Ampumista jatkettiin siis ja joka kerta kuin venäläiset lähenivät rantaa, tuiskusi heitä vastaan niin rajusti suomalaisten luotia saaresta, että heidän vimmoissaankin täytyi vetäytyä takaisin.
Kauimmaksi rannalle tehdyn multavallin taa oli vanha Eero asettunut ja hänen viereensä hänen vaimonsa, Svärdin leski sekä hänen tyttärensä. Sillä aikaa kuin ukko ampui yhdellä luodikolla, ja harvoin laukaus turhaan meni, latasivat vaimot molempia toisia, sillä ukolla oli kolme kauas kantavaa.
"Vaikeaksipa ryssän käynee päästä tuosta veden yli", mutisi ukko sivellen partaansa. "Miehet ampuvat rivakasti ja jos ei teidän tupaanne, muori, olisi tuolla, karkoittaisimme pian ryssän pois koko rannalta."
"Koettakaa ampua se tuleen", lausui eukko vaikka vaikeastikin.
"Se olisi ainoa keino päästä niistä", vastasi Eero miettivästi, "mutta se ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Hiisi, ett'en tuota tullut ennen ajatelleeksi."
Aika oli sillä välin kulunut ja idästä alkoi päivä tuntua. Tämä oli suomalaisille suureksi eduksi, sillä he voivat nyt hyvin eroittaa vihollisensa, vaikk'ei heidän kasvojansa. Luodit sattuivat nyt tarkemmin.
"Kas tuolla, tuolla", kuiskasi Aina ja tarttui Eeron käsivarteen juuri kuin tämä oli ampumaisillansa. "Tuolla, vasemmalla hän käy."
"Kuka?" kysyi ukko hämmästyen katsoen vaalenneesen tyttöön. "En minä näe mitään."
"Etempänä vasemmalla varvikossa, voi, hän se on!"
"Kuka hän?" kysyi Eero uudelleen, kun hän näki kaksi miestä, jotka hiipien ja piillen pyrkivät rantaan päin.
"Hän, joka opasti viholliset tänne. Minä tunnen hänet nyt hänen pitkästä viitastaan."
"Tiedätkö hänen nimensä", kysyi Eero taas ja piti tarkasti silmällä molempia hiipiviä miehiä.
"Tiedän!"
"Kuka se on? Minä arvaan sen jo, mutta tahdon kuulla sen varmaan."
"Se on Niilo", kuiskasi Aina tuskin kuuluvasti.
"Tuota katalaa", mutisi Eero puristaen pyssyänsä, "aavistinpa että se siitä viimein tulisi; hänen isänsä kasvatti hänet heittiöksi, ja semmoisen ei käy hyvin ajassa eikä ijankaikkisuudessa. Ainakin säikäytän tuota konnaa, niin että hän kyllä tietää, että olemme huomanneet, missä hän on."
Näin sanoen tähtäsi vanhus tarkkaan, liipasi, luoti vinkui ja tuntemattomalta lensi hattu päästä, niin että punainen pörrötukka näkyi.
"Se on hän", kiljasi Eero niin että useammat sen kuulivat. "Niilo on kavaltaja, hän on saattanut ryssät tänne. Kirous hänelle!"
Ainakin puolikymmentä piippua tähdättiin vielä epäkelpoa kohti ja luodit vinkuivat hänen ympärinsä, mutta eihän pahaan yksikään sattunut. Hän pyrkikin, kun kovan näki, suojaan niin pian kuin pääsi. Mutta hänellä oli mukanaan paljoa enemmän sotamiehiä, kuin suomalaiset luulivat, nämä syöksivät nyt rantaan matalaan kaislikkoon ja pian näkyi pieni vene täynnään venäläisiä tulevan sieltä ulos.
"Tännepäin", huusi Eero minkä jaksoi, "tänne miehet, täällä kysytään!"
Mutta ukot olivatkin hämärässä jo huomanneet lähestyvän vaaran ja puolet heistä riensi Eeron luo. Siellä he olivat nyt niin ahtaasti lähetyksin, ettei heillä ollut tilaa muuhun kuin ampumiseen. Vaimojen apu tuli siis täällä hyvään tarpeesen. Venäläiset ajoivat venettä rivakasti, mutta suomalaisten luodit kaatoivat soutajan toisensa perästä, ja kun vene tuli parin kyynärän päähän rannasta, pani Eero tuumansa toimeen. Hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, veneen vitaansa ja vaikka venäläisten luotia kyllä vinkuili, saivat toki kalastajat kovan kahakan perästä neljää jäljelle jäänyttä sotamiestä vastaan, joista kaksi saatiin vangiksi, veneen rantaan, vetivät sen miehissä maalle ja kantoivat sen nurin vallin viereen.
"Taas lisäturvaa," sanoi Eero naurahtaen ja kehoitti kumppaleitaan menemään paikoilleen. "Ja luulenpa vielä, että tuo on Niilon vene".
"Niin," sanoi eräs roteva kalastaja yhä tarkastellen toista rantaa, josta venäläiset vihoissaan vetäytyivät takaisin, "kyllä minä sen tunnen, ja taitaapa juuri olla niitä, joilla hän kuleksii. Nyt huomaan, tuo konna on piiloittanut veneen kaislikkoon juuri hyökkäystä vasten."
Vimmoissaan tahtoivat ukot hakata veneen pirstoiksi tai polttaa sen, niin että Niilo sen näkisi, toiset tahtoivat myös kohta sytyttää kavaltajan molemmat tuvat, mutta tätä vastusti etupäässä Aina. Hän pyysi edes odottamaan tuonnemma, kun eivät tuumasta tykkänään luopuneet, ja kun Eero nyt muistutti, että Ainaahan oli kiittäminen, etteivät olleet joutuneet odottamattoman hyökkäyksen uhreiksi, suostuivat ukot jättämään uhkausten täyttämisen toistaiseksi.
"Paitsi sitä," sanoi Eero ja nämä sanat vaikuttivat moneet, "paitsi sitä on tuo vene meille suojasana vallina ja jos meidän täytyy paeta tästä, ei mikään estäne meitä varustoimasta juuri Niilon tupiin. Ne ovat melkein uudet ja kestävät kuulia paremmin kuin meidän omat vanhat tupamme."
"Olkoon niin, olkoon niin, Eero on oikeassa," huusivat kaikki.
Venäläisten ammunta lakkasi vähitellen ja kohta näkyivät he koontuvan Svärdin tupaan ja vetävän oven kiinni. Pelkäsivätköhän että suomalaiset vuorostansa hyökkäisivät heidän päällensä. Olihan suomalaisilla veneet, hyvät pyssyt, julmat kirveet, jotka he Svärdin muorin neuvosta olivat sitoneet pitkäin seipäiden päähän, niin että ulottuivat venäläiseen, ennenkuin tämä pääsi pistämään painetillansa.
Venäläiset eivät olleet voineet estää, että suomalaiset venettä ottaessaan noilla pitkillä aseillaan tappoivat heidän hyökkäysväkensä. Nähtyämme nyt hyökkäyksen häädetyksi, pistäykäämme Svärdin tuvassa, joka on täynnään venäläisiä.
* * * * *
Heti astuessamme sisään huomaamme yhden tutun, tuon Niilo heittiön, joka istuu pankolla tuijottaen hiilukseen. Hän näyttää uupuneelta ja perin säikähtyneeltä. Vähän väliä vilkaisee hän tutkiskellen ulos ikkunasta ja katsoo ikävöiden tupiaan, joiden ympärillä hän selvästi näkee suomalaisten häärivän ja kaikin tavoin varustoivan. Silloin puree hän hammasta ja puristaa, ikäänkuin suonta vetäisi, kivääriä, joka on hänelle annettu käteen. Soisipa hän nyt, että kaikki olisi tekemättä ja hän olisi tuolla saarella, niin hän kyllä myös olisi uljas puolustaja. Niin ajattelee hän, kun katumus ikäänkuin puhtaampana tuulahduksena käy hänen sydämessään. Mutta kun hän katsoo ylös ja luo silmänsä ympärilleen venäläisiin, jotka kiroillen ja pauhaten ympäröivät häntä, hälvenee heti tuo hellä tunne, sillä hän näkee olevansa vankina uusien liittolaistensa keskellä.
"Kuka on saattanut ennakolta ilmoittaa heille hyökkäyksen?" sanoi venäjän upseeri uhkaavasti Niilolle. "Vakuutithan etteivät he tietäneet mitäkään."
"Sen voin vaikka valalla vielä vahvistaa," vastasi kavaltaja niin vakaalla äänellä kuin nyt taisi.
"Ja nyt on meitä toki kohdannut niin vankka vastustus, että minulta on mennyt kymmenen paraita sotamiehiäni. Oletpa vaan saattanut meidät satimeen ja ehkä aiot viedä meitä vielä etemmä. Kukaties vielä suomalaiset – ."
"Jumalan nimeen vannon, ett'ei niin ole," valitti Niilo, joka nyt alkoi huomata miten ankaraan vaaraan hän oli joutunut.
"Vakuutan olevani ihan syytöin syytöksinne".
Venäläinen nauroi pilkallisesti ja sanoi mennessään; "Sehän nähdään. Vartioikaa häntä tarkoin miehet, ja jos hän vähänkin yrittää pakoon, niin ampukaa tai hirttäkää hänet."
Niilo vaaleni. Miten hänen nyt kävisi. Kalastajaan odottamaton, urhea puolustus oli saattanut hänet pulaan, josta ei pelastusta näkynyt. Epätoivon ensi kiivaudessa sadatteli hän sekä Jumalaa että ihmisiä ja vaipui ähkyen lattialle, ja venäläisten pilkka ja nauru kuului hänestä murharääkynältä.
"Eero ukko sen on aavistanut, eikä kukaan muu", mutisi hän pidellen päätänsä. "Hän näki minun soutavan pohjoista kohti, ukolla on vanhaa vihaa minulle sekä isälleni ja nyt – . P – vieköön hänet ja kaikki, jotka tämän ovat minulle saattaneet. Jos minä vielä tuonne pääsen, niin kyllä minä heille kostan tämän!"
"Ylös lurjus, et siinä saa roikoa", ärjäsi samassa eräs sotamies ja tyrkkäsi Niiloa kiväärin tyvellä. "Kohta nähdään, oletko puhunut totta vai ei."
Kiroukset huulilla täytyi Niilon nousta ylös ja seurata sotamiehiä, jotka vähitellen vetäytyivät edemmä metsään, nähtävästi pettääkseen kalastajia huolettomuuteen.