Czytaj książkę: «Taras Bulba», strona 6

"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.

"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä, Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität paikalla henkesi!"

Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.

Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja sielunsa.

Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset, sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille johtavalle tielle.

Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.

Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen, melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut, sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita aatelisherroja seisoi heidän takanaan.

Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.

Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain kahvat ja pyssyjen piiput.

Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä. Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut itselleen pikimustat, tuuheat viikset.

"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko heillä voimaa käsissään?"

"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän, mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat veljensä!"

Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta – samassa tilassa kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan, häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset harmaantuneet.

"Älä sure, Hlib, kyllä me sinut vapautamme!" huusivat kasakat alhaalta.

"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua. Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi peittämättä."

"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.

"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin ylhäältä.

"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi: "Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."

"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaen Popovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.

"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa, eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana piiloutuviin miehiin."

Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana valmiina."

"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt käsillään innostuneesti.

Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus. Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet, sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista viimeisenä ratsasti eversti.

"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja hajottakaa heidät!"

Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.

Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja. Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan. Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta. Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet, ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.

"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan. Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset", virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja lähellä.

Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin, Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.

Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa, riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."

Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta, eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan atamaniksi valittu.

Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin, jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa. Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.

"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni siinä ottelussa kunnostautui.

Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut." Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa, ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta, jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.

Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat vaskiset kypärit.

"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.

"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.

Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet. Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia. Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien, kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.

Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.

Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät tarkkaan kaikille haaroille.

VIII

Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä. He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka heti sinne tultuaan.

Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut, ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.

Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet. Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.

"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.

Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli veljille:

"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme. Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan. Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni sanon: heti matkaan!"

"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.

Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.

"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"

Leirissä syntyi levottomuutta.

"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa? Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"

Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin vielä jossain olla hyödyksi."

Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.

"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän. "Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet, lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme rohkeudessa hänen vertaistaan."

Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.

"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.

"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.

"Neuvottelu on siis loppunut?"

"Loppunut on!" vastasivat kasakat.

"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua. "Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."

Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä, tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen kasakka."

Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien välitse ja kysyi:

"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"

"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.

"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte, mitä vaatii kasakan kunnia."

Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit; kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä? Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään. Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän joukossaan.

Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle, laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.

Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon, paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.

Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi uneliaisuus.

Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu, hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu. Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.

"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."

Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.

"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit, uskomme malja!"

"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat kaikki, vanhat ja nuoret.

"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.

"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki nuoret.

"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"

Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet vaipuneet.

Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri, jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan. Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden, katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello, johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto, kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.