Oli vaarallista kertoa leskiruhtinattarelle ruhtinas Sergon onnettomasta kohtalosta. Eleonora ei kuitenkaan enää voinut vaijeta, vaan kertoi ruhtinaan kamppailusta Kaarle kuninkaan kanssa porttikäytävässä.
"Kuka sellaista sinulle on kertonut", virkkoi Martha rouva, jota tämä uusi onnettomuus koski vielä kipeämmin.
"Joseph".
Seurasi pitkä ja kiusallinen hiljaisuus, jota ainoastaan kellon naksutus häiritsi. Eleonora oli hiljaa hiipinyt akkunan luo, minkä ääressä iso-äiti muutama minuutti takaperin oli seisonut. Kauan ei hän siinä kuitenkaan ollut tarkastanut auringonlaskua, kun uusi ajatus äkkiä lensi hänen aivoihinsa. Kiireesti riensi hän leskiruhtinattaren luo, joka edelleen istui lepotuolissa kädet ristissä rinnan päällä.
"Iso-äiti", virkkoi Eleonora laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen, samalla kun hän nosti kirkkaat, loistavat silmänsä tätä kohden, "älä nyt ole pahoillasi! Minä olen keksinyt keinon, miten vanki vapautetaan".
Nuoren tytön täytyi kerrata nämä sanat, ennenkun leskiruhtinatar käsitti, mistä oli kysymys.
"Miten, miten", huudahti hän viimein innokkaasti. "Mikä keino se on?"
"Löytyyhän siniseen huoneeseen kaksi avainta?"
"Kyllä, mutta … mutta…"
"Iso-äiti ei vielä ymmärrä, mitä minä tarkotan".
"Ei, minä en tosiaan ymmärrä, lapseni", vastasi rouva huomattavasti lempeämmällä äänellä.
"Anna minun toimia", pyysi Eleonora, "ja kaikki käy hyvin. Anna minun myös itse määrätä toimintatapani ja iso-äiti voi olla vakuutettu siitä, että minä vedän huulesta vanginvartijaa, niin kuninkaallinen henkilö kuin hän onkin".
Heikko hymy somisti Martha rouvan huulia. Hän tahtoi myös mielellään uskoa pojantyttären sanoja, jonka tähden tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillaan.
"Miksi kysyit, jos siniseen huoneeseen löytyy kaksi avainta", virkkoi hän hetkisen mietittyään.
"Sentähden, että minä tarvitsen toista avainta".
"No, kuka sitte tarvitsee toista?"
"Se on jo vanginvartijan hallussa".
"Onko Joseph ollut niin varomaton, että hän on antanut avaimen olla lukossa", virkkoi Martha rouva pudistaen päätään, "siinä tapauksessa…"
"Joseph on viaton", keskeytti Eleonora. "Tuskin olivat ruotsalaiset onnistuneet valtaamaan linnan, kun kuningas vaati häneltä kaikki avaimet, uhaten panna hänet muuten sellaiseen paikkaan, jossa ei aurinko eikä kuu loista. Hän kyllä pani vastaan, selittäen, että avaimet olivat linnan hallitsijattaren, mutta mikään ei auttanut, kuningas käski väkensä ottamaan avaimet väkivallalla. Silloin Joseph mieluummin jätti avaimet kuin antoi itseään pahoinpidellä, niin että hän on viaton".
Leskiruhtinatar veti helpotuksen huokauksen, kun hän sai tietää että hänen kunnioittamansa vanha uskollinen palvelija oli viaton. Kun hänen silmäyksensä muutaman minuutin ajan oli harhaillut ympäri huonetta, kiintyi se vihdoin pieneen, hienosti valmistettuun kultalaatikkoon.
"Tuossa on avain", sanoi hän osottaen laatikkoa. "Kunhan vain voisin aavistaa, mitä sinä sillä teet. Se käy yli ymmärrykseni".
Sen sijaan, että olisi vastannut, otti Eleonora mahdollisimman salaperäisen muodon päälleen. Sitte hän iloisesti nyökkäsi vanhalle iso-äidille ja jätti huoneen.
Eleonoran poistuttua pani leskiruhtinatar Martha Sobieski kädet ristiin rinnalleen ja lausui kuiskaten, rukousnauhan nopeasti juostessa käsien välitse:
"Sinä, joka kaikki johdat parhain päin, salli meidän myös vapautua näistä anastajista, jotka upottavat kauniin Puolan verivirtoihin ja ajavat sen pojat kuin villipedot metsiin. Vapauta myös veliraukkani, sillä hän on ainoa, joka näissä huolestuttavissa olosuhteissa voi kansassa ylläpitää rohkeutta, sittekun kuningas August on jättänyt meidät pulaan ja sen sijaan huvittelee perintömaassaan Saksenissa. Kuule rukoukseni, pyhä neitsyt. Amen".
Vanhus oli tuskin ehtinyt lausumaan viimeiset sanat, kun oven ulkopuolelta kuului melua. Ensin kuului kiireisiä askeleita, sen jälkeen sanakiistaa, joka kävi yhä kiivaammaksi. Sanakiista päättyi korvapuustiin, jota seurasi valitushuuto. Samassa nykäistiin ovi auki ja Anders Kaskin karkeatekoinen vartalo ilmestyi oven aukkoon. Kun hän ei heti huomannut lepotuoliin lyykistynyttä vanhusta, alkoi hän uteliaana katsella ympärilleen. Rukoushuoneessa vallitseva komeus saattoi hänet aivan ymmälle, ja kun hän muutaman sekunnin oli siinä töllistellyt, pääsi hänen hämmästyksestä väräjäviltä huuliltaan:
"Peijakkaan hienoa. Tuskinpa kuninkaamme koti on hienompi".
Lepotuolista kuului heikko huudahdus, joka saattoi Anders Kaskin kääntämään katseensa sinnepäin. Kun hän hetkisen oli tarkastanut kauhusta kalmankalpeata leskiruhtinatarta, joka tajuissaan pysyäkseen taukoamatta haisteli pientä pulloa, ajatteli hän itsekseen:
"Tuo vanha marakatti se varmaankin on".
Ääneen hän lausui:
"Onko se ruhtinatar So … Sob … Sobi … ei, enpä totta totisesti muistakaan tuota mutkikasta nimeä. No, samapa se, onko se hän, joka omistaa tämän linnan?"
Leskiruhtinatar, jonka pelko oli hieman hälvennyt nähdessään ruotsalaisen jäävän seisomaan oven viereen, vastasi kysymykseen tuskin huomattavalla nyökäyksellä. Tällaista vastaustapaa ei suora ja teeskentelemätön Kaski ymmärtänyt.
"Hän on varmaankin kuuro", ajatteli Kaski. "No, saammepa nähdä".
Sen jälkeen huusi hän koko mahtavan äänensä voimalla:
"Onko se…"
Pitemmälle hän ei ehtinyt, sillä vanhuksen huulilta päässyt kirkaisu keskeytti hänet. Martha Sobieskin korvat menivät lukkoon, kun Kaskin mahtava basso-ääni niihin koski.
"Pyhä neitsyt, hän tahtoo tappaa minut", kirkui Martha rouva kauhuissaan ja syöksyi ylös tuolilta, "Katsokaa, tässä", jatkoi hän kahmaten käsiinsä muutamia pöydällä löytyviä kallisarvoisia koristeita, jotka heitti vänrikin jalkoihin, "ottakaa nämä, mutta säästäkää henkeni!"
Anders Kaski tuijotti nyt Martha rouvaan vielä enemmän kummissaan kuin astuessaan sisään rukoiluhuoneeseen. Hänen kasvonilmeistään päättäen ei hän oikein näkynyt ymmärtävän vanhuksen tarkotusta. Mutta silloin sattui hänen katseensa lattialla makaaviin koristeihin ja nyt hän käsitti niiden loukkaavan tarkotuksen. Hänen sekä iloinen että ihmettelevä naamansa synkistyi, jalka kohousi ja sen painostuksesta lensivät koristeet ympäri lattiaa.
"Minä en ole mikään ryöväri vaan kunniallinen sotilas", lausui Kaski vihaisena ja suuntasi leskiruhtinattareen niin terävän silmäyksen, että tämä kauhistuneena ryömi nurkassa löytyvän rippituolin taakse. "Kaarle kuningas on lähettänyt minut sanomaan, että hän tahtoo puhua kanssanne. Kuulen hänen askeleensa tuolia ulkona".
Näin sanoen katosi Anders Kaski. Käytävässä hän kohtasi Kaarle kuninkaan ja kertoi tälle, millaisen häväistyksen alaiseksi hän oli joutunut.
Kuningas, joka sattui olemaan erittäin hyvällä tuulella, kun hän juuri oli saanut tietää että kenraalimajuri Stuart oli lähellä olevassa kylässä lyönyt Paykullin jälkijoukot ja ottanut paljo vankeja, vastasi:
"Sinun täytyy antaa anteeksi tälle hienolle naiselle, rakas Kaski, sillä hän ei ole koskaan nähnyt niin roimia miehiä kuin sinä ja muut henkivartijani ovat. Oli kuitenkin hyvä, ettet ottanut vastaan koristeita".
Sitte jatkoi Kaarle XII matkaansa rukoiluhuonetta kohti. Anders Kaski ei kuitenkaan voinut niin helposti sulattaa häntä vastaan tehtyä loukkausta, sillä pitkän aikaa jälkeenpäin hän suuttui kuullessaan mainittavan Rajzacin linnan nimen.
Tieto Ruotsin kuninkaan saapumisesta teki leskiruhtinattaren jälleen virkeämmäksi. Kun hän mahdollisimman tarkkaan oli poistanut mielenliikutuksen jättämät jälet, suoristi hän vartalonsa näyttääkseen arvokkaalta ruotsalaisen sankarin edessä, jonka nimi Narvan taistelun jälkeen kaikui kautta Europan. Martha rouva ei ollut koskaan nähnyt Kaarle kuningasta eikä edes hänen muotokuvaansakaan. Hän oli sentähden hyvin utelias näkemään, millaiselta tsaari Pietarin kuuluisa voittaja näyttäisi. Huhu oli tietänyt kertoa Ruotsin kuninkaan olevan töykeän naisia kohtaan, jonkatähden leskiruhtinattaren päässä pyöri ajatus: "Hän mahtaa olla hyvin ruma". Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kummastuksensa, kun seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään solakka ja sopusuhtainen henkilö, jonka koko olemus nuoruudesta huolimatta puhui miesmäisyydestä. Martha rouva, joka puolalaisten kuninkaiden loistavissa ja kevyeissä hoveissa silmäyksillään oli saattanut monen jalosukuisen pään pyörälle ja saanut lukea myös kuningas Augustin ihailijoittensa joukkoon, ei voinut kestää Kaarle kuninkaan vaaleansinisistä silmistä lähtenyttä silmäystä. Niinkuin nämä silmät nyt olivat sekä lempeydellä että vakavuudella kiinnitetyt leskiruhtinattareen, täytyi tämän luoda katseensa maahan. Ja kun Martha rouva melkein vasten tahtoaan teki kunnioittavan ja syvän kumarruksen, tunsi hän itsessään, että hänen edessään nyt oli yksi ihmiskunnan suurimmista sankareista. Ylpeä ylimielisyys oli poissa, näinä hetkinä tunsi hän vain olevansa voitettu, joka oli tietoinen siitä, että hänen kohtalonsa riippui hänen edessään seisovasta Ruotsin kuninkaasta.
9
Tuskin ehdittyään käytävään pysähtyi hän ja painoi vasemman käden sydäntään vastaan.
"Se on rohkea yritys, joka helposti voi käydä tuhoisaksi sekä minulle itselleni että ystävälleni kardinaalille", ajatteli hän. "Kuinka minun on tehtävä? Kenelle uskallan uskoa salaisuuteni? Niin, nyt tiedän", jatkoi Eleonora, kulkien hitain askelin pitkin käytävää, "Joseph on uskollinen ja viekas. Hän kyllä auttaa minua".
Tultuaan linnanpihalle, missä ruotsalaiset sotilaat kunnioittavasti tekivät tietä tälle kauniille tytölle, huomasi hän Josephin seisovan puhelemassa erään ruotsalaisen kanssa. Eleonora antoi hänelle merkitsevän silmäyksen ja riensi huoneisiinsa. Hetkisen kuluttua kuului hiljainen naputus sisimmän kamarin tapettiovella.
"Se on hän", ajatteli Eleonora ja riensi nopein askelin avaamaan ovea.
"Puh, puh", äänteli vanha palvelija ja pyyhki hikeä otsaltaan, "minä en tahtonut millään tavalla päästä tuosta ruotsalaisesta, joka kaikin mokomin tahtoi värvätä minut. Ja mitä hän puhui kuninkaastaan! Hänen kertomuksiensa mukaan ei Kaarle XII olisi enempää eikä vähempää kuin Jumala, vaikka hän minun mielestäni on aivan tavallisen ihmisen näköinen. Varma on, ettei häntä ulkonäön suhteen voi verrata Ladislas Leczinskiin".
Kuullessaan mainittavan rakastettunsa nimen, levisi kaunis puna Eleonoran kauniille kasvoille, rinnasta kohousi heikko kaipauksen huokaus ja lämmin ajatus lensi näinä minuutteina hänen luokseen, joka ehkä paraillaan taisteli isänmaan kunnian ja vapauden puolesta muilla seuduilla.
"Niin", vastasi vihdoin nuori ruhtinatar johtaakseen huomion toisaalle, "ruotsalaiset sotilaat ovat hyvin kiintyneitä kuninkaaseensa. Jumala suokoon, että kuningas August voisi yhtä paljo luottaa sotilaisiinsa, silloin ei vihollinen olisi päässyt niin pitkälle kuin se jo on päässyt".
Ja taas kohousi tytön rinnasta huokaus, mutta se johtui levottomuudesta nykyisyyttä kohtaan ja epäilyksestä siitä, mitä tulevaisuus oli mukanaan tuova.
"Onko nuorella hallitsijattarellani jotain erityistä puhumista kanssani?" virkkoi Joseph vihdoin pitemmän aikaa odotettuaan, että Eleonora jotain lausuisi.
Kysymys tempasi nuoren tytön äkkiä unelmistaan.
"Niin, pyhän neitsyeen tähden", huudahti Eleonora, tarttuen Josephia kiivaasti kädestä kiinni. "Kardinaali!"
"Kardinaali", lausui vanha palvelija ihmeissään, "miten hänen laitansa on? Eihän hänelle vaan ole mitään pahaa tapahtunut?"
"Ei, ei", vastasi Eleonora, heikosti hymyillen, "hän voi kyllä hyvin, mutta sinä kait ymmärrät, ettei hän kauemmin voi olla siellä kuin hän on",
"Niin … niin … minä … ymmärrän", vastasi palvelija, vaikkei hän rahtuakaan käsittänyt mistä kysymys oli. Hän kuitenkin sanoi niin, ettei olisi saattanut Eleonoraa pahalle mielelle.
"No", jatkoi Eleonora, ottaen esiin iso-äidiltä saamansa avaimen ja piti sitä Josephin silmien edessä, "tässä näet tien vapauteen".
"Niin, minä näen", vastasi palvelija yhtä viisaana kuin tähänkin asti. Jos hän olisi nähnyt kuvansa toisella seinällä riippuvassa peilissä, niin hän varmaankin olisi hävennyt tietämättömyydestään johtuvaa tyhmää ilmettä. Eleonorakaan ei sitä huomannut, sillä hän oli niin innostunut asiaan. Joseph oli tuskin ehtinyt vastaamaan, kun Eleonora jatkoi:
"Tiedän, että voin luottaa sinuun?"
"Kyllä"
"Ensi yönä aijon panna suunnitelmani täytäntöön".
"Vai niin", vastasi palvelija, tuntien samalla kauhukseen, kuinka kylmä hiki alkoi helmeillä hänen otsalleen. Olisi ihmeellistä, ellei nyt tulisi tietämättömyys paljastetuksi. Mutta Eleonora ei huomannut hänen levottomuuttaan, vaan jatkoi:
"Suunnitelmani on sellainen, että sinä salaa piilottaudut sinisen huoneen vieressä olevaan syvennykseen ja vartioit minua siltä varalta, että tapahtuisi jotain sellaista, joka tekisi tyhjäksi aikeeni. Ruotsin kuninkaalla on kyllä huoneen avain, mutta onneksi oli iso-äidillä toinen, joka nyt on tässä. Anna minun sitte pitää huolen lopusta. Jos kuitenkin voisit ensin järjestää niin, että takaportin kautta johtava tie olisi vapaa, niin … no niin, sinä kait ymmärrät?"
"Kyllä minä ymmärrän", huudahti Joseph tykkänään toisella äänellä kuin tähän asti. Kylmä hiki vetäytyi takaisin, tyhmä ilme katosi tyyten ja huomasi selvästi, että hän nyt käsitti, mistä oli kysymys. "Ymmärrän", huudahti hän toisen kerran, "ja lupaan, että pari nopeakulkuista hevosta seisoo valmiina metsässä lähellä takaporttia".
"Hyvä on, Joseph. Voit olla varma siitä, että kardinaali kyllä sinua palkitsee".
"Minun palkkioni on siinä tiedossa, että olen palvellut isänmaatani vähäisen kykyni mukaan", virkkoi vanha palvelija, koskettaen huulillaan tytön leninkiä.
"Seis! Joseph", huomautti Eleonora. "Tiedäthän, että vihaan kaikkea imartelua. Sitäpaitsi", jatkoi hän veitikkamaisesti hymyillen, "olet sinä liian vanha tarvitaksesi nöyrtyä minun edessäni, joka…"
Joseph keskeytti hänen puheensa, tarttumalla kiinni hänen käsistään ja huudahtamalla:
"Te olette hallitsijattareni, ja jos minulla olisi vaikka tuhannen henkeä, antaisin ne kaikki teidän tähtenne".
Ja ennenkun Eleonora ehti sitä estää, peitti vanha uskollinen palvelija hänen kätensä suuteloilla.
Tästä yksinkertaisesta uskollisuuden todistuksesta liikutettuna lausui Eleonora:
"Meidän täytyy nyt erota. Minä en voi lykätä tuonnemmaksi aijettani. Jo ensi yönä sen täytyy tapahtua. Laita sinä myös kaikki valmiiksi pakoa varten".
"Niin. Tunnin kuluttua tulee hevosten olla valmiina ja kolme luotettavinta palvelijaa niiden mukana".
Eleonora ja Joseph erosivat. Viimemainittu poistui salakäytävän kautta, joka johti linnan keskustaan, ja riensi heti täyttämään tehtäväänsä.
Jäätyään yksikseen, meni Eleonora heti rukouspallin luo ja polvistui kauniin puhdashopeisen Kristuksenkuvan eteen. Tässä hän rukoili kauan ja hartaasti, ja kun hän siitä nousi ylös, kuvastui hänen kasvoillaan horjumaton päättäväisyys.
"Sinua, pyhä Jumalan äiti", sanoi hän, kiinnittäen katseensa kristuskuvan vasemmalla puolella riippuvaan madonnankuvaan, "sinua, pyhä Jumalan äiti rukoilen auttamaan minua vaikeassa tehtävässäni. Suuret vaarat tulevat minua väijymään, mutta sinun vaikuttava esirukouksesi, josta olen varma, tukee minua. Oi, sinä puhdas äiti, kuule rukoukseni, ja vastapalvelukseksi minä rakennan sinulle ihanan temppelin onnellisen pelastuksen muistoksi".
Näin sanoen hän otti pöydältä pienen kallisarvoisen tikarin, jota hän tarkasti loistavin silmäyksin. Kauniisti koristetussa norsunluuvarressa näkyi kaksi toisiinsa kiehtoutunutta L-kirjainta ja niiden yläpuolella ruhtinaallinen kruunu. Tämän aseen oli hänelle antanut Ladislas Leczinski, joka oli pyytänyt häntä käyttämään sitä, jos hänen omansa eli jonkun läheisen sukulaisen henki olisi vaarassa.
"Sinä saat nyt tehdä minulle seuraa", mutisi Eleonora, "ehkä tulen tarvitsemaan sinua".
Näin sanoen hän riensi ulos salakäytävää myöten ja seisoi pian käytävässä, joka johti iso-äidin rukoiluhuoneeseen.
Hänen ympärillään vallitsi haudan hiljaisuus, sillä nyt oli keskiyön aika. Yö oli vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Kylmä tuuli puhalteli ulkona silloin tällöin läpi metsän ja saattoi tuuliviirin natisten kääntelemään saranoillaan. Yö oli erittäin sopiva Eleonoran yritykselle.
* * * * *
Kaarle XII oli pitkän aikaa leskiruhtinattaren luona, jonka kanssa hän keskusteli päivän tärkeistä tapahtumista. Muun muassa oli leskiruhtinatar tullut kosketelleeksi kardinaalin vankeutta, jolloin Kaarle kuningas oli sanonut:
"Ellei veljenne olisi niin halpamaisella tavalla rikkonut antamaansa kunniasanaa, olisi hän saanut huomenna, jolloin minä poistun tästä linnasta, luvan mennä omia teitään, mutta nyt täytyy hänen seurata minua armeijan leiripaikkaan ja menettää petoksensa rangaistukseksi vapautensa muutamaksi viikoksi".
Näitä sanoja lausuessaan hehkuivat Kaarle kuninkaan posket ja hän polki kiivaasti jalkaansa lattiaan. Häntä ei mikään muu harmittanut niin paljo kuin viekkaus ja petos.
Leskiruhtinatar huokasi syvään eikä uskaltanut kohdata kuninkaan paheksuvaa silmäystä. Itsekseen hän tunnusti veljen menetelleen väärin ja kun kuningas yht'äkkiä kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä, mitä hän ajatteli asiasta, vastasi leskiruhtinatar avomielisesti:
"Teidän majesteetillanne on oikein. Veljeni ei ole menetellyt niinkuin hänen olisi pitänyt, mutta minä olen vakuutettu siitä, että oikeamielinen Kaarle XII ottaa huomioonsa ne lieventävät asianhaarat, jotka ovat olleet perussyynä hänen menettelyynsä, eikä rankaise häntä niin ankarasti".
Kaarle kuningas oli vähällä joutua pois suunniltaan näiden sanojen johdosta. Ne olivat kaikesta päättäen sanotut tarkotuksella saada hänet hämilleen ja vähällä oli ettei viekkaus onnistunut.
"Mitä hänen kohteluunsa tulee, niin tulee se olemaan niin hyvä, ettei hänellä ole mitään moitteen sijaa ruotsalaisia vastaan niinkuin meillä monasti on syytä muistuttaa puolalaisia vastaan".
Täten lopetti Kaarle XII puheen kardinaalista. Lausuttuaan vielä muutaman sanan leskiruhtinattaren perheestä, jätti hän linnan vakuuttaen, että linna jätettäisiin samassa kunnossa kuin se oli otettukin.
Kuninkaan poistuttua risti vanhus kädet rinnalleen, istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkoi vihdoin puolikovalla äänellä:
"Minä olen suuresti erehtynyt Kaarle XII: nen suhteen. Puhe hänen töykeydestään ja ankaruudestaan on liioteltua. Hänen käytöksensä ei kylläkään vastaa hänen vertaistaan, mutta sen sijaan on hänellä mitä muilta puuttuu, jaloa miesmäisyyttä ja voimaa, joka vetää puoleensa. Ja kun hän kerta on mies, vaikkakin vain nuorukainen, niin hän varmaankin pitää antamansa lupauksen eikä tee veljelleni mitään pahaa".
Rauhottuneena kävi leskiruhtinatar vuoteelle, ja hetkisen kuluttua ilmasi raskas hengitys, että Adam Sobieskin jälkeensä jättämä puoliso nukkui yhtä sikeästi kuin nuoruutensakin vuosina, jolloin eivät vielä mitkään murheet hänen sieluaan painaneet.
Kuningas meni Martha Sobieskin luota suoraan kardinaalia tapaamaan.
Hänen sisäänastuessaan istui hänen pyhyytensä mukavassa asennossa kauniisti koristellussa nojatuolissa innokkaasti tutkien suurta asiapaperia, jonka hän oli löytänyt kirjahyllyltä. Se oli osa Puolan historiaa. Kardinaali oli niin syventynyt lukemaan ystävänsä, Johan Sobieskin, kuuluisaa historiaa, ettei hän ensinkään huomannut oven avautumista.
"Niin", virkkoi hän vihdoin, luettuaan loppuun Wienin porteilla suoritetun loistavan taistelun, "jos sinä olisit elänyt, ei Puolaa nyt olisi anastettu eikä…"
Samassa hän nosti katseensa ja huomasi Kaarle kuninkaan seisovan edessään, tarkastaen häntä tuikein silmäyksin.
Kardinaali Primas nousi ylös ja hehkuva puna värjäsi hänen kasvojaan. Hän sammalsi joitakin katkonaisia lauseita, mutta ei voinut saada esille ainoatakaan selvää sanaa, niin hämillään hän oli.
"Mitä te luitte?" kysyi Kaarle kuningas. "Se näytti olevan kovin mieltäkiinnittävää".
"Tietysti", vastasi kardinaali, jonka kieli vähitellen alkoi liikkua. "Minä luin Johan Sobieskin sotaretkestä turkkilaisia vastaan ja Wienin vapauttamisesta".
"No, minä en ihmettele, että te ylpeilette hänestä", jatkoi Kaarle XII jonkun verran ivallisesti. "Siitä kait johtuivat ne sanat, jotka äsken lensivät huuliltanne. Teillä on jossain määrin oikein. Johan Sobieski oli täydellinen sankari, sanalla sanoen mies, joka ensinnäkin piti pyhänä antamansa lupauksen".
Kuninkaan ivallinen viittaus kardinaalin petollisuuteen kohotti jälleen hehkuvan punan hänen kasvoilleen. Hän yritti puolustaa itseään, mutta Kaarle kuningas esti hänet siitä seuraavin vakavin sanoin:
"Tiedän, mitä aijotte sanoa, mutta asian kaunistaminen ei ole miksikään hyödyksi. Minun silmissäni on lupauksen rikkominen kuitenkin aina suuri pahe".
"Teidän majesteettinne on liian ankara arvosteluissaan", uskalsi kardinaali vihdoin huomauttaa.
"Niin, teidän käsityksenne mukaan, mutta ei minun. Katolilaisilla, mutta erittäinkin jesuiitoilla, näkyy olevan hyvin avara omatunto".
Tähän katsoi kardinaali velvollisuudekseen huomauttaa:
"Minä en ole jesuiitta".
Epäilevä hymy suupielissä oli Kaarle kuninkaan ainoa vastaus.
"Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", lausui hän sitte. "Teidän menettelynne kuitenkin viittaa siihen, että minulla on oikein. Mutta nyt ei oikeastaan olekaan puhe tästä asiasta. Teidän vanginvartijananne pyydän vain huomauttaa, että te huomenna jätätte vankilan."
Kardinaalin rinnasta kohousi toivomuksen huokaus. Mutta tämä toivo häipyi pian, kun Kaarle XII jatkoi:
"Huomenna minä jätän Rajzacin linnan ja te seuraatte mukana ruotsalaisten leiriin".
Kardinaali kävi tuhkanharmaaksi.
"Se kait ei ole teidän majesteettinne vakava aikomus", sammalsi hän.
"Tällaisissa asioissa en minä koskaan tapaa laskea leikkiä", vastasi Kaarle kuningas.
Kardinaali Primas vaipui ähkyen nojatuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.
"Oi, se on kuitenkin totta, että minä olen hänen vankinsa".
"Ei, se ei voi olla teidän majesteettinne … mutta mihin hän joutui?"
Hän joutui raivoisan tuskan valtaan.
Kaarle XII oli poistunut yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin.