6
Jos salama olisi täysin kirkkaalta taivaalta lyönyt alas Kaskin jalkoihin, ei hän olisi enempää hämmästynyt kuin kohdatessaan puolalaisen irvistelevän naaman ja kuullessaan uhkauksen:
"Kuole, koira!"
Mutta Anders Kaski oli siksi usein ollut yhtä vaarallisille seikkailuille alttiina, ettei hän tästä aivan toivottomuuteen joutunut. Pikainen toiminta oli useat kerrat ennemmin ollut hänelle eduksi, ja siitä hän nytkin ymmärsi hyötyä.
Olosuhteet, joilla toisinaan on suuri vaikutus tekoihimme tulivat häikäilemättömän Kaskin avuksi miltei ennemmin kuin hän aavisti eli uskalsi toivoa. Hän kohtasi nimittäin puolalaisen samaan aikaan kuin Kaarle kuningas ja Pietari Storm työnsivät pääportin auki. Melu, joka tästä syntyi, veti puolalaisen huomion puoleensa siinä määrin, että hän käänsi katseensa sinnepäin.
Parempaa tilaisuutta ei Anders Kaski kaivannutkaan. Säärien ja käsivarsien raudankovat lihakset olivat jo jännittyneet, ei tarvinnut enää muuta kuin panna ne toimintaan, eikä vänrikki siinä suhteessa ollut pitkäveteinen. Tämä oli ainoa mahdollisuus, ellei tahtonut puolalaisen keihään lävistämänä syöksyä maahan.
Rajulla nykäyksellä heittäytyi hän vallille, mutta voimat olivat kuitenkin liian vähäiset. Sen sijaan että hän olisi tullut suoraan jaloilleen, kaatui hänen raskas vartalonsa puolalaisen jalkoja vasten sillä seurauksella että näiden omistaja, joka kaikeksi onneksi oli aivan valmistumaton hyökkäykseen, omistettuaan koko huomionsa portin luona syntyneeseen meluun, menetti tasapainonsa. Keihäs teki ilmassa puoliympyrän ja putosi alas vallilta, jolloin se särkyi.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä seisoivat Kaski ja puolalainen jaloillaan toisiaan vastassa. Viimemainittu oli karkearakenteinen ja näytti omaavan verrattain paljo voimaa. Ivallinen ilme oli nyt kuitenkin hänen kasvoiltaan kadonnut. Hän ei voinut käsittää, miten vihollisensa, joka juuri oli riippunut vallin ulkoreunalla ja joka olisi ollut niin helposti syöstävissä alas, nyt seisoi vahingoittumattomana hänen edessään. Päättäen hänen puolittain kauhistuneesta ulkonäöstään, piti hän tätä yliluonnollisena asiana.
Anders Kaski ei kuitenkaan antanut hänelle pitkää miettimisen aikaa. Koko voimallaan syöksyi hän puolalaisen niskaan ja painoi tätä vallia vastaan. Nyt vasta käsitti puolalainen, että tässä oli tosi kysymyksessä, eikä mikään yliluonnollinen lumous. Liukkaana kuin ankeriainen keinotteli hän itsensä pois Anders Kaskin käsistä, ja taas seisoivat taistelijat toisiaan vastassa.
Puolalainen koetti huutamalla kutsua itselleen apua, mutta samassa olivat vänrikin luisevat sormet hänen kurkussaan kiinni, pusertaen sitä niin voimakkaasti, ettei heikompaakaan ääntä päässyt ilmoille. Taistelijat vierivät yhtenä kehänä vallilla, ja Kaski sai nyt kokea, ettei hänen vastustajansa ollut niin heikko kuin hän ensin luuli. Onnistuipa puolalaisen työntää Kaski ihan vallin reunalle.
Nyt vasta huomasi vänrikki vaaran vakavuuden, jonkatähden hän otti uudelleen kiinni puolalaisesta ja sai hänet alleen. Raju nyrkinisku teki puolalaisen hetkiseksi tunnottomaksi, ja tätä ymmärsi vänrikki taitavasti käyttää hyväkseen. Hän hyppäsi pystyyn ja antoi vastustajalleen aimo potkun päähän. Vaikeasti möristen putosi puolalaisen ruumis alas vallilta ja katosi samaan pensaaseen, jonka tuttavuutta Anders Kaski äsken oli tehnyt.
"No niin, hyvästi hänen kanssansa", virkkoi vänrikki tyytyväisenä. "Mutta totta tosiaan, portin luona tapellaan! Kuningas ja Storm ovat varmaankin onnistuneet pääsemään sisälle".
Kun hän muutamien minuuttien etsiskelyn jälkeen sai käsiinsä pistoolin, joka kamppailun aikana oli hukkaantunut, lähti hän rohkeasti ja vaaroja pelkäämättä sinnepäin, mistä taistelun rähäkkä kuului.
Mutta ennenkun Kaski ehti perille, täytyi hänen vielä selviytyä yhdestä seikkailusta, joka olisi voinut käydä hänelle kalliiksi, ellei nopea toiminta jälleen olisi tullut hänelle avuksi.
Portin lähellä työntäytyi valli sisäänpäin. Tässä oli myös ainoa ylöskäytävä. Vänrikki huomasi sen ja koetti hiipien päästä käytävälle. Mutta kohtalo oli toisin määrännyt. Yksi portin luona olevista vahtimiehistä huomasi Kaskin ja pahaa aavistaen otti muutamia tovereita mukaansa. Parin minuutin kuluttua oli Anders Kaski piiritetty.
"Ruotsalainen, ruotsalainen!" kuului huuto puolalaisen huulilta.
"Kuinka hän tänne on päässyt!"
Näihin huudahduksiin vastasi vänrikki ensin kuulalla, joka heitti yhden linnanpalvelijan alas vallilta, ja sen jälkeen miekanlyönnillä, joka kaatoi toisen polvilleen. Siinä oli kylliksi vastausta, tuumivat puolalaiset, ja hyökkäsivät mielettömästi kostoa huutaen Kaskin kimppuun. Anders kylläkin puolusti itseään kaikella kunnialla, mutta vihollisten lukumäärä kasvoi lakkaamatta ja pian hänellä oli lähemmä parikymmentä kirkuvaa puolalaista vastassaan.
Hänen päähänsä löi rohkea ajatus. Kun hän oli koko voimallaan heittänyt pamppunsa vastustajien päiden yli, estääkseen sitä siten joutumasta puolalaisten käsiin (se putosikin vallin ulkopuolelle, josta Kaski itse sen myöhemmin löysi), löi hän tiellään olevaa puolalaista pyssyntukilla päähän ja heittäytyi sen jälkeen maahan, vieriten pitkin kaltevaa vallin syrjää alas. Kirkuvat puolalaiset syöksyivät perässä, mutta heillä oli niin kova kiire, että he joutuivat toinen toisensa niskaan, muodostaen korkean ihmisröykkiön, josta kuului kamalaa melua ja sadatusta.
Niin pääsi Anders Kaski, rypien veressä ja liassa sekä kasvot ja käsivarret mustelmia täynnään, mutta muuten kuitenkin hyvässä kunnossa linnanpihalle juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Kaarle kuningas teki selvää ruhtinas Sergo Panitzkystä. Mutta niin ruhjottu ja verinen kuin Anders olikin, ei hän kuitenkaan voinut pidättää naurua, joka väkistenkin työntäytyi hänen huulilleen, kun hän kirkkaassa kuuvalossa näki elävän joukkion vallin vieressä. Niin sydämestään ei hän ollut saanut moneen päivään nauraa.
Sen jälkeen riensi hän pitkin vallin kylkeä portille ja tuli, niinkuin tiedämme, parhaaseen aikaan Kaarle kuninkaan ja Pietari Stormin luo. Kun hän myöhemmin päivällä kertoi seikkailuistaan Kaarle kuninkaalle näytti tämä perin tyytyväiseltä, kun hän taputti vänrikkiä olkapäälle ja sanoi:
"Sinä olet kyllin arvokas pääsemään henkivartioväkeeni. Tästä päivästä kuulutte sekä sinä että Storm tähän joukkoon".
7
Kun laukaukset, jotka olivat vähällä ottaa muurilla riippuvan Anders Kaskin hengiltä, kävivät yhä rajummiksi, kasvoi kardinaalin levottomuus enemmän ja enemmän.
"Riennä!" huusi hän palvelijain esimiehelle. "Jos linna on piiritetty, ennenkun minä olen poissa, niin taivaan kirous lankee hirvittävimmässä muodossa teidän ylitsenne".
Kuumaverinen puolalainen tömisti jalkaa niin voimakkaasti, että tomu pilvenä nousi hänen ympärilleen.
"Ankara, armollinen herra", lausui esimies pelosta vapisten, sillä hän tunsi liian hyvin kardinaalin taipumattomuuden, kun oli rankaiseminen kysymyksessä, "kaikki on heti järjestyksessä ja – "
"Mutta sinähän sanoit äsken, että kaikki on järjestyksessä", keskeytti ankara kardinaali, kiinnittäen esimieheen läpitunkevan katseen.
"Kyllä … kyllä … armollinen herra", tapaili tämä, "mutta … mutta…"
Hän ei saanut puhua ajatustaan loppuun, sillä kardinaali tarttui kursailematta kiinni hänen kurkkuunsa rajusti nutistaen esimies-poloista samalla kun hän huudahti:
"Viheliäinen petturi! Oletko sinä ehkä vihollisen kanssa yksissä vehkeissä! Vastaa heti, muuten kiirastulen kaikkien tuskien nimessä olet päätäsi lyhempi".
Näin sanoen hän päästi otteensa. Vapisten joka jäsenestään vaipui vanha palvelija polvilleen ja toisti varmaankin parikymmentä kertaa, että hän oli syytön. Palvelija vakuutti itkien ja vannoen uskollisuuttaan.
"No, no", virkkoi kardinaali kääntyen poispäin, sillä palvelijan kyyneleet koskivat häntä sitäkin enemmän kun hän itse tiesi, että mies raukka, joka nyt makasi hänen jalkainsa juuressa, oli uskollinen ja kokenut palvelija, joka oli ollut hänen isänsäkin palveluksessa, käyttäytyen silloin mitä kiitettävimmällä tavalla. Kardinaalin arvokkuus kielsi kuitenkin näyttämästä liian suurta lempeyttä, jonkatähden hän sanoi:
"Nouse ylös. Saamme nähdä, miten nopeimmin voimme päästä pois täältä".
Toiset palvelijat hengittivät taas kevyemmin, sillä he kaikki pitivät esimiehestään.
Vihdoin oli kaikki järjestyksessä, kardinaali istui jo satulassa.
"Eteenpäin!" komensi hän.
Takaportti avattiin, mutta samassa saatiin kokea, miten kaikki menee takaperoisesti, kun liiaksi kiirehditään. Kiireessä ja kardinaalin vihanpurkauksen aikaansaamassa hämmingissä oli aivan unohdettu se suuriarvoinen seikka, että takaportti oli hevosille liian matala.
Nyt oli kardinaalin vuoro hämmästyä. Kiukun puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän mutisi itsekseen pitkiä lauseita, jotka eivät olleet sopusoinnussa hänen asemansa kanssa kirkon korkeimpana miehenä eikä sen pyhyyden kanssa, jonka tietysti olisi pitänyt sädekehänä loistaa hänen ympärillään.
Hämillään katselivat palvelijat toisiaan ja esimiestään. Tämä alkoi jälleen vapista joka jäsenestään, sillä hän odotti isännän uudistunutta vihanpurkausta. Mutta tällä kertaa ei siitä, kumma kyllä, tullut mitään. Häpeissään kuin juuri vedestä ylösvedetty kiukkuinen koira astui hän alas hevosen selästä ja virkkoi tavallista lempeämmällä äänellä: "Sulkekaa portti niin kauaksi!" Eräs palvelijoista totteli käskyä sillä onnettomalla seurauksella, että se meni lukkoon. Kauhusta kalvennut palvelija varoi kuitenkin puhumasta asiasta mitään. Hän rauhottui kuitenkin ajatellessaan, että löytyi porttiin sopiva avain.
Samaan aikaan tapahtuivat puolalaisten onnettomuudet tammiportin luona. Raivoissaan juoksi kardinaali niin nopeaan kuin hänen ikänsä sen salli ympäri linnanpihaa löytääkseen hevosille toisen ulospääsytien. Turhan etsiskelyn jälkeen kääntyi hän vihdoin mainitun takaportin luo, jota eivät palvelijat olleet uskaltaneet jättää, niin mielellään kuin he sen olisivatkin halunneet tehdä.
"Meidän täytyy paeta ilman hevosia", huusi kardinaali kuparinvärisenä naamaltaan, "avatkaa heti portti!"
Nyt vetäytyi palvelija, joka portin oli sulkenut, varovaisesti toveriensa taakse. Esimies, joka ei mitään pahaa aavistanut, riensi sen sijaan täyttämään kardinaalin ankaraa käskyä.
Mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei portti auennut. Kärsimättömänä syöksyi kardinaali itse esiin, mutta hänenkin ponnistelujensa tulos oli sama. Portti oli ja pysyi kiinni.
Hänen kunnia-arvoisuutensa kardinaali kävi muutamiksi sekunneiksi kuolonkalpeaksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi kiukusta. Sen jälkeen levisi hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hirveästi ärjyen, joka pikemmin tuntui villieläimen kuin ihmisen ääneltä, syöksyi hän palvelijain esimiehen kimppuun.
"Nyt minä ymmärrän juonesi, lurjus!" huusi hän. "Käsitän krokotiilinkyyneleesi…"
Hän ei lausunut lausetta loppuun. Käyrä sapeli vinkui niin onnettomuutta ennustavana ilmassa, ja kun onneton esimies ojensi kätensä suojellakseen itseään, tulivat hänen molemmat kätensä poikkihakatuiksi. Surkeasti ähkien vaipui hän maahan ja meni tajuttomaksi.
Tämä tapahtui takaportin luona samaan aikaan kun Kaarle XII ja ruhtinas Sergo ottelivat. Heti tämän jälkeen oli kardinaali ruotsalaisten vallassa.
Hänet vietiin sisälle linnaan, ja kun hän kohtasi kuningas Kaarlen, levisi jälleen hehkuva puna hänen kasvoilleen.
"Äh", virkkoi kuningas, tarkastaen mielenkiinnolla vankiaan. "En voinut aavistaakaan, että näin pian olisimme kohdanneet toisemme. Tämä on kohtalon oikku!"
Nämä sanat lausui kuningas hieman ivallisella äänellä. Kun ei kardinaali mitään vastannut, jatkoi kuningas:
"Entä kuningas August, oletteko hänet hiljakkoin tavannut?"
"En, teidän majesteettinne", vastasi kardinaali Primas matalalla äänellä.
"Te ette ehkä tiedä, missä hän on".
"En!"
"Merkillistä", virkkoi Kaarle kuningas ihmetellen. "Niinmuodoin on minulla paremmat tiedot hänestä".
"Vai niin!" lausui kardinaali pitkäveteisesti. Hän ei kuitenkaan tullut lausuneeksi, missä kuningas August löytyi. Kuningas Kaarle sen sijaan vastasi:
"Kahdeksan päivää sitte oli hän Krakaussa ja on kait vieläkin siellä".
Kardinaali vaikeni. Viimein hän kuitenkin virkkoi:
"Millaiseksi aikoo teidän majesteettinne määrätä minun kohtaloni?"
Nyt oli kuninkaan vuoro vaijeta. Hän tuumi pitkän ajan. Vihdoin hän sanoi:
"Kohtalonne riippuu teistä itsestänne!"
"Minusta itsestäni!"
"Niin".
"Minä en ymmärrä teidän majesteettianne".
Kaarle XII teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.
"Te kyllä ymmärrätte minua, vaikka ette ole ymmärtävinänne".
"Ei, minä vakuutan teidän majesteettinne että…"
"Vai niin", keskeytti kuningas vielä suuremmalla kärsimättömyydellä. "Te tiedätte, että minä haluan teidän välitystänne keskusteluissa kuningas Augustin kanssa. Tähän asti olette kieltäytynyt. Nyt sanon teille, ettette te pääse täältä ennenkun olette täyttänyt tahtoni".
Kardinaali vei molemmat kätensä silmilleen. Huomasi selvästi, että kuninkaan sanat tuottivat hänelle tuskaa. Viimein hän sanoi:
"Arvaan että on kysymyksessä Puolan kruunusta luopuminen, jota teidän majesteettinne vaatii".
"Olette arvannut oikein".
"Kuningas August ei koskaan suostu siihen", vastasi kardinaali.
"Hänen täytyy", oli Kaarle kuninkaan selvä ja varma vastaus.
"Ei ennen kuin hän tulee siihen pakotetuksi".
"Minä pakotan hänet".
Tämä kardinaali Primakselle niin epämieluinen keskustelu keskeytyi sen kautta että Kaarle kuningas käski ohimenevän Anders Kaskin ottaa hoiviinsa tämän kallisarvoisen vangin. Nyt jätti kardinaali Primas pääportaat, missä keskustelu Kaarle kuninkaan kanssa oli tapahtunut. Kun hän oli niin pitkällä, ettei kuningas voinut kuulla hänen sanojaan, mutisi hän itsekseen:
"Oleppa varuillasi. Nyt sinä kyllä olet voittaja, mutta osat voivat vaihtua ennenkun aavistatkaan. Se on kuitenkin varma, ettei Stanislaus Leczinski koskaan tule pitemmälti kantamaan Puolan kruunua, vaikka voisitkin sen hänen päähänsä asettaa".
8
Rajzacin linnan vallotusta seurannut päivä läheni loppuaan. Se oli aluksi ollut kaikkea muuta vaan ei kaunis.
Illan tullen puhdisti raitis koillistuuli taivaankannen pilvistä, ja auringon lämpimät säteet kohtasivat niitä miljoonia sadepisaroita, jotka kimaltelivat puiden lehdissä. Ilta muodostui samassa määrin kauniiksi kuin aamu oli ollut ruma.
Päivällä sateen rajuimmin riehuessa oli linnassa tapahtunut tärkeä juttu. Kardinaali oli nimittäin koettanut päästä vapauteen. Koska hänen vankeutensa ei ollut kaikkein ankarinta laadultaan, oli hän saanut oikeuden kunniasanaansa vastaan vapaasti liikkua linnassa. Mutta pakotettua kunniasanaa ei hän katsonut olevansa velvollinen noudattamaan, jonkatähden hän, kun Anders Kaski hetkiseksi heitti katseensa pois hänen pyhyydestään, hiipi takaportille, jonka ruotsalaiset vanginvartijat olivat rikkoneet. Onneksi huomasi kuningas itse pakolaisen ja tarttui tätä kursailematta niskasta kiinni.
"Sillä tapaako te pidätte antamanne kunniasanan", jyrisi Kaarle XII.
Joutuessaan itse teossa kiinni, kävi kardinaali Primas aluksi hämilleen. Mutta hän sai pian takaisin mielenmalttinsa ja vastasi röyhkeästi katsoen kuningasta silmiin:
"Lupausta, jonka on pakotettu antamaan, ei ole velvollinen pitämään".
"Niin, minä tiedän, että tämä on sopusoinnussa jesuiittojen oppien kanssa", vastasi Kaarle XII samalla kun hänen rehelliset kasvonsa ilmaisivat syvintä halveksumista, "mutta ajattelin kuitenkin, että Puolan uskonnon ylin valvoja pitäisi parempaa huolta arvostaan eikä rikkoisi antamaansa kunniasanaa".
"Minä toistan äskeiset sanani", vastasi Primas vähemmin röyhkeällä äänellä. "Maan vihollisia vastaan eivät mitkään arvelemiset voi tulla kysymykseen".
"Hyvä, otetaanpa sitte sanoistanne vaari", vastasi kuningas kylmästi ja näköjään täysin rauhallisena, vaikka kiukku kiehui hänen sisässään, sillä hän ei tiennyt mitään halveksuttavampaa kuin kavaluus ja petos. "Tästä hetkestä teitä todellakin kohdellaan kuten vankia. Mutta mitään muuta ei teiltä pidä puuttua kuin vapaus".
Anders Kaski, joka samassa hikisenä ja ähisten lähestyi, sai ankarat nuhteet sekä määräyksen viedä hämmästyneen ja itsekseen kiroilevan kardinaalin erääseen pohjakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen. Kuningas itse seurasi jonkun matkan päässä ja otti haltuunsa huoneen avaimen, selittäen itse ryhtyvänsä kardinaalin vanginvartijaksi, kun ei hän enää voinut luottaa väkeensä.
Nämä epäsuorat nuhteet koskivat kipeästi Anders Kaskiin. Kuningas keskeytti kuitenkin hänen anteeksipyyntönsä ankaralla määräyksellä että Kaskin oli heti järjestettävä niin että joukot olisivat kahden päivän kuluttua valmiit paluumarssiin. Niin kauaksi halusi Kaarle XII vielä jäädä Rajzaciin, jolla välin hänen taisteluista ja matkoista uupunut armeijansa saisi levätä ja koota voimia vastaisten verileikkien varalle.
Kun vänrikki oli poistunut, kuunteli kuningas hetkisen kardinaalin vankihuoneen oven takana. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä.
"Oli hyvä, että hän koetti paeta niin että sain paremman aiheen panna hänet lukkojen taakse", mutisi kuningas itsekseen. "Nyt on minulla Puolan vaikutusvaltaisin mies häkissä. Toivoakseni tämä jossain määrin vaikuttaa kenraali Trampeen, johon kuningas August sokeasti luottaa. Edullisinta olisi, että suunnitelmani voisivat mennä täytäntöön ennenkun tsaari Pietari ehtii koota aivan ylivoimaisen armeijan. Mutta", lopetti hän itseään lohduttaen, "minä taistelen oikean asian puolesta, tahdon rangaista kavaluuden, ja silloin kyllä korkeampi valta on minun puolellani".
Näin sanoen meni hän hiljalleen pitkän käytävän läpi, jonka keskikohdalla sijaitsi kardinaalin vankeushuone, ja meni linnanpihalle, jossa hän hetkisen tarkkaan tutki linnan paikkoja.
Hän oli tuskin ehtinyt jättää käytävää, kun solakka naisolento riensi ulos vankilan oven luona löytyvästä syvästä sopukasta. Se oli Eleonora. Sanotun oven ulkopuolella pysähtyi hän muutamiksi minuuteiksi ja kuunteli tarkkaavasti, jonka jälkeen hän riensi ylös leveitä rappuja ja ohjasi askeleensa suoraan leskiruhtinattaren rukoushuoneeseen, missä toivoi tapaavansa iso-äitinsä.
Hän ei pettynytkään tässä oletuksessaan.
Avonaisen akkunan ääressä, josta leppoisa tuuli virtasi sisään, seisoi leskiruhtinatar Martha Sobieski ja katsoi miettivästi yli sammaltuneen vallin. Hänen katseensa harhaili kauan ympäri kaikille tahoille, kunnes se lopulta kiintyi kahteen ratsumieheen, jotka huvittelivat itseään eräänlaisella pelillä. He olivat kovaäänisiä ja nauroivat usein sydämellisesti toistensa pienille onnettomuuksille.
Syvä huokaus kohousi Martha-rouvan rinnasta, nähdessään isänmaansa vihollisten niin suruttomasti pitävän hauskaa sen linnan valleilla, jota hän niin monet kerrat oli rukoillut Jumalan ja pyhän neitsyeen suojelemaan valloittajan käsistä. Hänen vielä niin kauniilla ja jaloilla kasvoillaan oli niin surullinen ilme, että varpaillaan sisään astuva Eleonora hämmästyneenä pysähtyi ovelle. Hän ei uskaltanut mennä pitemmälle peläten häiritsevänsä vanhaa iso-äitiä hänen surussaan.
Kun leskiruhtinatar vihdoin oli tarpeeksi tarkastanut ympäristöä, meni hän laahustavin askelin rukouspallin luo ja laskeutui polvilleen. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kauan rukoilla, kun hän äkkiä hätkähti ja katsoi taakseen ankarin silmäyksin. Pojantyttären paksun silkkileningin kahina oli keskeyttänyt hänet hartauden toimituksessaan.
"Hyvä, rakas iso-äiti", virkkoi nuori tyttö syöksyen esiin, … antakaa anteeksi käytökseni, joka…"
"Minä en ole tahtonut oikein tuntea sinua enää", keskeytti iso-äiti ankarana, sillä hänen kävi vielä sapelleen Eleonoran käytös ruhtinas Sergoa vastaan. Martha rouvalla oli sama vika kuin useammilla vanhemmilla ihmisillä on, että hän nimittäin hyvin mielellään käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta saadakseen marista. Toisinaan tunsi hän ikäänkuin vastustamatonta tarvetta saada purkaa ulos harminsa. Jos hänen tunteenpurkaustensa esine oli kyllin viisas mukautumaan kohtaloonsa, niin tuli hän jälleen hyvälle päälle ja kaikki oli pian unohdettu.
Tämä marisemiskuume vaivasi häntä nyt kun Eleonora astui sisään, ja pian hän täydellä vauhdilla ylisti ruhtinas Sergo Panitzkyn rakastettavaa luonnetta, hänen syntyperäänsä ja rikkauttaan, joiden kautta Eleonora ilman epäilyä saavuttaisi mitä kadehdittavimman aseman Puolan naisten joukossa. Samalla sai Eleonora ankarat nuhteet sen johdosta että hän osotti niin suurta välinpitämättömyyttä sitä miestä kohtaan, jonka hänen vanhempansa iso-äidin erikoisten suositusten perusteella olivat hänelle määränneet. Sanat tulvivat virtanaan Martha rouvan huulilta.
Kun Eleonora pitemmän aikaa oli kuunnellut tätä sanatulvaa, joka pikemmin lisääntyi kuin väheni, sanoi hän, kun leskiruhtinatar tuli maininneeksi veljensä nimen:
"Kardinaali parka, hän istuu lukkojen ja telkien takana".
Jos salama olisi äkkiä lyönyt leskiruhtinattaren jalkojen eteen, ei hän olisi niin kovin kauhistunut kuin kuullessaan nämä sanat pojantyttärensä huulilta. Hänen innokkaasta puhelemisesta melkein tulipunaiset kasvonsa kävivät äkkiä niin liidunvalkeiksi, että nuori tyttö kauhistuneena juoksi esiin huudahtaen:
"Hyvä Jumala, onko iso-äiti sairas?"
Vanhus oli vaipunut lepotuoliin ja kätki kasvot käsiinsä. Syvät huokaukset nousivat hänen rinnastaan; hän oli vähällä tukehtua ja veti tuon tuostakin syvään henkeään. Vihdoin hän vaivoin sai kysytyksi:
"Kuulin varmaankin väärin, että muka kardinaali on lukkojen ja telkien takana?"
Vanhus nimittäin ei tiennyt muuta kuin että veli oli päässyt pois linnasta ennenkun se vallotettiin.
"Ei, iso-äiti kyllä kuuli oikein", vastasi Eleonora matalalla äänellä.
Muutaman minuutin kuluttua lausui leskiruhtinatar:
"Kuinka olet sen saanut tietää?"
"Näin itse, kun hänet teljettiin siniseen huoneeseen. Ruotsin kuningas itse on hänen vanginvartijansa".
"Mahdotonta", lausui vanhus. "Tuon sinä olet uneksinut".
"Ei, iso-äiti, minä en ole sitä uneksinut".
"Pyhän Jumalan äiti", huudahti Martha rouva aivan suunniltaan levottomuudesta ja murheesta, "veljeni vihollisten käsissä! Silloin varmaankin Puolan loppu lähenee, koska hän nykyisin on ainoa, jolla on voimaa ja kykyä pitää kansamme koossa. Oi, Jumala, eivätkö koettelemukset vielä ole lopussa. Onko se sinun tahtosi, että Puolan on taistelussa sorruttava?"
Kun hän oli hetkisen istunut pää rintaa vasten vaipuneena, virkkoi hän toivehikkaalla äänellä:
"Jos sentään ruhtinas Sergo olisi täällä sinun tilallasi. Hän on kuitenkin mies".