Czytaj książkę: «Vankina Kaukaasiassa», strona 4

III

Näin eleli Pahom tyytyväisenä. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta naapurit alkoivat käyttää Pahomin peltoja ja niittyjä hyväkseen. Hän pyysi heitä hyvällä lakkaamaan, mutta siitä ei ollut apua: väliin päästivät paimenet lehmänsä niitylle, väliin taas pujahtivat hevoset öiseen aikaan peltoon. Pahom ajeli niitä pois ja antoi joka kerta anteeksi, ei tahtonut ruveta käräjöimään; viimein kärsivällisyys loppui ja hän alkoi valittaa oikeuteen. Kyllähän hän tiesi, etteivät naapurit tuota kaikkea tehneet tahallaan, vaan että se johtui tilanahtaudesta, mutta hän ajatteli: "Eihän asiaa voi silleenkään jättää; noinhan ne turmelevat minulta kaikki. Täytyy opettaa heitä."

Ja hän opetti heitä oikeudenkäynnin kautta kerran ja toisenkin; yksi ja toinen sai sakkoa. Naapurit äkämystyivät tästä Pahomiin. Nyt he toisinaan jo tahallaankin tekivät vahinkoa. Eräänäkin yönä joku oli hiipinyt metsään ja silponut kymmenkunta nuorta lehmusta niiniä saadakseen. Metsässä kulkiessaan Pahom huomasi jotakin valkeata häämöittävän. Hän meni lähemmäksi ja näki, kuinka nuoret, paljaiksi kolotut puunrungot oli heitetty huiskin haiskin ja kannot surkeina törröttivät. Jospa ilkityön tekijä edes olisi tyytynyt taittamaan vain pensaikon reunimaiset puut tahi jättänyt edes yhden jälelle – mutta ei! Kaikki oli järjestään raiskattu. Pahom vihastui. "Ah", ajattelee hän, "kunpa saisin tietää, kuka tämän on tehnyt. Kylläpä kostaisin sille." Hän mietti miettimistään, kuka se mahtoi olla. "Ei se voi olla muu kuin Sjomka" – päätteli hän. Hän meni Sjomkan pihaan jälkiä etsimään, mutta ei löytänyt mitään, syntyi vain riitaa. Ja yhä varmemmin tuli Pahom vakuutetuksi siitä, että Semjon oli syyllinen. Hän antoi haasteen. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Syytetty vapautettiin, sillä ei ollut todistuskappaleita häntä vastaan. Pahom pahastui tästä yhä enemmän. Hän alkoi haukkua kylänvanhinta ja tuomareja. "Te", sanoi hän, "vedätte yhtä köyttä varkaitten kanssa. Jos itse oikeuden mukaan eläisitte, niin ette varkaita vapauttaisi." Pahom joutui näin riitaan sekä tuomarien että naapuriensa kanssa. Alettiinpa häntä jo uhkailla punaisella kukollakin [tulipalo]. Omalla maalla kävi elämä Pahomille väljemmäksi, mutta kyläkunnassa ahtaammaksi.

Siihen aikaan levisi huhu, että kansaa muuttaa uusille asuinsijoille. Pahom tuumi: "Minun itseni ei ole syytä lähteä maaltani, mutta jos jotkut täkäläiset menisivät pois, niin täällä tulisi väljemmät tilat. Minä ottaisin heidän maansa itselleni ja liittäisin ne omiin tiluksiini. Elämä muuttuisi silloin paremmaksi. Nyt on kovin ahdasta."

Kerran, kun Pahom istuu kotonaan, pistäytyy eräs ohi matkaava talonpoika hänen luokseen. Matkamiehelle annettiin yösija ja tarjottiin ruokaa. Alettiin jutella, kysyttiin mistä kaukaa vieras on. Mies sanoo tulevansa etelästä, Volgan takaa, – oli ollut siellä työssä. Sana seuraa toistaan ja mies rupeaa kertomaan, kuinka väkeä sinne asumaan muuttaa. Hän kertoo, että heidän puolen ihmisiä on muuttanut sinne, ovat kirjoittautuneet kyläkunnan jäseniksi ja heille on lohkaistu maata 10 desjatinaa henkeä kohti. Ja maa on semmoista, sanoo hän, että kun siihen kylvettiin ruista, niin olki kasvoi hevosta korkeammaksi ja viisi kertaa kahmaisemalla sai aimo lyhteen. Eräs mies, niin hän kertoo, saapui sinne rutiköyhänä, aivan tyhjin käsin, mutta nyt hänellä on kuusi hevosta, ja kaksi lehmää.

Pahom innostui. Hän tuumi: "Mitäpä minä rupean täällä ahtaissa oloissa kurjuutta kärsimään, jos kerran voi hyvin toimeen tulla? Myyn täällä maat ja mannut. Siellä minä noilla rahoilla järjestän oloni ja laitan kaikki kuntoon. Ei täällä ahdingossa elämisestä ole kuin harmia. Mutta minun täytyy ottaa itse tarkka selko kaikesta."

Kesän tultua hän laittautui matkaan. Samaraan asti hän matkusti laivassa Volgaa alas ja kulki sitten 400 virstaa jalkaisin. Näin hän saapui perille. Kaikki oli niinkuin oli kerrottu. Talonpojilla on maata viljalti, 10 desjatinaa on eroitettu jokaista henkeä kohti, ja kyläkunnan jäseneksi he ottavat mielellään. Ja jos jollakulla on rahaa, niin sopii ostaa tuon maaosuuden lisäksi perinnöksi kaikkein parasta maata 3 ruplan hinnasta desjatinalta niin paljon kuin vain haluttaa.

Pahom otti kaikesta selon, palasi syksyksi kotiinsa ja alkoi myyskennellä kaikkea. Hän myi maansa ja sai siitä voittoa, myi talonsa ja kaiken karjansa, erosi kyläkunnasta, odotti kevääseen asti ja lähti sitten perheineen uusille seuduille.

IV

Pahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui asukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi kaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin viiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta. Pahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua maata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa oli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa. Sekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi pitää niin paljon kuin vain tahtoi.

Alussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät, näytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä, niin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom kylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen, mutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan kelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata. Kylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas lepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin haluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin. Rikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille maksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni seuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi suuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana kylästä – vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki talonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. "Tuo on aivan toista", ajattelee Pahom. "Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi ja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa." Ja Pahom alkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.

Näin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot olivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön. Mikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka vuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli hyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät kaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut mitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan kanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet, kun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. "Jos olisi oma maa", tuumi hän, "niin en kumartaisi ketään ja kaikki menisi hyvin."

Ja Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin sopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli joutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa kauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500 ruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki oli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan syöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin. Kauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, – niin hän kertoo, – hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta desjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa. Pahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. "Minä saatoin vain", hän kertoo, – "ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja ja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä juotin viiniä niille, jotka joivat, – ja niin otin 20 kopekalla desjatinan". Kauppias näyttää kauppakirjan. "Maa" – hän sanoo, – "on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää". Pahom alkoi tiedustella, miten siellä kaikki oli. "Maata", – sanoo kauppias, – "on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki se on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada melkein ilmaiseksi." "No", – ajattelee Pahom, – "miksi ostaisin tuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä lisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!"

V

Pahom tiedusti, mitä teitä bashkiirien luo mennään. Heti kauppiaan lähdettyä hän itsekin hankkiutui matkaan. Hän jätti talon vaimonsa hoitoon, suoritti matkavalmistukset ja lähti renkinsä kanssa liikkeelle. He poikkesivat kaupunkiin, ostivat laatikon teetä sekä lahjoja ja viiniä aivan niinkuin kauppias oli puhunut. Sitten alkoi matka. He kulkivat 500 virstaa. Seitsemäntenä vuorokautena he saapuivat bashkiirilaisleiriin. Kaikki oli niin kuin kauppias oli kertonut. He asuvat kaikki arolla joen varrella huopateltoissa. Itse he eivät viljele maata eivätkä syö leipää. Karja ja hevoset liikkuvat arolla. Telttojen taakse on varsat sidottu kiinni ja niiden luo ajetaan emät kahdesti päivässä. He lypsävät tammoista maitoa ja tekevät siitä kumysia. Eukot vatkaavat kumysia ja valmistavat siitä juustoa, mutta miehet eivät tee muuta kuin juovat kumysia ja teetä, syövät lampaanlihaa ja soittelevat paimenpillejä. He kaikki ovat hyvinvoipia ja iloisia ja juhlivat kaiken kesää. Se on aivan sivistymätöntä kansaa eikä osaa venäjää, mutta muuten ystävällistä väkeä.

Heti Pahomin nähtyään bashkiirit tulivat ulos teltoistaan ja kerääntyivät vieraan ympärille. Löydettiin tulkki. Pahom sanoi hänelle tulleensa maata tiedustamaan. Bashkiirit riemastuivat, tarttuivat Pahomiin, veivät hänet hyvään telttaan, panivat matoille istumaan, asettivat hänen alleen untuvatyynyjä, istuutuivat hänen ympärilleen ja tarjosivat teetä sekä kumysia. He teurastivat pässin ja syöttivät hänelle pässin lihaa. Pahom otti kärryistään lahjoja ja alkoi jaella niitä bashkiireille. Hän antoi heille lahjat ja jakoi heille teetä. Bashkiirit tulivat iloisiksi. He puhua purpattivat keskenään pitkän aikaa ja käskivät sitten tulkin puhumaan.

– He käskevät sanomaan sinulle, – lausui tulkki, että he pitävät sinusta ja että meillä on tapana tehdä vieraalle kaikin tavoin mieliksi sekä antaa vastalahjoja lahjoista. Sinä olet antanut meille lahjoja. Sano nyt, mikä meidän omaisuudestamme sinua miellyttää, jotta voisimme antaa sinulle vastalahjan?

– Enimmän minua täällä miellyttää maa, – sanoo Pahom. – Meillä on ahdasta asua ja maakin on laihdutettua. Teillä sen sijaan on maata paljon ja se on hyvää. Enpä ole moista koskaan nähnytkään.

Tulkki käänsi tämän. Taas puhelivat bashkiirit kauan aikaa. Pahom ei ymmärrä heidän puhettaan, mutta näkee, että he ovat iloissaan, huutavat ja nauravat. Sitten he vaikenivat ja katsovat Pahomiin. Tulkki puhuu:

– He käskevät, – sanoo hän, – sinulle sanomaan, että he ovat valmiit antamaan sinulle maata niin paljon kuin tahdot. Viittaa vain kädelläsi, minkä haluat, niin se on oleva sinun.

He puhelivat vielä ja rupesivat jostakin riitelemään. Pahom kysyi, mistä he kiistelevät. Tulkki sanoi:

– Toiset sanovat, että maan suhteen on kysyttävä vanhimman mieltä ja ett'ei voi antaa ilman hänen lupaansa. Toiset taas sanovat, että voi ilman hänen lupaansakin antaa.

VI

Bashkiirien väitellessä saapuu yht'äkkiä mies ketunnahkainen lakki päässä. Kaikki vaikenivat ja nousivat seisomaan. Ja tulkki sanoo:

– Tämä on itse vanhin.

Pahom otti heti esille parhaan viitan ja antoi sen vanhimmalle sekä sen lisäksi viisi naulaa teetä. Vanhin otti lahjat vastaan ja istuutui parhaalle paikalle. Bashkiirit alkoivat heti puhua hänelle jotakin. Vanhin kuunteli jonkun aikaa, nyökäytti päätään merkiksi, että he vaikenisivat ja alkoi puhua Pahomille venäjäksi:

– Miksikä ei, – sanoo hän, – kyllä se käy päinsä. Ota mistä haluat. Maata on paljon.

"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?" ajattelee Pahom. "Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he saattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois."

– Kiitämme teitä, – hän sanoo, – hyvästä sanasta. Teillähän on paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain tietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin eroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten Jumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan tapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.

– Sinä olet oikeassa, – sanoo vanhin. – Voidaan kyllä hankkia kiinnitys.

Pahom alkoi puhua:

– Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte hänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin minullekin.

Kaiken tämän vanhin ymmärsi.

– Tuo käy kaikki päinsä, – sanoo hän. – Meillä on täällä kirjuri ja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit paperiin.

– Ja mikä on hinta? – kysyy Pahom.

– Hinta on meillä aina sama – tuhat ruplaa päivältä.

Pahom ei käsittänyt.

– Mikä mitta se semmoinen on – päivä? Montako desjatinaa siinä on?

– Sitä me emme osaa laskea. Me myymme päiväkaupalla. Minkä päivässä kierrät, se on sinun, ja hinta yhdeltä päivältä on tuhat ruplaa.

Pahom hämmästyi.

– Mutta siitähän, – sanoo hän, – minkä päivässä kiertää, tulee paljon maata.

Vanhin naurahti.

– Se on kaikki sinun, – sanoo hän. Yksi ehto vain: jos et päivässä tule takaisin sille paikalle, josta lähdet, niin olet menettänyt rahasi.

– Kuinka sitten, – sanoo Pahom, – merkitään, mistä minä olen kulkenut?

– Me asetumme paikalle, jonka sinä saat määrätä. Pysymme siinä sen aikaa kuin sinä kuljet kehääsi. Ota sinä mukaasi kuokka ja merkitse ne paikat, jotka on tarpeen, – kaiva käännepaikkoihin kuopat ja lado turpeita kasaan. Me vedämme sitten auralla vaon kuopalta toiselle. Kierrä millainen kehä tahansa, kunhan vain ennen auringon laskua tulet sille paikalle, josta lähdit. Kaikki, minkä saat kierretyksi, on sinun omasi.

Pahom riemastui. Päätettiin lähteä liikkeelle varhain aamulla. Puheltiin, juotiin vielä kumysia, syötiin pässinlihaa, juotiin vielä teetä. Tuli yö. Pahom sai ruveta nukkumaan untuvapatjalle ja bashkiirit hajaantuivat. Lupasivat tulla taas aamun sarastaessa kokoon ja lähteä ennen auringon nousua määräpaikalle.

VII

Pahom paneutui untuvapatjoille, mutta uni ei ota tullakseen, – maa on yhä mielessä. "Sieppaanpa", ajattelee hän, "ison kaistaleen. Kyllähän minä 50 virstaa päivässä kierrän. Nykyjään on päivä pitkä kuin vuosi. Kylläpä viiteenkymmeneen virstaan maata mahtuu! Huonomman myyn tahi annan vuokralle, parhaan taas varaan itseäni varten. Hankin pari kyntöhärkäparia, palkkaan pari renkiä, viljelen puolensataa desjatinaa ja elätän karjaa muulla maallani."

Ei saanut Pahom unta koko yönä; vasta vähän ennen aamun sarastusta hän vaipui horroksiin. Heti horroksiin vaivuttuaan hän näki unen. Hän on makaavinaan tuossa samassa teltassa ja kuulee jonkun ulkopuolella nauraa hohottavan. Tekee mieli katsoa, kuka siellä nauraa. Hän nousee, menee ulos teltasta ja näkee, että äskeinen bashkiirein vanhin istuu teltan edustalla, pitelee molemmin käsin vatsaansa ja nauraa hohottaa niin että ihan kiemurtelee. Hän astuu tämän luo ja kysyy: "Mitä naurat?" Mutta samassa hän näkee, ett'ei se olekaan bashkiirein vanhin, vaan kauppias, joka äskettäin oli heille poikennut ja kertonut maasta. Tuskin hän ennätti kysyä kauppiaalta: "Joko olet kauankin ollut täällä?" – kun se ei enää ollutkaan kauppias, vaan sama talonpoika, joka muinoin oli poikennut hänen luokseen etelästä palatessaan. Ja Pahom näkee, ett'ei se ole oikeastaan talonpoikakaan, vaan että siinä istuu itse paholainen sarvineen ja kavioineen ja nauraa hohottaa, ja hänen edessään makaa mies paljain jaloin, paita ja housut yllä. Pahom katsoo tarkemmin, mikä mies se on, ja näkee, että mies on kuollut ja että se on – hän itse. Pahom kauhistui ja heräsi. "Kaikenlaistahan sitä unissa näkee!" – ajattelee hän herättyään. Hän katsahti ympärilleen ja näki avoimesta ovesta, että aamu rupeaa jo valkenemaan. "Täytyy herättää väki", ajattelee hän. "On aika lähteä." Pahom nousi, herätti renkinsä, joka nukkui rattailla, käski valjastamaan hevosen ja lähti bashkiireja herättämään.

– On jo aika, – sanoo hän, – lähteä arolle maata eroittamaan.

Bashkiirit nousivat, kokoontuivat yhteen kaikki, ja vanhinkin saapui. He rupesivat taas kumysia juomaan. Tahtoivat tarjota Pahomille teetä, mutta hän ei ruvennut sitä odottelemaan.

– Mennään nyt, kun on kerran mentävä! – sanoi hän. – On jo aika.