Czytaj książkę: «Syvistä riveistä», strona 4
VIII. Arvaappas kuinka niiden rahojen kävi
Oli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut tutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan hautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.
Koko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei neljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko laillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä, jossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä kaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.
Mari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne ollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: "Antaahan mennä, kylläpähän vähän ajan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä."
Eräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut johonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista saamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja laski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä oli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi säntilleen?—"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin", arveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: "Mari saapi seitsemänkymmentäviisi ruplaa."
Tämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne päästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei lainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta mitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.
Erittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut palkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa. Nyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa toisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli sinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.
Kun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten pitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan torppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen Olli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.
"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?" arveli Hanna Esterille, seisuuttaen vähän työtänsä.
"Hyvää päivää lankoni!" sanoi Olli.
"Seis ruuna", sanoi Taavetti.
Hevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.
"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle", sanoi Olli.
"Jäi vielä kaksikymmentä viisi", arveli Taavetti.
"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en tule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on käynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman riennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.
"Minkä huudon?" kysyi Taavetti hämillään.
"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan päivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa jäi vielä sinun rahoistasi.
"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla tiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti mieskään."
Sitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.
"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi panekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun rahoillasi.
"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla, minä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.
"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt."
Olli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen katseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.
IX. Siinäpä se juuri olikin
Kesä kului ja Taavetti teki työtä kuin olisi tuli ollut kantapäillä; pyhinä hän kuitenkin kävi Heinäniemen talossa sisartaan ja lankoaan puhuttelemassa. Olli muutti kesällä uuteen taloonsa Sampiahoon, jonka hän oli Taavetin antamilla rahoilla ostanut. Niin näytti kuin Sampiahon talon pelloista tulisi kunnon peltoja, jos vaan niiden päälle työtä tehtäisiin. Olli tahtoi että Taavettikin muuttaisi heille; sopihan taloon lankomieskin, varsinkin senlainen lanko kuin Taavetti.
"Asuhan pois vaan itse taloasi", arveli Taavetti, "kyllähän minä aina itsestäni huolen pidän."
Kun syksy tuli, ja viljat korjattiin, tuli Taavetin äiti heikoksi sairaaksi. Taavetin ensimmäinen tehtävä oli panna hevonen valjaihin ja ajaa lääkärin hakuun kaupungista, pian hänen onnistuikin lääkärin saada, jonka hän kyyditsi kotiin. Vaan eipä lähtenytkään lääkäristä apua, mummo kuoli kumminkin Taavetin ja sisarten suureksi suruksi.
Nyt päätti Taavetti luopua torpasta ja tehdä perinnön jaon. Oikein lain mukaan olisi hänen vielä muutama vuosi pitänyt olla holhun-alaisena, vaan kun hän oli kaiken haltijana ja ansaitsijana ollut jo monta vuotta, ei kukaan lukua pitänyt hänestä, ja hän sai tehdä niin kuin halusi. Hän antoi sisarillensa kaiken omaisuuden ja torpan myynnistäkin saadun rahan, vielä oman ansaitsemansakin säästön lisäksi, ettei jättänyt itselleen kuin kymmenen ruplaa. Sitten hän kuulututti kirjansa ulos siitä seurakunnasta, sisartensa ja lankonsa ja Pynnölän Leenan suureksi mielipahaksi. Hanna sisar muutti asumaan entisiin opettajattarensa huoneisin, jotka oston kautta hänelle joutuivat ja Esteri meni sisar Marille palvelukseen.
Kirjojaan odotellessaan asuskeli Taavetti lankonsa luona Sampiahossa, jossa häntä yhtenään kiellettiin minnekään matkustamasta, mutta Taavetti ei vastannut mitään niihin asioihin. Kun vihdoin hänellä oli kirjat ja passit taskussa meni hän rovastista palatessaan Pynnölään. Leena seisoi pihalla, kun Taavetti siihen saapui.
"Hyvästi nyt, Leena", sanoi Taavetti, puristaen Leenaa kädestä.
"Niinkö sinä nyt lähdet ja jätät kaikki tänne, aivan sipo sillensä?"
"Niin, Leena, tämän päivän perästä et sinä näe minua. Kas minä näetkös en tahdo olla isäsi harmina täällä. Onko isäsi kotona?"
"On, arvaten hän on kamarissa."
"Kiitos neuvostasi, minä menen hänen puheillensa; mene sinä jonnekin muuanne."
Leena meni navettaan päin ja Taavetti isännän luo kamariin.
"Hyvää päivää, isäntä!" sanoi hän, astuttuansa huoneesen.
"Päivää, päivää", vastasi isäntä.
"Minä lähden tänä päivänä pois tästä seurakunnasta. Teidän ei nyt tarvitse olla missään turhassa luulossa, että minä puolestani vävyksenne tunkeun. Eikö se ole teistäkin hauskaa, kun pääsette Taavetista?"
"Mistä sen käsityksen olet saanut että sinusta päästä haluan? Ja minä aina olen pitänyt sinua miesten parhaana?"
"Näettekös, isäntä, minä olen aivan köyhä mies. Ei mulla ole nyt enään, kun olen kaikki jakanut, muuta kuin kymmenen ruplaa."
"Eihän se minulle kuulu, kuinka paljon sinulla on rahaa."
"Kuinka niin."
"Niin se on, enhän minä rahaa tarvitse."
"Enkä minä taas teille antaisikaan rahojani vennon vieraalle ihmiselle.
Hyvästi nyt!"
"Hyvästikkö? Minne se semmoinen kiire on?"
Taavetti oli kumminkin silloin jo ulkona, eikä enempää odottanut eikä kuunnellut, vaikka isäntä huuteli häntä palaamaan kahvia juomaan.
"Hyvästi nyt Taavetti!" huusi Leena navetan ovelta. "Käy nyt sentään joskus vielä tässäkin kylässä!"
"Hyvästi Leenaseni", sanoi Taavetti, kuitenkin mennen ulkopuolelle porttisolan. Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja mietti mitä hänen oikeastaan pitäisi tekemän; vähän aikaa siinä mietittyänsä kääntyi hän takaisin Leenan luo.
"Kummallista kun en minä tahdo päästä eroon tästä talosta", tuumi Taavetti Leenalle navetan edessä.
"Niin, ja minä en mitenkään tahdo voida laskea sinua pois, senkin tähden kun sinä aiot ikipäiviksi mennä pois tästä seurakunnasta."
"Hyvästi nyt kumminkin", sanoi Taavetti, pitäen Leenan kättä omassaan. "Täytyyhän minun kumminkin lähteä. Eihän sitä tiedä kuinka kauvan minä pysyn poissa tästä seurakunnasta."
"No, niinhän se on", sanoi Leena, tullen vähän iloisemmaksi. "Hyvästi nyt sitten!"
Isäntä seisoi portailla ja katseli asian menoa sanaakaan virkkamatta.
Taavetti ohjasi kulkunsa portaiden editse ja sanoi sivu mennessään:
"Hyvästi nyt isäntä! Menoa se on kaikki, mikä näkyy!" ja meni niin enempää puhumatta ulos pihasta.
"Soma poika!" arveli isäntä Taavetin mentyä.
Taavetti asteli hyvin miettiväisenä Sampiahoon. Sinne päästyään istahti hän penkille eikä puhunut mitään. Pian huomasi Olli isäntä Taavetin äänettömyyden.
"Kävitkö Pynnölässä pappilamatkalla?"
"Kävinhän minä siellä", sanoi Taavetti pitkäveteisesti.
"Ja siellä mitä sanottiin?"
"Sitä en ymmärrä itsekään, mitä siellä sanottiin, mutta kummallista se on tämä mailman meno."
"Miksi et tee jonkunlaista päätöstä asiassa? Olisi tuo minun asiani, että rikkaan talon tyttö olisi morsiameni, niin empä minä sitä niin veistokselle jättäisi."
"Niin se sinun asiasi ehkä olisi, vaan minun miehelleni ei se sovellu. Minä en ole tottunut muuhun kuin työlläni elämään. Se tuntuisi niin minusta, kun naisin rikkaan tytön, juuri kuin saisin köyhäin apua."
"Ole nyt jo höpisemättä, onko se köyhäin apua, kun naipi rikkaan tytön?
Johan sinun päähäsi on reikä ilmestynyt."
"Kyllä Pynnölän Leenasta hyvä emäntä tulee", sanoi siihen Mari, tarttuen miesten puheesen. "Älä suinkaan Taavetti jätä Leenaa, vaikka hän onkin hiukan vanhempi sinua."
"No, sen tulla, sen tietää kaikki mailma, enhän minä ole Pynnölän Leenaa kosinut. Siinä kaikki, kun hän vaan kävi minua hoitamassa sairauteni aikana."
"Siinäpä se juuri onkin asia", sanoi Mari.
Taavetti jäi puhumattomaksi.
Päivällisen jälkeen suoriutui Taavetti matkalle otettuaan sydämelliset jäähyväiset langoltansa ja sisareltansa ja läksi niin astumaan nahka-laukku selässä outoa tuntematointa tulevaisuutta kohti.
X. Oppiretki
Yötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että hän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein koskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui pääkaupunkiin.
"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää", kysyi Taavetti eräältä kerjäläisakalta tullin luona.
"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei täällä?" vastasi akka.
Sillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös, toista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän pistiin sisälle.
"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?" kysyi hän seisoen pajan permannolla, laukku selässä.
"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä", vastasi muudan nuori irvileuka seppä.
"Eikö täällä oppiinkaan oteta?" kysyi Taavetti.
"Sekin on sattumaisiaan myöten", vastasi sama taas.
"Hyvästi sitten", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan aikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin. Siinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi, tuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä niin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi lyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.
"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.
Mitä te kaikista mieluummin tekisitte?" kysyi kauppias.
"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en ikinä rupea."
"Jaha, jaha", sanoi siihen kauppias. "Mutta tottahan kaupungin työtäkin aiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut."
"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea."
"Aivan oikeen!" vastasi kauppias.
Taavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias sanoi:
"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on hyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan."
"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?"
"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä."
"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin sitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua auttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!"
"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä useastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko paperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?"
"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa kuulu saavankaan sauhuttaa."
"Ei suinkaan, ei suinkaan", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.
Hyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja karvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän matkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä, siksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri kyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja solkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan puurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen huoneesen.
Täällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen kokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa osoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa taistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli nuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.
Vieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja hymyillen odotti mitä he lausuisivat.
"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen", sanoi kauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.
"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?"
"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että hän haluaisi täällä oppiansa lisätä."
"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä hetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet."
"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen verran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan kieltävää vastausta antako."
"No, onhan se niinkin", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia päästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne pöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:
"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!"
Nyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa alkoi mestari tuumimaan:
"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että hän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu käsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet satulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?"
Taavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:
"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan kesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen vuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua."
"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on oivallista tuo!"
"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä alan lähteä kotiin päin?" arveli kauppias.
"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!"
"Hyvästi sitten!"
"Hyvästi, hyvästi!"
"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä."
"Taavetti minun nimeni on."
"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas tänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi."
Nyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä Taavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä toistakymmentä miestä.
"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!" sanoi mestari. "Kas niin, sinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä mitään, huomenna vasta."
Silloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui vanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan ympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan oppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.
"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?" kysyi vanhin sälli.
"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty", sanoi Taavetti hyvin totisena.
"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!"
"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin, ettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä kaupungissa", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.
"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin", arveli ensimmäinen ja molemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.
Vähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen mielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti tehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin tarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen ajatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin esimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa saanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä mestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi saada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin väsynyt,
"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian", lausui mestari.
Taavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan. Täällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä tulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin ajattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä elää. "No", johdatti hän mieleensä, "teinhän sen sisarteni tähden. Enkö heille kaikkia jakanut, mitä omistin?" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja Leena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa muistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että oli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti kuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi hän mestarinsa asuntoon.
Täällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa ja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa. Näyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen kotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli Taavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen mahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois pöydän luota.
Illallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin pienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat sällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat ja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle. Taavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:
"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä koulua?"
"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon opi, eikä siellä ole suuret vaatimukset", arveli poika, nimeltään Jaakko.
Taavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa kouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin kauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.
Vitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi kauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli hän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi kotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän heräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja istui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja asettuivat kukin paikallensa.
Kun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina viheriästä verasta.
"Hyvää huomenta!" lausui hän sisään astuessaan.
"Huomenta, huomenta!" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin muiden mukana.
"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?" kysyi mestari Taavetilta.
"Joko minä alan työtä antaa?"
"Olkaa niin hyvä!" sanoi Taavetti vastaukseksi.
"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte saamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua eteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun parhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia."
"Se paraiksi!" vastasi Taavetti.
Pian olikin aineet hänellä edessänsä.
Nyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita hän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein huomion puoleensa.
"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa", tuumi Taavetti lankaa tehdessään.
"Hohtimet, vasara ja puukkokin?" kysyi vanhin sälli.
"Kaikki, paitsi terät naskalissa."
"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko vielä moukaksi?" sanoi taas vanhin sälli toiselle.
"Niinpä on näenmä!" tuumi toinen.
Nyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja suitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.
Sällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: "Pahus sentään!
Voi toki kumminkin!"
Mestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.
"Kyllä minä näen, kyllä!" tuumi ukko aina sivumennessään.
Kun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne mestarille ja kysyi:
"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!"
Mestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:
"Kiitoksella hyväksytään!"
"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?" kysyi Taavetti.
"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta ilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi niin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta."
"Ei muuta?" tuumi Taavetti.
"Ei mitään muuta", vastasi mestari.
"Siihen olen hyvin tyytyväinen", virkkoi Taavetti.
Tehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi vuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää siinä puuhia käytetty.
Siitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan käskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan murisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään osanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja lukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että sai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.
Silloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt kaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt että kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja. Oppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty; mutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi olla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot. Jo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista katsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin tuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti eri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset eivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu; silloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.
Heitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa päänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja kahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat Taavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi: "Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!"
Muutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois talosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi: "Menkööt!"
Olipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja tuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!
Kaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan kuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:
"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!"
"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?" tuumaili mestari.
"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä tulinkin!"
"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!"
Taavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja toiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen huomasi Taavetti ja sanoi:
"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy lähteä maalle uutta saamaan!"
"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?" tuumivat toiset sällit.
"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä pilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei maalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää raatais?"
"Syötäis ulkomaan viljaa!" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita viisaampi.
Vaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin sälli sanomaan: "Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?"
Siihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.
Silloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä oikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.
Sälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän nyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli hänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja rauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa kotoansa kohden.
Nyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan. Minne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista. Iloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan, taitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi hän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta kiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli toimittanut.—"No—kissa kiitoksella elää", tuumi Taavetti itsekseen, "jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua, jos hän silloin vielä elää."
Näin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän, kaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.
