5
Kun Kaarle kuningas rohkeine seuralaisineen oli varmassa tallessa portin luona, virkkoi hän:
"Tähän asti on kaikki mennyt hyvin, mutta jos hän on vielä jälellä".
"Niin tosiaankin", huomautti Anders Kaski. "Kuulostaa aivan siltä kuin tuossa vanhassa ja rappeutuneessa linnarähjässä olisi oikea ampiaispesä".
"Siinä tapauksessa käy asia vielä pulmallisemmmaksi meille", tuumi toveri. "Tiedän hyvin, että ampiaisten kanssa ei ole erityisen mukavaa tapella. Niillä on terävät piikit ja…"
"Ja meillä on teräviä sellaisia tässä", pisti väliin Anders Kaski ja teki kuvaavan eleen pitkällä keihäällä. "Luulisin, että tämäkin maistuu joltakin."
Kuu valaisi seudun yhä kirkkaammalla valolla, ja sitä mukaa kun se kohosi korkeammalle, veti pitkän valojuovan jokea pitkin ja tunkeutui maagisella hohteellaan syvälle metsän korkearunkoisiin puihin, missä tummia hahmoja näytti huojuvan sinne ja tänne hämärässä valaistuksessa. Se oli ruotsalainen osasto, joka, laukauksen houkuttelemana, lähestyi varovasti ollakseen uskaliaan kuninkaan apuna, mikäli sitä tarvittaisiin.
Kuningas Kaarle iski monta kertaa porttia, mutta aina samalla tuloksella, ikäänkuin hän olisi halunnut lyödä kumoon paksun kai kymmenen syltä korkean muurin. Hän näytti jonkin aikaa pettyneen odotuksissaan ja hänen kasvoillaan kävi tyytymättömyyden ilme.
"Portti on lujempi kuin luulin", mumisi hän itsekseen. "Tämän läpi emme voi päästä sisään."
"No, sitten löytyy varmaan jokin toinen paikka", virkkoi Anders Kaski nyökäten ilmeikkäästi.
"Uskotko niin?"
"Kyllä, antakaa minun vaan yrittää, ja teidän majesteettinne pääsee pian tähän pesään."
"Tee kuten haluat, Anders", sanoi kuningas, "minä ja Pietari Storm", se oli Kaskin toverin nimi, "pidämme kuitenkin täällä vahtia, jotta kukaan ei pääse ulos."
Kun Anders oli saanut vahvistusryypyn Pietarin kenttäpullosta, hiipi hän muuria pitkin, jonka pinta oli sieltä täältä karhea. Toisin paikoin se taas oli niin sileä, että olisi ollut hullutusta yrittää kiivetä siitä ylös.
Tämän huomasi Kaski hiipiessään eteenpäin, ja hän päätti heti käyttää hyväkseen mahdollisimman paljon muurin karheaa pintaa. Huolimatta korkeasta iästään oli vanhalla vänrikillä vielä suurin osa entisestä voimastaan jälellä. Yht'äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan. Hänen päänsä yläpuolelta kuului jalkojen töminää ja karkeita, innokkaasti kiisteleviä miesten ääniä. Vänrikki ei tosin voinut kuulla sanoja, mutta aavisti, että kiista koski vallin puolustusta. Aavistus ei häntä pettänytkään. Se oli ruhtinas Sergo, joka sijoitti ulos miehiään ja tällöin joutui kiistelyyn siitä, mitä paikkoja tulisi miehittää.
"Niin, riidelkää vaan!" mumisi Anders ja kyyristyi pienen pensaan viereen, joka oli puoliksi kiinni muurissa, "riidelkää vaan, minä kyllä tiedän, mitä puolestani teen."
Hän oli nyt jo niin kaukana, ettei voinut nähdä kuningasta. Äänet vallilla vaikenivat pian, ja vänrikki luuli aluksi, ettei mitään vahtia ollut sinne asetettukaan. Mutta hän erehtyi, askelten ääni soraa vasten ylhäällä vallilla keskeytti hänen tarkastelunsa.
"Hm", mumisi Anders Kaski itsekseen, melkoisen nolona, "kuinkahan monta siellä on?" Hän kuunteli. "Vain yksi, ei, nyt tulee toinen lisää! Ah, hän meni nyt! Niin, siis vain yksi!"
Kyyristyneessä asennossaan hän hankki, niin hyvin kuin taisi, yleiskatsauksen vallin karheasta sivusta. Muuri ei ollut tässä kohtaa aivan niin jyrkkä kuin muualla. Sieltä täältä pisti esiin terävä kivi, ja noin sylen päässä vänrikin pään yläpuolella oli kaksi takiaista saanut jalansijan. Ne olivat aika suuria, ja Anders toivoi siksi lujasti, että ne olisivat hänelle hyödyksi siinä uskaliaassa yrityksessä, joka hänellä oli mielessä.
Hitaasti ja pitämättä pienintäkään ääntä, sillä se olisi ehdottomasti kuultu rauhallisessa yössä, kohottautui vänrikki muuria vasten ja haparoi käsillään ylöspäin. Ensimmäinen kivi, johon hän aikoi tarttua, oli tuskin paria tuumaa ylöspäin ojennettujen sormiensa yllä.
"Pahus!" mumisi hän itsekseen, ja hänen kasvonsa synkistyivät, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan. "Mitä nyt tulee tehdä?"
Tottuneena toimimaan ripeästi, ei hän kauankaan tuumaillut. Hyppy vain ja jänteiset sormet ympäröivät voimakkaasti pienen ulottuman. Siinä nyt riippui Anders Kaski jalat pari tuumaa maasta voimatta saada niille sijaa, vaikka kuinkakin hän sitä tunnusteli. Liian kovaa hän ei uskaltanut raapia muuria vasten, sillä tällöin olisi vahti saanut varoituksen. Vähitellen heikkeni voima sormista ja pikku hiljaa alkoivat ne suoristua. Vänrikki oli vähällä tulla epätoivoon, eikä puuttunut paljon, ettei oikea mehevä soturimanaus päässyt hänen huuliltaan. Mutta kun hätä on suurin, on myös apu lähinnä, sanotaan, ja tämän sai myös Anders Kaski kokea. Tunnusteltuaan kauan jaloillaan, tapasi hän vihdoin pienen syvennyksen. Kuin hukkuva, joka tuskallisen halukkaasti tarttuu ohi kelluvaan oljenkorteen, yhtä ahnaasti painoi vänrikki jalkansa pieneen koloon. Onni oli hänelle suosiollinen, hän sai siinä melko hyvän jalansijan.
Mutta miten hän ylös kiivetessään voisi viedä mukanaan aseet, erityisesti pitkän ja vaikeasti käsiteltävän keihään? Tämä oli arvoitus, jota Anders Kaski, huolimatta kekseliäisyydestään, turhaan yritti ratkaista. Ylös kiivetessään hän tarvitsi luonnollisesti molempia käsiään, ja hampaiden välissä ei hän voinut peistä kantaa. Hänen pohtiessaan tätä, kuului nopeita askeleita ja kovia ääniä ylhäältä vallilta. Anders luuli tulleensa keksityksi ja veti varovasti esiin kaksoispistoolin, samalla kun hän painautui muuria vasten niin paljon kuin vain voi.
Hän oli kuitenkin onneksi erehtynyt. Puolalaisten huomio oli sen sijaan kohdistunut ruotsalaisiin ratsastajiin, jotka hiiviskelivät metsän keskellä. Äänet ja huudot kävivät kovemmiksi, ja hälinän kestäessä pamahti pari laukausta suoraan Kaskin pään yläpuolella. Tästä ei kuitenkaan johtunut hänen kokemansa pelästys, vaan siitä, että hänen yläpuolellaan olevasta halkeamasta syöksyi alas joukko kiviä ja soraa osuen häntä suoraan kasvoihin, jotta hänen oli erittäin vaikeata vasemmalla kädellään suojella silmiään.
Mutta pelästys kävi vielä suuremmaksi, kun metsässä olevat sotilaat myöskin alkoivat ampua ja kuulat vinkuivat hänen korviensa ympärillä. Yksi kuula porautui kaiken lisäksi muuriin hänen päänsä ja terävään kulmaan ylös ojennetun oikean käsivartensa väliin. Nyt loppui Kaskin kärsivällisyys.
"Piru viekään ne vietävän … phyi … phyi", keskeytti hän itse vuodatuksensa, kun sai suunsa täyteen irtonaista muurilaastia. "Puh … puh; pahus ja suokoon, etteivät he näkisi minua, minä annan…"
Näin sanoessaan irtosi hänen otteensa ja hän putosi suoraan alas pensaaseen, jossa hän repi rikki kätensä, kasvonsa ja vaatteensa. Mutta tästä onnettomuudesta tulikin hänen onnensa, sillä metsästä tuleva ammuskelu yltyi yhä vaan. Pensas suojasi häntä toki melko hyvin. Jälkeenpäin näytti hän kuitenkin ylpeänä kahden kuulan jättämiä reikiä, toinen hatun lierissä ja toinen takin liepeessä.
Kiivas ammunta metsästä sai kuitenkin aikaan sen hyvän, että se vähitellen ajoi pois puolalaiset siitä osasta vallia, missä Anders makasi. Kun hän taas huomasi, että oli tullut hiljaista ja rauhallista kuten ennen, pisti hän päänsä esiin pensaasta ja katseli metsään päin.
"Ei elävää sieluakaan", mumisi hän. "Nytpä uskallan yrittää uudestaan."
Huolimatta saamistaan vaikeista naarmuista, riippui hän pian taas muurilla. Nyt hänen kävi kuitenkin paremmin eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen päänsä oli vallin korkeimman reunan tasalla.
"Täällä ei ole yhtään vihollista", ajatteli hän, tyytyväisenä siitä, että uhkayritys oli onnistunut. Otettuaan pistoolin hampaiden väliin, tarttui hän vielä lujemmin kiinni erääseen suippoon reunakiveen, ja jännitti reisien ja käsivarsien lihaksia heittäytyäkseen rohkeasti ylös vallille. Hetki oli jännittävä, mutta muuttui siksi vielä mitä suurimmassa määrin, kun samassa parrakkaat ja ivallisesti irvistelevät kasvot kohtasivat Kaskin katseita. Peitsi kohosi ja kuin viimeisenä kuolemaan valmistavana kuuluivat nämä sanat hämmästyneen vänrikin korvissa:
"Kuole, koira!"
* * * * *
Pietari Storm seurasi kaipauksen katsein poistuvaa Anders Kaskia. Hänellä ei nimittäin olisi ollut mitään sitä vastaan, että joko olisi saanut tehdä hänelle seuraa tai myöskin mennä yksin. Kaarle XII: n soturit olivat sellaisia: kuningas oli heidän kaikkensa, rakkaammat kuin vanhemmat, puoliso ja lapset. Sanat "kuningas ja isänmaa" eivät silloin olleet turha lauseparsi, niinkuin nyt useasti on asianlaita.
Kaarle kuningas loi myös katseensa urhoollisen vänrikin jälkeen, mutta hänen silmissään saattoi lukea syvää tyytymystä ja hän mutisi itsekseen:
"Hän kyllä onnistuu, ellei mitään mahdottomia esteitä ilmaannu".
Portin luo oli kokoontunut kymmenkunta puolalaista kiivaasti keskustelemaan, mitä olisi tehtävä. Toiset tahtoivat heti syöksyä portista ulos ja paljastetuin asein ajaa pois uhkarohkeat anastajat. Toiset sitävastoin, viisaimmat nimittäin, ja samalla, kuten tavallista, harvalukuisammat, äänestivät ajan voittamisen puolesta, jotapaitsi koetettaisiin saada sana Paykullille niin että saataisiin tältä apuväkeä. Eräs seurasta huomautti aivan oikein, ettei olisi niinkään vaikea puolustautua, koska ruotsalaisilla, ollen ratsujoukko, ei kaiken todennäköisyyden mukaan ollut kanuunoita mukanaan. Kuinka oikea tämä otaksuma olikaan, ei se kuitenkaan saavuttanut tarpeellista kannatusta, erittäinkin kun ruhtinas Sergo oli antanut äänensä muiden puolelle, jotka toivoivat pääsevänsä mies miestä vastaan taistelemaan. Nuori ruhtinas nimittäin hehkui taisteluhalusta ja tahtoi hinnasta mistä hyvänään päästä hyvään valoon Eleonoran silmissä. Ehkä Eleonoran käsitys hänestä silloin muuttuisi.
Sillä välin kun puolalaiset siten riitelivät keskenään ja tuhlasivat heille kallista aikaa, olivat ruotsalaiset lähestyneet Rajzacin linnaa ja olivat mikä minuutti tahansa valmiit rientämään uhkarohkean kuninkaansa avuksi.
Tammiporttia vastaan nojautuneina, joka ei vähintäkään välittänyt heidän ponnistuksistaan, neuvottelivat kuningas ja Pietari Storm paraillaan siitä, miten helpoimmin voisi päästä linnaan ja valloittaa se ennenkun puolalaiset ehtisivät tointua hämmästyksestään, kun melu sisäpuolella alkoi yhä lisääntyä.
"Mitä", ärjyi ruhtinas Sergo ja polki maata jalallaan, "oletteko sellaisia pelokkaita raukkoja, ettette uskalla avata porttia! Niitä on vain kolme, ja me olemme kymmenen vahvaa ja rohkeata miestä! Avatkaa heti, niin saatte nähdä, että ne juoksevat jalkansa poikki, kunhan vain näkevätkin meidät!"
Ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä lausuessaan nämä sanat, ja ivallinen piirre suun ympärillä kävi yhä selvemmäksi.
"Avatkaa!" ärjyi hän uudelleen, ärsyyntyneenä hänelle osotetusta tottelemattomuudesta.
Pari palvelijaa lähestyi porttia, jonka ulkopuolella Kaarle kuningas ja Pietari Storm henkeään pidätellen ja taisteluun valmiina odottivat sopivaa silmänräpäystä. Mutta vanhan Josephin silmistä lähtenyt ankara katse saattoi palvelijat pysähtymään puolitiessä.
"No", jatkoi Sergo Panitzky. "No-o!"
"Armollinen herra", virkkoi Joseph syvään kumartaen, "me annamme liian paljo alttiiksi, jos avaamme portin. Sitäpaitsi en usko että hallitsijattareni…"
Kun Sergo Panitzky ärsyyntyi vastustuksesta, unohti hän kaiken varovaisuuden. Hän tahtoi saada tahtonsa läpitse, maksoi mitä maksoi. Niin nytkin.
"Mene orja!" huusi hän raivoissaan. "Minä olen täällä päällikkönä ja vastaan ruhtinatar Sobieskin edessä taistelun tuloksesta. Oletko tullut hulluksi, koska asettaudut minua vastaan. Sinun paikkasi on sikojen luona, ja sinne sinut lähetänkin, jahka olemme ajaneet pois nuo ruotsalaiset roistot. Mene!"
Toiset palvelijat vetäytyivät taaksepäin ja muodostivat ympyrän ruhtinaan ja Josephin ympärille. Peläten vanhuksen menettävän henkensä, sillä ruhtinas Sergo oli kautta Puolan tunnettu siitä, ettei hän tällaisissa tilaisuuksissa antanut aseen liian kauan pysyä aloillaan, tarkastivat palvelijat vuoroin toisiaan vuoroin Josephia.
Ja mitä teki Joseph? Luottaen hallitsijattaren voimaan ja valtaan tämän kuumaverisen ruhtinaspojan yli, seisoi hän tämän edessä uhkaavassa asennossa, katsoen tätä terävästi silmiin. Ainoakaan lihas ei liikkunut hänen marmorivalkeissa kasvoissaan, mutta hänen sysimustissa silmissään näkyi ilme, joka oli kyllin selvä kenelle tahansa, ilme, jota ei ruhtinaskaan voinut väärin käsittää. Kun hän näin oli muutaman silmänräpäyksen ajan tarkastanut vastustajaansa, sanoi hän:
"Teillä on päällikkyys täällä, tehkää niinkuin tahdotte, mutta minä en koskaan salli kenenkään avata porttia. Meidän välillämme voi sitte hallitsijattareni tuomita, ja hänen tuomiotaan minä en pelkää".
Näin sanoen käänsi hän Sergo Panitzkylle selkänsä ja riensi nopein askelin pääportaita kohden.
Ruhtinaalla oli hyvä halu rangaista tätä rohkeata palvelijaa, ja hän riensi sentähden sapeli ojossa muutamia askeleita palvelijan jälessä, mutta samassa hän maltti itsensä ja kääntyi takasin.
"No niin", komensi hän, "olkaa nyt valmiina. Ellette voi ottaa ruotsalaisia elävinä, niin lyökää heidät, he eivät saa hengissä päästä täältä!"
Näin sanoen riensi hän portille ja muutamien kiivaiden sysäysten jälkeen putosi raskas ja karkeatekoinen puupuomi maahan. Ruhtinaan piti juuri tarttua kiinni porttiin, kun se samassa silmänräpäyksessä työnnettiin ulkoapäin auki. Vauhti, jolla se työnnettiin auki, oli niin suuri, että ruhtinas, joka oli ihan portin takana, horjahti taaksepäin seinää vastaan.
Ihmeekseen näkivät puolalaiset kahden olennon syöksyvän portinaukosta sisään, ja ennenkun he ehtivät tointua hämmästyksestään vinkuivat ruotsalaisten lyönnit heidän korvissaan. Neljäsosa otti heti jalat alleen, mutta loput jäivät jälille ja panivat kovan kovaa vastaan.
Kaarle kuningas ja Pietari Storm ymmärsivät kuitenkin niin voimakkaasti käyttää pamppujaan, että enempi puoli vastustajista pian kieri heidän jalkainsa juuressa.
Ruhtinas Sergo oli kuitenkin pian saanut takaisin mielenmalttinsa, jonka hän hetkiseksi menetti saatuaan portista töytäyksen. Ja kun hänen terävä silmänsä portin luomasta varjosta huolimatta havaitsi ainoastaan kaksi ruotsalaista, syöksyi hän esiin sapeli lyöntiin valmiina.
"Petturit, lurjukset, viheliäiset!" kirkui hän laimeasti taisteleville palvelijoille, "niinkö te puolustatte hallitsijatartanne, niinkö te pidätte sen lupauksen, jonka te annoitte kardinaalille, kun tämä teidät siunasi. Ettekö häpeä joutua häviöön taistelussa kahta vihollista vastaan!"
Nämä sanat vaikuttivat kuin sähköisku palvelijoihin. Mielettömästi kostoa huutaen syöksyivät vielä haavoittamattomiksi jääneet palvelijat jättiläismäisen Stormin kimppuun, joka nojautuneena lyhyen porttikäytävän erääseen kolkkaan puolusti itseään todellisella sankarimaisuudella. Saamistaan haavoista ei hän välittänyt, mutta eivät olleet hänen lyöntinsäkään tehottomia.
Kun palvelijat hyökkäsivät Pietari Stormin niskaan, sai Kaarle XII levätä muutaman sekunnin. Näitä sekunteja hyväkseen käyttäen vei hän pienen piilin huulilleen. Kimeä ääni tunkeutui korvia vihlovana taistelun aikaansaaman melun lävitse, ja sen kuulivat metsän läpi ratsastavat ruotsalaiset, jotka olivat olleet joka hetki valmiina rientämään apuun.
Ruhtinas Sergon tarkotus oli päästä taistelevien ja portin väliin, sulkea portti ja sillätavoin sulkea häikäilemättömät ruotsalaiset linnaan. Hän olisikin aikeessaan onnistunut, jos hän olisi ollut nopeampi liikkeissään.
Pietari Storm huomasi ensinnä aikeen ja hän huusi jyrisevällä äänellä:
"Suojelkaa porttia!"
Kaarle XII riensi esiin juuri kun ruhtinas oli onnistunut vetämään raskaan tammiportin puoliväliin kiinni. Kuninkaan pitkä pamppu teki kuitenkin lopun Sergo Panitzkyn hommista. Ylimykset seisoivat nyt vastatusten itse portin aukossa, viimemainittu ulompana. Samassa huomasi ruhtinas eteenpäin rientävän ratsastajajoukon. Kauhuissaan siitä ikävästä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa, hyökkäsi ruhtinas kiivaasti Kaarle kuninkaan kimppuun, joka nyt oli täysin valmis torjumaan hyökkäyksen. Hyökkäys oli aluksi niin kiivas, että kuningas otti pari askelta taaksepäin, päästen siten samalla portin muodostamaan varjoon. Sergo Panitzky seisoi vielä ulkopuolella kirkkaassa kuun valossa.
Ruhtinas käytti asettaan kiivaasti, mutta hapuilevasti, kun taas Kaarle XII oli kylmä ja perusteellinen. Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Hyvin suunnatulla lyönnillä löi kuningas aseen ruhtinaan kädestä, syöksyi sen jälkeen tämän kimppuun, lyöden hänet voimakkaalla nyrkiniskulla maahan. Kaatuessaan löi ruhtinas päänsä portin pilariin, jolloin hän pyörtyi.
"Nyt meidän kait kuitenkin täytyy lähteä käpälämäkeen", puhisi Storm vieden kätensä otsalle, joka oli aivan verinen. "Noita perhanoita emme voi vastustaa, niitä on liian monta!"
Kaarle XII kuunteli tarkkaavasti. Hänen kasvonsa olivat aluksi synkät, mutta äkkiä ne kirkastuivat, kun paikalle rientävien ratsujen kavioiden kapse nyt kuului selvempänä.
"Ainoastaan pari minuuttia, urhea Storm!" huusi hän. "Apu on lähellä!"
"Kyllä, vaikka tuhansia tunteja, jos niin tarvitaan", huudahti Storm riemuiten. "Eläköön, nyt ne ovat täällä!"
"Niin, eläköön, voitto on meidän!" huudahti samassa eräs ääni sivulta, ja pitkin muurin sisäsivua työntäytyi esiin jättiläismäinen olento, vereen tahraantunut, mutta kuitenkin taisteluun valmis. Kaarle kuningas huudahti hämmästyksestä, mutta ei ehtinyt tekemään kysymystä, joka oli hänen huulillaan, sillä samassa syöksyivät ensimäiset ratsastajajoukot linnanpihalle ja ajoivat pelokkaat palvelijat suin päin takaisin piilopaikkoihinsa.
Sergo Panitzkyn pyörtyessä kaatui hän aivan muurin viereen. Tämä oli hänen pelastuksensa, sillä hän olisi ehdottomasti tullut yliajetuksi ja joutunut hevosten ruhjottavaksi.
Kun taistelu oli päättynyt, kannettiin hän linnaan. Tultuaan jälleen tuntoihinsa, kysyi hän, kuka oli hänen voittajansa.
Eräs palvelijoista, joka oli kuullut kerrottavan kamppailusta, vastasi ruhtinaan kysymykseen:
"Kaarle XII".
Hehkuva puna lensi Sergo Panitzkyn kasvoille ja hän kääntyi, niinkuin näytti, häpeissään seinää vasten, samalla kun hänen huuliltaan kuului muutamia epäselviä lauseita.