Czytaj książkę: «Laakson lilja»

LAAKSON LILJA

Kreivitär Natalie de Manerville'lle.

'Minä alistun toivomukseesi. Naisella, jota me rakastamme enemmän kuin hän meitä, on etuoikeutena saattaa meidät joka tilassa unohtamaan terveen järjen vaatimukset. Jottemme näkisi hänen rypistävän otsaansa, hävittääksemme nyreämielisen ilmeen noilta huulilta, jotka pieninkin kieltäytyminen tekee murheellisiksi, me voitamme ihmeellisesti vaikeuksia, vuodatamme vertamme ja tuhlaamme tulevaisuuttamme. Tänään sinä tahdot kuulla minun menneisyyteni, tässä se on. Tiedä kuitenkin, Natalie: sinua totellessani minun on täytynyt tukahduttaa voittamattomia vastenmielisyyksiä. Miksi sinä epäilit noita äkillisiä ja pitkiä unelmia, jotka joskus valtasivat minut keskellä onnea? Miksi minun vaikenemiseni saattoi sinut tuollaiseen rakastetun naisen viehättävään vihanpurkaukseen? Etkö sinä voinut leikkiä luonteeni vastakohdilla kysymättä niiden syitä? Onko sinun sydämessäsi salaisuuksia, jotka ilmitullakseen tarvitsevat minun salaisuuksiani? Oli miten oli, sinä olet sen aavistanut, Natalie, ja ehkä on parempi, että sinä tiedät kaiken. Niin, minun elämääni hallitsee eräs aave. Se hahmottuu hämärästi vähimmästäkin sanasta, mikä sitä koskee, se liehuu usein itsestään minun yläpuolellani. Minun sieluni pohjalle on haudattu valtavia muistoja, ne ovat ikäänkuin nuo meren tuomat, jotka ilmaantuvat tyynen hetkinä ja joita tyrskyt vellovat pirstaleina hiekalla. Työ, jota aatteiden ilmaiseminen vaatii, on hillinnyt noita vanhoja mielenliikutuksia, jotka liian äkkiä herätessään tekevät minulle niin pahaa. Jos tässä tunnustuksessa kuitenkin on kohtia, jotka loukkaavat sinua, niin muista, että olet uhannut minua, ellen tottelisi. Älä siis rankaise minua käskyjesi täyttämisestä. Toivoisin, että luottamukseni lisäisi sinun hellyyttäsi. Tapaamme tänä iltana.

Felix.'

Ketä kyynelten ruokkimaa neroa me kerran saamme kiittää liikuttavimmasta elegiasta, kuvauksesta, joka sisältää äänettömästi kestettyjä sielunmyrskyjä, myrskyjä, joita saavat kärsiä nuo sielut, joiden hennot juuret eivät vielä kohtaa kuin kovia kiviä kotoisessa maaperässä, joiden ensi kukoistusta raastavat vihamieliset kädet, joiden kukkia ympäröi jää sinä hetkenä, jolloin ne avautuvat? Kuka runoilija kertoo niiden lasten tuskat, joiden huulet imevät katkeraa rintaa, joiden hymyilyn tukahduttaa ankaran silmän tuikea välähdys? Runoelma, joka esittäisi nuo sydän parat, joiden tunne-elämä kehittyy ympäristön alituisen ahdistelun alaisena, olisi todellinen kertomus minun nuoruudestani. Kenen turhamielisyyttä saatoinkaan minä loukata, minä, joka olin vastasyntynyt? Mikä fyysillinen tai moraalinen puutteellisuus tuottikaan minulle äitini kylmyyden? Olinko minä siis kuin välttämätön paha, sellainen, jonka syntyminen on satunnaisuuden varassa, tai sellainen, jonka elämä on moite? Kun minä, oltuani maaseudulle elätettäväksi jätettynä ja kolme vuotta perheeni unohtamana, palasin isäni kotiin, merkitsin minä siellä niin vähän, että sain kokea siitä ihmisten sääliä. En tuntenut ajatusta, en onnellista sattumaa, joiden avulla olisin voinut päästä tästä ensimäisestä syrjäytyksestä: olin tajuton lapsi, ihminen ei minussa vielä ollut herännyt. Vähintäkään lieventämättä minun kohtaloani veljeni ja kaksi sisartani huvittelivat minun kärsimyksilläni. Sopimusta, jonka nojalla lapset salaavat pienet rikoksensa ja jonka jo kunniantunto heille opettaa, ei ulotettu ollenkaan minuun; vieläpä sain lisäksi usein kärsiä rangaistuksen veljeni rikoksista voimatta vastustaa tätä vääryyttä. Mielistelykö, jolla on itunsa lapsissa, sai heidät myötävaikuttamaan minua ahdistettaessa, jotta he saavuttaisivat heidän kaikkien pelkäämän äidin mielisuosion? Oliko se heidän jäljittelytaipumustensa vaikutusta, johtuiko se voimain koettelemisen tarpeesta tai säälin puutteesta? Mahdollisesti kaikki nämä syyt yhdessä riistivät minulta veljeyden sulot. Kaikesta tunne-elämästä osattomana minä en voinut ketään rakastaa, ja luonto oli kuitenkin tehnyt minut rakastavaksi! Onkohan enkeliä, joka kokoaisi tuon alati hyljätyn tunteellisuuden huokaukset? Jos muutamissa sieluissa väärin kohdellut tunteet muuttuvat vihaksi, keskittyivät ne minun sielussani ja kaivoivat sinne vuoteen, josta ne myöhemmin hyökkäsivät minun elämääni vastaan. Kunkin luonteen alttiuden mukaan höllentää vapisemiseen tottuminen suonia, synnyttää pelkoa, ja pelko pakoittaa aina väistymään. Siitä johtuu heikkous, joka kalvaa ihmistä ja istuttaa häneen jotain niin sanoakseni orjamaista.

Nuo alituiset hyökkäykset totuttivat minut käyttämään voimaa, joka kasvoi harjoituksesta ja valmisti minun sieluani siveellisiin kieltäymyksiin. Alinomaa odottaen uutta surua, kuten marttyyrit odottivat uutta iskua, minun koko olemukseni ilmaisi synkkää mietiskelyä, joka hävitti lapsuuden viehätykset ja liikunnot. Se saattoi minut tilaan, joka lähenteli vähämielisyyttä ja antoi aihetta äitini turmiokkaille ennustuksille. Varmuus siitä, että minulle tehtiin vääryyttä herätti ennenaikojaan sydämessäni ylpeyden, tuon järjen hedelmän, joka epäilemättä ehkäisi ne huonot taipumukset, joille tuollainen kasvatus antoi virikettä. Vaikkakin äitini laiminlöi minut, olin minä joskus hänen ajatustensa esineenä. Silloin tällöin hän puhui minun kasvatuksestani ja ilmaisi halua ottaa siitä huolehtiakseen; hirveät väristykset kulkivat joka kerta lävitseni ajatellessani niitä viiltäviä tuskia, joita jokapäiväinen yhdessäolo äidin kanssa oli minulle tuottava. Minä siunasin yksinäisyyttäni ja olin onnellinen saadessani pysyä puutarhassa, leikkiä kivillä, tutkia hyönteisiä ja katsella taivaan sinistä lakeutta. Eristäytyminen oli tosin omiansa tekemään minusta uneksijan, mutta taipumuksen mietiskelyihin sain minä eräästä seikkailusta, joka teille on kertova minun ensimäiset onnettomuuteni. Minusta välitettiin niin vähän, että lastenhoitaja usein unohti asettaa minut nukkumaan. Rauhallisesti kyyristyneenä viikunapuun alle minä katselin eräänä iltana tähtiä tuolla uteliaalla mielenkiinnolla, joka valtaa lapset ja johon minun aikaiseen kehittynyt melankoliani lisäsi jotakin sentimentaalista ymmärtämystä. Sisareni leikkivät ja huusivat. Minä kuuntelin heidän etäistä hälinäänsä kuin säestystä omiin mietteisiini. Melu lakkasi, yö saapui. Sattumalta äitini huomasi poissaoloni. Välttääkseen moitteita meidän hoitajamme, peljättävä Karoline neiti, hyväksyi äitini väärät kuvittelut väittäessään, että kotini kauhistutti minua, ja että olisin aikoja paennut, ellei hän olisi pitänyt minua silmällä. Minä en ollut tyhmä, vaan salamielinen; kaikissa hoitoonsa uskotuissa lapsissa hän ei ollut koskaan tavannut ketään, jonka taipumukset olisivat olleet niin huonot kuin minun. Hän oli etsivinään ja kutsui minua, minä vastasin. Hän tuli viikunapuun luo, jonka juurella hän tiesi minun olevan. – Mitä teit sinä täällä? sanoi hän. – Katsoin tähtiä. – Sinä et katsellut tähtiä, sanoi äitini, joka kuunteli meitä parvekkeelta, tunnetaanko tähtitiedettä sinun ijälläsi? – Ah! rouva, huudahti neiti Karoline, hän on avannut vesisäiliön hanan, puutarha on tulvan vallassa. Syntyi yleinen häiriö. Sisareni olivat huvin vuoksi vääntäneet hanan auki nähdäkseen veden juoksevan, mutta hämmästyneinä vesisuihkusta, joka oli heidät ylt'yleensä kastellut, he olivat menettäneet malttinsa ja paenneet voimatta sulkea hanaa. Yllätettynä ja syypääksi todistettuna tähän kujeeseen, leimattuna valehtelijaksi, kun minä vakuutin viattomuuttani, minä sain ankaran rangaistuksen. Mikä pahinta, minua pilkattiin tähtirakkaudestani ja äitini kielsi minua olemasta iltasin puutarhassa. Tyrannimainen kielto kiihottaa aina intohimoa lapsissa vielä enemmän kuin aikaihmisissä. Lapsilla on se etu, että he eivät ajattele muuta kuin kiellettyä asiaa, ja se tarjoaa silloin heille vastustamattomia viehätyksiä. Minä sain siis usein kuritusta tähtieni vuoksi. Kun minä en voinut kehenkään luottaa, lausuin minä niille suruni tuolla ihastuttavalla hiljaisella jokelluksella, jolla lapsi ilmaisee ensimäiset ajatuksensa, osatessani tuskin vielä sanoja sopertaa. Kaksitoista vuotiaana, koulussa, minä vielä tarkastelin niitä ja tunsin siitä sanomatonta nautintoa, niin syvästi painuvat elämän aamuna saadut vaikutukset sydämeen.

Charles, joka oli viisi vuotta minua vanhempi, oli yhtä kaunis lapsena kuin miehenä. Hän oli isäni suosikki, äitini lemmikki ja perheen toivo ja sen kuningas. Hän oli vartaloltaan sopusuhtainen ja voimakas, ja hänellä oli kotiopettaja. Minut, joka olin laiha ja kivuloinen, lähetettiin viideksi vuodeksi erääseen kaupungin koulukotiin ulko-oppilaaksi. Isäni kamaripalvelija vei minut sinne aamulla ja haki illalla. Mukaani sain minä laihasti varustetun eväskorin, sillä välin kun toverini saivat itselleen yllin kyllin ruoka-aineita. Vastakohta minun köyhyyteni ja heidän rikkautensa välillä tuotti minulle tuhansia kärsimyksiä. Kuuluisa Tours'in silavasäilyke oli pääruokana ateriassa, jonka me söimme keskipäivällä, laitoksen aamiais- ja päivällisajan välillä. Tätä valmistetta, jota jotkut herkkusuut suuresti ylistävät, nähtiin harvoin ylhäisten pöydissä Tours'issa, ja vaikka olin kuullut siitä puhuttavan ennen koulukotiin tulemistani, ei minulle koskaan ollut sattunut onnea saada maistaa tuota voileivän päälle levitettyä ruskeata herkkua. Jos se ei olisikaan ollut muodissa koulukodissa, ei minun haluni silti olisi ollut vähemmän voimakas, sillä tuo valmiste oli tullut minulle päähänpiintymäksi. Lapset huomaavat katseessa piilevän halun yhtä hyvin, kuin te näette siinä rakkauden: minusta tuli siten oivallinen pilkanteon esine. Toverini, jotka melkein kaikki kuuluivat pikku porvaristoon, tulivat minulle ojentamaan erinomaisia silavaviipaleitaan ja kysymään, tiesinkö miten niitä tehtiin, missä niitä myötiin, miksi minulla niitä ei ollut. He lipoivat kieliänsä ylistellen silavasäilykkeitä, noita paksuja sianlihamuhennoksia, jotka muistuttivat paistettuja tryffeli sieniä; he penkoivat minun eväskorini, eivät löytäneet sieltä muuta kuin oliivijuustoa tai kuivia hedelmiä ja antoivat minulle kuoliniskun tuollaisella lauseella kuin: – Sinulla ei siis ole mitään? joka näytti minulle erotuksen veljeni ja minun välillä. Syrjästä katsoa toisten onnea, tuo ristiriita on tahrannut lapsuuteni ruusut ja lakastuttanut viheriöitsevän nuoruuteni. Kun minä ensimäisen kerran jalomielisen tunteen pettämänä ojensin käteni ottaakseni vastaan tuon niin suuresti haluamani herkun, jota minulle tekopyhin ilmein tarjottiin, vetikin pilkantekijä silavaleivän takaisin toverien nauraessa tälle yllättävälle lopputulokselle. Jos kaikkein kunnioitetuimmatkin henkilöt ovat alttiita turhamielisyydelle, miksi ei sitä voisi antaa anteeksi lapselle, joka itkee nähdessään itsensä halveksittuna ja pilkattuna. Kuinka monet lapset olisivatkaan tällaisessa leikissä tulleet herkuttelijoiksi, kärkkyjöiksi ja veltoiksi! Vainoja välttääkseni minä taistelin. Epätoivon antama rohkeus teki minut peljättäväksi, mutta minua vihattiin ja minä olin suojaton petosta vastaan. Eräänä iltana ulos lähtiessäni minä sain iskun selkääni nenäliinasta, joka oli kääritty täyteen pieniä kiviä. Kun kamaripalvelija, joka kovakouraisesti kosti puolestani, ilmoitti tapahtuman äidilleni, huudahti hän: – Tuo kirottu lapsi ei tuota meille kuin suruja! Minä vajosin hirveään itse-epäilykseen huomatessani koulussa vierottavan minua samalla tavoin kuin kotona. Siellä, kuten kotonakin, minä syvennyin itseeni. Tämä oli kuin toinen lumisade, joka hidastutti sieluuni kylvettyjen siementen orastusta. Ne, joista minä näin pidettävän, olivat todellisia katupoikia, ylpeyteni sai tukea tästä huomiosta, minä pysyin yksinäni. Siten oli minun edelleen mahdotonta purkaa tunteitani, joita sydän parkani oli tulvillaan. Opettaja, nähdessään minut alati synkkänä, vihattuna ja yksinäisenä, vahvisti vääriä epäluuloja, joita perheelläni oli minun huonosta luonteestani.

Heti kun minä osasin lukea ja kirjoittaa, antoi äitini viedä minut oratooriomunkkien johtamaan Pont-le-Voy'n kouluun, jonne minun ikäisiäni lapsia otettiin vastaan luokalle nimeltä Pas latins; tällä luokalla olivat myöskin oppilaat, joiden vitkalleen kehittyvä käsityskyky kieltäytyi alkeita oppimasta. Täällä olin minä kahdeksan vuotta näkemättä ketään ja viettäen hyljätyn elämää. Seuraavassa selitys tähän. Minulla ei ollut kuin kolme frangia kuussa huvituksia varten, summa, joka tuskin riitti kyniin, veitsiin, viivottimiin, musteeseen ja paperiin, joista meidän täytyi pitää huolta. Siten, kykenemättömänä ostamaan itselleni puujalkoja, nuoraa ja muita koulun huvituksiin kuuluvia välttämättömiä esineitä, minä sain pysyä poissa leikeistä; voidakseni ottaa niihin osaa minun olisi pitänyt imarrella rikkaita ja mairitella osastoni ensimäisiä. Pieninkin tuollainen raukkamaisuus, johon lapset niin helposti taipuvat, innoitti minua. Minä vietin loma-aikani puun alla surumielisiin unelmiin vaipuneena, siellä minä luin kirjoja, joita meille kirjastonhoitaja kuukausittain antoi. Kuinka paljon tuskia kätkeytyikään tuohon luonnottomaan yksinäisyyteen, mitä kärsimyksiä synnyttikään hyljätty tilani! Kuvitelkaa, mitä minun hento sieluni tunsi ensimäisessä palkintojen jaossa, jossa minä sain kaksi arvokkainta, kirjoitustehtävästä ja käännöksestä? Saapuessani näyttämölle niitä ottamaan suosionhuutojen ja torventoitotusten kaikuessa, ei isä eikä äiti olleet minua juhlimassa, vaikka permanto muuten olikin täynnä toverieni vanhempia. Sensijaan että minä olisin tavan mukaan suudellut palkintojen jakajaa, syöksyin minä kyyneleitä vuodattaen hänen rinnoillensa. Illalla minä poltin uunissa palkintoesineeni. Oppilaiden vanhemmat olivat kaupungissa sen viikon, joka käytettiin harjoituksiin ennen palkintojen jakoa. Iloisina lähtivät toverini aamuisin ulos koulusta, sillä aikaa kun minä, jonka vanhemmat asuivat muutaman peninkulman päässä kaupungista, sain pysyä opistossa peipposten kanssa; tämä nimi annettiin oppilaille, joiden kotipaikka oli saarilla tai ulkomailla. Illalla, rukouksen aikana, nuo sydämettömät kehuskelivat meille hyviä päivällisiä, joita he vanhempineen olivat syöneet. Te näette, että onnettomuuteni suurentui, mikäli ne piirit laajenivat, joihin minä jouduin. Kuinka paljon ponnistuksia minä teinkään horjuttaakseni tuomiota, joka pakotti minut elämään yksin! Kuinka monia toiveita minun sieluni tuhansina innostuksen hetkinä suunnittelikaan, toiveita, jotka yksi ainoa päivä hävitti! Taivuttaakseni vanhempani tulemaan kouluun minä kirjoitin heille kirjeitä, jotka olivat täynnä tunteita, yltiömäisesti ilmaistuja ehkä, mutta viattomia antamaan moitteen aiheita äidilleni, joka ironialla hillitsi kirjoitustapaani. Rohkeuttani menettämättä minä lupasin täyttää ne ehdot, jotka isäni ja äitini asettivat saapumiselleen; minä rukoilin myötävaikutusta sisariltani, joille minä kirjoitin heidän juhla- ja syntymäpäivikseen, muistaen ne niin tarkasti kuin hyljätyt lapset tavallisesti tuollaiset asiat muistavat, mutta sitkeyteni oli turhaa. Palkintojen jakopäivän lähestyessä minä uudistin yhä hartaammin pyyntöjäni, minä kerroin voitontoiveistani. Vanhempieni vaitiolon pettämänä minä odotin heitä kiihkeästi ja ilmoitin heidän tulostaan tovereilleni. Kun minä, perheiden saapuessa, kuulin vanhan portinvartijan tulevan opiston käytävään kutsumaan oppilaita, tunsin minä sairaloisia puistatuksia. Tuo vanhus ei lausunut koskaan minun nimeäni. Päivänä, jolloin minä valitin kirottua kohtaloani, rippi-isäni osotti minulle taivasta, jossa viheriöitsi palmu, niille luvattu, joista Vapahtaja on sanonut: Beati qui lugent! [Autuaita ovat murheelliset.] Ensi ripillä käymisestäni alkaen minä heittäydyin siis rukouksen salattuihin syvyyksiin, minut valtasivat uskonnolliset aatteet, joiden moraalinen kauneus tenhoaa nuorten mielet. Palavan uskon innoittamana minä rukoilin Jumalaa tekemään uudestaan minun hyväkseni noita häikäiseviä ihmetöitä, joista minä luin marttyyrien elämäkerroissa. Viisivuotiaana minä kiiruhdin tähtiä kohden, kaksitoistavuotiaana minä kolkutin pyhäkön ovia. Hurmiotilani synnytti minussa sanoin kertomattomia unelmia, jotka rikastuttivat mielikuvitustani, lisäsivät herkkyyttäni ja vahvistivat ajatuskykyäni. Olen usein luullut, että enkelit lähettivät minulle näitä yleviä näkyjä kääntääkseen sieluni taivaallisiin päämääriin; he ovat antaneet silmilleni kyvyn nähdä asioiden ytimeen; he ovat avanneet sydämeni tuolle tenhovoimalle, joka tekee runoilijan onnettomaksi, kun hän omistaa turmiollisen kyvyn verrata sitä, mitä hän tuntee, siihen mikä on todellista, tavoittelemiansa taivaita siihen vähään, mikä hänelle onnistuu; he ovat kirjoittaneet päähäni kirjan, josta minä voin lukea, mitä minun pitää ilmaista; he ovat sytyttäneet huuliini välittömän ilmaisutaidon hehkun.

Isäni sai joitakin epäilyksiä munkkien opetuksen etevyydestä ja otti minut pois Pont-le-Voy'n koulusta asettaakseen minut Pariisiin Marais'n kaupunginosassa olevaan opistoon. Olin viisitoista vuotta vanha. Kun tietoni ja taitoni olivat tutkitut, pääsin minä, joka olin Pont-de-Voy'n retoriikkaluokan oppilas, kolmannelle osastolle. Kärsimykset, joita minä olin saanut kokea kotona ja koulussa, sain minä uudella tavalla tuntea Lepitre'n koulukodissa ollessani. Isäni ei ollut antanut minulle ollenkaan rahaa. Kun vanhempani tiesivät, että minulla oli ruokaa ja vaatteita ja että latina ja kreikka kiristivät minua, oli kaikki hyvin. Opintoaikanani olen oppinut tuntemaan noin tuhat toveria, eikä ketään heistä ole kohdeltu sellaisella välinpitämättömyydellä. Kiihkeästi Bourbon'eihin liittyneenä Lepitre'lla oli suhteita isääni aikana, jolloin uskolliset kuningasmieliset koettivat vapauttaa Temppelitornista kuningatar Maria Antoinette'a. Isäni ja hän uudistivat tuttavuutensa; herra Lepitre luuli siis olevansa velvollinen korvaamaan isäni unhoitusta, mutta summa, jonka hän minulle antoi, oli verrattain vähäinen, sillä hän ei tiennyt perheeni aikomuksista. Koulukoti sijaitsi vanhassa Joyeuse-nimisessä rakennuksessa, jossa, kuten kaikissa vanhoissa ylhäisön asumuksissa, oli portinvartijan huone. Loma-aikana, ennen hetkeä, jolloin aliopettaja tuli viemään meidät Kaarle Suuren lyseoon, varakkaat toverit menivät syömään aamiaista Doisy nimisen portinvartijamme luo. Herra Lepitre joko ei tiennyt tästä mitään tai salli Doisy'n harjoittaa tuota liikettä. Tämä portinvartija oli todellinen salakuljettaja, jota oppilaiden oli tärkeätä kohdella hellävaroen. Hän oli harharetkiemme salainen kaitsija, myöhäisten kotiintulojemme uskottu, kiellettyjen kirjalainojen välittäjä. Juoda aamiaiseksi kuppi kahvia maidon kanssa todisti ylhäistä makua, mikä käy selville siitä korkeasta hinnasta, jossa siirtomaan tuotteet olivat Napoleonin aikana. Jos sokerin ja kahvin käyttö oli ylellisyytenä vanhempien kotona, ilmaisi se meidän keskuudessamme turhamielistä mahtailemista, joka olisi sytyttänyt intohimomme, jolleivät taipumus jäljittelyyn, ahneus ja muodinmukaisuus olisi riittäneet. Doisy hankki meille luottoa, hän käännytti meitä kaikkien sisarten tai tätien puoleen, jotka hyväksyivät koululaisten kunnianasiat ja maksoivat heidän velkansa. Pitkän aikaa minä vastustin herkuttelujen viehätystä. Jos tuomarini olisivat tunteneet viettelysten voiman, sieluni sankarillisen pyrkimyksen stoalaisuuteen, hillityt raivonpuuskani pitkän kieltäymiseni aikana, olisivat he pyyhkineet minun kyyneleeni, sen sijaan että he saattoivat ne vuotamaan. Mutta olisiko minulla lapsena voinut olla tuo sielun suuruus, joka halveksien suhtautuu toisten halveksimiseen? Saatoinko minä tuntea hyökkäykset, joita useimmat yhteiskunnalliset paheet tekivät ja joiden voimaa minun haluni lisäsivät. Toisen vuoden lopulla isäni ja äitini saapuivat Pariisiin. Heidän tulopäivänsä ilmoitti minulle veljeni: hän asui Pariisissa, eikä ollut tehnyt yhtä ainoata vierailua minun luokseni. Sisareni olivat matkalla sinne ja meidän piti yhdessä katsella Pariisia. Ensimäisenä päivänä meidän piti mennä syömään päivällistä Palais-Royal'iin ja sieltä kaikki Théâtre-Français'iin. Huolimatta hurmauksesta, jonka tämä odottamaton juhlaohjelma minussa aiheutti, herpautui iloni myrskytuulesta, joka tavallisesti niin rajusti iskee onnettomiin olentoihin. Minun oli selvitettävä sadan frangin velka herra Doisy'lle, joka uhkasi itse mennä vaatimaan rahojansa vanhemmiltani. Minä hoksasin ottaa veljeni Doisy'n tulkiksi, katumukseni esittäjäksi ja anteeksiannon välittäjäksi. Isäni oli taipuvainen armahtamaan, mutta äitini oli lepyttämätön. Hänen siniset, syvät silmänsä kivetyttivät minut, hän singahutteli hirveitä ennustuksia. "Mitä minusta tulisikaan myöhemmin, kun minä jo seitsemäntoista vuotiaana tein moisia ajattelemattomuuksia? Olinko minä ollenkaan hänen poikansa? Oliko aikomukseni saattaa perhe häviöön? Olinko minä ainoa perheenjäsen? Virkaura, jolla veljeni Charles oli, vaatihan se vapaita vuosirahoja ja ne hän kyllä ansaitsi käytöksellään, joka oli perheelle kunniaksi, sillä välin kun minä tuotin häpeää. Enkö minä siis tiennyt rahan arvoa ja kuinka kalliiksi minä tulin? Mitä hyödyttävät sokeri ja kahvi kasvatuksessa? Tuolla tavalla eläminen, olihan se samaa kuin paheiden oppiminen. Marat [Ranskan vallankumouksen hirmumiehiä. Suom. muist.] oli enkeli minuun verrattuna." – Sittenkun tuon tulvan hyökylaineet olivat kulkeneet ylitseni ja tuoneet sieluuni tuhansia pelkoja, saattoi veljeni minut takaisin koulukotiin. Minä menetin päivällisen Frères Provencaux'ssa, enkä saanut nähdä Talman esittävän Britannicusta. Sellainen oli kohtaukseni äitini kanssa kahdentoista vuoden eron jälkeen.

Kun minä olin lopettanut kouluopintoni, jätti isäni minut herra Lepitre'n holhouksen alaiseksi. Minun tuli oppia korkeampaa matematiikkaa, suorittaa ensimäisen vuoden oppikurssi oikeustieteessä ja alkaa ylemmät opinnot. Koulukodissa asuen ja sen opinnoista vapaana minä luulin aselevon tulleen kurjuuden ja minun välille. Mutta huolimatta yhdeksästätoista ikävuodestani tai ehkäpä niiden johdosta isäni jatkoi samaa menettelytapaa, jota noudattaen minut ennen oli lähetetty kouluun ilman ruokavaroja, kimnaasiin ilman taskurahoja, ja joka oli pakottanut minut rupeamaan Doisy'n velalliseksi. Minulla oli vähän rahaa käytettävänä. Mitä voi yrittää Pariisissa ilman rahaa? Sitäpaitsi oli vapauteni viisaasti rajoitettu. Herra Lepitre antoi minulle saattajan lakiopistoon; eräs aliopettaja vei minut professorin eteen ja haki taas pois. Nuorta tyttöä ei olisi vartioitu vähemmällä huolella kuin minua äitini pelkojen johdosta. Pariisi pelottikin hyvällä syyllä vanhempiani. Koulupojat harrastavat salaisesti samaa kuin mitä tytöt koulukodeissaan; oli miten tahansa, jälkimäiset puhuvat aina rakastajista, edelliset naisista. Pariisissa hallitsi tähän aikaan toverien keskusteluja Palais-Royal'in turkkilainen ja itämainen maailma, Palais-Royal oli rakkauden kultamaa, jossa iltasin vilisi kokonaisia kultavuoria. Palais-Royal ja minä, me olimme kaksi tuollaista matemaattista viivaa, jotka kulkevat toisiansa kohti kuitenkaan koskaan yhtymättä. Seuraavasta käy selville, kuinka kohtalo ehkäisi minun yritykseni. Isäni oli esittänyt minut eräälle tädilleni, joka asui Saint-Louis saarella. Hänen luokseen piti minun mennä syömään päivällistä joka torstai ja sunnuntai herra tai rouva Lepitre'n saattamana, jotka näinä päivinä läksivät ulos kaupungille ja illalla palatessaan ottivat minut mukaansa. Merkillisiä nautinnon hetkiä. Markiisitar de Listomère oli seuratapoja noudattava suuren maailman nainen, joka ei koskaan ajatellut tarjota minulle rahaa. Vanhana kuin katedraali, maalattuna kuin miniatyyrikuva ja tuhlaavaisena ulkonaisessa esiintymisessään hän eli asunnossaan ikäänkuin Ludvig XV ei olisikaan kuollut, eikä seurustellut kuin vanhojen naisten ja aatelisherrain kanssa, kivettynyt seurapiiri, jossa minä luulin olevani hautuumaalla. Ei kukaan lausunut minulle mitään, enkä minä rohjennut puhua ensimäiseksi. Vihamieliset ja kylmät katseet saattoivat minut häpeämään nuoruuttani, joka näytti kaikille kiusalliselta. Tähän välinpitämättömyyteen minä perustin juoneni onnistumisen aikoessani eräänä päivänä, heti päivällisen jälkeen, pujahtaa katsomaan puupiirroskokoelmia. Kerran vistipeliin antautuneena tätini ei enää kiinnittänyt huomiotansa minuun. Jean, hänen kamaripalvelijansa, välitti vähät herra Lepitre'sta; mutta tuo onneton päivällinen pitkittyi sitä mukaa, kuinka vanhoja syöjät olivat ja kuinka viallisia heidän hammasrivinsä. Vihdoin eräänä iltana, kahdeksan ja yhdeksän välillä, minä olin päässyt porraskäytävään asti vapisten kuin Bianca Capello [eräs venetsialaisnainen, joka pakeni rakastajansa kanssa Firenzeen ja josta myöhemmin tuli Francesco di Medici'n puoliso. Suom. muist.] pakopäivänään; mutta juuri kun portinvartija oli vetänyt nauhasta avatakseen minulle portin, näin minä herra Lepitre'n ajoneuvot kadulla ja kuulin tuon kunnon miehen kysyvän minua ahdashenkisellä äänellään. Kolme kertaa asettui sattuma ratkaisevasti Palais-Royal'in helvetin ja nuoruuteni paratiisin välille. Sinä päivänä, jolloin minä päätin uhmata mitä vaaroja tahansa päästäkseni vapaaksi häpeästä, jota tunsin ollessani kaksikymmentävuotias ja vielä tietämätön; hetkellä, jolloin minä riistäydyin herra Lepitre'n seurasta hänen noustessaan ajoneuvoihin, mikä oli vaikea tehtävä, sillä hän oli paksu kuin Ludvig XVIII ja kompurajalkainen – äitini saapui postivaunuissa. Hänen katseensa pysähdytti minut ja minä olin kuin lintu käärmeen edessä. Mikä sattuma saattoi hänet tielleni? Eikä kuitenkaan mikään luonnollisempaa! Napoleon löi viimeisiä valttejaan; isäni, aavistaen Bourbon'ien paluuta, saapui ilmoittamaan tästä veljelleni, joka jo oli keisarivallan politiikan virkamiehiä. Hän oli lähtenyt Tours'ista yhdessä äitini kanssa. Äitini oli ottanut tehtäväkseen tuoda minut sinne turvaan vaaroilta, joita pääkaupunki näytti tarjoavan niiden mielestä, jotka järkevästi harkitsivat vihollisen liikkeitä. Muutamissa minuuteissa minä olin jättänyt Pariisin, hetkellä, jolloin sen olemassaolo aikoi käydä minulle turmiokkaaksi. Tukahutettuja haluja kuohuvan mielikuvituksen myrskyt, alituisista kieltäymyksistä synkentyneen elämän ikävyys olivat pakottaneet minut heittäytymään opintoihin, kuten kohtaloonsa kyllästyneet ihmiset muinoin hautautuivat luostariin. Opiskelu oli tullut minulle intohimoksi, joka saattoi käydä vaaralliseksi kahlehtiessaan minua aikana, jolloin nuorten tulee jättäytyä keväisten luonteidensa ihastuttavaan vilkkauteen.

Tämä päältäpuolinen kuvaus nuoruudesta, jossa te voitte havaita lukemattomia elegillisiä kohtia, oli välttämätön sen vaikutuksen selville saamiseksi, mikä sillä oli minun tulevaisuuteeni. Yli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, niin monien katkerien vaikutusten koskettamana, minä olin vielä pieni, laiha ja kalpea. Minun sieluni, joka oli täynnä tahtoa, taisteli ruumiin kanssa, joka oli näöltänsä heikko, mutta joka, erään vanhan Tours'in lääkärin sanojen mukaan, sai viimeistä karkaisuansa soveltuakseen rautaiseen luonteensävyyn. Ruumiiltani lapsena ja ajatuksiltani vanhana minä olin lukenut ja miettinyt niin paljon, että minä tunsin metafyysillisesti elämän korkeudet hetkellä, jolloin minun oli koettava sen rotkoteiden mutkaisia vaikeuksia ja sen tasankojen hiekkaisia polkuja. Harvinaiset sattumat olivat jättäneet minun sieluni tuohon hurmaavaan ajanjaksoon, jolloin sielun ensimäiset epäilykset alkavat, jolloin se avautuu nautinnoille, jolloin kaikki on sille mieluista ja raikasta. Minä olin työn pidentämän poikaiän ja hitaasti vihreitä oksiaan työntävän miehuusiän välillä. Ei kukaan nuori mies ollut niin valmis kuin minä tuntemaan ja rakastamaan. Jotta ymmärtäisitte täysin kertomukseni, siirtäkää itsenne takaisin tuohon ihanaan aikaan, jolloin huulet eivät lausu valheita, jolloin silmät ovat kirkkaat, vaikka niitä verhoavat innon ja arkuuden ristiriidasta raskaat silmäluomet, jolloin mieli ei taivu maailman kavaluuteen, jolloin sydämen herkkyys on yhtä voimakas kuin ensimäisen tunteenliikutuksen jalous.

En kerro teille ollenkaan matkasta, jonka tein äitini kanssa Pariisista Tours'iin. Hänen olemuksensa kylmyys ehkäisi hellyyteni puhkeamisen. Joka kerta hevosta vaihdettaessa minä olin aikeissa ruveta puhumaan; mutta yksi katse, yksi sana karkoitti älykkäästi mietityt lauseet, joilla tahdoin alkaa. Orléans'issa, levollemenon hetkenä, äitini moitti vaitioloani. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleilin hänen polviansa kuumia kyyneliä vuodattaen, minä avasin hänelle hellyyttä uhkuvan sydämeni. Minä koetin vaikuttaa häneen hiutuvan rakkauden innoittamalla puolustuspuheella, jonka sävy olisi koskenut jonkun äitipuolenkin sisimpään. Äitini ei vastannut minulle muuta kuin että näyttelin komediaa. Minä valitin hänen välinpitämättömyyttänsä, hän kutsui minua luonnottomaksi pojaksi. Sydäntäni kouristi niin, että minä Blois'sa juoksin sillalle heittäytyäkseni Loire virtaan, mutta kaidepuun korkeus esti itsemurhani.

Saapuessani perille osottivat kaksi sisartani, jotka eivät minua ollenkaan tunteneet, pikemmin hämmästystä kuin hellyyttä. Myöhemmin he kuitenkin olivat suhteellisesti täynnä ystävyyttä minua kohtaan. Huoneeni minä sain kolmanteen kerrokseen. Te käsitätte tilani kurjuuden, jos sanon teille, ettei äitini jättänyt minulle, kaksikymmenvuotiaalle nuorelle miehelle, muita liinavaatteita kuin ne kuluneet, joita olin käyttänyt koulukodissa, ei muuta pukuvarastoa kuin mitä minulla Pariisissa oli ollut. Minä saatoin juosta salin toisesta päästä toiseen nostaakseni ylös hänen nenäliinansa, eikä hän sanonut minulle muuta kuin tuollaisen kylmän kiitoksen, jonka nainen suo palvelijalleen. Minun oli pidettävä häntä silmällä voidakseni huomata, oliko hänen sydämessänsä kuohkeita kohtia, joihin olisin voinut istuttaa jonkun rakkauden oksan, mutta en nähnyt hänessä muuta kuin laihan ja kuivakiskoisen ylhäisen naisen, leikittelevän, itsekkään ja pisteliään, kuten kaikki Listomère suvun naiset, niillä kun häikäilemättömyys kuuluu myötäjäisiin. Hänelle ei elämä ollut muuta kuin velvollisuuksien täyttämistä. Kaikki kohtaamani kylmäluontoiset naiset pitivät velvollisuuksia uskontona, kuten hän. Hän otti vastaan meidän ihailumme, kuten pappi messusuitsutukset; vanhin veljeni näytti kokonaan kuluttaneen loppuun sen rahtusen äidillisyyttä, mikä hänen sydämessänsä oli. Hän pisteli meitä alinomaa purevalla ironiiallaan, joka on sydämettömien ihmisten tavallinen ase, ja hän käytti sitä meitä kohtaan, jotka olimme kykenemättömiä vastaamaan. Vaistomaiset tunteet juurtuvat niin monihaaraisina ja tuo äidin persoonaan kohdistuva pyhä kunnioitus, josta luopuminen tuottaisi turmiota, ympäröi meitä niin monilla siteillä, että me, huolimatta noista okaisista esteistä, yhä rakastimme häntä ylevässä erhetyksessä siihen päivään asti, jolloin me pitemmälle elämässä päässeinä aloimme itsenäisesti häntä arvostella. Tuona päivänä alkaa lasten kosto. Heidän välinpitämättömyytensä, joka on syntynyt menneen ajan pettymyksistä ja jota heidän niistä saamansa katkerat muistot suurentavat, ulottuu hautaan asti. Äitini pelottava itsevaltius karkoitti himokkaat aatteet, joita minä huimapäisesti olin ajatellut tyydyttää Tours'issa. Minä vajosin epätoivoisesti isäni kirjastoon ja aloin lukea kaikkia kirjoja, joita en tuntenut. Pitkät työpäiväni vapauttivat minut joutumasta tekemisiin äitini kanssa, mutta ne raskauttivat moraalista tilaani. Vanhempi sisareni, hän, joka on naimisissa serkkumme markisi de Listomère'n kanssa, koetti joskus lohduttaa minua, voimatta tyynnyttää sitä kiihtymystä, jonka vallassa minä olin. Halusin kuolla.