VI
Kun Antti oli tointunut hämmästyksestään, jonka Vapun odottamaton teko hänessä vaikutti ja nähnyt tähtäämänsä kavaltajan menneen matkoihinsa, lausui hän nuhtelevaisella äänellä:
"Sen olisit saattanut jättää tekemättä, Vappu!"
"Miksi niin?"
"Etkö ymmärrä sen vertaa?"
"En, en todellakaan".
"Mutta minä ymmärrän vallan hyvin", liitti Anni. "Isä tarkoittaa, että venäläiset meille ankaruudella kostavat sen, kun olemme surmanneet yhden heidän joukostansa. Eikö niin, isä?"
"Aivan niin", vastasi Antti huolellisesti. "Muuten olisimme saattaneet olla jotenkin huolettomina heidän tähtensä…"
"Huolettominako!" keskeytti Vappu ja löi kätensä yhteen.
"Huolettominako, niinkö sanoit?"
"Juuri niin, huolettomina", kertoi Antti yhtä vakaasti.
"Siinäpäs on järkeä, siinä!" ihmetteli Vappu ja sanoja virtaili hänen suustansa kuin aaltoja koskessa. "Semmoiset sanat eivät maksa kahta killinkiä. Oletko sinä niin lyhytjärkinen, että luulet meidän saavamme olla rauhassa niin kauan kuin tuo kirottu kavaltaja on hengissä ja saa menetellä mielensä mukaan! Ei, ukkoseni, siitä saat olla varma, vaikka sitä akkasikin sinun päähäsi teroittaa. Sinä teit oikein tuhmasti siinä, kun et tehnyt hänelle niin kuin minä venäläiselle. Minä vakuutan sinulle, että niin kauan kuin hän elää, me emme saa lepoa emmekä rauhaa tällä paikkakunnalla; niin se on, uskot jos tahdot!"
"No, olkoon niin", jupisi Antti, joka monenkertaisen kokemuksen jälkeen oli tullut tarpeeksi vakuutetuksi siitä, että karhuja ja muita metsän petoja vastaan on paljoa helpompi taistella kuin kieleviä akkoja, ja sen hän oli usein ihmisille tunnustanutkin. Siksi oli hän mieluummin vaiti aina silloin kuin Vappu valeli häntä sanatulvillaan ja niin hän nytkin teki. Viimein lausui hän kuitenkin:
"Mitä meidän nyt on tekeminen sitten?"
"Mitäkö… tekeminen… etkö sinä, joka mies olet, tiedä sitä?"
"Kyllä niin, mutta akoillahan on niin selvät päätökset kaikissa asioissa".
Tämä miellytti Vappua. Heti tuli hän lempeäksi ja hyvänlaiseksi nähdäkin kuin kuu lämpimillä öillä ja oli juuri lausua ehdoituksensa, kun Anni hänen ennätti.
"Meidän täytyy kai paeta, sehän lienee ainoa tehtävämme", lausui Anni.
"Paetako?" huudahti Vappu ja laski kätensä kopeasti lantioilleen. "siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä olen joukossanne!"
"Mutta, äiti", lausui Anni melkein rukoillen kopean käskijän edessä, "mutta jos venäläiset tulevat kostamaan meille, silloinhan on meidän henkemme vaarassa".
"Olkoon, ottakoot sitten minkä ottavat", kopeili Vappu ja kohotti olkapäitään. "Mutta jos he vaan uskaltavat pistää tänne nenänsä, siinä on kysymys", jatkot hän ja asettui oikein sankarilliseen asemaan, "sillä näittehän, miten keikahti kumoon venäläinen heti ensi kerralla. Onhan meillä kaksi pyssyä; ukko ja minä kaadamme niillä ryntääjiä toisen toisensa jälkeen ja sinä, Anni, täytät pyssyjä, sillä minun luullakseni on asia autettu".
"Mutta olethan unhottanut, äiti, että heitä on liiaksi paljon kahdelle ampujalle", uskalsi Anni muistuttaa.
"Liiaksi paljon, liiaksi paljon! Minä lähetän hiiteen heidät, vaikka heitä olisi sadottaisin", vastasi miesmäinen vaimo, joka oli oppinut kotonansa hallitusta pitämään, jopa siihen määrään asti, että paikkakunnan asukkaatkin pitivät häntä perheen oikeana päänä ja puhuivat siis tavallisesti Vapusta ja hänen Antistaan, sen sijaan kun muutoin on tapana puhua päin vastoin; "sitä helpompi heihin on osata", jatkoi hän vielä ylönkatseellisesti.
Anni, joka ei vieläkään aikonut myöntyä, lausui:
"Mutta jos he ympäröivät pirttimme ja…"
"Ja mitä?" huudahti äiti, kun tytär itse keskeytti puheensa.
"Polttavat meidät pirtissämme", lisäsi Antti, joka tähän asti oli antanut naisten sanailla. "Sitähän kai Anni tarkoittaa eikä hän siinä väärin ajattelekaan".
"Niin, sehän on selvää, että sinä ajattelet samoin kuin tyttökin", lausui Vappu ivaten; "niinhän sinä olet aina tehnyt".
"Kas niin, eukko", sanoi vanha karhunkaataja sovittaen. "Saathan sinä taivahisen nimessä pitää terveen järkesi ja…"
"Vai niin, luuletko minun sitten sen kadottavani?" keskeytti Vappu terävästi. "Oh, enpäs vaan ukkoseni; minä tiedän vielä varsin hyvin mitä teen ja sanon".
"Kyllä kai, kyllä kai; mutta sinä olet liiaksi hurjistunut, voidaksesi ajatella, mihin vaaraan antaudut, sillä se on liian selvää totuutta, mitä Anni puhuu. Laitahan vaan itsesi valmiiksi, niin lähdemme takamaille. Mutta koe jouduttautua, sillä aika on lyhyt. Tiedäthän itse, että tästä ei ole pitkä matka Paavolaan".
"Minä en liiku paikaltanikaan", vakuutti Vappu, sillä kun hän oli itsepäisellä tuulella, oli hän oikea "vastahakoinen akka".
"No, tee sitten niin kuin tahdot", vastasi Antti tyynesti. "Jää kotiin sinä, Anni ja minä lähdemme kumminkin".
Vanhan karhunkaatajan ääni oli tällä kerralla kuitenkin niin varma ja vakava, että tämä muuten niin kielevä Vappu huomasi parhaaksi olla vaiti. Sanaakaan lausumatta lähti hänkin hankkiman itseänsä pakoretkelle.
Mutta lähdöstä ei tahtonut tulla valmista, sillä raskaalta tuntui jättää koti kentiesi ainaiseksi, sillä miten matala ja köyhä se olikin, oli se kuitenkin rakas. Monta kertaa puhkesi Vappukin kyyneleihin, jotka virtailivat alas hänen poskiansa myöten.
Karhu-Antti täytti mitä huolellisimmin molemmat pyssynsä, sillä eihän hän saattanut olla varma, kohtaisiko hän karhuja tahi venäläisiä taikka kentiesi kumpiakin ja molemmat olivat yhtä vaarallisia. Ruutisarven ja haulipussinsa ripusti hän tavalliselle paikalleen kaulaansa ja niin oli hän valmis epätietoiselle matkalleen.
Matkalle hankittaessa oli kuitenkin aurinko jo ennättänyt laskullensa. Lintujen rattoisa laulu alkoi vaieta ja metsässä näyttivät varjot yhä synkemmiltä kuin ennen. Viileä tuuli, illan seuralainen, henkäili raittiutta kesäiseen ilmaan.
Viimein oltiin kuitenkin valmiina matkalle. Katsellen pitkään ja surullisesti ympäri matalaa majaansa, avasi Antti oven.
"Tulkaa nyt, ja Jumala olkoon kanssamme!" huokasi hän ja astui hitaasti jalkansa oven ulkopuolelle.
Mutta sitä kiireemmin veti hän jalkansa takaisin. Kuolon kalpeus levisi tuon vanhan karhunkaatajan kasvoille, ja soperrellen kuiskasi hän vaimolleen ja tyttärelleen:
"Liian myöhään!"
Äiti ja tytär riensivät myöskin ovelle nähdäkseen, mikä se oli, joka niin hämmästytti ukkoa. Sen he kyllä aavistivatkin, mutta kuitenkin tahtoivat he nähdä sen omin silmin.
Tuo näkö, mikä heitä kohtasi, saattoi heidät vapisemaan; kielevä ja äsken niin rohkea ja kopea Vappukaan ei enää muistanut äskeisiä kerskauksiaan, kun hän sai nähdä todellisuuden edessänsä.
Paavolasta johtavaa tietä myöten tuli joukko venäläisiä sotilaita; pian olivat he tuolla pienellä polulla, joka sieltä saattoi Antin pirtille. Kiireesti alkoivat he järjestyä ympäri matalaa ja sammaltunutta tupaa juuri kuin se olisi ollut jonkunlainen varustettu linnoitus, ja niin oli kerrassaan Antin ja hänen perheensä pakomatka suljettu.
"Niin, nyt ei ole muuta neuvoa kutu nöyrtyä ylivoiman eteen", lausui Antti tuskallisesti, sillä hän tiesi piirittäjillä oleman syytä itseään ja perhettänsä vastaan, sillä olihan Vappu ampunut heidän alaupsierinsa, joka vielä nytkin makasi verissänsä tuolla kostolle saapuneiden kumppaneidensa keskellä. Ja senkin tiesi hän, että kostajat eivät tienneet armosta mitään, sillä hän ei itse eivätkä muutkaan heitä olleet armahdellen kohdelleet. Itse olisi hän, miten ainakin urhoollinen karhunkaataja, ottanut hämmästymättä vastaan kohtalonsa, olisipa se sitten ollut millainen tahansa, mutta se oli hänen perheensä, joka häntä huoletti, etenkin nuori tyttärensä, joka hänestä oli rakkaampi kuin oma elämänsä, – "Jumala suojelkoon ja auttakoon meitä!" huokasi hän siis raskaalla sydämellä.
Ja tämä rukous olikin oikein paikallansa.
Muutaman minuutin kuluttua oli pirtti ympäröitty. Kapteini Konoffski astui tuvan ovelle Antin eteen ja tähtäsi pistoolilla suoraan hänen rintaansa.
Vapun ja Annin yhteinen hätähuuto sai kuitenkin hänen luopumaan aikomuksestansa ampua heti tuo vanha karhunkaataja hengettömäksi.
"Sinäkö ammuit tuon alaupsierin?" parkasi venäläinen, osoittaen kuollutta sotilasta.
"Niin, minä ammuin", vastasi Antti ja katsoi venäläistä suoraan silmiin.
"Et", huusi Vappu, jonka rohkeus myös alkoi herätä, kun otettiin puheeksi hänen urhotyönsä, josta hän äsken niin oli kopeillut; "se olin minä".
Kapteini katsoi Vappua jotenkin pitkään. Sitten vetäytyivät hänen paksut huulensa ivalliseen hymyyn, joka viimein puhkesi halveksivaiseksi nauruksi. Vähän aikaa täten hauskaa pidettyänsä lausui hän:
"Sinäkö olisit ampunut minun alaupsierini, mitä lörpötyksiä! Mutta", jatkoi hän vieläkin ivaten, "se on aivan samantekevä kuka hänet on ampunut; ukko kuitenkin on kuoleva, ja jos akka on hänen ampunut, ei varmaankaan ole tämä ensimäinen kerta, jolloin ukko kärsii akkansa tähden. Mutta sinä, sievä tyttö, kaunis neito", lisäsi hän, luoden helliä silmäyksiä äitinsä takana piileksivään Anniin, "sinä saat seurata minua. Minulla on Pietarissa suuri ja kaunis talo, jossa sinä saat asua ja elää kuin helmi kullassa. Olethan sievä ja kaunis neito kun oletkin!"
Hämmästynyt Anni vetäytyi takaperin ovelle saakka. Hän aikoi siitä siirtyä tuvan sisäpuolelle ja lukita oven sieltä.
Mutta kapteini huomasi hänen aikomuksensa, ja kun Anni oli juuri vetämäisillään ovea kiini, syöksyi hän esiin ja veti hänet takaisin ulos.
"Ei sinne", lausui hän lauhkealla äänellä ja tarttui häntä vyötäisille.
"Niin kurjassa hökkelissä ei sinun kaltaisesi neidon tarvitse asua!"
Tuskin oli kapteini ennättänyt lausua sanansa ennenkuin Antin nyrkki painokkaasti koski häntä poskelle, niin että hän kaatui maahan pitkälleen.
"Suomalainen nainen on liian hyvä sinulle, eikä meidän maassamme ole tapa sillä tavalla tyttöä pyytää", huusi Antti ärtyneenä. Samalla ojensi hän pyssynsä, aikoen laskea luodin tuon maassa kieriskelevän väkivaltaisen kosijan lävitse. Mutta hänen aikomuksensa jäi hyvissä ajoin sikseen, sillä parvi sotilaita ryntäsi hänen päällensä.
Ja lyöntiä ja lykkäyksiä jaettiin siinä tuolle onnettomalle isälle, joka tahtoi suojella väkivallalta rakasta lastansa, ja varmaankin olisi hän joutunut jo tällä hetkellä ärtyneiden vihollisten veriseksi uhriksi, jos Vappu ja Anni eivät olisi syöksyneet joukkoon suojelemaan häntä ottamalla itse vastaan vihollisten lyönnit. Kyllä saivat hekin tuntea venäläisten kovuutta, mutta he eivät siitä huolineet, kun vaan saivat suojelleeksi ukkoa edes vähänkään tuolta kauhealta rääkkäykseltä. Ja jopa viimein lyöjäin raivo vähän tyyntyi, nähdessään heikkoja naisia edessänsä.
Kapteini oli jo myöskin päässyt jaloilleen ja vihasta kuohuen hän ärjyi:
"Pistäkää lävitse se konna kuin silli! Kuuletteko! Pois naiset, viskatkaa heidät mäkeen tieltänne!"
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta heidän rukouksistaan ja tuskanhuudoistaan riistettiin Vappu ja Anni irti Antista, vaikka he kaikin voimin hänen vaatteistansa kiinni pitivät. Työntämällä vietiin heitä kiroten ja meluten vähän syrjään taistelupaikalta.
Miten rääkätty Antti jo olikin, ryntäsi hän vielä kuitenkin voimakkaana seisaalleen. Silmänsä säihkyivät raivosta, otsasuonensa paisuivat ja kovasti olivat sormensa puristetut kiini pyssyyn, jota hän ei ollut heittänyt kädestänsä maahan kaadettunakaan ollessansa.
"Kurjat raukat!" huusi hän uhkaavalla ankaralla äänellä; "näinkö te kohtelette…?"
Hän ei jatkanut lausettansa loppuun saakka, vaan ryntäsi sen sijaan kapteinin ohitse tupansa ovelle. Täällä seisahtui hän paikalleen ja koko pirtin oven täytti hänen kookas ruumiinsa.
Venäläiset joutuivat hetkeksi neuvottomiksi, mutta viimein tointuvat he ensimäisestä hämmästyksestään ja riensivät kaikin miehin tuvan ovea kohden.
Kun Antti oli laukauksellaan kaatanut yhden vihollisensa, tarttui hän tyhjän pyssynsä piippuun kiini ja käytti sitä puolustusaseenansa semmoisella menestyksellä, että kokonainen kasa kuolleita, kuolemaisillaan olevia haavoitettuja vihollisia keräytyi hänen eteensä.
Konoffski yhä kiihtyi raivossaan. Itsepäisempää vastustajaa ei hänen eteensä ollut milloinkaan sattunut. Kaksi kertaa yritti hän itse tunkea Antin pirttiinsä, mutta kummallakin kerralla täytyi hänen vetäytyä takaisin verisine otsineen. Antin pyssyntukki oli nimittäin kolahtanut vasten hänen kasvojansa ja riivaissut pitkän haavan hänen vasemmasta silmästänsä aina leukaan saakka. Verisenä täytyi hänen siis palata takaisin ja komentaa ampumaan tuo karhun kaltainen vastustaja pirttinsä kynnykselle; mutta ne, jotka olivat häntä lähimpänä, eivät sitä voineet tehdä, sillä Antin ankara ase häilyi liian lähellä heitä, ja taempana olevat taas eivät voineet omia ystäviään vahingoittamatta lau'aista pyssyänsä heidän suojassaan tappelevaa hirviötä vastaan.
Mutta miten voimakas Antti olikin, täytyi hänen voimansa kuitenkin viimein menehtyä. Viimeisellä lyönnillään lähetti hän vielä ruskeapartaisen moskovalaisen yli niskojensa kaatuneiden kasaan, mutta samassa kaatui hän itsekin verisenä pirttinsä ovelle.
"Jumala varjele vaimoani ja rakasta lastani!" oli hänen viimeinen lauseensa.
Enempää ei hän saanut puhua tässä elämässä. Totellen kapteinia, joka viimeinkin oli kokonaan virkistynyt tuosta tunnottomuuden tilasta, mihin Antin voimakas lyönti oli hänen saattanut, ryntäsi koko venäläinen parvi kuin hurjistuneet pedot tuota yksinäistä taistelijaa vastaan, ja ennen kuin muutama minuuti ennätti kulua, oli vanha karhunkaataja hengettömänä ruumiina, jota tuskin enää voi tuntea, siliä niin olivat monet pistot ja lyönnit hänen raadelleet, sitten kun hän ei enää niitä voinut puolestansa torjua.
Neljän sotamiehen vartioimina seisoivat Vappu ja Anni jonkun kyynärän matkaa mökistä kuunnellen ja kärsien vartijainsa raakoja uhkauksia. Siitä näkivät he myöskin varsin hyvin, miten kävi Antille. He olivat monta kertaa joutua tunnottomuuden tilaan, mutta virkosivat kuitenkin yhtä monta kertaa ja olivat Antin kaatuessa täysin tunnoillaan.
"Nyt tiedät, Anni, mitä me saamme vartoa", huokasi Vappu tuskallisesti ja kohousi niin paljon kuin mahdollista oli, nähdäkseen miehensä ruumiin. "Rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan, ettei kukaan ihminen joutuisi tämmöisten käsiin", lisäsi hän, huomaamatta, että juuri hänen oma laukauksensa oli lopullisesti määrännyt heidän kohtalonsa semmoiseksi, ja riistänyt hengen hänen mieheltään. "Niin, äiti", vastasi Anni huolimatta venäläisten sotamiesten uhkaavista liikkeistä, "onhan varsin kohtuutonta viholliseltakin rääkätä yksinäistä miestä tuolla tavalla. Meidän omat sotilaamme eivät suinkaan niin tekisi vihollisilleen".
Eräs venäläinen sotamies ojensi piikkinsä Annin rintaa vastaan.
"Niin, pistä vaan", huudahti neito, "eihän näy sinulla olevan mitään tietoa paremmasta menettelystä".
Ja epäilemättä olisi Anni saanut uhatun piikin rintaansa, jos ei kapteini Konoffski samassa olisi ennättänyt paikalle ja estänyt sotamiestä aikomuksensa täytännöstä.
"Mitä sanoit?" kysyi kapteini.
Anni kertoi lauseensa.
"Kauneutesi tähden ainoastaan voin antaa lauseesi anteeksi", vastasi kapteini. "Minä otan sinut vaimokseni".
Inhoten kääntyi Anni pois venäläisestä, joka vielä päälliseksi juuri oli rääkkäyttänyt hänen isänsä kuoliaaksi ja nyt tarjosi hänelle tällaista asemaa. Kapteini näki sen ja koston tuli välähteli hänen silmissänsä.
"Minä otan kumminkin sinut vaimokseni!" parkasi hän.
Anni oli yhä vaiti.
"Herra!" lausui Vappu ja kurotti käsiänsä kapteinia kohden. "Olethan jo tarpeeksi kostanut. Laske nyt jo meidät rauhaan!"
"Vaiti!" käski kapteini ja polki jalkaansa maahan. "Vaiti, tahi pääset menemään samaa tietä kuin miehesikin!"
"Kentiesi se paras olisikin", ruikutti Vappu ja muutamia kirkkaita, kuumia kyyneleitä vieri hänen silmistänsä. "Mutta se on totta", lisäsi hän ja pyyhki kyyneleitä silmistään rystöllänsä, "iso-isäni sanoi, että venäläisille ei milloinkaan tarvitse puhua sääliväisyydestä, sen hän oli saanut kokea ison vihan aikana ja paremmin ei näytä käyvän meillekään".
Monen sydäntä olisi liikuttanut tuo vanhan, köyhän akka raukan ruikutus, mutta Konoffskiin ei se näyttänyt mitään vaikuttavan. Säälimättömyyttä ilmaiseva ivan hymy kasvoillaan, joka yhä enemmän hämmästytti äitiä ja tytärtä, antoi hän käskyjä sotamiehilleen, jotka päällikkönsä esimerkkiä seuraten eivät säästäneet iva- ja pilkkalauseitaan noista onnettomista vangeista.
"Ajakaa pois tuo vanha akka; tyttö jää saaliikseni!" komensi hän.
Sotamiehet tottelivat. Huolimatta Vapun ankarista vastustelemisista työnnettiin hän kappaleen matkaa metsään. Pari muuta sotilasta otti Annin keskellensä, ja kun tarpeelliset toimet kuolleiden ja haavoitettujen korjaamiseksi olivat pidetyt, lähdettiin matkalle rantaa kohden muutamain miesten jäätyä sytyttämään tuleen tuo onnettomuuden maja. Ja pian loistikin kirkas valo taivaalle; tuntikauden kuluttua ei Karhu-Antin mökistä ollut jäljellä muuta kuin nurkkakivet ja uunin perustukset ja hiljaisuus vallitsi sen ympärillä juuri kuin ei mitään olisi siinä tapahtunutkaan.
Juuri kun venäläiset olivat asettuneet pitkään veneesensä ja irtautuneet rannasta, tuli heitä kohden metsästä täyttä juoksua eräs henkilö, jota ei tiedetty vartoakaan.
Se oli entinen nimismies, seurakunnan kirjuri.
"Ottakaa minut mukaanne, ottakaa minut mukaanne!" parkui hän niin paljon kuin hän hengästyneenä sai ääntä kurkustansa.
Hän otettiin veneesen. Mutta tuskin oltiin taas päästy vähän matkaa rannasta ennen kuin toinen olento ilmestyi rannalle. Tämä oli Annin äiti, joka oli seurannut kiusaajahenkiänsä saadakseen selkoa tyttärestänsä. Kun kapteini näki hänen, punastuivat hänen kasvonsa vihasta ja julmuudesta, ja käskevällä äänellä lausui hän eräälle sotamiehelle:
"Anna akalle tarpeelliset jäähyväiset, ett'ei hän meitä enää seuraa!"
Työ oli tehty yhtä pian kuin käskettykin. Käskyn saanut nosti pyssyn poskelleen, tähtäsi ja laukasi, ja samalla oli ruikuttava Vappu, joka oli vyötäisiään myöten veteen juossut, kadonnut Näsijärven aaltoihin.
Mutta veneen pohjalla makasi Anni tunnotonna. Hän ei siis tiennyt mitään äitinsä onnettomasta lopusta.