Czytaj książkę: «Säveliä»

RUNEBERGIN KODISSA

18 11/7 84.

 
Seisahdu, matkamies, tän kodin huoneuksissa,
Pois ota lakkisi, käy hiljaa eteenpäin.
Viivähdä hetkeksi sun kansais unelmissa,
Sen muinaisuudessa – itsekseis mieti näin:
 
 
Suur' on se voima, kuin voi johtaa kansain teitä;
Aseita heikkoja se käyttää toimissaan,
Vain ihmislapsia – ja elvytellen heitä
Se valon kirkkaan luo pimeesen maailmaan.
 
 
Tää koti, kolkko nyt, oil miehen aikanansa,
Jonk' elonveri voi vain maalleen virtailla.
Silmänsä valoisa, se näki kansassansa
Vain suurta, jaloa, isänmaanrakkautta.
 
 
Itsensä uhraavan hän näki kansan täällä,
Ja kaunihiksi loi hän Pohjan maisemat.
Täht'-öissä kirkkaissa hän talvisella säällä
Ties' kansan kärsineen sen vaivat katkerat.
 
 
Ja taas kun aamukoin hän näki koittamassa,
Sulattain Pohjan jäät – sovittain kyyneleet,
Niin silloin riemun loi väessä urhoisassa,
Ja toivon ikuisen vihannat seppeleet.
 
 
Jaloksi tunsi hän tän kansan vaivoinensa,
Jaloksi silloinkin, kun myrskyt raivosi! —
Ja murtumatoin on, sen ties' hän, Suomen kansa,
Ja siitä ylpeillen, iloissaan lauleli!
 
 
Kotinsa kolkoks' jäi – hän lähti täältä poisi,
Vaan aarteet ikuiset tää koti säilyttää.
– Niin on, kuin nytkin viel' hän itse täällä oisi,
– Ja jalo henkensä se ijäks' tänne jää!
 

—rt—

RUNEBERGIN HAUDALLA

18 11/7 84.

 
On aikaa kulunut, kun murhepuvussansa
Ja mielin kaipaavin ja silmin itkevin
Tän haudan reunalle kokoontui Suomen kansa,
Lepohon viimeiseen vei laulun sankarin.
 
 
Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla,
Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista.
Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla
Lemmellä katselee suloista maatansa.
 
 
Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä
Hän selvemmin kuin muut osasi laulella,
Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä
Ja silloin sointuvasti soitti kannelta.
 
 
Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa,
Ja ääni voimakas ei enää meille soi. —
– Täss' itki kansamme, kun ties' kadottaneensa
Jaloimman poikansa, jonk' kadottaa se voi.
 
 
Vaan laulut ikuiset ne jäivät tänne soimaan
Iloksi kansamme, valoksi maailman,
Ja uuden kanteleen ne saavat kerran voimaan,
Kalevan kansalle – myös uuden laulajan.
 
 
Ja tässä laulakoon hän kaipauslaulujansa,
Tän haudan reunalla; sun sankarmainettais
Ijät hän soittakoon, ja kunnioittain kansa,
Sun kansais, seisokoon, sun hautais kummulla.
 
 
Niin – lepää, jalo mies, povessa isänmaamme.
Sun jalo henkesi meit' ohjaa ainiaan.
– Kukilla kaunistaa sun hautakumpus saamme;
Sun nimeis, Runeberg, ei kuole milloinkaan.
 

—rt—

ILTA

18 16/6 84.

 
Jo taukoo myrsky, laineet hiljenneena
Jo pyrkii lepohon, kun päivä laskeutuu.
Jo nukkuu luonto kaikki, nukkuneena
Se armosylihin nyt Herran sulkeutuu.
 
 
Jo vai'ennut on satakielen ääni,
Niin – hetkiseksi sekin yöllä vaikenee.
Vaan varhain aamulla mun ikävääni
Se laulaissansa soittaa – pois hajoittelee.
 
 
Ja ilta tuottaa rauhan sureville,
Ja levon väsyneille se kauniin tarjoaa.
Sentähden iloitsen, kun taivaan rantamille
Tuo kaunis aurinko noin hiljaa vaeltaa.
 
 
Se vaipuu – kenties minne vaipuneekaan
– Luo Luojan kertomaan, min täällä nähnyt on.
Mitk' vaiheet katoovaiset täällä vaihdelleekaan,
Ne näkee aurinkoinen, kirkas, varjoton.
 
 
Kun itkee ihmislapset vaivojansa,
Tai onnestansa toiset heistä iloitsee,
Niin niitä kaikkia se matkallansa,
Tuo taivaan valo suuri, hiljaa katselee.
 
 
Ja illan tullen rientää täältä poisi,
Vaan elomme se kaikki näkee ainiaan.
Oi, Herra, jospa aurinkoinen voisi,
Läp' yönkin loistaa tänne synkkään maailmaan.
 

—rt—

KOLKKO KESÄ-AAMU

18 28/6 84

I

 
Hiljaa öisen peitteen luopi
Kirkas aamu tieltään pois.
Uuden päivän Herra suopi;
Oi, jos lintuin laulut sois!
 
 
Tyynnä kun on järven pinta,
Aamu kirkkaudessaan,
Silloin miks'ei ihmisrinta
Riemuin laula laulujaan?
 
 
Mutta kun ei lehdikoissa
Satakielen sävel soi,
Ihmisrinta kuinka noissa
Täysin äänin laulaa voi!
 
 
Tosin aamuhetkin soisin,
Että linnut laulaisi.
Silloin ehkä miekin voisin
Laulaa – sumut poistuisi.
 
 
Muistellessain kuinka ennen
Kesä-aamuin ihastuin,
Kuullessani kyntörastaan
Lauluja, kuin riemastuin!
 
 
En voi olla kaipaamatta
Kesä-aamuin lauluja;
Nyt on linnut laulamatta.
– Kesät on niin kolkkoja.
 
 
Oisivatko muuttunehet
Suomen kesät syksyiksi,
Joiss' ei enää linnut laula,
Marjat kypsy kypsiksi?
 

II

 
Laulaa linnut kerran vielä,
Kun on aamu isänmaan.
– Kansa kun on noussut siellä
Suomen sydänmailla vaan!
 
 
Marjat kypsyy kankahilla,
Helteiseks kun päivä käy.
Silloin Suomen sydänmailla
Syksyä ei koskaan näy.
 
 
Hengen tiellä kesän voittaa
Kansa kerran ikuisen.
– *Silloin* ihmislapsi soittaa
Iloisna kuin leivonen!
 

—rt—