Czytaj książkę: «Lemmentarina», strona 8

II

Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille… pikemminkin vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi… ja ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä… Mutta tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla heikonlainen terveys – perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä; äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin, kävelin yksin – ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin – on vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan, viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa siellä edessäpäin olla – ja yhä odotan ja jäykistyn… tai nukahdan. Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen, niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut mitään sellaista – ja siksi vaan edelleenkin unelmoin – ja odotin.

III

Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon – ja unilla oli melkoinen osa elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä, joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha, mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin… Sitten hän väistyy yhä kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone laajenee ja haihtuu usvaan… Minua alkaa hirvittää ajatellessani, että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, – mutta hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen mörinänsä… Sydämeni jähmettyy – herään voimatta jälleen nukkua pitkään aikaan… Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä, tietenkään, voi ajatella muuta.

IV

Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui. Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden ääressä.

Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen, johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa – oli epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän loi minuun mustat, pistävät silmänsä… Minä huokasin…

Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.

Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, – samannäköisyys oli siksi silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni oli ilmestynyt minulle.

"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin… Ei… Nyt on päiväsydän, aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu, vaan elävä ihminen.

Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta ja sanomalehden – ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa arvoituksellisesta olennosta.

V

Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista. – Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin… Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen petollista harhanäkyä… mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan tuolilla, kohottaa kättään – ja taaskin on huokaus nousemaisillaan rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.

Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.

– Te olette sangen kohtelias, nuori mies, – sanoi hän kuivalla, kimeällä äänellä. – Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.

En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni… mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin "yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä. Hän tahtoi tietää minun sukunimeni… Kuultuaan sen, hän taaskin näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini kanssa.

– Entä teidän isänne? —

– Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä ja naurahti sitten oudosti – mutta sitten hän kokonaan muuttui sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.

VI

Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa… Niissä oli jotain villiä, mutta samalla suojelevaa… Jotakin painostavaa… Näitä silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän oli tullut aivan lähelleni.

En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen. Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta, en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella – (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen kanssaan keskustella) – vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi ensi vaikutelmastani: – Mutta kului puoli tuntia, kului tunti… Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. – Menin kahvilaan, kulin kaikkien huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.

Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.

VII

Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen, matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!" välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan. Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana. Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku täällä huoneessa?" – "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä… minusta tuntui siltä"… Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni. Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti ilmesty päivällä… "Jätä minut, – kuiskasi hän: – ole niin hyvä; älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"… Hän vaikeni taaskin. Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen. Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään. Kaikki olimme neuvottomina.

VIII

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois. Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin, ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan… Kaikkialla vallitsi hiljaisuus… mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa (minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa… Tuon tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.

IX

– Kuule, mitä sinulle kerron, – alkoi äitini: – ethän enää ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä ystävätär… Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis, kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs – upseeri. Hän kulki lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen, eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, – mutta tuo mies yhä katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti klubiin, upseerien kutsuihin – jotka kuuluivat samaan rykmenttiin kuin tuo mainittu upseeri – pelaamaan korttia… Ystävättäreni jäi ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin, hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle… Mutta yht'äkkiä hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa – aivan kuin koiran raappimista – ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin näyttäytyi ja taas piiloutui… Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen! Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista, raskasta… Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema, kuin murha… Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä… kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän taaskaan – pitkään aikaan – ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi… sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli viipynyt klubilla… Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta… Sitten hänen vaimonsa sairastui… Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen, hän tarkasti tuota paikkaa seinässä… Pehmeän kangastapetin alta hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen: siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta, kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi luvan – he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä! Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit kantajineen… Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies, jonka päässä oli ammottava haava, – ja ajattele, tämä oli sama hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi kertaa… ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa, eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni – eikä tullut enää koskaan valoisaksi… Muita lapsia heillä ei ollut ennen eikä jälkeen… mutta tämä poika…

Äiti vapisi ja peitti kasvonsa…

– Sano nyt, – jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: – oliko tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen? Macbeth tappoi Bankon – ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen edessään synkkänä kangasti… mutta minä…

Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.

X

Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki – sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta, hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi. Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu, kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan. Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme… Muistan kuinka päätäni pyörrytti – ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? – Siitä minä en ehtinyt tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä… etsiä häntä – se oli minulle tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti vihdoin rauhoittui… kuume katosi… hän vaipui uneen. Jätettyäni hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.

XI

Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli – siitä ei kellään ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin näköistä miestä enkä hänen toveriansa… En ollut kuullut paroonin sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen; kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle (tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa, jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille. Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa. Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena. Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin. Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia ja ihmeellisiä tapauksia… Hän oli kuin närkästynyt itselleen siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa – ja toivoi minun häntä säästävän… Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani. Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät, jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen… Yht'äkkiä valtasi minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En ensinkään säikähtynyt – päinvastoin ilostuin; minussa heräsi äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni. Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.