Czytaj książkę: «Kun nukkuja herää», strona 6

IX LUKU
Kansa marssii

Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat, salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham, seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.

Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.

"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"

Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"

Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.

"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.

"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.

"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".

Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä – kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä on rauhattomuuksia – onko tämä Lontoo?"

"On", vastasi nuori mies.

"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu jollain tavalla minuun. Miten, sitä en tiedä. Minun mielestäni on maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he myrkyttää minua?"

"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".

"Mutta miksi?"

"Siksi että te olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies. "Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän nimessänne".

Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat, korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.

Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. "Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.

"Hän on järjestäjä – kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme – teidän nimessänne".

"Minunko nimessäni? – Ja te? Miksei hän ole täällä?"

"Hän – on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä – hänen velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen johtaja. Kansa on liikkeellä".

"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu, sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin – "

"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"

Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää, hypnotiseerata vai surmata teidät".

Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.

"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. – Taistelu on jo alkanut".

Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä. "Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat haltuumme – . Ehkä se jo on tehtykin. Sitten – "

"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia harjoitettua väkeä – "

"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina, meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta ja sulkeutuneet – " Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei koskaan. Neuvosto vapisee – se ei voi luottaa edes harjoitettuun väkeensä – "

"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"

Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen, tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko, ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.

Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!" kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa! Alallanne!"

Graham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan salista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja naisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs ruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen mustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan nuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli huomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä kuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi hetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän tunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti saada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.

Lincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää. Kaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle selvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko lauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti voimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi torvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti ja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia – tram, tram.

Toiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti. Tuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui hänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.

"Viittokaa heille", sanoi Lincoln. "Viittokaa heille".

"Hänen täytyy", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, "saada tämä". Ja kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen kaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän vapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän tuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis häntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö Grahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti hänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon. Lincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön päin.

Sali oli avara ja monipuolinen – parvekkeita, riviä, kohoavia amfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä oli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa. Koko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat olennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi puoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen olkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä sauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus pysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju mies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan: "Ostrog". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo rytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan – astuen tahdissa tram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät ja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat alkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: "Neuvostoon!" Tram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta kertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: "eteenpäin!" Suunsa lausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi vielä kerran holvia kohden huutaen: "eteenpäin!" Nyt ei enää poljettu laulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram. Joukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia naisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset puvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen värin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki sinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä kookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki teatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista. Kookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen, kiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle innostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon katsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat eteenpäin marssin tahdissa.

Useat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat jälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita hän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin näkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä kohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja naisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen ohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät edellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku vahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset kulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui marssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan takovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi yhä runsaammin.

Tram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi holvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin tiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa. Joukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta kulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen jalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että hänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki hänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon ja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki mustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista tietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko riemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin, eikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen valoloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.

X LUKU
Taistelu pimeässä

Hän ei enää ollut suuressa amfiteatterissa, vaan kulki pitkin pylväistöä, jonka alapuolella oli suuri tie liikkuvine katuineen, jotka ulottuivat kaupungin läpi. Vartiosto kulki hänen edellään ja hänen jälestään. Liikkuvien katujen kupera pinta oli täynnä marssivaa kansaa, se huusi, heilutti käsiään ja aseita, muodostaen yhden ainoan loputtoman ihmisvirran; se huusi tullessaan näkyviin, huusi kulkiessaan ohi, huusi poistuessaan näkyvistä, kunnes sähköpallojen pitkä rivi etäällä näytti painuvan alas ja sekaantuvan yhteen ihmispäiden kanssa. Tram, tram, tram, tram.

Laulu kohosi Grahamin luo korkeana ja meluisana, sillä soitto ei enää pitänyt sitä koossa, ja jalkojen rytmilliseen töminään tram, tram, tram, tram, yhtyi harjottamattomien joukkojen pauhaava askelten ääni niiden kulkiessa ylempiä katuja myöten.

Äkkiä huomasi hän jyrkän eroituksen kadun viereisissä rakennuksissa.

Vastaisella puolella olevat rakennukset näyttivät autioilta, kaapelit ja sinne johtavat sillat olivat autioita ja peittyivät pimeään.

Grahamin mieleen juolahti, että näilläkin oli ollut tulvillaan kansaa.

Hän tunsi omituisen tunteen – se oli ohimenevä – mutta hyvin voimakas! Hän seisahtui taas. Edellään kulkevat vartijat jatkoivat matkaansa; hänen takanaan olevat pysähtyivät. He katsoivat kaikki yhtäänne päin. Kaikkien huomio oli kääntynyt valopalloihin. Hänkin katsahti sinne.

Ensi aluksi luuli hän jonkin häiriön tapahtuneen lampuille, yksityisen tapauksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä muiden asioiden kanssa. Jokainen näistä häikäisevistä palloista sammui, leimahti jälleen, sammui taas, valo ja pimeys vaihtelivat nopeasti.

Graham huomasi, että tämä omituinen lamppujen välkähtely kiinnitti alhaalla olevien huomiota suuresti puoleensa. Talot ja kadut muuttivat muotoaan, taaja kansanjoukko muutti muotoaan valon ja varjojen vaihdellessa. Hän näki miten varjot alkoivat liikkua, miten ne hyökkäsivät eteenpäin, laajenivat, kasvoivat, nousivat nopeasti – peräytyen äkkiä ja hyökäten voimistuneina uudelleen. Laulu ja poljenta oli vaiennut. Innostunut marssi taukosi, ihmiset juoksivat ja peräytyivät joka suuntaan huutaen: "Valot!" Äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi huudoksi. "Valot!" huusivat kaikki. "Valot!" Hän katsoi alaspäin. Värähtelevässä valossa oli kadulle syntynyt täydellinen sekasorto. Suuret valopallot muuttuivat purppuraisiksi valon vaihtuessa punaiseen, värähtelivät yhä nopeammin, häilyivät valon ja sammumisen välillä, lakkasivat värähtelemästä ja muuttuivat heikoiksi, hehkuviksi pilkuiksi keskellä pimeyttä. Kymmenessä sekunnissa oli kaikki sammunut, eikä pimeydestä kuulunut muuta kuin kumeaa hälinää. Musta kuilu oli äkkiä niellyt nämät myriaadit intoilevat ihmiset.

Hän tunsi henkilöiden seisovan luonaan; joku tarttui hänen käsivarteensa. Hän tunsi iskun osuvan leukaansa jättäen jälkeensä pakoittavan tunteen. Äkkiä karjui joku hänen korvaansa: "Se on hyvä – se on hyvä".

Graham heräsi ensi hämmästyksen aiheuttamasta huumauksesta. Liikkuessaan löi hän otsansa Lincolnin otsaan ja huusi; "Mitä tämä pimeys tietää?"

"Neuvosto on katkaissut kaupungin valaistusjohdot. Meidän täytyy odottaa – seisahtua. Kansa saa rynnätä eteenpäin. Se saa – "

Lauseen loppua ei kuulunut. Huudettiin: "Pelastakaa Nukkuja. Suojelkaa Nukkujaa". Eräs vartijoista horjahti Grahamia vastaan ja varomattomuudessaan haavoitti häntä aseellaan käteen. Hurja melu puhkesi esiin, se kasvoi kovemmaksi, pauhaavammaksi, raivoisammaksi hetki hetkeltä. Kaikellaisia lauseita kuului hänen ympärillään, mutta ne hukkuivat meluun ennenkuin hän pääsi niistä selville. Annettiin mitä vastaisimpia määräyksiä, toiset äänet vastasivat niihin. Äkkiä kuului kimeitä huutoja aivan läheltä, heidän alapuoleltaan.

Joku huusi hänen korvaansa: "Punainen poliisi", poistuen selittämättä sen enempää.

Aivan kuin pyssyjen pauke läheni ja samalla näkyi ulommalta katukäytävältä lentelevän pieniä tulia. Niiden valossa näki Graham joukon miehiä, joilla oli samallaiset aseet kuin hänen vartioillaankin. Tuon tuostakin he välähtivät näkyviin. Koko laajalta alueelta alkoi kuulua pauketta, pienet lukuisat tulet välkähtelivät ja pimeys haihtui kuin syrjään vedetty verho.

Häikäisevä valo osui hänen silmiinsä. Hän oli aivan huumaantunut taistelusta. Kadulta kuului kirkunaa ja riemuhuutoja. Hän katsoi ylöspäin nähdäkseen, mistä tuo valo sai alkunsa. Eräs mies riippui aivan ylhäällä erään kaapelin päällä pidellen nuorista riippuvaa valotähteä, se oli haihduttanut pimeyden. Hän oli punaiseen univormuun puettu.

Graham katsoi taas alaspäin. Vähäisen matkan päässä oleva punapukuinen ryhmä herätti hänen huomiotaan. Tiheä joukkio punapukuisia miehiä oli kokoontunut kadun ylemmälle osalle selin rakennuksen seinään vastustajiensa ahdistaessa heitä. He taistelivat keskenään. Aseet välkkyivät, kohosivat ja laskeutuivat, päitä painui taistelurintamassa alas mutta uusia tuli sijaan, valon tauottua muuttuivat viheriäisistä aseista leimahtavat liekit harmaaksi höyrypilveksi.

Äkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.

Hän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä pitkin pylväistöä. Joku huusi jotain – ehkä hänelle. Hän oli niin huumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää vasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään taisteli hänen vartiostonsa keskenään.

Äkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen ja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi laajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui ylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham joukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille parvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla oleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa oli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen oli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi hyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että vartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan kuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle hurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto kuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen parvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat häntä ja huusivat: "Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!" huusi alhaalla oleva kansa.

Jotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja näki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi hänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi kertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.

Ensi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli pimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.

Lincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan pylväistöä pitkin. "Ennenkuin valo taas syttyy!" huusi hän. Hänen kiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti kauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean kuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä, töytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa ajatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta pylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului riemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta kaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän lukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat. Vastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki tämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat Neuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.

Kaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä, mitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli kuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja huomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana punapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.

Yksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää juoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.

Vähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään, ja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä vastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas. Joku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan seinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja koetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos naulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa tuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko väen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta hän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes ottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän kuuli huudettavan: "Tuolla he ovat!" Hän kuuli aivan vieressään huudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa juuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: "Nukkuja!" mutta hän oli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten aseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja muuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään ajattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti saada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi nousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot, ne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon valaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen lähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt sen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen mieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä, oli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.

Kaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen tähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja Graham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki amfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken harmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan hänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä tungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi Lincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä näyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka nostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään Grahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan aitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit. Hänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä aitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.

Nopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan estänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja antoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa. Samassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan eteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta taukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan, kompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet, pauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan teatterin suurien aukkojen kautta sisään.

Hän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta, koetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon mustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin poliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse ladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse, sillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut metallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän myöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta paeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.

Sinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien yli. "Varokaa!" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän Nukkujan kasvoihin.

Hän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja huutaen: "Kuolema Neuvostolle!" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki Graham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui Grahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies ilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin. Polvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken. Kuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes hän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan portaita pitkin.

Kuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua juoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi kulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet kumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä samaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin heilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi, horjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas ylös.

Muutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten, joutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui pitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan portaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: "He tulevat! Vartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat. Seitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!" Joukossa oli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan Grahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia lauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän kuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset miehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita portaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja vasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän seisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni kioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän läähättäen ympärilleen.

Kaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat olivatkin "katuja", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin muodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset suurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset näkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse vaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan päättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli arasti ja nopeasti varjojen suojassa.

Alhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta selvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli. Edellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja – mikä hullu ajatus! – kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!

Jonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa jännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se, minkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa eivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli kokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista kyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta, kansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan kimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja pitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän kaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia loistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken niin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää asemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut Hiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta selvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet maailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen omistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen poliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä murhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli hänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja "Ostrog". Ja koko tässä suunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä kummallinen maailma oli raivon vallassa! "Minä en ymmärrä tätä", huudahti hän. "Minä en ymmärrä tätä!"

Hän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt yksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan? Mitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien vimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä vallankumouksellisia.

Joka tapauksessa sai hän nyt ainakin hiukan hengittää. Hän saattoi kenenkään huomaamatta piiloutua ja seurata asioiden kulkua. Hän silmäili pimeiden rakennusten kummallisen suurta kokoa; ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että tämän kaiken yläpuolella aurinko nousi ja että maailma loisti päivän tutussa valossa. Hän alkoi pian hengittää rauhallisemmin. Lumen kastelemat vaatteensa olivat jo kuivuneet hänen yllään.

Hän kulki muutaman penikulman katua pitkin, hämärässä, puhumatta kenellekään, kenenkään häiritsemättä, synkkänä varjona varjojen keskellä – hän, tuo menneen ajan ihailtu mies, joka tietämättään oli saanut omakseen puolet maailmasta. Kaikkialla, missä vaan oli valoisaa tai kansaa koolla, tai erikoinen kiihtymys vallitsi, pelkäsi hän ihmisten tuntevan hänet; hän väisti, käänsi heille selkänsä, laskeutui tai nousi keskellä olevia portaita, joutui ylemmälle tai alemmalle kadulle. Vaikka hän ei huomannutkaan mitään taistelua, niin koko kaupunki oli kiihkoissaan. Kerran sai hän paeta juoksujalkaa väistääkseen koko kadun täyttävää, hyökkäävää joukkoa. Kaikki näyttivät ottavan osaa taisteluun. Taistelijat olivat suurimmaksi osaksi miehiä ja heillä oli kiväärin tapaisia aseita. Hänen huomatakseen oli taistelu nyt kohdistunut siihen kaupunginosaan, josta hän juuri tuli. Tavan takaa osui hänen korviinsa etäistä pauhinaa ilmaisten taistelun yhä vielä jatkuvan. Hän sai taistella varovaisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mutta varovaisuutensa voitti ja hän kulki poispäin taistelusta – niin kauvaksi kuin hän vaan voi. Hän asteli kenenkään tuntematta tai epäilemättä hämärässä eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ei hän kuullut enää kaikuakaan taistelusta, yhä vähemmän kulki hänen ohitseen väkeä, kunnes vihdoin leveä katu tuli autioksi. Rakennusten seinät olivat rumia ja karkeatekoisia; hän huomasi tulleensa kaupunginosaan, jossa oli tyhjiä tavaravarastoja. Yksinäisyyden tunne sai hänessä vallan. Hän alkoi astua hitaasti.