Czytaj książkę: «Syvistä riveistä», strona 24

PERUKKALAISET

Kirjoitti Jakke Honka.

Perukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon kylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä. Maantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä metsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka kierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon kylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi hevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä vedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon välittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään pikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.

Aikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat Kumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta, joista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.

Ylipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin talollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin alle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia, mutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat heidän keskensä.

Nuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he milloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä, hyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin koolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan heitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he sinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut suvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että saivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin arvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin lähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella kopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä emännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin, kun pirtti tyhjäksi tuli.

Kun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat, kun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä Kumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä, jossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana kaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä, vieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.

Niinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella olevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä hankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka Perukalla.

Patalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan kansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan kiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi jotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja ennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä hän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut loppuakaan tulla.

Niinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa viuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä pelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella pelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä tietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän päästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi "tämmissään".—Ei se vielä ollut… Altti oli liijan alhaalla … sitä piti vääntää … mutta pikkuisen, ettei liijaksi menisi.

Jo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin tahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja riensivät tanssimaan—mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin kerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. "Malttakaashan kun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin," sanoi hän ja alkoi kaivella taskujansa.

"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan," muistutti Tuomas, erään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.

"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin," kiirehtivät muutkin "Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.—Tällätkäähän vaan viulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet," sanoi muuan pojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.

Pekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan taskujaan, viulu toisessa kädessä.

"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä mistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se kumminkin… Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule pelistä mitään," puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan, johon oli matkaa noin parin virstan arvo.

"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan, siellähän menee koko ilta," huusi Tuomas Pekan jälkeen.

"Mikäpä tässä muukaan auttanee," sanoi Pekka ja pysähtyi.

"Miksei auta.—Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin asemesta," ehdoitti Tuomas.

"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen," myönteli Pekka.

"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan—ja toimeen nyt," sanoi Tuomas kiirehtien.

"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien osto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan," sanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.

"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta juokse pian," sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta toista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.

Pian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän paahtamaa pihkaa—vetelää kuin velliä—jota hän kiireelle siveli rokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla kosketteli. "Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä", virkkoi Pekka sen huomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli tehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli sormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin säveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin osasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet, siirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka hänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää vasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta, täytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas hiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.

Kaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja hikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä valssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen itseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko kukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän silmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket pullollansa.

"Pankaapa Pekka polkkaa", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton valssin paljous alkoi jo kyllästyttää.

"Ei kun sotiisia", tahtoi toinen.

"Kaloppia", sanoi kolmas.

"Antaa vaan tulla samaa", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan tulikin.

"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!" sanoi muuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.

"Pankaa sotiisia, Pekka!"

Ei vastausta.

"Kuuletteko, sotiisia!" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä olkapäästä.

"No, no… Vai sotiisia sitä nyt… Kyllä, kyllä…" soperteli Pekka, lopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.

Kaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut pahantuulen lapsia.

Pitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät kuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne ajatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli aina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin jalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki taasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai se äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei ensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista hätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan silloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa, jonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.

Yhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat nuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät tanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän suloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei tanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.

"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella", kysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta tulija näkyi.

"En häntä oikein tänne asti tunne", sanoi Tuomas ja koetti katsella tulijaa.

"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin sinunkin siihen", huudahti Rimalan Erkki.

"Sepähän näkyy olevan", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan, jotka vielä olivat hiestä märkänä.

Hikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki talosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun varsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä vanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että herättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa hän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten pito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä suvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin mokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan, pyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun varsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana useammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän piti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein pitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle nimenkin: "Rikas Pekka", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta mitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,—sitähän he juuri halusivatkin.

Kun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan pojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.

"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.—Eikö se jo ala loppua?" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.

"Onhan tuota vielä ollut", vastasi Hikliini surkeasti.

"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä", sanoi Tuomas koetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.

"Mitä?" kivahti Hikliini.

"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy teiltä kaupantavarat olevan.

"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?" kysyi Hikliini Pekalta.

"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä tavarat", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka kerkesi mitään vastata.

"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää … eikai se ole niitä lukenut … ja samakai se hänelle on", soperteli Hikliini. "Ostatko sinä sen piipun varren vai mitä?" kysyi hän sitten eräältä pojalta, joka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.

"Enpä häntä tiedä … niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on tuossa."

"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi." Hikliini puhalteli varteen. "Koetapas itsekin … niin … vallan hyvä varsi!"

Hikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen, jonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.

"Ja on minulla täällä parempiakin varsia … odotappa, kun näytän sinulle toisia", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa, mutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.

"Mitä… Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa…?—Sanokaa joutuin—! koirat—! lurjukset…!" sähysi hän vihan vimmassa.

Kukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan poikajoukosta.

"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt… Sinä olet aina olevinasi muita viisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!—Laitatko joutuin sen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa."

"Mikä minun pitäisi laittaa?"

"Mikä? Vieläkö sinä kysyt… Se kori."

"Mikä kori?"

"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse!

Sinä sen olet kumminkin vienyt,—sinä heittiö!"

"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa minua varkaaksi", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.

"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin", sanoivat pojat.

"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta näistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä", kimitti Tuomas.

"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.– Anna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee", kehoittivat pojat Tuomasta.

"Tosiaankin!" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen hänelle muka manuu-rahan.

Kumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain vehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään seisoi vähän taampana poikajoukosta.

"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen varkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat loppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä", täytti Eero toimituksensa.

Vaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se tavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään ymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun. Sanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään havaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut, otti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän huomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet—ja vielä sitten lain eteen vaivasivat!

"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita", huusi muuan hänen jälkeensä.

"Ja minä sen piipun varren… Kuuletteko!"

"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen", kehoitti Kumpulan Eerokin.

No nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei hän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus … sehän se häntä kehoitti.

"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän sinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun … tuota … muutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin … tuota … niin eiköhän se sopisi?" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.

"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa", vastusteli Tuomas.

"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän olisinkin… Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?"

"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi", empeili Tuomas.

"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin … että tuota … kun se kori katosi … että sinä sen olet vienyt … vaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran … ja sovitaan nyt, eikä muistella enään koko asiata", puheli Hikliini nöyrästi.

"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi—vaan sovinnoita teidän kumminkin täytyy antaa", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille pojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.

"Ole nyt!… Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita…"

"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin."

"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin sopia … ja minä kun tuota olen niin köyhä", vaikeroitsi Hikliini.

"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka toissa kevännä möitte", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin köyhyydelle.

"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki, eikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa."

"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia", jatkoi vaan Tuomas.

"Minullako? Kuka sen on sanonut?"

"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt."

"Ne valehtelevat, lurjukset!"

"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat."

"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja koettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja."

"Mistäpä ne olisivat teille vihassa."

"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa tehnyt, vaan vihassa ne ovat… Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman sovinnoittakin!"

"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan muuten en", sanoi Tuomas.

"Ole nyt … tuommoiselleko joukolle!"

"Aivan jok'ikiselle."

"Eihän minulla taida näitä piisatakaan", sanoi Hikliini, lueskeli sikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä hyvinkin paljon.

"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi", sanoi munan pojista.

Kaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan, kuten monasti muulloin.

Niin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä muukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei hän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.

Katketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat hyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.

"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän tanssiakin," sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.

"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa," säesti Rimalan Erkkikin.

Pekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen sitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan viritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.

Kun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän isäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin, jotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät heitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he kyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan Pekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat aivan hänen selkänsä takana.

"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte Jumalan asettaman lepopäivän?" kiljasi Syrjälän isäntä.

Kukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat tytötkin peloissansa.

"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan juhlapäivänä!" karjasi hän toistamiseen.

Pekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi pelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta punoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.

"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit pyhittää lepopäivän," jatkoi isäntä.

"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala," huokasi toinen.

Pekka ei vastannut mitään.

"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa se, ja painakaa jokainen kotianne, taikka…" kuului Syrjälän isännän jyrisevä ääni.

Kaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän iloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä iltana lähteä tukkijoelle.

* * * * *

Syksy oli tullut.

Koko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet tukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he laittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet kellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät kirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös olivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu punaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa sitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa kantaumaan.

Heikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun tukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja iltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät viitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.

Pirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki opetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu oli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli jälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut. Aivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan johtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta hakemaan.

"Tuomas, nouse ylös… Kuuletko," Erkki pudisteli häntä jalasta.

"No, no … älähän nyt…" soperteli Tuomas, ravauttamatta silmiäänkään.

"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes yksi mylly."

"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi."

"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?"

"Missä menneen yöllisessä?"

"Siellä Ketolassa."

"Enhän minä ole siellä ollutkaan."

"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?" väitti vaan Erkki.

"Ole tuossa joutavoimatta," sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni silmänurkissa.

"Pannaan nyt se mylly… Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla myllyksi… Tuossa," ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.

"Sinähän se jäit," väitti Tuomas.

"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn."

"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä," ja Tuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. "Pata valttia," lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.

"Silläpä minulla onkin kaikki pataa," sanoi Erkki, silmätessään korttejansa.

"Kunhan olisi puoletkaan," virkkoi Tuomas ja löi.

Olkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies jolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi toinen kiusottelemaan, että "käytä minunkin pussini."

Tuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle, sitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.

"Arvaasta, kuka nyt tulee?" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos ja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.

"Vissiin tämän talon isäntä."

"Ei ole isäntä."

"Kuka sitten?"

"Hikliini."

"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi."

"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä."

"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani täällä pöydän takana," sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.

"Kyllä kyllä… Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa", kiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.

"Hyvää päivää!" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui penkille.

"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?"

"Eipä heitä niin kerrottavia", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan kaivella piippunysäänsä.

"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan," kysyi Erkki, kun olivat olleet tovin ääneti.

"Kävinhän siellä… Kuka sitä sanoi?"

"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua."

"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei tarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi kaupunkiakin katsomassa".

"No mitä siellä näkyi?"

"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista… Mikäpä ne kaikki enään muistaneekan."

"Näitkö rautatienkin?" kyseli Erkki.

"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin … vai miksi heitä kutsuttanee … näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi niissä pysynyt."

"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet," epäili Erkki.

"No niin kiivaasti ne menivät … saat uskoa. Minä tuskin kerkesin piippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä… Mutta nukkuuko se tuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata."

"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin tuo Ketolan musta?" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.

"Eihän se hevosen mallinen ollut … semmoiset nelirattaiset vaunut vaan…"

"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?"

"Ei, ei ne semmoiset olleet."

"Minkälaiset sitten?"

"Semmoiset … en minä heitä nyt osaa selittää… Mutta herätäpä tuota Tuomasta … minulla olisi vähän kiireenlainen."

"No mihin se nyt niin kiire on… Eikö siellä muuta näkynyt?"

"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt," sanoi Hikliini vähän tuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.

Vielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi jo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä pakkausi naurattamaan.

"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet laskettava ne kasvut … ne jotka mennäkin vuonna… Muistatkai sinä sen Ketolaisen velan?" kyseli Hikliini.

"Muistanhan minä tuon."

"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella kasvulla" muistutteli Hikliini.

"Niinhän se taisi olla … vaan tottahan tupakin saanee panna … eikai sillä niin kiirettä ole", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia piippuunsa.

"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen."

"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?"

"No eihän tuota niin … joutaneenhan tuota nyt sen verran … kunhan sitten heti … minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin Rimalassa?"

"No, onhan niitä päiviä muitakin", sanoi vain Tuomas ja sytytti piippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.

Kovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian kuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei tohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko kasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse hyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla paljon ollut.—Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina otti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se Hikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.

"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli noussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.

"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta tekemään tulevat, kuuden koron jälkeen… Se tuli jo eilen täyteen viimeinen vuosi", selitti Hikliini.

"Mutta osaankohan minä", epäili Tuomas.

"Miks'et sinä osaa… Laskithan sinä ne mennäkin vuonna."

"No niin, jospa minä osaan… Paljoko se olikaan se pääsumma?"

"Kaksisataa ja viisikolmatta."

Tuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.

"No nyt se on valmis", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.

"Panithan sinä tämänkin päivän?"

"Enkä pannut."

"No mihinkä se joutuu?"

"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä."

"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.—Ne ovat muutenkin nuo korot niin helpot."

"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin säkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein suurin koronkiskurikaan", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.

Hikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja kohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.

Erkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin silloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi lattialle. "Mitä? Mitä sinä ilvehdit—junkkari?"

"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo teidän takkinne on", puolusteli Erkki.

"Vai niin, vai… Etkö sinä luullut minun näkevän?… Tuhat tulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas … mutta odota … tulehan vielä minulta velkaa tahtomaan … tulehan… Et saa vaikka paikalle kuolisit… Pannaanhan mieleen!" uhkaili Hikliini.

"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu", ilkkui Erkki.

"Et saakaan … et vaikka piru olisi", äyvästi Hikliini vielä mennessään oven ravosta.

Pojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat akkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän nyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja tuumailivat että: "leppyyköhän tuo koskaan."

* * * * *

Talvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei Perukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime talven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.

Talven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia, mutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään kahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se kuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä sulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta pianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren nurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei ollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki pudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat, tai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta sukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen hakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan kävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt kengät kinokseen.

Aamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas, vaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä Tuomastakin.

"Kuuletko sinä … nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa," tuumi hän ja pudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.

"Huomenna on Syrjälässä kinkerit… Alapas tavailla katkismustasi… Tuossa…" ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle pöytää.

"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko pitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut."

"Jottako sinä olet katsonut?"

"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta," puollusti Tuomas.

"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret kun vanhatkin."

"Jokohan niin olisi."

"No niin se on … ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta lukea?"

"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea … sinä kun olet yhtä huono kuin minäkin."

"Minäkö? Parein minä sinua olen," väitti Erkki.

"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi."

"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi."

"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville lukijoille."

"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä lukea."

"Kyllä minä osaan … vaan mitäpä me siitä … pannaanhan yksi mylly … missä ne ovat ne kortit?"

"Täällä ne ovat … vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä pitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi rupeaisi."

"Mitä sinä joutavia … annahan tänne ne kortit," sanoi vain Tuomas.