Czytaj książkę: «Erämaan halki»

1

– Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle ystävättärelleen, – että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon ja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on monesti käynyt isiemme konttorissa.

Kuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi ihmetys ja pelko äänessään:

– Vietiinkö hänet vankilaan?

– Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä, eikä hän saa poistua kaupungista.

– Minkä tähden?

Stas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti pikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi. Poika selitti itsetietoisesti.

– Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu, ei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan koko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?

– Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.

Poika hymähti säälivästi.

– En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi. Mutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin ulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on tappanut niin paljon ihmisiä.

– Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.

– Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle hän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma krokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: "epäkohtelias"… Niin puhutaan vain pikkuvauvoille.

Mutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi:

– Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin sinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.

– Niin, tyttö vastasi huolestuneena. – Mutta jos Mahdi tulee sitä ennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?

– Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port Saidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut, niin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.

Tämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat

Nelin rauhoittumaan.

– Niin, minä tiedän, hän sanoi. – Sinä et antaisi minua. Mutta miksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?

– Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut Egyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin, missä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet eurooppalaiset.

– Smain on siis hyvä?

– Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät luottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin hänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on ollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan palanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että mahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on pettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja hänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin tykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks kaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset ampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet. Mutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja juuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan kaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on nähtävästi selvillä miehensä toimista.

– Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?

– Hallitus sanoo Mahdille: "Luovuta vangit meille, niin päästämme

Fatman."

Keskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän Menzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja kuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka vitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten lentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa pitkin heilauttaen käsiään.

– Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.

Stas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta purppuraista kukkasta.

– Flamingoja! Flamingoja!

– Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. – Olisipa minulla nyt pyssy?

– Miksi sinä niitä ampuisit?

– Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin, ehkä niitä on siellä enemmänkin.

Sitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle asemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin entinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia, joka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui luotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.

Ilta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi alkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella rannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa – autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman taivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei näkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä kanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja Menzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät – tuolla, Arabian puolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski muuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas syksyllä pohjoisessa.

Egyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä vastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää huolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona auringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla Rawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui myöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja koko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin opettajatar, istuutui pöytään.

Herra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw Tarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska. syntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista vuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön ollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port Saidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti heidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta ystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa ja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin tähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin englantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana. Rohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka sai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut näin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä taistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta hänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän pakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden hän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan kanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa ja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin huomattuun virkaan.

Stas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port Saidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit, sanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut jo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia matkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden tarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka. Hän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä arabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki pitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa Arabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin tai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.

Isä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä oloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän kekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi ikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen huomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa liiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana hän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut vähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä oli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja egyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä tarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa Keski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia sudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi suuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin syystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö, Suezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä, mutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä sitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa. Ruoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää, mutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat paikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia, somaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin Valkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen Mahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä toveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia kieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli Egyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen. Sansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä, hän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen "ki-suaheli" – kielen, tulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa, joita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin. Mutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas, vaan sanoi aina "Stes". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus sanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet alkoivat kimaltaa. Silloin "Stes" pyysi häneltä anteeksi syyttäen itseään.

Pojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön kahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava oma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on täyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri täysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin jos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi hartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin puolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja, ja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos esimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä krokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei juolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki heidän mielikuvituksensa keksinnöt.

2

Sillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja Rawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten kutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat käynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin kaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin Jussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden päivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska joulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin ottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän uutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi vain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja sen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he olivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain lyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää kokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El Wastista länteen kohti Libyan erämaata.

Stas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan, miten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja, susia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin vasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että sillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat nähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille, sen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Vain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon. Veden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus tekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat rauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita. Mutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja sudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.

Kun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden tarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa lasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä Nel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas ei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa koskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä asuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät, vaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat tavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa Medinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit, muonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan ei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin kallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä, koska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan kanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat menot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli saanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän yhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa, saisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön ja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen koulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja kaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä arvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja päätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.

Tällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen kului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin iloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta huvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että piti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman kerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu – kuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien eurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän ei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen selän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton dromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen päivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä varmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva Olivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen sopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä vaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille eikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta inhottavaan meritautiin.

Mitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin syystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin kapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt tarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan, että se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin tiedustella asiaa Rawlisonilta.

Mutta tämä hymähti ja sanoi:

– Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon puolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?

– Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

– Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.

– Ainakin, vahvisti Stas. – Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.

Vanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava asia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien joukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja Englannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään lähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta huolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun. Päivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus oli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin Kordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja riistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti hänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan, sillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata mielensä mukaan.

– Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän sanoi, – vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille. Kordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut ainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas on esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut niitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston muodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis ihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut olivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa kimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja. Kaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat kauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään kuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat kauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen norsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin, Darfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun ympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät ahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että Egyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä oli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta ja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti parempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat elää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista, ettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun Mohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän keskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä muka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä aseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä on ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot kaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin; hänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista kohti läheten Nubian rajaa.

– Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.

– Eivät, Rawlison vastasi. – Mahdi väittää kyllä valloittavansa koko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän ei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.

Keskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että

Fatma Smain pyysi päästä puheille.

Itämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin haaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät pelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin vaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa, josta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo aikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen tulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. – Nyt saamme kuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.

Hetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot peittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä silmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi kasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän kohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.

– Sidi, sanoi nainen, – siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja karjaasi!

– Mitä tahdot? kysyi insinööri.

– Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna

Port Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.

– Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne, vieläpä öiseen aikaan.

– Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet minut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa meidät.

– Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään kohauttaen. – Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman tuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius ole putoava sinun eikä lastesi päästä.

Mutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi anoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: – Englantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä kaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta se ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka saapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa ja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa sairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen, jotta saisi antaa siunauksensa…

– Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.

Mutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän selitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki kristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan sukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan, mihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä rinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt miestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen ja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille, että on Mahommed-Ahmedin sukulainen?

Fatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi, koska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin hallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan ja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä ja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa kuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi ääneti odottamaan.

Nel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa, virkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen ja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: – Auta häntä, isä, auta häntä!

Fatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä nostamatta kasvojaan matosta:

– Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto, tahraton tähti!

Vaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset vaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua Stas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen kaikki kuulisivat:

– Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.

– Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, – teet paremmin, kun et sekaannu toisten asioihin.

Rawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän ei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli joka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa hän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa eikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään. Arabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata Sudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset eivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät ja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein varmasti valhetta.

Muita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei tahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:

– Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen insinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon, sillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa ohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta enempää en voi tehdä enkä luvata.

Fatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:

– Minä olen pelastettu!

– Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, – koska kuolema ei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että kediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan petturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt ostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.

– Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti, – ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon sinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen Mahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.

– Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.

Fatma alkoi kumarrella maahan saakka.

– Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän, että saisin palvella sinua orjana.

– Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. – Palvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi käyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me matkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin (uuteen vuoteen) saakka.

– Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden tulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan, että kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr, ovat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle palveluaan ja kamelinsa.

– Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, – mutta siitä pitää huolen

Cookin toimisto enkä minä.

Fatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin

Nelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi

Rawlison:

– Vaimo parka… mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain

Itämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.

– Epäilemättä, vastasi Tarkowski. – Mutta olkoonpa Smain petturi tai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä, koska tämä ei voi vastata miehestään.

– Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa matkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan Fatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön, ja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan sukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja ne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä turkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten arabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään pakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen, joka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät uskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo paennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka kulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi paeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin sukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.

– Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?

– Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä syystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.

– Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on tuhansia maileja!

– Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.

– Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.

– Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.

Tähän keskustelu päättyi.

* * * * *

Kaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin pojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme kasvoillaan:

– Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään Medinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi Bellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset ovat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta keinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun isäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.