Czytaj książkę: «Kertovaisia runoelmia: Alkuperäisiä»

Hyljätty äiti

 
    Köyh' asuu akkanen töllissään,
    Leipäänsä kyynelin kastaa;
    Hän istuu siin' ypö-yksinään;
    Häll' eikö heimoa, lasta?
 
 
    Näin istuiss' aikahan menneesen
    Pois kauas miettehet lentää,
    Pois kauas aikahan kultaiseen —
    Ja vedet poskille entää.
 
 
    Ain' ollut näin ei hän yksinään;
    Häll' oli poikansa silloin;
    Nyt missä lie, mihin viipyikään?
    Taas hänet nähnehe milloin?
 
 
    Se häll' oli kallehin kalleus,
    Pimeässä silmien valo,
    Se kurjuudessakin lohdutus,
    Se päivän koittavan salo.
 
 
    Raskaimmat raatoi äit' orjan työt
    Vaivoistaan nurkahtamatta;
    Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt
    Lepoa muistelematta.
 
 
    Pojasta, toivoi hän, tulee mies
    Jalompi vanhempiansa,
    Ja maineensa rinnalla jää kenties
    Myös muistonen kantajastansa.
 
 
    Ja poika varttui kuin honka maan,
    Ei vertaa häll' ole toista;
    Ja missä parhaita mainitaan,
    Nimensä kirkkainna loistaa.
 
 
    Mut onness' uudessa halvaksi
    Hänestä käynyt on äiti;
    Hän saadun lemmen jo unhoitti,
    Ja yksin kantajan heitti.
 
 
    Se äiti köyhä ja kurja on,
    Oi suomen lape, isänmaasi.
    Kuink' olla hälle, sä armoton,
    Voit kylmä kuin talvinen paasi?
 
 
    Jo palaa jälleen sun äitis' luo
    Hänt' ota hellähän hoivaas!
    Taas hälle lempesi täysi suo!
    Hän itkien kaipaavi voimaas.
 
 
    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
    Kohoova katto on kohta.
    Ja laajaks seinät käy ahtahat;
    Kuin keisarin linna se hohtaa.
 
 
    Ja äitis vanhan ja vaivaisen
    Näet nuoreks nuortuvan taasen,
    Ja kruunun painavi kultaisen
    Hän otsaansa kirkkahasen.
 
 
    Ja kummastellen kaikk' kansat on
    Näin lausuvat keskenänsä:
    "Mik' ihme outo ja verraton! —
    Sen lapsi loi lemmellänsä."
 

Suonio.

Pispa Heinrikki ja Lalli

 
      Kaks' oli pyhä'ä miestä,
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristinveljeä jaloa,
    Yksi kasvoi Kaalimaassa,
    Varttui maalla vierahalla,
    Toinen Ruotsissa yleni;
    Pian kasvoi pienelliset,
    Yksivuotiset yleni.
    Joka kasvoi Kaalimaassa,
    Se kasvoi kananmunilla,
    Joka Ruotsissa yleni,
    Se Ruotsin sianlihoilla.
      Lapsi maalta vierahalta,
    Maalimaassa kasvatettu,
    Se oli herra Heinrikki,
    Vaan se Ruotsissa ylennyt
    Oli Eirikki ritari,
    Ruotsin kuulusa kuningas.
      Sanoi herra Heinrikki
    Eirikille veljellensä:
    "Lähtekämme Suomenmaalle,
    Menkämme Hämehenmaalle,
    Maille ristimättömille,
    Paikoille papittomille,
    Siell' on lapset ristimättä,
    Kansa kaikki kastamatta;
    Tehkämme kiviset kirkot,
    Kappelit rakentakamme,
    Papin saarnoja sanella,
    Kansan kaiken kuultavaksi!"
      Siitä Eirikki ritari
    Itse lausui, noin saneli
    Heinrikille veljellensä:
    "Veikkoseni, vaimon poika,
    Entä jos tapettanehen,
    Sinä siellä surmatahan,
    Maan kuningas kaaetahan;
    Paljo on sinne mennehiä,
    Enempi evännehiä,
    Ei paljon palannehia."
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Lähen toki, en totelle;
    Jos minä tapettanehen,
    Toinen jäänevi jälelle."
      Siitä herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Laita korja kohallensa,
    Perällensä pieni korja,
    Ota ohrilta oronen,
    Maatajouhi valtahilta,
    Pane varsa valjahihin,
    Suvikunta suitsi suuhun,
    Lähimaille mennäkseni,
    Maille ristimättömille."
      Siitä piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ottavi koasta korjan,
    Kohallensa korjan laitti,
    Saatti lastat sarjallensa,
    Aisat tammiset asetti.
      Otti ohrilta orosen,
    I'uilta isolihaisen,
    Pani länget mursunluiset,
    Valjahat majavanluiset,
    Harmin kaulahan asetti;
    Pani luokan kynnäppäisen
    Harjalle hyvän hevosen,
    Ohjat suoniset ojensi.
      Sitten herra Heinrikki
    Niin kohta ajohon läksi,
    Virman peuroja viritti
    Jälissänsä juoksemahan,
    Latoi lauman laulajia
    Päänsä päällä lentämähän,
    Jänön valkoisen hypitti
    Eessänsä vilettämähän,
    Teiri kultainen kukersi
    Karhun rautaisen kiassa.
      Ajella karuttelevi
    Kaksi päivä'ä keväistä,
    Kaksi yötä järjestänsä;
    Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Jo minun tulevi nälkä,
    Kun ei syöä eikä juoa
    Eikä purtua pietä."
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Jo pian talo tulevi;
    Lallola on lahen takana,
    Hyvä neuvo niemen päässä,
    Siinä syömme, siinä juomme,
    Siinä purtua piämme."
      Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Entä on järvi jäätämättä,
    Sulana joki kovera."
      Siihen herra Heinrikki
    Itse vastaten sanovi;
    "Kierretähän Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera."
      Lähettihin Lallolahan,
    Kierrettihin Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera.
    Sitten tultua talohon,
    Nälissänsä niemen päähän,
    Kerttu kelvoton emäntä,
    Paha vaimo pannahinen,
    Suitsi suuta kunnotonta,
    Keitti kieltä kelvotonta,
    Einettä aneleville;
    Ei saa einettä tuliat
    Eikä heiniä hevonen.
      Sitten herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ota leipä uunin päältä,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota kellarist' olutta,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota heiniä hevosen,
    Pane penningit sijahan,
    Katso kauroja lisäksi,
    Heitä penningit sijahan!"
      Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Otti kyrsän uunin päältä,
    Vieritti rahan sijalle,
    Otti olutta kellarista,
    Vieritti rahan sijalle,
    Heinät heinähuonehesta,
    Vieritti rahan sijalle,
    Kaurat kaurahinkalosta,
    Vieritti rahan sijalle.
      Kerttu kelvoton emäntä,
    Salasyöjä sappehinen,
    Sepä kirkui kiukahalta,
    Parkui patsahan nenästä:
    "Jahka Lalli saa kotihin,
    Se sun luusi luistelevi
    Ja pääsi päristelevi,
    Suonesi sirottelevi."
      Sitten herra Heinrikki
    Läksi Lallolan talosta,
    Lapset lauleli jälestä,
    Lapset laiskat Lallolassa:
    "Jo kävi meillä ihmisiä,
    Joivat tynnyrist' oluen,
    Kakun söivät kammarista,
    Laoit heiniä laosta,
    Heiniä hevosen syöä,
    Kannoit kauroja lisäksi."
      Lalli kun tuli kotia,
    Tuo Lallin paha emäntä,
    Vanha naara, vaimo valski,
    Kantoi kieltä kelvotonta,
    Valehteli vanha naara:
    "Jo kävi tässä ihmisiä,
    Täss' on syöty, tässä juotu,
    Tässä purtua pietty:
    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa,
    Kiertolaiset kelvottomat,
    Joivat oluen kellarista,
    Vettä viskasit sijahan,
    Kakun söivät kammarissa,
    Kiven vierrytit sijahan,
    Veivät heiniä laosta,
    Heitit hieta'a sijahan,
    Kauroja hevosen syöä,
    Saivat santa'a sijahan."
      Lausui paimen patsahalta:
    "Jo vainen valehtelitkin;
    Ele vainen usko'kana
    Vaimon valskin lausehia!"
      Lalli mies pahantapainen
    Ei tuosta totella ollut;
    Sivui Lalli laapurinsa,
    Piru pitkän keihähänsä,
    Lykkäsi lylyn lumelle
    Suin on voisen vuolakkehen,
    Syöksi kalhun kaljamalle
    Kuin on talvisen jäniksen,
    Sitten hiihti hirmuisesti,
    Lyly vieri vinkeästi,
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä.
      Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Jo kuuluu kumu takana,
    Ajanko tätä hevoista?"
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Jos kumu takana kuului,
    Ele aja tätä hevoista,
    Karkottele konkaria!"
      "Entä jos tavoitetahan
    Tahikka tapetahanki;
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa."
      Siitä herra Heinrikki
    Kun tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan,
    Sanan lausui, noin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Käy sinä kivien taaksi,
    Kuuntele kiven takana;
    Kuin ei kilpeä kivessä,
    Niin sä mene tammen taaksi,
    Katsele takana tammen,
    Kuin mua tavotetahan.
    Taikka tapetahanki!
      Jos minä tapettanehen
    Ja sinä jälille jäänet,
    Niin poimi lumesta luuni,
    Aseta orin rekehen,
    Orin Suomehen vetä'ä,
    Vaan jos uupuvi oronen,
    Sitten härkä pantakohon;
    Kussa härkä tauvonnevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön,
    Kappeli rakettakohon!"
      Lalli hiihti, Hiien ruoka,
    Tavotti takaa-ajetun,
    Tappoi herra Heinrikin,
    Surmasi jalosukuisen,
    Jok' oli tänne joutununna
    Suomen kansan kastajaksi.
      Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Luut korjasi lumesta,
    Poimi kaikki kaunihisti,
    Verkasäkkihin veteli,
    Sitoi silkkinauhasilla,
    Asetti orin rekehen.
      Kun sitten oronen uupui,
    Niin antoi härän vetä'ä,
    Kussa härkä seisoutui,
    Nousiaiset heitti maahan,
    Heitti kankahan nenähän,
    Johon herra Heinrikki
    Ensimmäinen hauattihin,
    Kivikirkko rakettihin
    Herran Heinrikin nimehen.
      Vaan ei piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Löytänyt lumen sisältä
    Pyhän miehen peukaloa,
    Sormea ison isännän
    Kultasormuksen keralla,
    Ennen kuin kesäsyännä,
    Kun oli kevät ihana
    Jäät jo järvistä sulannut,
    Sekin sitten löyettihin
    Pienen jäänpalasen päältä
    Kultasormuksen keralla.
      Sitä kuuli tuuitteli,
    Vieno aaltonen ajeli,
    Ihmisille nähtäväksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi,
    Jott' ei sallinut Jumala
    Eikä suonut suuri Luoja,
    Ve'en alle vaipumahan,
    Hukkahan tuleumahan,
    Sormea ison isännän,
    Pyhän miehen peukaloa.
      Lalli, se pahin pakana,
    Julmin juutasten seassa,
    Pahan työnsä täytettyä,
    Pyhän miehen mestattua,
    Surmattua suuren miehen,
    Pispan, herra Heinrikin,
    Otti korkean kypärän
    Pyhän miehen pispan päästä,
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa kauheahan,
    Palasi pahalta työltä,
    Hiihti kilttinä kotihin.
      Lausui paimen patsahalta:
    "Mist' on Lalli lakin saanut,
    Mies häijy hyvän hytyrän,
    Pispan hiipan, hirtehinen?"
      Lalli se murehetonna
    Päästä lakkia tavotti,
    Hivukset himahtelivat
    Lakkihin imentyneinä,
    Läksi kallosta kamara,
    Luikas luiska irrallensa,
    Kävi kallo kaljamaksi,
    Pää pahan nahattomaksi.
      Niin tämän pahan pakanan,
    Pispa raukan raatelejan,
    Tuli kosto korkealta,
    Makso mailman valtialta;
    Sen teki totinen Luoja
    Ja sallei jalo Jumala.
    Nyt se pispa taivahassa,
    Herran enkelein elossa,
    Voiton virttä veisailevi,
    Lalli paikassa pahassa,
    Sakean savun seassa,
    Helvetissä hiihtelevi.
    Siellä pirut pistelevät
    Helvetissä helteisessä
    Sieluparkoja pahasti.
      Varjele vaka Jumala,
    Estä Luoja armollinen,
    Meitä sinne saapumasta;
    Saata taivahan salihin,
    Ijankaikkiseen ilohon!
 

Kanteletar III: 28.

Annikki ja Kesti

 
      Annikki, Turusen neiti,
    Istui Turun sillan päässä,
    Lauloi Turun neitosille,
    Neuvoi kaupungin kanoja:
    Elkätte, tytöt typerät,
    Niin kuin mie typerä tyttö,
    Reivin reistoihin ruvetko,
    Kauppamiesten kainaloihin;
    Elkättehän, nuoret neiot,
    Vastakasvavat kanaset,
    Uskoko urun sanoja,
    Miehen valskin vannonnoita,
    Pettävi uro sanansa,
    Mies valski valansa syöpi.
      Kun olin nuorna neitosena,
    Kukkana ison kotona,
    Istuin mie Turun korolla,
    Turun kosken korvaksella,
    Loin silmäni selälle,
    Käänsin päätä päivän alle,
    Näin purren purjehtivan
    Sekä vieryvän venosen:
    "Oisko tuo isoni pursi.
    Tahi velloni venonen?"
      Aloin teetellä teloja,
    Varustella valkamoita,
    Sinisiä siltapuita,
    Punaisia puolapuita,
    Laskea isoni laivan
    Tahi velloni venosen,
    Tekemilleni teloille,
    Valmihille valkamoille.
      Ei ollut isoni pursi
    Eikä velloni venonen.
    Oli pursi, Kestin pursi.
    Miehen vierahan venonen.
      Kesti purresta puhuvi,
    Venehestä veskoroivi:
    "Tule, neito, purtehein,
    Astuos alukseheni!"
      Minä vasten vastaelin
    Ja sanoin sanalla tällä:
    "Eipä käskenyt emoni
    Tätä lasta laivahasi,
    Purtehen meristen miesten,
    Joutomiesten juoniloihin."
      Kesti purresta puhuvi:
    "Lähe pois, elekä huoli,
    Tule minun turvihini.
    Käy käsivarrelleni,
    Pohatalle puolisoksi,
    Kauppamiehelle kanaksi."
      Minä vasten vastaelin:
    "Jos lähen venohehesi.
    Mull' ompi kiviset kengät,
    Sukat sukkuiset sisässä,
    Polen puhki puisen purren,
    Halki haapaisen venehen,
    Kivisillä kengilläni,
    Sukillani sukkuisilla."
      Kesti saattavi sanoa,
    Itse purresta puhuvi:
    "Polkisitko purren puhki,
    Halki haapaisen venoni,
    Kyll' on päiviä kesässä,
    Sykysyssä vietinkiä,
    Milloin pursi paikatahan,
    Veno lauoin veistetähän."
      Kesti arkkunsa avasi,
    Kimahutti kirjokannen,
    Antoi mulle pienen paian,
    Pienen paian palttinaisen;
    Niin se paita pellavainen
    Vaati verkaista hametta,
    Niin se verkainen hamehut
    Vaati vyötä kullatuista,
    Niin se vyöhyt kullatuinen
    Tahtoi raskasta raha'a,
    Niin ne raskahat rahani
    Tahtoi nuorta kauppamiestä.
      Niin mun kerran Kesti petti,
    Mie menin keralle Kestin,
    Kauppamiehelle kanaksi,
    Pohatalle puolisoksi,
    Vasten kieltoa emoni,
    Varotusta vanhempani.
      Syötin Kestin, juotin Kestin,
    Talven syötin talkkunoilla,
    Sykysyn sianlihoilla;
    Hankin voit, tupakan ostin,
    Lihat hankin, leivät hankin,
    Kalat hankin kaikenlaiset.
      Kesti taisi talven syöä.
    Sekä syöä jotta juoa,
    Paljon pantua olutta,
    Ruokia rakennetuita,
    Söi mun syötetyt sikani,
    Joi mun joulutynnyrini,
    Vuotteli kesän tuloa,
    Tuota toivoi Kestin laiva,
    Kestin laiva, Kestin lapset,
    Kestin entinen emäntä.
      Muut kaikki kesä'ä toivoi,
    Vuotteli kesän tuloa,
    Yksin pelkäsi petäjä,
    Kuorensa kokottavaksi,
    Varaeli vastaskoivu
    Oksansa otettavaksi.
      Kesti vuotteli kesä'ä,
    Kun tiesi kesän tulevan,
    Kantoi hahtehen kalunsa,
    Venehesen vei omansa,
    Lykkäsi venon vesille,
    Veti päälle purjehia,
    Itse istuihe perähän,
    Laittelihe laskemahan,
    Heitti raukan rannikolle,
    Verevän vesikivelle,
    Kultansa kujertamahan,
    Kaunoisensa katsomahan,
    Ijäksensä itkemähän,
    Kuuksensa kujertamahan.
      Tuli tuuli tuolta maalta
    Puhui purjehen sijahan,
    Työnti laivan lainehille,
    Ulommaksi uittelevi;
    Minä raukka rannikolla,
    Vienonen vesikivellä,
    Itkin äänellä isolla
    Sekä Ukkoa rukoilin:
    "Kosta, Ukko, säien voima,
    Aalto ankara kohota,
    Hurja'a hukuttamahan,
    Mielipuolta painamahan;
    Tuo, Jumala, pohjatuuli,
    Nosta tuuli luotehelta,
    Tuuli lännestä lähetä
    Sekä vielä iästä,
    Vie vienonen kallellehen,
    Sysäele syrjällehen!"
      Tuo Ukko, ylinen herra,
    Nosti pilven luotehelta,
    Nosti suuren säien voiman,
    Aallon ankaran kohotti,
    Kaatoi laivan kallellehen,
    Sysähytti syrjällehen.
      "Kutti, kutti, keito Kesti,
    Sehän oikein olikin,
    Niin sun kävi, kuin pitiki:
    Ei ole aina Annin armot,
    Annin armot, Annin tyynyt,
    Ei ele Annin pää-alaiset,
    Eikä Annin kirjavaipat;
    Anni ei nyt suuta anna,
    Meren aalto antelevi,
    Meren on tyrsky tyynynäsi,
    Meren vaahti vaippanasi,
    Aalto pää-alaisinasi."
 

Kanteletar III: 34.