole yhtä sukua kuin me. Luoja kuin loi maailmaa, niin tuli paha mies (ymmärtänetkö, kuka se on?) hänen eteensä, kumarsi ja sanoi: soisitko, herra, minulle pienen, seipään mentävän kolon maata, niin saisin minäkin uuteen maailmaasi eräitä eläviä tehdä! Ja kuin sai vastineeksi: voit saada! niin pisti hän tuuralla reiän maahan, ja siitä alkoi tulla kaikenlaisia eläimiä, joiden työ täällä ei ole muu, kuin ilkeyden matkaan saatanta; vihdoin viimeiseksi mietti paha mies: annas minäkin koettelen ihmistä kuvata, enkö saisi yhtä hyvää, kuin ukko itsekin! ja katso, kolosta tuli mustanpuhuva, tulisilmäinen ihminen, ja sen sukua on sinunkin emäntäsi. Vaan estääkseen näiden pahan miehen luomien liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

Suometar. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua tulla, että voisi…?

Nuorukainen. Ei milloinkaan, niin kauan kuin se kalu ympärilläsi on. Kuin sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, vaan kuin perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.

Suometar. Suuri ja sanomatoin on velkani sinulle, enkä arvaa, millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, vaan…

Nuorukainen. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kaluja, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hienohajuissa. Jää hyvästi siksi!

Suometar. Hyvästi, hyvästi!

(Kirkas lähde ja uskolliset kuuset, älkää, älkää ilmaisko sitä kaunista tulta, jonka näiden silmistä, toisestansa erotessaan, näitte säihkyävän!)

Tässä taukosi tarinoijani. Haastaessaan oli hän aina vähän väliä äänettä ollut, jolla ajalla minä panin paperille hänen kertomansa tapaukset, mutta paljoa lyhemmästi kuin hän kertoi, sillä aivan mahdotoin oli joka sanaa muistaa, ja vielä mahdottomampi olisi ollut niitä yhtenä yönä kirjaan saada, niin lavealta, niin tarkoin kertoi hän jok'ainoan pienimmänkin asian. Mutta minä päätin, itsensä sadun luonnon lyhemmästäkin kirjoituslaadusta ei hälvenevän, ehkä sen kyllä luonani tunsin, että kielelle olisi iso voitto ollut, jos sen hänen sanoillansa olisin sinullenkin voinut kertoa.

Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen, panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin, odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."

No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.

"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua, niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui. Minun täytyi siis häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja – sammui.

Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan. Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani. Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman, jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni ja luulen, että kyynel herahti silmääni.

Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään, ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.

Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi: "näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva? – Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen olkapäilleen, eräät…

Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä, eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.

Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja juhlallista odottavan.

Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin rahvastakin.

Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään? Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi – mutta siltä paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.

Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.

Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.

Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut kuulla.

Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja – havaitsin.