Czytaj książkę: «Jenkkejä maailmalla II», strona 4

IV LUKU

Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle – "Maailmanrannan-Mooses" – Surumielinen Sevastopol – Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä – Miellyttäviä englantilaisia – Epätoivoista taistelua – Muistoesineitten etsijät.

Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä, loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä, joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun, persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.

Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään, saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette, niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja taas lähteä kolmen päivän kuluttua – mutta nyt saimme vapaasti tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme, katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen. Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella – täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti liehunut päämme päällä – se ei ollut sen kummempi kuin – lippumme. Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.

Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle, mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä, ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.

Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.

Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat, jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.

Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin. Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! – talojen rauskoja, sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla. Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä – eikä edes asuttavana. Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki – ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet räystäistä perustuksia myöten – ja puolen mailin mittainen rivi niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja. Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut, kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut. Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen kiven.

Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.

Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt, ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja hiljaiset – niiden autius on täydellinen.

Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta – kaikkialta. On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja – venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin – toivat ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja. Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi "venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni – se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:

"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan aio mitään oppia?"

Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa eroa."

Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta, sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa, viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:

"Ei se tee mitään – ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan – se tuottaa hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo, koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi? Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.

V LUKU

Yhdeksäntuhatta mailia idässä – Odessan amerikkalaisuus – Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään – Lähdössä Venäjän itsevaltiaan vieraaksi.

Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään – sataviisikymmentä pituusastetta San Franciscosta – ettei kelloni enää pysy ajan tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä epäilykset tai pelko enää minua kiduta.

Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.

En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin, ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan. Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin… presto! illusioni hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen, jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja samoin olivat vaunutkin – mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.

Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa ilmastoissa niin harvinaista.

Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat – siinä oli kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä, että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan – vaali sen kohtaloita isällisellä huolella – työskenteli hedelmällisellä nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi – kulutti auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen – hankki sille vankan toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman suurkaupungeista – rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä varoillaan – ja – . No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä, ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla sen kohtaloihin. Suom.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous, koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat sinulle kiven."

Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan! mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain valitseminen! – ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?

VI LUKU

Keisarillisten kesäasunto – Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten – Komitea laatii adressin – Keisari perheineen ottaa meidät vastaan – Keisarillisten puvut – Keskitettyä voimaa – Suuriruhtinaitten luona – Viehättävä huvila – Ritarillinen ilmiö – Suuriruhtinatar – Suuriruhtinaan aamiainen – Leipurin poika saa aikaan nälänhädän – Teatterihallitsijat petosta – Kenraalikuvernööri käy laivalla – Virallinen "tyyli" – Ylhäisiä vieraita – "Munkhausijuttelua" heidän kanssaan – Loppumenot.

Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin. Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten jonkun entisen maavyöryn uraa – kaikki tämä oli niin samanlaista, kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta. Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.

Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli – Odessan konsuli. Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan. Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä oli monta; kesäpalatsi oli pieni – tavallinen maalaiskartano vain; epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin – puutarhassa. Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla – auringon kulkiessa puolipäiväpiirin kautta – tulisi keisari loistaviin univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa. Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen, innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille – rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn – ja kuin sopimuksen mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan – ei ylöttömästi, vaan kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia. Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta. Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta. Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin, lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi, että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa surkeasti hymyillen – he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta, mutta iloissaan, että se oli ohi – joissa jokainen hymyili, vaikka murtuneella mielellä.

Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan – lähettävän vaunuja meitä hakemaan – vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.

Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.

Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme. Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on luonnetta – venäläistä luonnetta – joka on kohteliaisuus itse ja kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä, johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan kumarruksilla:

"Hyvää huomenta – olen iloinen nähdessäni teidät luonani – olen ihastunut – olen hyvilläni – olen onnellinen, kun saan ottaa teidät vastaan!"

Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti, otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin – tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.

Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta – lieneekö ollut puuvillaa vai liinaa – eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen, mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.

Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut. Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset, musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut, päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään. Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena, jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen. Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää. Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta, jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä, ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta – omituisemmalta kuin voin kertoa – että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö, joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni, olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen, mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, – yhtä järjettömältä kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten – laaksojen – asumattomani erämaitten – alitse tiettömän meren – ja kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.

Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.

Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli meitä.

Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan – Venäjän perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.

Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo, jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.

Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen, kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta. Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.

Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet. Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta – vaikka luulenkin ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.