Czytaj książkę: «Marcus O'Brienin kohtalo», strona 5

VANHAIN MIESTEN LIITTO

Kasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli vanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin Le Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen johdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella jokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut tapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on ankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja lempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan määrätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä rangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka se oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut sovittaa kymmeniä.

Hänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei hänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään taivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät miehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli saanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut olivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään. Heidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin tarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet, että ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle jo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen kohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen hyvinvoinnista.

Mutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan tekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja möyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti jokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle. Miehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet merkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen käveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä koko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka keskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi uteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä tehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet muistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli hämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he niin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.

Mutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen sankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet ja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja ansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi Holbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin konttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos ikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän taasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.

Dickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili nopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku mies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon suojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien saksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut asentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti eräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla. Ohikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun joku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja kylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta hänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella häntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.

Myöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria ja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle. Emily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän Lontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia omistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen asetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen jälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.

He rupattelivat kymmenisen minuuttia, kun Emily Travis katsoessaan yli Dickensenin olan äkkiä huudahti pelästyneenä. Dickensen kääntyi nähdäkseen ja pelästyi myöskin. Imber oli tullut yli kadun ja seisoi heidän takanaan raihnaisen ja nälkiintyneen varjon tapaisena, katse naulattuna tyttöön.

"Mitä tahdotte?" Pikku-Dickensen kysyi väristen rohkeudesta.

Imber naurahti ja astui Emily Travisin luo. Hän tarkasteli tyttöä terävästi ja huolellisesti – joka-ainoata neliötuumaa hänessä. Erikoisesti näytti häntä huvittavan tämän silkinhienot, ruskeat hiukset ja poskien pehmeä, monivivahteinen väri, joka oli kuin perhosen siiven untuvainen loisto. Imber käyskeli hänen ympärillään silmissään sama arvostelun ilme kuin miehellä, joka tutkii hevosen ruumiinmuotoa tahi veneen rakennustapaa. Siinä hänen kävellessään osui tytön vaaleanpunerva korvannipukka hänen silmäinsä ja länteen laskevan auringon väliin, ja hän pysähtyi katsomaan tarkemmin sen ruusunhohteista läpikuultavuutta. Sitten tuli jälleen kasvojen vuoro. Imber katsoi kauan tarkasti hänen sinisiin silmiinsä. Hän naurahti ja tarttui tytön hauislihakseen. Toisella kädellään hän kohotti kyynärvartta ja siten koukisti käsivarren. Pettymys ja ihmettely kuvastuivat hänen kasvoistaan, ja hän hellitti käden päästäen halveksuvan äänen. Sitten hän mutisi jotakin kurkkuäänellä, käänsi selkänsä tyttöön päin ja ryhtyi puhumaan Dickensenille.

Dickensen ei ymmärtänyt hänen puhettaan, ja Emily Travis nauroi.

Imber kääntyi milloin toisen, milloin toisen puoleen, otsa rypyssä, mutta molemmat ravistivat päätänsä. Hän oli jo aikeissa lähteä, kun

Emily Travis huusi:

"Oh, Jimmy! Tule!"

Jimmy tuli kadun toiselta puolelta. Hän oli suuri, roteva intiaani, joka oli puettu yleiseksi käyneeseen valkoisen miehen tapaan, päässään El Dorado-kuninkaan sombrero. Hän puhui Imberin kanssa päästäen katkonaisia, tunkevia kurkkuääniä. Jimmy oli kotoisin Sitkasta ja vain auttavasti taisi sisämaanmurteita.

"Hän Whitefish-mies", sanoi Jimmy Emily Travisille. "En osaa puhua paljon. Tahtoo nähdä valkoinen päämies."

"Kuvernööriä", ehätti Dickensen.

Jimmy puhui edelleen Whitefish-miehen kanssa ja synkistyi ja joutui hämmästyksiin.

"Luulen, hän tahtoo kapteeni Alexander," selitti Jimmy. "Hän sanoo tappanut valkoinen mies, valkoinen nainen, valkoinen poika, paljon tappanut valkoisia. Hän tahtoo kuolla."

"Luullakseni heikkomielinen," arveli Dickensen.

"Mikä se on?" kysyi Jimmy.

Dickensen osotti kuvannollisesti päätään ja teki sormellaan kierreliikkeen.

"Voi olla, voi olla," myönteli Jimmy kääntyen lmberiin, joka yhä vaati nähdä valkoisten päämiestä.

Paikalle sattui tulemaan ratsupoliisi, (joka Klondike'issa ei kylläkään liikkunut ratsain) ja kuuli Imberin toistavan pyyntönsä. Poliisi oli komea nuorukainen, leveäharteinen, leveärintainen, jalat sopusuhtaiset ja hajallaan. Vaikka Imber oli kookas, oli tämä puolta päätä häntä pitempi. Silmät olivat kylmät, harmaat ja vakavat, ja hänen käytöksessään saattoi havaita rodun ja mainehikkaan menneisyyden aiheuttamaa luottamusta voimaan. Hänen komeata miehekkyyttään vain lisäsi aito poikamaisuus – poikahan hän vielä olikin – , ja hänen sileä poskensa punastui yhtä herkästi kuin konsanaan nuoren neidon.

Imberin huomio kiintyi heti häneen. Hänen silmänsä salamoivat, kun hän huomasi miekaniskusta aiheutuneen arven hänen poskellaan. Hyväillen kuihtuneella kädellään nuorukaisen jalan paisuvia lihaksia löi hän nystysillään tämän leveätä rintaa ja puristeli ja paineli paksua lihaspeitettä, joka oli kuin panssari hänen hartioillaan. Joukkoa olivat lisänneet uteliaat ohikulkijat – rehdit kullankaivajat, vuori- ja rajaseutujen miehet, pitkäjalkaisten ja leveäharteisten rotujen pojat. Imber katseli vuoroonsa kutakin ja puheli sitten ääneensä Whitefish-kielellä.

"Mitä hän sanoi?" Dickensen uteli.

"Hän sanoo, he kaikki ovat samoja miehiä kuin tuo poliisi," tulkitsi

Jimmy.

Pikku Dickensen oli pienikasvuinen ja neiti Travisin vuoksi häntä harmitti, että oli tullut kysyneeksi.

Poliisikin tuntui olevan hämillään hänen puolestaan ja ryhtyi selvittämään asiaa. "Luulen, että hänen puheessaan on joku määrä tottakin. Vien hänet kapteenin luo tutkittavaksi. Käske hänen tulla mukanani, Jimmy."

Jimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber murahti ja näytti tyytyväiseltä.

"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan käsivarteeni."

Emily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai vastauksen.

"Hän sanoo, te ette pelkää," Jimmy selitti.

Emily Travis hymyili tyytyväisenä.

"Hän sanoo, te ette skookum, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni lapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä omituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin vahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi."

Emily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen poskilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja joutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat punaisina.

"Tulkaa," virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon lävitse.

Siten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti täydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan astunut ulos.

Imber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama väsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat masentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa oli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet ja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja värittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä tapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja taivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui Imberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.

Hän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat silloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas oli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli tulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille saakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia veneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein hän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle, neliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä. Toisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli niiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä sisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa heidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he ilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja liittyivät odottajain joukkoon.

Samalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä jo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän puolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja heidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin lakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän vallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi edelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä aikojen loppuun saakka.

Eräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli hiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa, mutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka istui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä, senkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän ääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista paperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa kostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut ymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi. Toisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi lyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä istujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.

Loppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen, laulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa, kun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla Whitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä sisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli siirtynyt elämään valkoisten kanssa.

"Et taida tuntea minua," sanoi hän tervehdykseksi.

"Enkä," vastasi Imber. "Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on kuollut."

"Hän olikin vanha vaimo," vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, ja

Howkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.

"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko häiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut hulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se tosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen."

Howkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä oppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita arkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa Jimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut sen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten ihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:

"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä kuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi."

Howkan myhäili tuntien arvonsa. Hänen tukkansa oli keskeltä kammattu jakaukselle. "Näetkös, se tulee paperista, oi Imber. Eivät korvani ole sitä milloinkaan kuulleet. Se tulee paperista, silmien kautta päähän, huulieni kautta sinulle. Niin se tulee."

"Niinkö se tulee? Onko se tuolla paperilla?" Imber kuiskasi pelästyneen näköisenä rypistellessään paperia sormissaan ja tuijottaessaan sille piirrettyä kirjoitusta. "Se on suuri taika, Howkan, sinä olet noita mies."

"Se ei ole mitään, se ei ole mitään," vastasi nuori mies välinpitämättömänä ja ylpeänä. Hän luki umpimähkään asiapaperista: "Sinä vuonna ennen jäiden lähtöä tuli vanha mies ja poika, joka ontui toista jalkaansa. Heidätkin minä surmasin, ja vanha mies huusi kovasti —"

"Se on totta," Imber keskeytti henkeään pidättäen. "Hän huusi kovasti eikä tahtonut kuolla pitkään aikaan. Mutta kuinka sinä sen tiedät, Howkan? Kertoiko ehkä valkoisten päämies? Ei kukaan nähnyt minua, ja ainoastaan hänelle olen sen sanonut."

Howkan pudisti päätään kärsimättömänä. "Enkö ole jo sanonut sinulle, että se on paperilla, sinä hullu?"

Imber tuijotti tarkasti paperilla oleviin mustepiirtoihin. "Niinkuin metsämies katsoo lumeen ja sanoo: 'Tästä on aivan eilispäivänä kulkenut kaniini; tämän pajupensaan ääreen se pysähtyi kuuntelemaan; se kuuli jotakin ja pelkäsi; tästä se on jälleen kulkenut eteenpäin; tästä se meni suurella nopeudella tehden pitkiä loikkauksia; tästä vielä nopeammin ja hypäten vieläkin pitempään tuli ilves; tästä, jossa kynnet ovat painuneet syvälle lumeen, ilves teki sangen pitkän loikkauksen; tässä se tuli maahan allaan kiemurteleva kaniini; tästä kulki ilves yksinään matkaansa; kaniinia ei enää ole' – niinkuin metsämies katsoo lumen merkkeihin ja sanoo niin ja niin, niin sinäkin katsot paperille ja sanot, että niin ja niin on vanha Imber tehnyt?"

"Juuri niin," vastasi Howkan. "Mutta nyt kuuntele ja hillitse akkamaista kieltäsi, kunnes sinua pyydetään puhumaan."

Sen jälkeen Howkan luki pitkän aikaa hänelle hänen tunnustustaan, ja

Imber oli mietteissään ja vaiti. Lopuksi hän virkkoi:

"Se on minun puhettani ja totta, mutta olen käynyt vanhaksi, Howkan, ja mieleeni muistuu unohtuneita asioita, jotka tuon päällikön olisi hyvä tietää. Ensiksi, Sce Mountains-vuorten ylitse tuli mies, jolla oli taidokkaasti tehtyjä ansoja. Hän etsi Whitefish-joen majavia. Hänet surmasin. Ja kauan sitten tuli kolme miestä etsimään Whitefishin kultaa. Myös heidät surmasin ja jätin ahmojen raadeltaviksi. Ja Five Fingersin luona tapasin miehen, jolla oli lautta ja paljon muonaa."

Hetkinä, joiksi Imber vaikeni palauttaakseen asioita muistiinsa, Howkan käänsi, ja kirjuri merkitsi sen paperille. Oikeussali kuunteli tyrmistyneenä jokaista uutta kaunistelematonta murhenäytelmäkohtausta, kunnes Imber kertoi eräästä punatukkaisesta miehestä, joka katsoi ristiin ja jonka hän oli surmannut huomattavan pitkän välimatkan päästä.

"Helvetti", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän lausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli punatukkainen. "Helvetti", toisti hän. "Hän oli veljeni Bill". Säännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului tuo juhlallinen: "Helvetti". Toverit eivät estäneet häntä, eikä pöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.

Imberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen, ikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden määrätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.

Hetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:

"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit aikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne etsimään Lakia."

Imber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän alkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni keskeytti hänet.

"Tämä vanha mies on kirottu hullu", hän sanoi englanninkielellä jalo-otsaiselle miehelle. "Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista."

"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan", sanoi jalo-otsainen mies. "Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta sellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?"

Howkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut kohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten alkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma, joka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville. Joukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi päätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului ainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja silloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä "helvetti".

"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan." Niin kuului Howkanin tulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti lähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan Imberin kertomuksen metsäläissoinnun. "Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Maa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa ei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän isäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria miehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset riippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon lisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden, sodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.

"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa metsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja ne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin koiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun Pelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä me Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja isoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan rajan.

"Niinkuin sanoin, olimme kestäviä kuten koirammekin. Mutta eräänä päivänä tuli ensimmäinen valkoinen mies. Hän ryömi kättensä ja polviensa varassa lumessa näin. Hän oli kovin laiha: luut olivat terävinä pingottuneen nahan alla. Emme olleet tietäneet, että sellaisia miehiä oli olemassa, ja ihmettelimme, mistä heimosta ja maasta hän saattoi olla. Hän oli heikko, kovin heikko kuin pieni lapsi. Siksi me soimme hänelle paikan tulen ääressä ja lämpimät turkit hänen nukkuakseen, ja ruokimme häntä, niinkuin pientä lasta ruokitaan.

"Hänellä oli mukanaan koira, yhtä suuri kuin kolme meidän koiraamme ja sangen heikko. Tämän koiran karva oli lyhyttä eikä se lämmittänyt; ja häntä oli jäätynyt niin, että sen pää putosi pois. Tätä omituista koiraa me ruokimme ja annoimme sen nukkua tulen ääressä ja ajoimme pois omat koiramme, jotka olisivat tappaneet sen. Hirvenlihasta ja kuivasta lohesta saivat mies ja koira voimansa takaisin; voima teki heistä suuria ja pelottomia. Mies puhui äänekkäästi ja nauroi vanhoille miehille ja katseli röyhkeästi tyttöihin. Koira tappeli meidän koiriamme vastaan ja huolimatta lyhyestä karvastaan ja pehmeydestään se tappoi niitä kolme yhtenä ainoana päivänä.

"Kun pyysimme tietoja hänen kansastaan, sanoi hän: 'Minulla on paljon veljiä', ja nauroi pahaaennustavasti. Kun hän oli täysin voimissaan, lähti hän pois, ja hänen kanssaan lähti Noda, päällikön tytär. Sen jälkeen sai eräs koiristamme pentuja. Emme milloinkaan olleet nähneet sellaista koirarotua – suuripäistä, leveäleukaista, lyhytkarvaista, avutonta. Muistan hyvin isäni, Otsbaokin, vahvan miehen. Hänen kasvonsa synkistyivät nähdessään sellaisen avuttomuuden, ja hän otti kiven, näin, näin, eikä enää ollut avuttomuutta. Kahden kesän kuluttua Noda tuli takaisin kainalossaan poikalapsi.

"Se oli alkuna. Tuli toinen valkoinen mies lyhytkarvaisine koirineen, jotka hän jätti meille lähtiessään. Mutta hänen mukanaan meni kuusi vahvinta koiraamme, joista hän oli antanut korvaukseksi Koo-So-Teelle, äitini veljelle, ihmeellisen pistoolin, joka laukesi kuusi kertaa perätysten sangen nopeasti. Pistoolin vuoksi Koo-So-Tee paisui mahtavaksi ja nauroi meidän jousiamme ja nuoliamme. 'Naisten kapineita', sanoi hän niistä ja meni paljasnaamaista harmaata karhua vastaan pistooli kädessään. Tiedätte, ettei ole hyvä ahdistella harmaatakarhua pistoolilla, mutta miten me olisimme ymmärtäneet sen? Miten olisi Koo-So-Tee sen ymmärtänyt? Niin hän meni karhua vastaan, sangen urheana, ja laukaisi pistoolin nopeasti kuusi kertaa; mutta karhu murahti ja murskasi hänen rintansa kuin munankuoren, ja Koo-So-Teen aivot valuivat maahan niinkuin hunaja mehiläisten pesästä. Hän oli ollut mainio metsämies, eikä nyt ollut ketään tuomassa ravintoa hänen squaw'lleen ja lapsilleen. Mielemme täyttyi katkeruudella, ja me sanoimme: 'Se, mikä on hyvää valkoisille miehille, ei sovellu meille.' Ja se on totta. Valkoisia miehiä on paljon, ja he ovat lihavia, mutta heidän tapojaan seuraten me käymme harvalukuisiksi ja laihoiksi.

"Tuli kolmas valkoinen mies mukanaan suuret määrät kaikenlaisia ihmeellisiä ruokia ja kapineita. Kaksikymmentä vahvinta koiraamme hän meiltä osti. Jaellen lahjoja ja suuria lupauksia sai hän mukaansa kymmenen nuorta metsästäjäämme retkelle, jonka päämäärää kukaan ei tietänyt. Huhutaan, että he olisivat kuolleet Sce Mountains-vuorten lumeen tahi Hiljaisuuden kukkuloille, jotka ovat maan rajan ulkopuolella ja joilla ei kukaan ole käynyt. Miten asianlaita lieneekin, koiria ja nuoria miehiä ei enää nähty milloinkaan.