Czytaj książkę: «Ivanhoe», strona 31

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU

 
Petokseks' älä taitoani soimaa.
Eläähän kaikki teeskentelyn turvin.
Teeskentelyllä köyhä almun saa,
teeskentelyllä herra saavuttaa
itselleen maita, valtaa, korkeutta.
Papitkin sitä viljelee, ja myös
soturi uljas teeskentelemällä,
kultaapi urhotyönsä arvoa.
Jokainen sitä käyttää, jokainen
luvalliseks' sen katsoo, ja jos ken
todella näyttäytyy luonnossansa,
menesty ei hän kirkon eikä kruunun
palvelijana eikä armeijassa. —
Näin maailman meno on.
 

Vanha näytelmä.

Albert Malvoisin, Templestowen kartanon preceptori, oli saman Filip Malvoisinin veli, josta on jo joskus ollut puhetta tässä kertomuksessa. Hänkin oli niinkuin tämä veljensä Brian de Bois-Guilbertin liittolainen.

Niiden irstastapaisten, jumalattomien miesten joukossa, joita temppeliritaristossa oli kovinkin monta, oli Albert Malvoisin pahimpia. Mutta hän ynnä uljas Bois-Guilbert erosivat siinä suhteessa toisistaan, että hän osasi ulkokultaisuuden hunnulla peittää häijyt tapansa ja kunnianhimoiset pyyteensä sekä ulkonaisesti teeskennellä ankaraa jumalisuutta, vaikka hän sitä salaa pilkkailikin. Jollei suurmestari olisi niin äkkiarvaamatta saapunut paikalle, ei hän Templestowessa olisi saanut nähdä hienointakaan merkkiä kurin heikontumisesta. Ja nytkin, vaikka hän ei ollut osannut kyllin ajoissa valmistautua ja oli jossakin määrin tullut itse teosta tavatuksi, Albert Malvoisin oli niin nöyrästi ja niin silminnähtävän katuvaisena kuunnellut päämiehensä moitteita ja niin joutuisasti parantanut kaikki moitteenalaiset asiat, – hän oli sanalla sanoen osannut antaa kartanolleen ja sen asukkaille, jotka äsken vielä eivät tietäneet muusta kuin huvituksista ja hekumasta, niin jumalisen ja ankaran ulkomuodon, – että Luukas Beaumanoir oli jo alkanut uskoa preceptoria kunnollisemmaksi mieheksi, kuin mitä hän ensisilmäyksellä kartanon ulkoasusta olisi voinut päättää.

Mutta tämä suurmestarin parempi ajatus oli nyt taas suuresti muuttunut, kun tuli tietyksi, että Albert oli vastaanottanut tähän hengelliseen kartanoon vangitun juutalaisnaisen, joka, niinkuin syytä oli pelätä, taisi olla toisen temppeliritarin jalkavaimo. Tavattoman ankaralla katsannolla otettiin siis Albert vastaan, kun hän astui suurmestarin eteen.

»Tässä kartanossa, joka on temppeliritariston toimia varten pyhitetty», lausui suurmestari tylyllä äänellä, »kuuluu olevan juutalaisnainen, jonka eräs uskonveljistämme on tuonut tänne teidän luvallanne, herra preceptori.»

Albert Malvoisin oli aivan yllätettynä ja hämillään. Sillä Rebekka-parka oli talletettu syrjäiseen, salaiseen kammioon, ja tarkasti oli pidetty vaaria siitä, ettei kukaan saisi tietoa hänen läsnäolostansa. Preceptori näki Beaumanoirin silmistä, että turmio oli tarjona hänelle sekä Bois-Guilbertille, jollei hän osaisi väistää tätä uhkaavaa myrskyä.

»Miksi olet ääneti?» kysyi suurmestari uudelleen.

»Onko minun sallittu vastata?» vastasi preceptori kaikkein alamaisinta nöyryyttä teeskennellen, vaikka hän itse asiassa tällä vastauksellaan tahtoi saada aikaa koota ajatuksiaan.

»Puhu, minä sallin sen», lausui suurmestari – »puhu ja sano, tunnetko tätä lukua pyhissä säännöissämme: de commilitonibus Templi in sancte civitate, qui cum miserrimis mulieribus versantur, propter oblectationem carnis; – Pyhässä kaupungissa olevan temppelin sotureista, jotka lihallisessa himossaan seurustelevat mitä kurjimpien vaimojen kanssa.»

»Tunnen kyllä, kunnioitettava isäni», vastasi preceptori. »Kuinka olisin voinutkaan kohota virkaani tuntematta tätä sääntöä, joka sisältää lakimme ankarimman kiellon.»

»Kuinka sitten, minä kysyn sitä vielä kerran, olet sallinut erään veljemme tuoda tänne jalkavaimonsa, vieläpä juutalaisen noidan, tämän pyhän paikan häväistykseksi ja saastutukseksi?»

»Juutalaisen noidanko!» toisti Albert Malvoisin. »Hyvät enkelit varjelkoot!»

»Niin juuri, veli, juutalaisen noidan!» lausui suurmestari ankaralla äänellä. »Niin juuri minä sanon. Uskallatko kieltää, että Rebekka, tuon kurjan koronkiskurin Iisak Yorkilaisen tytär ja tuon ilkeän noita-akan Mirjamin opetuslapsi asuu nyt – hävettääpä jo sitä mainitessa ja ajatellessakin! – tässä sinun preceptorio-kartanossasi?»

»Teidän viisautenne, arvokas isä», vastasi preceptori, »on nyt poistanut pimeyden, joka peitti ymmärrystäni. Suurestihan minä jo ihmettelin, kuinka niin kelpo ritari kuin Brian de Bois-Guilbert oli voinut niin mielettömästi ihastua tämän naikkosen muotoon. Ja minä puolestani olen vain senvuoksi sallinut tälle sijaa tässä kartanossa, että siten estäisin heidän alkavaa rakkauttaan, joka muuten olisi yhä kiihtynyt ja saattanut meidän urhoollisen, jumalisen veljemme lankeemukseen.»

»Eikö heidän välillään siis ole vielä tapahtunut mitään, jolla hän olisi valaansa rikkonut?» kysyi suurmestari.

»Mitä! Näidenkö kattojen alla?» huudahti preceptori ristien silmiään. »Pyhä Magdaleena ja kaikki kymmenentuhatta neitsyttä varjelkoot! – Ei! Jos tein väärin ottaessani tytön vastaan tähän huoneeseen, niin syynä on ollut se hairahduttava toivo, että sillä keinoin voisin lopettaa veljemme hullun ihastuksen juutalaistyttöön. Sillä tämä rakkaus oli mielestäni niin hurja ja epäluonnollinen, etten voinut arvella sitä muuksi kuin hulluuden puhdin synnyttämäksi, jota pikemmin tuli sääliä kuin moittia. Mutta kun teidän viisautenne nyt on keksinyt tuon juutalaisnaikkosen olevan ilkeän noidan, niin lieneekin siinä seikassa täysi selitys Bois-Guilbertin hulluuteen.»

»Niin onkin! – Niin onkin!» vahvisti Beaumanoir. »Näetkös, veli Konrad, kuinka vaarallista on antaa perään saatanan ensimmäisillekin houkutuksille ja mairitteluille! Me katselemme naista ainoastaan silmän nautinnon vuoksi ja ihaillaksemme hänen kauneuttansa ihmisten tavalla puhuen. Ja ikivanha perivihollisemme, kaikki nielevä jalopeura saa sillä tavoin vallan meidän sielujemme ylitse ja saa sitten taikakeinoilla ja loitsimisilla aikaan sen, minkä ensin meidän turhamaisuutemme ja hulluutemme oli vain alulle pannut. Saattaa tosin olla, että veljeämme Bois-Guilbertiä tässä asiassa pikemmin tulee sääliä kuin kovasti rangaista, että sauvan tuki on tässä enemmän paikallaan kuin kepin kuritus ja että meidän kehoituksemme sekä rukouksemme vielä voivat vapahtaa hänet siitä hullutuksesta ja palauttaa hänet veljien seuraan.»

»Kovin surkeaa se olisikin», virkkoi Konrad Mont-Fitchet, »jos pyhä veljeskuntamme kadottaisi yhden parhaista peitsimiehistään juuri nyt, kun ritaristomme kipeimmin tarvitsee poikiensa apua. Kolmesataa saraseenia on Bois-Guilbert omalla kädellänsä tappanut.»

»Näiden kirottujen koirien veri», lausui suurmestari, »on oleva makeana ja suotuisana uhrina pyhille miehille ja enkeleille, joita he pitävät halpana. Ja näiden pyhien miesten sekä enkelien avulla me saamme rikotuksi sen loitsun ja lumouksen, johon veljemme on takertunut kuin verkkoon. Hän on repäisevä poikki tämän Delilan paulat, samoin kuin Simson katkaisi molemmat uudet köydet, joilla filistealaiset olivat sitoneet hänet, ja hän on edelleenkin teloittava uskottomia kaataen niitä kasaan kasan päälle. Mutta tämä ilkeä noita, joka taikakeinoillansa on ryhtynyt pyhän temppelin ritariin, kuolkoon armotta.»

»Mutta Englannin lait», keskeytti preceptori, joka tosin oli iloinen siitä, että suurmestarin vihastus täten oli kääntynyt toiseen henkilöön Bois-Guilbertistä ja hänestä itsestään, mutta nyt pelkäsi sen menevän liian kauas toiseen suuntaan.

»Englannin lait», sanoi Beaumanoir, »sallivat, jopa käskevätkin, että jokainen tuomari omassa tuomiopiirissään valvoo oikeutta. Pieninkin paroni saa vangita, tutkia ja tuomita noidan, joka on hänen alusmailtaan tavattu. Eikö siis sama valta olo temppelin suurmestarillakin kartanossa, joka on hänen veljeskuntansa oma? – Ei – minä aion tässä tuomita ja päättää. Tämä noita on hävitettävä, ja silloin tämä maa saa häijyytensä anteeksi. Varustakaa juhlasali kuntoon noidan tutkimista varten.»

Albert Malvoisin kumarsi ja lähti – ei kuitenkaan salia valmistamaan, vaan Brian de Bois-Guilbertin puheille ilmoittaaksensa hänelle, mihin suuntaan asiat nyt lopulta näyttivät kallistuvan. Pian hän tapasikin mainitun ritarin, joka oli vimmatun vihastuksissaan, kun ihana juutalaistyttö oli toistamiseen hylännyt hänen tarjouksensa. »Sitä ajattelematonta, kiittämätöntä olentoa!» sanoi hän. »Minutko hän hylkää, joka oman henkeni uhalla olen pelastanut hänet veren ja tulen keskeltä! Taivaan nimessä, Malvoisin! Minä viivyin siellä siksi, kunnes kaikki parret ja pylväät ympärilläni räsähtivät ja romahtivat maahan. Minuun kohdistuivat sadat nuolet. Ne löivät ratisten rautapaitaani kuin rakeet ikkunalasia vasten, ja minä suojelin vain häntä kilvelläni. Kaiken tämän olen hänen tähtensä tehnyt, ja nyt tuo itsepäinen tyttö moittii minua siitä, kun en jättänyt häntä surman suuhun, eikä tahdo suoda minulle vähintäkään kiitollisuudenosoitusta, ei edes kaukaisinta toivettakaan, että hän joskus vasta voisi taipua sitä suomaan. Perkele, joka on koko hänen kansalleen niin runsaasti suonut itsepäisyyttä, näyttää koonneen tämän lahjan väkevimmän tehon tuohon tyttöseen!»

»Perkele», virkkoi preceptori, »on luullakseni riivannut teidät kumpaisetkin. Enkö ole monta monituista kertaa saarnannut sinulle varovaisuutta, jollet voi hillitä itseäsi kokonaan? Enkö ole sanonut sinulle olevan yltäkyllin kristityitä neitosia, joiden mielestä olisi suuri synti kieltää le don d'amoureux merci – rakkauden armolahjaa – näin uljaalta ritarilta? Mutta sinä kiinnität väkisinkin rakkautesi uppiniskaiseen, itsepäiseen juutalaisnaikkoseen! Vannonpa pyhän messun kautta, että taisipa vanha Luukas Beaumanoir osata oikeaan, kun hän sanoi tytön lumonneen sinut taikakeinoilla!»

»Luukas Beaumanoir!» sanoi Bois-Guilbert moittivalla äänellä. – »Niinkö sinä valvoit asiani salaisuutta, Malvoisin? Oletko antanut tuon ukko-hupakon saada vihiä Rebekan olosta tässä kartanossa?»

»Mitä minä sille mahdoin?» vastasi preceptori. »En ole laiminlyönyt mitään peittääkseni salaisuuttasi, mutta se on sittenkin tullut ilmi. Piruko sen kieli vai joku muu, sen vain piru itse tietää. Mutta minä olen voimiani myöten kääntänyt asian hyväksi; sinulle ei tapahdu mitään pahaa, jos vain luovut Rebekasta. Sinua säälitään – muka loitsukeinojen uhrina. Rebekka on noita, ja hän saa semmoisena kuolemanrangaistuksen.»

»Sitä hän ei saa, sen vannon kautta Jumalan!» äyskähti Bois-Guilbert.

»Hänen täytyy kuolla ja hän on kuoleva, sen vannon taivaan kautta!» virkkoi Malvoisin. »Sinä et voi pelastaa häntä eikä kukaan muukaan. Luukas Beaumanoir on päättänyt, että yhden juutalaistytön kuolema riittää sovitusuhriksi temppeliherrojen kaikista rakkaussynneistä; ja tiedäthän sen, että hänellä on tarpeeksi sekä lujuutta että valtaakin panna toimeen tämä viisas ja jumalinen päätös.»

»Uskottaneenko vastaisina aikoina todeksi, että tämmöistä typerää taikauskoa koskaan on voinut olla olemassa!» sanoi Bois-Guilbert astuen edestakaisin huoneessa.

»Mitä silloin uskottaneen, en tiedä», virkkoi Malvoisin rauhallisesti. »Mutta sen tiedän varmaan, että meidän aikanamme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta papista tai maallikosta on huutava aamenensa suurmestarin tuomiolle.»

»Nytpä keksin keinon», sanoi Bois-Guilbert. »Albert, sinä olet ystäväni. Sinun pitää sallia hänen salassa paeta, ja minä vien hänet johonkin salaisempaan ja turvallisempaan paikkaan.»

»Sitä en voi, vaikka tahtoisinkin», vastasi preceptori. »Tämä kartano on täynnä suurmestarin palvelijoita ja muita hänen puoluelaisiaan. Ja suoraan puhuen, veikkoseni, enpä oikein tahtoisikaan puuttua sinun kanssasi tähän seikkailuun, jos voisinkin toivoa saattavani sen onnellisesti perille. Olen jo tarpeeksi antautunut vaaraan sinun tähtesi. En juuri mielelläni ottaisi vastaan erontuomiota enkä huolisi preceptorinvirkaanikaan menettää tuommoisen koreaksi maalatun liha- ja verikappaleen vuoksi. Ja sinäkin, jos tahdot totella neuvoani, heitä jo tämä metsähanhenpyynti ja lennätä haukkasi jonkin muun otuksen perään. Ajattelepas, Bois-Guilbert, että nykyinen arvosi ja vastainen korkeutesi riippuu kokonaan siitä, että pysyt meidän veljeskuntamme jäsenenä. Jos pidät mielettömästi kiinni rakkaudestasi Rebekkaan, niin annat Beaumanoirille aihetta erottaa sinut ritarien joukosta eikä hän suinkaan jätä sitä käyttämättä. Hän on peloissaan komentosauvansa puolesta, jota hän pitää tutisevassa kourassaan, ja hän tietää, että sinä ojentelet rohkeaa kättäsi sitä kohti. Älä epäilekään, että hän on saattava sinut turmioon, jos hän saa niin hyvän syyn siihen kuin sen, että muka suojelet juutalaista noitaa. Anna hänen tehdä mielensä mukaan tässä asiassa, jossa et voikaan häntä estää. Kun kerran saat komentosauvan omaan vahvaan kouraasi, silloin halaile Juudaan tyttäriä tai polta heitä tulella, miten mielesi parhaiten tehnee.»

»Malvoisin», sanoi Bois-Guilbert, »sinä olet kylmäverinen…»

»Ystävä», jatkoi preceptori kiireesti täyttäen lauseen, jonka Bois-Guilbert luultavasti olisi pahemmalla sanalla lopettanut; – »kylmäverinen ystävä minä olenkin ja sitäpä sopivampi neuvojaksi. Sinä et voi pelastaa Rebekkaa, sen vakuutan sinulle vielä kerran. Sinä voit vain antautua vaaraan yhdessä hänen kanssansa, sen vannon vielä kerran. Joudu nyt heti suurmestarin luo – heittäydy hänen jalkojensa juureen ja sano hänelle…»

»En minä heittäydy hänen jalkojensa juureen, sen vannon kautta taivaan valtojen! Mutta vasten silmiä aion sanoa sille ukko-hupakolle…»

»Sano sitten hänelle vasten silmiä», jatkoi Malvoisin kylmäkiskoisesti, »että rakastat aivan mielettömästi tätä juutalaista vankia. Ja mitä kiivaammin sinä puhut rakkaudestasi, sitä enemmän on hän kiirehtivä tekemään siitä lopun ottamalla tuon ihanan lumoojan hengiltä. Ja sinä itse, kun näin tunnustat asian, joka on rikos valaasi vastaan, ja kun sillä tavoin olet tavattu julkiteosta, et voi toivoa mitään apua säätyveljiltäsi. Näin olet sitten menettänyt kaikki loistavat kunnian ja vallan toiveesi ja saat kenties siitä lähtien palkasta kantaa peistäsi jossakin joutavassa nurkkasodassa Flanderin ja Burgundin tanterilla.»

»Sinä puhut totta, Malvoisin», myönsi Brian de Bois-Guilbert hetken aikaa ajateltuaan. »En tahdo antaa tuolle harmaakarvaiselle, sokeauskoiselle pölkkypäälle tilaisuutta päästä niskaani kiinni. Ja mitä Rebekkaan tulee, niin eipä hän olekaan ansainnut, että hänen tähtensä panisin arvoni ja kunniani alttiiksi. Minä hylkään hänet – niin, minä jätän hänet oman onnensa nojaan, jollei…»

»Älä rajoita millään ehdoilla tätä viisasta ja välttämätöntä päätöstäsi», sanoi Malvoisin. »Nainen ei ole muuta kuin lelu lomahetkiemme kulutukseksi – kunniantavoittelu, kas se on elämän tositointa. Mieluummin näen tuhannen tuommoisen heikon leikkikalun kuin Rebekka on menevän rikki kuin miehuullisen jalkasi poikkeavan siltä loistavalta uralta, joka on sille avoinna! Nyt meidän on erottava eikä kukaan saa tietää, että olemme keskustelleet näin salaisesti. – Minä lähden varustamaan salia kuntoon oikeudenistuntoa varten.»

»Mitä!» virkkoi Bois-Guilbert, »joko näin pian?»

»Aivan niin», vastasi preceptori; »tutkinto käy joutuisaan, kun tuomarilla on päätös jo ennakolta valmiina.»

»Rebekka», puheli Bois-Guilbert yksin jäätyänsä, »sinusta saan nähtävästi maksaa kalliin hinnan. – Miksi en voi jättää sinua oman onnesi nojaan, niinkuin tuo kylmäverinen ulkokullattu neuvoo? Minä tahdon vielä kerran yrittää saada sinut pelastetuksi – mutta varo, ettet palkitse minua taas kiittämättömyydellä! Sillä jos vielä kerran hylkäät minut, silloin kostonhimoni on oleva yhtä palava kuin nyt lemmen kaipuuni. Bois-Guilbert ei pane henkeänsä ja kunniaansa alttiiksi, kun ei muuta palkintoa ole saatavana kuin ylenkatsetta ja soimauksia.»

Juuri kun preceptori oli saanut tarpeelliset käskyt annetuiksi, tuli Konrad Mont-Fitchet hänen luokseen ja ilmoitti, että suurmestari tahtoi heti paikalla tutkia juutalaistytön asiaa.

»Koko tuo kanne on varmasti vain tyhjää houretta», sanoi preceptori. »Onhan meillä monta muutakin juutalaislääkäriä, emmekä me sano heitä noidiksi, vaikka parantaminen heiltä usein onnistuu ihmeellisesti.»

»Suurmestari katselee asiaa toiselta kannalta», vastasi Mont-Fitchet. »Ja jos saan suoraan puhua sinulle, Albert – olkoon hän noita tai ei, niin parempi on, että tuo kurja tyttönen kuolee, kuin että veljeskuntamme kadottaisi Brian de Bois-Guilbertin tai hajoaisi sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Tiedäthän, kuinka korkea on hänen arvonsa, kuinka suuri hänen sotamaineensa – tiedäthän, kuinka suurella suosiolla moni veljistämme katselee häntä. Mutta siitä kaikesta ei suurmestari yhtään välitä, jos hän näkee Brianin olevan juutalaistytön viettelijän eikä uhrin. Vaikka tämän ruumiissa olisikin kaikkien kahdentoista Israelin heimokunnan sielut yhteen koottuina, niin on kuitenkin parempi, että hän yksin joutuu surman omaksi, kuin että Bois-Guilbertkin samalla seuraisi häntä kuolemaan.»

»Minä vastikään kehoitin häntä luopumaan tuosta tytöstä», sanoi Malvoisin. »Mutta kuulepas, onkohan meillä vain tarpeeksi syitä, joiden nojalla voimme rangaista Rebekkaa noituudesta? – Ettei suurmestari vain peräytä päätöstään, jos hän huomaa todistukset mitättömiksi?»

»Ne ovat vahvistettavat, Albert», vastasi Mont-Fitchet, »ne ovat vahvistettavat. Ymmärrätkö minua?»

»Kyllä ymmärrän», sanoi preceptori, »enkä pelkääkään mitään tekoa, joka säädyllemme on hyödyllinen – mutta mistä me niin lyhyessä ajassa löydämme sopivia välikappaleita?»

»Malvoisin, ne on löydettävä», lausui Konrad. »Siitä on oleva hyötyä niin säädyllemme kuin myös sinulle itsellesi. Tämä Templestowe on vain köyhä preceptorio-kartano. Maison-Dieun kartanolla on kaksi sen vertaa tuloja, – ja sinä tiedät, kuinka vahvasti vanha herra luottaa minun sanoihini. Hanki todistajia, joiden avulla asia saatetaan hyvään loppuun, niin pääset preceptoriksi Maison-Dieun kartanoon viljavassa Kentin maakunnassa. Mitäs siitä sanot?»

»Onhan minulla kaksi tuttua», vastasi Malvoisin, »niiden miesten joukossa, jotka tulivat tänne Bois-Guilbertin kanssa. He ovat ennen palvelleet veljeäni Filip de Malvoisinia ja liittyivät sitten Front-de-Boeufin väkeen. – Annapa olla, että he tietävät jotakin tämän naisen loitsimisista.»

»Joudu, mene heti heidän puheilleen – ja kuule, jos pari Bysantin kultakolikkoa voi ehkä teroittaa heidän muistiansa, niin älä säästele niitä.»

»Ne ovat miehiä, jotka yhden sekiinin palkasta vannoisivat vaikka oman äitinsä ja kantajansa noidaksi», sanoi preceptori.

»Joudu sitten», virkkoi Mont-Fitchet. »Sydänpäivän aikana asia pannaan alulle. Minä en ole nähnyt vanhaa herraamme näin kiivaassa puuhassa hamasta siitä päivästä, jolloin hän tuomitsi polttolavalle Hamet Allagin, käännytetyn muhamettilaisen, joka oli jälleen luopunut entiseen uskoonsa.»

Kun kartanon suuri kello oli lyönnillään ilmoittanut keskipäivän hetken, kuuli Rebekka jalkojen kopinaa niiltä salaisilta portailta, jotka johtivat hänen vankihuoneeseensa. Kopinan kovuus ilmaisi useampien henkilöiden olevan tulossa, ja siitä Rebekka hiukan ilostui, sillä hän pelkäsi kiivashimoisen ja röyhkeän Bois-Guilbertin yksinäistä käyntiä pahemmin kuin kaikkea muuta pahaa, mikä hänelle saattoi täällä tapahtua.

Kamarin oven lukko avautui ja sisään astuivat Konrad sekä preceptori Malvoisin, joiden kintereillä seurasi neljä mustakaapuista vartijaa, pertuskat kädessä.

»Kuule, sinä kirotun kansan tytär», virkkoi preceptori, »nouse ja seuraa meitä!»

»Mihin?» kysyi Rebekka, »ja mitä varten?»

»Tyttö», vastasi Konrad, »sinulla ei tässä ole kyselemistä; sinun tulee vain totella. Mutta voinhan kuitenkin ilmoittaa sinulle, että sinut viedään meidän pyhän ritaristomme suurmestarin eteen vastaamaan pahanteoistasi.»

»Kiitetty olkoon Aabrahamin Jumala!» sanoi Rebekka pannen kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen. »Tuomari, vaikka hän olisikin kansani vihollinen, on oleva minulle suojelija. Hyvin mielelläni seuraan teitä – sallikaa vain, että ensin peitän pääni hunnulla.»

He astuivat portaita alas hitain, juhlallisin askelin, kulkivat sitten pitkän käytävän kautta ja saapuivat viimein sen päässä olevasta kaksoisovesta suureen saliin, johon suurmestari oli asettunut oikeutta istumaan.

Tämän avaran suojan ovenpuoli oli täynnä alempiarvoisia aseellisia miehiä. Näiden muodostamain ryhmien halki Rebekka seuralaistensa, preceptorin ja Mont-Fitchetin sekä vartijainsa kanssa tunkihe suurella vaivalla ja saapui häntä varten määrätylle istuimelle. Kun hän astui tungoksen läpi, käsivarret ristissä ja pää kumarruksissa, niin työnnettiin hänelle paperilippunen, jonka hän melkein huomaamattansa otti vastaan ja piti kädessään, sen sisällystä tarkastamatta. Tämä todistus, että hänellä tässä peloittavassa kokouksessa kuitenkin oli joku ystävä, rohkaisi häntä niin, että hän kohotti päätään nähdäkseen, kenenkä eteen hänet oli nyt tuotu. Hänen edessään olevaa näkyä koetamme nyt seuraavassa luvussa kuvata.