Czytaj książkę: «Sota ja rauha I», strona 11

– Ah, lähetätte myös postianne, ruhtinatar, minä jo lähetin omani. Kirjoitin äiti rukalleni, – puhui hätäisesti miellyttävällä, mehevällä äänellään hymyilevä m – lle Bourienne, sorauttaen r-äännettä ja tuoden ruhtinatar Marian suljettuun, surumieliseen ja synkkään ilmapiiriin aivan toisenlaisen, kevytmielisen iloisen ja itseensätyytyväisen maailmansa.

– Ruhtinatar, pidän velvollisuutenani varoittaa teitä, – hän jatkoi, ääntään vaimentaen, – ruhtinas on riidellyt, – "riidellyt" sanassa hän erityisesti sorautti r-äännettä, kuunnellen mielihyvin omaa ääntään, – riidellyt Mihail Ivanovitshin kanssa. Hän on sangen pahalla tuulella, kovin äreä. Olkaa varuillanne, tiedätte.

– Ah! rakas ystävä, – vastasi ruhtinatar Maria, – olen pyytänyt, ettette puhuisi minulle isäni pahoista tai hyvistä tuulista. En itse häntä arvostele, enkä suo, että muutkaan siihen ryhtyvät.

Ruhtinatar katsahti kelloon ja huomattuaan, että hän jo oli menettänyt viisi minuttia siitä ajasta, joka hänen joka päivä oli käytettävä klaveerin soittamiseen, lähti hän pelästyneenä arkihuoneeseen. Päiväjärjestyksen mukaan nukkui ruhtinas 12 ja 2 välillä, ja silloin soitti ruhtinatar klaveeria.

XXVI

Harmaahapsinen kamaripalvelija istui torkkuen vastaanottohuoneessa ja kuunteli ruhtinaan kuorsaamista. Kaukaa, sulettujen ovien takaa, kuuluivat Dusseckin sonaatin vaikeat juoksutukset, joita ruhtinatar jo ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan vieritteli klaveerilla.

Samassa pysähtyivät portaiden eteen vaunut ja kuomurattaat, ja vaunuista astui ruhtinas Andrei. Hän auttoi vaimonsa alas vaunuista ja päästi hänet menemään edellään. Harmaahapsinen Tihon pisti tekotukkaisen päänsä vastaanottohuoneen ovesta ja ilmoitti kuiskaten, että ruhtinas on levolla, ja sulki sitten kiireesti oven. Hän tiesi, ettei pojan saapuminen eivätkä mitkään tavattomat tapahtumat saaneet häiritä päiväjärjestystä. Ruhtinas Andrei tiesi tämän nähtävästi yhtä hyvin kuin Tihonkin; hän vilkasi kelloon, aivan kuin olisi tahtonut tutkia, eivätkö isän tavat hänen poissa ollessaan olleet muuttuneet, ja tultuaan varmuuteen, että ne yhä ovat ennallaan, hän sanoi vaimolleen:

– Kahdenkymmenen minutin kuluttua hän nousee makuulta. Menkäämme ruhtinatar Marian luo.

Pikku ruhtinatar oli käynyt yhä pyöreämmäksi, mutta silmät ja matala, haiveninen huulonen hymyilivät ja nousivat yhtä iloisesti ja viehkeästi, kun hän alkoi puhua.

– Mais c'est un palais!³⁵ – hän sanoi miehelleen, katsellen ympärilleen ja puhuen niin teeskennellyn ylistävästi kuin tavallisesti puhelevat vieraat tanssiaisissa talon isännälle. – Allons, vite, vite!³⁶ – Katsellen ympärilleen, hän hymyili miehelleen, Tihonille sekä heitä saattavalle palvelijalle.

– Mariako se harjoittelee? Menkäämme hiljaa, jotta yllättäisimme hänet!

Ruhtinas Andrei kulki hänen jälissään hyvänsuovan ja surullisen näköisenä.

– Olet vanhentunut, Tihon, – hän sanoi vanhalle palvelijalle, joka suuteli hänen kättään.

Kun he olivat tulleet sen huoneen viereiseen huoneeseen, mistä kuului klaveerin säveliä, tuoksahti eräästä sivuovesta sievonen, vaaleanverevä m – lle Bourienne ja näytti olevan riemusta pakahtumaisillaan.

– Ah! quel bonheur pour la princesse, – hän puhui: – En fin! Il faut que je la prévienne.³⁷

– Ei, ei, älkää toki… Olette varmaan m – lle Bourienne, tunnen jo teidät entuudestaan, olettehan natoni hyvä ystävä, – puhui ruhtinatar, suudellen ranskatarta. – Ruhtinatar ei varmaankaan ole meitä odottanut?

He menivät arkihuoneen ovelle, mistä yhä vielä kuuluivat samat juoksutukset. Ruhtinas Andrei pysähtyi ja yrmisti kulmiaan, aivan kuin olisi odottanut jotain ikävää tapahtuvaksi.

Pikku ruhtinatar astui huoneeseen; juoksutukset katkesivat; kuului huudahdus, sitten Marian raskas astunta ja suutelun mäiskinä. Kun ruhtinas Andrei tuli huoneeseen näki hän vaimonsa ja sisarensa, jotka ennen ainoastaan kerran hälväämältä, ruhtinas Andrein häiden aikana, olivat toisensa tavanneet, toistensa syleilyssä, huulet lujaan pusertuneina siihen kohtaan, minkä ne tapaamisen ensi pyräkässä olivat sattuneet. Heidän vieressään seisoi m – lle Bourienne, kädet sydämellä, autuaasti hymyillen ja nähtävästi yhtä valmiina joko nauramaan tai itkemään. Ruhtinas Andrei kohautti harteitaan ja rypisti kulmiaan, kuten tekevät musiikin ystävät, kuullessaan epäpuhtaan äänen. Syleilevät irtautuivat hetkeksi toisistaan; sitten he taas, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, tarttuivat toistensa käsiin, alkoivat suudella ja tempoella niitä; sitten he alkoivat suudella toisiaan kasvoille, kunnes vihdoin ruhtinas Andrein suureksi kummastukseksi, alkoivat molemmat itkeä ja taas suudella, m – lle Bouriennekin alkoi vetistellä. Ruhtinas Andreista tämä nähtävästi tuntui hieman ilkeältä; mutta molemmista naisista se oli niin luonnollista, etteivät he arvatenkaan olleet ajatelleet kohtausta muuten mahdolliseksikaan.

– Ah! rakkaani!.. Ah! Maria!.. – alkoivat naiset sitten yhtäkkiä puhella ja molemmat he alkoivat nauraa. – Olen nähnyt unissani… – Ette siis meitä odottanut?.. Ah! Maria, olette laihtunut… Ja te olette käynyt niin täyteläiseksi…

– Tunsin heti ruhtinattaren – tokasi väliin m – lle Bourienne.

– Ja minä en edes aavistanut! – huudahti ruhtinatar Maria. – Ah! André, sinua en vielä ole nähnytkään.

Ruhtinas Andrei tarttui sisarensa käteen, suuteli häntä ja sanoi hänelle, että sisar yhä on samallainen pleurni cheuse³⁸ kuin ennenkin. Ruhtinatar oli kääntynyt veljeensä, ja hänen kauniiden, suurten, säteileväin silmäinsä rakkautta uhkuva, lempeän lämmin katse hymyili veljelle kyynelten keskitse.

Pikku ruhtinatar pälpätti taukoamatta. Matala haiveninen ylähuuli laskeutui lakkaamatta, kosketellen ruusunpunaista alahuulta, nousi jälleen, ja hänen kasvonsa vetäytyivät loistavaan hymyyn: hampaat hohtivat, silmät välkkyivät. Hän kertoi, miten heidät Spaskin vuorella oli vähällä kohdata onnettomuus, joka olisi saattanut tulla tuhoatuottavaksi vallankin hänelle hänen nykyisessä tilassaan. Sitten hän heti kertoi, että oli jättänyt kaikki vaatteensa Pietariin eikä tiedä, miten täällä nyt kävisi puettuna, ja että Andrei oli aivan muuttunut, ja että Kitti Odintsof oli mennyt vanhalle ukkorähjälle, ja että ruhtinatar Marialle on tiedossa sulhanen pour tout de bon, mutta siitä puhutaan myöhemmin. Ruhtinatar Maria katseli yhä vielä vaijeten veljeensä, ja hänen ihanissa silmissään kuvastuivat rakkaus ja suru. Selvästi huomasi, että hänen ajatuksensa kulkivat omia teitään, välittämättä nadon puheista. Kun pikku ruhtinatar paraillaan kertoi viimeisistä suurista juhlallisuuksista Pietarissa, kääntyi ruhtinatar Maria veljensä puoleen:

– Ja oikeinko todella aijot lähteä sotaan, André? – hän sanoi, huokaisten.

Pikku ruhtinatar sävähti.

– Vieläpä huomenna, – veli vastasi.

– Hän jättää minut tänne, ja Jumala tietää minkätähden, vaikka hän olisi voinut yletä virassakin…

Ruhtinatar Maria ei kuunnellut loppuun hänen puhettaan, vaan vaipui taas omiin mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän kääntyi natonsa puoleen ja, osoittaen lempein silmin tämän vatsaa, hän kysyi:

– Ihanko varmaan?

Pikku ruhtinattaren kasvot muuttuivat. Hän huoahti.

– Ihan varmaan, – hän sanoi. – Ah! Tämä on kauheata!..

Hänen huulensa laskeutui. Hän heittäytyi natonsa syleilyyn ja alkoi taas itkeä,

– Hän on levon tarpeessa, – sanoi ruhtinas Andrei, rypistäen kulmiaan. – Eikö totta Lisa? Vie hänet huoneeseesi, minä käyn isän luo. Yhäkö hän on ennallaan?

– Yhä ennallaan, ihan ennallaan; en sentään tiedä, miten sinusta tuntuu, – vastasi iloisesti ruhtinatar.

– Ja yhä vielä samat, tunnit, kävelyretket lehtokujissa? Entäs sorvi? – kyseli ruhtinas Andrei, hymyillen tuskin huomattavasti. Ja selvästi huomasi, että hän tunsi isänsä heikkoudet, vaikkakin häntä rakasti ja kunnioitti.

– Samat tunnit ja sorvi, matematiikka ja minun geometriatuntini, – vastasi iloisena ruhtinatar Maria, aivan kuin geometriatunnit olisivat hänen elämänsä ihanimpia hetkiä.

Kun oli kulunut kaksikymmentä minuttia ja ruhtinaan lepoaika siis oli lopussa, tuli Tihon kutsumaan nuorta ruhtinatarta isän luo. Ukko oli pojan tulon kunniaksi luopunut tavallisesta päiväjärjestyksestään: hän oli käskenyt päästämään pojan suojiinsa pukeutumisaikana ennen puolisia. Tähän aikaan oli hänellä tavallisesti yllä aamunuttu, ja hänen päänsä ja kasvonsa olivat puuteroidut.

Niinpä nytkin. Kun ruhtinas Andrei (kasvoillaan ei ollut nyt tuota nirhuilevaa ilmettä, eikä eleensä olleet niin velton välinpitämättömät kuin vierashuoneissa, vaan näytti hän virkeän elokkaalta kuten silloinkin, kun puheli Pierren kanssa) astui huoneeseen, istui ukko pukemiskomerossa leveässä, sahvianilla päällystetyssä nojatuolissa, yllä puuteriviitta, ja pää Tihonin käsissä.

– Hei! Sotilas! Bonapartea vastaan tahdot taistella? – virkkoi ukko ja ravisti puuteroittua päätään niin paljon kuin sai palmikoltaan, jota Tihon paraillaan laitteli.

– Käy edes sinä lujasti häneen, muuten hän, tästä, pian merkitsee meidätkin alamaisikseen. Terve! – Ja hän taivutti poskensa pojalle suudeltavaksi.

Ukko oli hyvällä tuulella nukuttuaan hieman ennen puolista. (Hänen oli tapa sanoa, että uni puolisen jälkeen on hopeainen, mutta ennen puolista kultanen). Iloisena katseli hän poikaansa tuuheiden, riippuvain kulmakarvainsa alta. Ruhtinas Andrei astui ukon luo ja suuteli häntä poskelle. Mutta ukon kysymykseen hän ei vastannut, sillä hän tiesi, että ukko mielellään ivaili sen ajan sotilashenkilöitä ja erittäinkin Bonapartea.

– Niin, olen saapunut luoksenne, isä, raskaine vaimoineni, – sanoi ruhtinas Andrei, seuraten elokkain, kunnioittavin silmin isänsä jokaista kasvojen liikettä. – Miten on terveytenne laita?

– Sairaita ovat ainoastaan hölmöt ja irstailijat, mutta minut kai tunnet: aamusta iltaan olen työssä, olen kohtuullinen, ja siis myöskin terve.

– Jumalan kiitos, – sanoi poika, hymyillen.

– Jumalalla ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Mutta kerrohan nyt, – hän jatkoi, palaten lempiaineeseensa, – miten saksalaiset ovat opettaneet teidät taistelemaan Bonapartea vastaan sen uuden tieteen mukaan, jota kutsutaan strategiaksi.

Ruhtinas Andrei hymähti.

– Antakaahan toki hengähtääni, isä, – sanoi poika hymyillen. Ja selvästi huomasi, etteivät isän heikkoudet estä poikaa rakastamasta ja kunnioittamasta häntä. – Eihän ole minulla vielä edes huonettakaan.

– Lorua, lorua, – huusi ukko, ravistaen palmikkoaan, nähdäkseen oliko se kovallekin punottu, ja tarttui poikansa käteen. – Vaimoasi varten on huoneusto kunnossa. Ruhtinatar Maria johtaa hänet sinne ja näyttää, ja loruilee hänelle ummet ja lammet. Sehän on akkaväelle niin mieluista. Olen iloinen vaimostasi. Istu ja kerro. Michelsonin armeijan ymmärrän, Tolstoin myös … samanaikuinen maihinnousu… Mitä tekee eteläinen armeija? Preussi, puolueettomuus … sen tiedän. Entäs Itävalta? – hän puhui. Hän oli noussut nojatuolistaan ja asteli pitkin huonetta, Tihonin juostessa hänen jälissään ja antaessa hänelle vaatekappaleen toisensa jälkeen. – Entäs Ruotsi? Miten kuljetaan Pommerin läpi?

Huomattuaan isänsä itsepintaisuuden ruhtinas Andrei alkoi esittää alkavan sotaretken toiminta-suunnitelmaa. Alussa hän kertoi vastenmielisesti, mutta innostui yhä enemmän, käyttäen tapansa mukaan milloin venättä, milloin ranskaa. Hän kertoi, miten 90,000 miehen suuruinen armeija ubkaa Preussia, jotta tämä valtio saataisiin luopumaan puoluettomuudestaan ja sekaantumaan sotaan, miten osan näistä joukoista pitäisi yhtyä ruotsalaisiin Stralsundissa, miten 220,000 itävaltalaisen yhdessä 100,000 venäläisen kanssa pitäisi toimia Italiassa ja Reinin varsilla, ja miten 50,000 venäläistä ja 50,000 englantilaista nousevat maihin Napolissa, ja lopuksi sitten tämä 500,000 miehen suuruinen armeija eri puolilta on hyökkäävä ranskalaisten kimppuun. Vanha ruhtinas ei näyttänyt vähääkään välittävän pojan kertomuksesta, eipä edes näyttänyt kuuntelevankaan, jatkoihan vain käymistään ja pukeutumistaan, ja keskeytti odottamatta kolmesti poikansa kertomuksen. Kerran keskeytti ukko poikansa huutamalla: "Valkonen! Valkonen!"

Tällä hän tarkoitti, että Tihon oli antanut hänelle eräät liivit. Toisen kerran hän keskeytti kysymällä:

– Joko vaimosi piankin synnyttää? – ja ravistaen nuhtelevasti päätään, hän sanoi: – Ei ole hyvin! Jatka, jatka.

Kolmannen kerran, kun ruhtinas Andrei jo oli kertomustaan lopettamassa, ukko alkoi laulaa epäpuhtaasti ukkomaisella äänellään: (Malbroug s'en va-t-en guerre. Dieu sait quand reviendra".³⁹

Poika vain hymähti.

– En sano hyväksyväni tätä suunnitelmaa, – poika sanoi: – olen kertonut teille asiat asioina. Napoleon on myös jo laatinut suunnitelmansa, joka ei liene meikäläistä huonompi.

– No, etpä ole mitään uutta minulle kertonut. – Ja aatoksiinsa vaipuneena vanhus nopeaan lausui itsekseen: – (Dieu sait quand reviendra". Mene ruokaushuoneeseen.

XXVII

Määrättynä hetkenä astui ruhtinas ruokahuoneeseen puuteroittuna ja sileäksi ajeltuna. Täällä odottivat jo häntä miniä, ruhtinatar Maria, m – lle Bourienne ja arkkitehti, joka ruhtinaan kummallisen päähänpiston johdosta aterioi aina isäntäväen pöydässä, vaikkeikaan hän vähäpätöseen asemaansa nähden tätä suinkaan olisi voinut vaatia. Ruhtinas, joka elämässään muuten noudatti tarkkaa säätyeroitusta ja joka harvoin päästi pöytäänsä edes arvokkaita läänin virkamiehiä, tahtoi arkkitehtinsä, Mihaila Ivanovitshin suhteen, joka jossain nurkassa istuen niisteli ristiraitaiseen nenäliinaansa, toteuttaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden periaatetta. Sangen usein hän vakuutteli tyttärelleen, ettei Mihaila Ivanovitsh rahtustakaan ole huonompi kuin he itsekään. Ateriain aikana kääntyi ruhtinas useimmin vaiteliaaseen Mihaila Ivanovitshiin.

Ruokahuoneessa, joka oli tavattoman korkea, kuten kaikki muutkin talon huoneet, odottivat ruhtinaan saapumista kotiväki ja palvelijat. Viimeksimainitut olivat niin järjestyneet, että kunkin tuolin takana pöydän ääressä seisoi yksi heistä; hovimestari, lautasliina kädessä, tarkasteli pöytää, iskien silmää palvelijoille ja rauhattomana vilkuillen milloin seinäkelloon, milloin oveen, josta ruhtinaan piti tuleman. Ruhtinas Andrei tarkasteli mahdottoman suurta kultapuitteista taulua, joka kuvasi Bolkonskien ruhtinaallista sukupuuta. Tämä taulu oli ilmestynyt seinälle hänen poissa ollessaan samoin kuin vastakkaisella seinällä riippuva toinen, samankokoinen taulukin, jolle oli töherretty (nähtävästi kotoisen taiteilijan kädellä) kruunupäinen hallitsevan ruhtinaan muotokuva. Tämän muotokuvan piti esittää Bolkonski-suvun kanta-isää, jonka taas piti polveutuneen suoraan Rurikista. Ruhtinas Andrei katseli tätä sukupuuta, ravistellen päätään, ja hymähdellen sen näköisenä kuin hymähtelevät ihmiset, katsellessaan naurettavuuteen saakka kuvattavansa näköistä muotokuvaa.

– Miten onkaan isä tuossa ilmi elävänä! – hän sanoi ruhtinatar Marialle, joka oli seisahtunut hänen vierelleen.

Ruhtinatar katsahti kummastuneena veljeensä. Hän ei käsittänyt, mille veli hymyili. Kaikki isän teot herättivät hänessä hartauden, jolle arvosteleminen olisi ollut pyhyyden loukkaamista.

– Kullakin on Akilleen kantapäänsä, – jatkoi ruhtinas Andrei. – Sellaisenkin mahtavan järjen donner dans ce ridicule!⁴⁰

Ruhtinatar Maria ei voinut sulattaa veljensä arvostelujen julkeutta ja valmistautui jo väittelemään, kun ruhtinaan työhuoneesta yhtäkkiä alkoivat kuulua odotetut askeleet: ruhtinas astui ruokahuoneeseen tullessaan nopeasti, iloisesti, kuten hänellä muuten ainakin oli tapa astua, aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näillä kiirehtivillä liikkeillään lieventää talon ankaraa elämänjärjestystä. Samassa hetkessä löi suuri kello kaksi, ja vierashuoneesta vastasi toinen kello heikosti pimpauttaen. Ruhtinas pysähtyi; tuuheiden, riippuvain kulmakarvain alta tarkastelivat elokkaat, loistavat, ankarat silmät kaikkia huoneessa olijoita ja pysähtyivät viimein pikkuruhtinattareen. Ruhtinatar tunsi tällä hetkellä samaa kuin hovilaiset tuntevat keisarin saapuessa omista suojistaan juhlallisiin vastaanottajaisiin, hän tunsi pelkoa ja kunnioitusta, jotka tunteet tämä vanhus sai heräämään kaikkien sydämiin, jotka häntä lähestyivät. Hän silitteli ruhtinattaren päätä ja taputti sitten kömpelösti häntä takaraivolle.

– Olen iloinen, olen iloinen, – hän mumisi ja katsahdettuaan vielä kerran terävästi ruhtinattaren silmiin, hän poistui nopeasti ja istuutui paikalleen pöytään. – Istuutukaa, istuutukaa! Mihail Ivanovitsh, istuutukaa!

Miniälleen hän osoitti paikan vierellään. Palvelija siirsi hänelle tuolin.

– Oho! – sanoi vanhus katsellen ruhtinattaren pyöristynyttä vartaloa. – Hieman olet kiirehtinyt, ei ole hyvä!

Hän naurahti kuivasti, kylmästi, epämiellyttävästi, kuten tavallisesti, ainoastaan suullaan, ei silmillään.

– Kävellä pitää, kävellä mahdollisimman paljon, hän sanoi.

Pikku ruhtinatar joko ei kuullut tai ei tahtonut kuulla hänen sanojaan. Hän oli vaiti ja näytti hämmentyneen. Ruhtinas kysyi häneltä hänen isästään, ja ruhtinatar alkoi puhua ja hymyillä. Ukko kysyi heidän yhteisistä tuttavistaan: ruhtinatar elostui yhä enemmän ja alkoi kertoella ruhtinaalle Pietarin juoruja ja mainitsi kutka olivat lähettäneet ruhtinaalle terveisiä.

– Kreivitär Apraksin rukka on miehensä menettänyt ja itkenyt silmänsä pilalle, – puheli ruhtinatar ja elostui yhä enemmän.

Mitä enemmän ruhtinatar elostui, sitä ankarammin katsoi vanha ruhtinas häneen, kunnes vihdoin, aivan kuin jo tarpeekseen olisi häntä tarkastanut ja muodostanut hänestä mielipiteensä, äkkiä kääntyi hänestä ja virkkoi Mihaila Ivanovitshille:

– No entäs nyt, Mihail Ivanovitsh, meidän Bonapartellemmehan kuuluu käyvän huonosti. Ruhtinas Andrei (näin nimitti hän aina poikaansa puhuessaan hänestä jollekulle) on tässä minulle kertoellut minkälaisia voimia häntä vastaan kootaan! Ja me kun aina olemme pitäneet häntä tyhjätaskuna.

Mihaila Ivanovitsh ei lainkaan muistanut, koska me olivat puhuneet sellaista Bonapartesta, mutta hän käsitti, että hän oli tarpeen, jotta ruhtinas voisi siirtyä lempiaineeseensa, ja sentähden hän ihmetellen katsahtikin nuoreen ruhtinaaseen, tietämättä itsekään, mitä nyt seuraisi:

– Hän on meidän suuri taktikkomme! – sanoi ruhtinas pojalleen, osoittaen arkkitehtiä.

Ja keskustelu kääntyi taas sotaan, Bonaparteen, sen aikuisiin kenraaleihin ja valtiomiehiin. Vanha ruhtinas näytti olevan vakuutettu, että sen aikuiset johtomiehet olivat poika pahasia, jotka eivät tunteneet edes sota- ja valtiotaidon aakkosiakaan, ja että Bonaparte oli tyhjänpäiväinen ranskalais-kessu, joka oli taistellut voitokkaasti vain siksi, ettei ollut lähettää häntä vastaan Potjomkineita eikä Suvoroveja; vieläpä oli hän vakuutettu siitäkin, ettei Europassa ollutkaan mitään valtiollisia vaikeuksia, ei ollut sotaa, vaan jonkinlainen nukke-ilveily, jota näyttelivät sen ajan miehet, luulotellen muille olevansa tosi toimessa.

Ruhtinas Andrei kesti iloisena isän pilkanteon "uusista miehistä" ja härnäsi nähtävästi tahallaan häntä jatkamaan ja kuunteli häntä mielellään.

– Kaikki entinen näyttää hyvältä, – hän sanoi: – mutta eikö samainen Suvorof aikoinaan joutunut Moreaun virittämään ansaan, eikä osannut edes siitä irroittautua?

– Kuka sinulle sen on sanonut? Kuka on sanonut? – huudahti vanha ruhtinas. – Suvorof! (Ja hän heitti lautasensa ilmaan, mutta Tihon sieppasi sen nokkelasti.) Suvorof!.. Ajattele toki, ruhtinas Andrei. Kaksi: Fredrik ja Suvorof… Moreau! Vangiksi olisi Moreau joutunut, jos olisivat olleet Suvorovin kädet vapaat; mutta hänen käsillään istui Hofs-Kriegs-Wurst-Schnaps-Rath!⁴¹ Paholainenkin sellaista kammoaa. Sellaisia ovat nämä Hofs-Kriegs-Wurst-Rathit! Suvorof ei heidän kanssaan tullut toimeen, miten tulisi sitten Mihaila Kutusof? Ei, ystäväiseni, – hän jatkoi, – ei ole teissä kenraaleinenne Bonaparten vastustajaa; pitää hankkia ranskalaisia, jotteivät "omat omia tuntisi". Ja jotta "omat omia hutkisivat". Saksalainen Pahlen on lähetetty New-Yorkiin ranskalaista Moreauta noutamaan, – hän sanoi, viitaten siihen tosiasiaan, että Moreaulle samana vuonna oli tehty esitys Venäjän palvelukseen astumisesta. – Ihmeitä!! Entäs Potjomkinit, Suvorovit, Orlovrit, olivatko he saksalaisia? Ei, veliseni, joko olette te siellä keskuksissa kaikki menettäneet järkenne, tai olen sitten minä tullut vanhuuden höperöksi. Olkoon Jumala kanssanne, mutta mepä vielä näemme. Bonapartea he pitävät suurena sotapäällikkönä! Hm…

– En edes väitäkään, että kaikki toimenpiteet olisivat olleet erinomaisia, – sanoi ruhtinas Andrei: – mutta en mitenkään saata käsittää, kuinka voitte näin arvostella Bonapartea. Pilkatkaa mielenne mukaan, mutta Bonaparte on sittenkin suuri sotapäällikkö!

– Mihaila Ivanovitsh! – huusi vanha ruhtinas arkkitehdille, joka paistiaan naverrellen oli toivonut joutuneensa jo unheeseen. – Enkö teille ole usein sanonut, että Bonaparte on suuri taktikko? Samaa hänkin täällä sanoo.

– Tietysti, teidän ylhäisyytenne, – vastasi arkkitehti.

Ruhtinas alkoi taas nauraa kylmää nauruaan.

– Bonaparte onkin syntynyt paita yllä. Sotamiehet hänellä ovat erinomasia. Ja sitäpaitsi hyökkäsi hän ensimäiseksi saksalaisten kimppuun. Mutta saksalaisia onkin kurittanut, ken vain kynnelle on kyennyt. Maailman alusta saakka ovat kaikki kurittaneet saksalaisia. Mutta he eivät ole ketään löylyttäneet – keskenään ovat vain nutistelleet. Saksalaisia kurittaessaan on Napoleon laakerinsa niittänyt.

Ja vanha ruhtinas alkoi selitellä, mitä virheitä Bonaparte hänen käsityksensä mukaan oli tehnyt sekä sota- että hallitustoimissaan. Poika ei inttänyt vastaan, mutta selvästi saattoi huomata, että hän mielipiteissään oli yhtä järkkymätön kuin vanha ruhtinaskin, olivatpa sitten isän todistukset kuinka lyöviä tahansa. Hän kuunteli, pidättyen väittelystä ja väkisinkin täytyi hänen ihmetellä, kuinka tämä vanhus, joka vuosikausiin ei ollut hievahtanutkaan maatilaltaan, saattoi näin tarkasti ja seikkaperäisesti tuntea ja arvostella Europan polttavia valtiollisia ja sota-asioita.

– Arveletko kenties, etten minä, vanhus, käsitä asiain nykyistä tilaa? – päätteli vanha ruhtinas. – Mutta, äläpäs! Öinkin ovat mielessäni. Mutta, missä on tuo suuri sotapäällikkösi, mitä ihmeitä on hän tehnyt?

– Pitkäksi kävisi selittää, – vastasi poika.

– Mene Bonapartesi luo. M – lle Bourienne, voilà encore un admirateur de votre goujat d'empereur,⁴² – huusi vanhus oivallisella ranskankielellä.

– Vous savez, que je ne suis pas bonapartiste, mon prince,⁴³ – vastasi m – lle Bourienne.

– (Dieu quand reviendra … – hyräili ruhtinas epäpuhtaasti, alkoi nauraa vielä epäpuhtaammin ja lähti pöydästä.

Pikku ruhtinatar oli vaiti koko riidan ajan ja vilkuili säikähtyneenä, milloin ruhtinatar Mariaan, milloin appeensa. Kun he olivat nousseet pöydästä, tarttui hän natonsa käteen ja pyysi häntä tulemaan toiseen huoneeseen.

– Miten viisas mies onkaan isänne, – hän sanoi. – Siksi minäkin häntä kaiketi niin pelkään.

– Ah, hän on niin hyvä! – sanoi ruhtinatar Maria.