Czytaj książkę: «Sota ja rauha I», strona 22

Pierre vakuutti vilpittömästi olevansa samaa mieltä Helenan käyttäytymistaidosta. Kun hän joskus ajatteli Helenaa, niin aina hän ajatteli hänen kauneuttaan ja tavattoman rauhallista, vaiteliaan arvokasta käyttäytymistaitoaan.

Täti otti soppeensa molemmat nuoret, mutta Helenan jumaloimisesta ei näkynyt erityisempiä merkkejä hänen kasvoillaan, selvemmin huomasi, että täti pelkäsi Anna Pavlovnaa. Hän vilkuili sisarentyttäreensä aivan kuin kysyen, mitä hänen on tehtävä näille ihmisille. Poistuessaan tädin sopesta Anna Pavlovna taas nykäsi Pierreä hihasta ja lausui:

– Toivon, ettette toisten sano minun luonani ikävissä istuttavan, – ja samalla hän katsahti Helenaan.

Helena hymyili, ja hänen hymynsä näytti sanovan, ettei hän edes saata olettaa mahdolliseksi, että joku voisi nähdä hänet hurmaantumatta. Täti yskähti, nieli syljen ja sanoi ranskaksi, että hän on iloinen nähdessään Helenan; sitte hän kääntyi Pierreen ja lausui hänelle saman kohteliaisuuden samoin elein. Kesken ikävää, jäykkää keskustelua Helena katsahti Pierreen ja hymyili tuota kirkasta, kaunista hymyään, jota häneltä riitti kaikille. Pierre oli jo niin tottunut tuohon tyhjään sieluttomaan hymyilyyn, ettei hän sitä enää huomannutkaan. Täti puhui paraillaan Pierren isä vainajan, kreivi Besuhovin, nuuskarasiakokoelmasta ja näytti nuorille omaa rasiaansa. Ruhtinatar Helena pyysi katsoa lähemmältä rasian kanteen maalattua tädin mies vainajan muotokuvaa.

– Se on varmaankin Vinecin työtä, – sanoi Pierre, kumartuen pöydän yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona käyvää keskustelua.

Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin, tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja – selkäseen tanssiaispukuun. Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden, hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran paljastuneeseen harhaluuloon.

"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.

Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.

Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta tahdostaan riippuvia.

Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes très hien,⁸³ – kuului Anna Pavlovnan ääni.

Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.

Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville, sanoi Anna Pavlovna hänelle.

– Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.

Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen kuntoon.

– Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen ystävä on kallisarvoinen, – jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas Vasilille: – minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori. Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.

Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.

Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla hänen omansa.

"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää, jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut. Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa. Hippolyt on hänen veljensä… Ruhtinas Vasili – hänen isänsä… Se ei ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli (mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta, häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä. Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli, pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa hurmassaan.

II

Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.

"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti, muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus … kevytmielisyys … niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni. Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!

Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä, että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä. Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.

Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet, kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö minulla sitä sitten ole?"

Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin, jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.

Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas, komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat – vanha kenraali puolisoineen ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet, olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle; toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita. Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt, Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: Sergei Kusmitsh! Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e.

– Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" – kysyi eräs nainen.

– Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, – vastasi ruhtinas Vasili, nauraen. – "Sergei Kusmitsh … kaikkialta. Kaikkialta Sergei Kusmitsh…" Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle. Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui Sergei … nyyhkytystä … Ku-smi-tsh … kyyneliä … ja kaikkialta häipyi aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas "Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä … niin että vihdoin täytyi pyytää toinen lukemaan.

– Kusmitsh … kaikkialta … ja kyyneliä… – toisti joku nauraen.

– Älkää olko ilkeä, – lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten sormellaan, – c'est un si brave et exellent homme notre bon Vjasmitinof…⁸⁴

Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa – hymyyn oli syynä se, että he häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta, hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin – Pierreen ja Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti; tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.

Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin, nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä; nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." – "Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan huvittaisivat", – ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"

Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen, nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa. Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä, uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet, palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta, välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että tämän välttämäti täytyy tapahtua – ei yksin Helenan tähden, ei minun tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he tätä niin odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä; mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre, katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen silmiään.

Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään. "Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen? sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä, hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen, joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.

– Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, – kysyy kolmannen kerran ruhtinas Vasili. – Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.

Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.

– Koska sitten sait? Olmützistäkö? – tiedustelee ruhtinas Vasili, jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.

"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee Pierre.

– Niin, Olmützistä, – vastaa hän, huoahtaen.

Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."

– Arvattavasti saan teitä jo onnitella, – kuiskasi Anna Pavlovna ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. – Jollei päätäni kivistäisi, jäisin pitemmälle.

Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.

Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."

Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin, yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on ollut.

Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia. He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.

– No, Helena, miten sinä? – kääntyi hän sitten heti tyttärensä puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.

Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.

– Sergei Kusmitsh, kaikkialta, – hän lausui, avaten liivinsä ylintä nappia.

Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen, ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.

Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti Helenaan – hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".

"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi", ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.

Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.

– Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani…

– Avioliitot solmitaan taivaassa, – vastasi vanha naishenkilö.

Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.

– Aline, – sanoi hän puolisolleen, – allez voir ce qu'ils font.⁸⁵

Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan ja keskustelivat.

– Yhä ennallaan, – sanoi ruhtinatar miehelleen.

Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen, ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain, iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi seisaalleen.

– Jumalan kiitos! – hän sanoi. – Vaimoni on minulle kaikki kertonut! (Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.) Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä värisi.) Pidin sinun isästäsi … tyttärestäni saat kelpo vaimon… Jumala teitä siunatkoon!

Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.

– Ruhtinatar, tulehan tänne! – hän huusi.

Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.

"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre; "siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai. Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.

– Helena! – huusi hän ääneen, mutta pitemmälle hän ei päässyt.

"Mitähän erityistä sanotaan tällaisissa tapauksissa", hän ajatteli; mutta hän ei mitenkään saattanut muistaa, mitä tällaisissa tapauksissa sanotaan. Hän katsahti Helenaa silmiin. Helena siirsihe likemmäs. Puna nousi hänen poskilleen.

– Ah, ottakaahan pois nuo … miten niitä… – ja Helena viittasi silmälaseihin.

Pierre irroitti lasit nenältään. Kummilta näyttävät yleensä lasia käyttäväin ihmisten silmät, kun niiltä lasit ovat poistetut, mutta tämän lisäksi tähysivät Pierren silmät vielä pelästyneen kysyvinä. Pierre aikoi kumartua suutelemaan Helenan kättä, mutta tämä riuhtasihe nopein, raivokkain liikkein hänen kaulaansa ja pusersi huulensa hänen huulilleen. Pierreä ihmetytti hänen kasvojensa muuttunut, epämiellyttävän harhaileva ilme.

"Nyt on jo myöhäistä, kaikki on päätetty; ja minä rakastankin häntä", ajatteli Pierre.

– Je vous aime,⁸⁶ – sanoi Pierre, muistaen nyt vasta, mitä tällaisissa tilaisuuksissa on sanottava; mutta nämä sanat kajahtivat niin ontoilta, että häntä itseäänkin hävetti.

Puolentoista kuukauden kuluttua oli Pierre aviomies ja hän asettui asumaan, kuten ihmiset sanoivat, ihanan puolison ja miljoonain omistajana suureen uudestaan sisustettuun kreivi Besuhovien taloon.