Czytaj książkę: «Pikku kettuja»

JOHDANTO

– Isä, mitä sinä aijot lukea meille nyt talvipuhteina? kysäisi Jenny.

– Olen aikonut lukea sarjan saarnoja, – vastasin – jokseenkin kummallisesta tekstistä, jota käsittelee muuan vanha kirjoitus, jonka tässä joku päivä sitten löysin lentokirjasten joukosta vinniltä.

– Elä sano saarnoja, isä – se tuntuu niin hirveän vakavalta ja talvipuhteina kaipaa jotain oikein hauskaa.

– No, luentoja sitten, – minä oikaisin, – tai kirjoituksia tai esitelmiä; sanoipa niitä nyt miksi tahansa.

– Mutta minkäs ihmeellisen tekstin sinä sitten löysit sieltä?

– Onpahan muuan, josta äitisi isoisän isoisä, hyvin jumalinen ja suuressa arvossa pidetty Simo Shuttleworth, kerran saarnasi niiden surkuteltavain luopumisten ja eripuraisuuksien johdosta hurskasten keskuudessa West Dofieldin kaupungissa, ja se kuuluu: "ottakaa kiinni ketut, ne pikku ketut, jotka turmelevat viinimäet; sillä meidän viinimäkemme ovat nupussa." [Sal. Korkea veisu 2:15.]

– Onpa se todellakin kummallinen teksti. Mutta en minä ymmärrä, mitä sinä sillä tarkoitat.

– Ihan yksinkertaisesti tutkistelemusta pikku ketuista, toimitin minä. Ja "pikku ketuilla" minä tarkoitan niitä näkymättömiä, huomaamattomia ja vähäpätöisiä pikku seikkoja, jotka turmelevat kodin onnen eivätkä anna kodin säilyä niin hyvänä kuin sen pitäisi ja se voisi olla.

Rakennettakoon vain komeita, mukavia ja hauskoja asuntoja, koristeltakoon seinät ihanimmilla tauluilla ja huoneet jaloimmilla taideteoksilla, asukoon siellä ihmisiä, joita sukulaisuus ja yhteiset harrastukset yhdistävät, olkoon heistä jokainen itsessään hyvä- ja jaloluonteinen, olkoot he toisilleen uskolliset, olkoot jalomielisiä, periaatteellisia ja Jumalaa pelkääviä – ja sittenkin näiden ilkeiden, jäytäväin, vähäpätöisten kettujen hävitykset turmelevat puolet kodin viinimäen onnentertuista ennen niiden tuleutumista. Ihmiset, jotka mielellään antaisivat henkensä toistensa edestä, eivät mitenkään voi elää onnellisesti yhdessä; toisin sanoen: he ovat paljoa vähemmän onnelliset kuin he olosuhteihinsa ja hyviin ominaisuuksiinsa nähden voisivat olla.

Syynä siihen on tavallisesti se, että koti ei ole ainoastaan molemminpuolisten harrastusten, vaan myöskin molemminpuolisen avomielisyyden asuinsija. Siellä on elämä peittelemätöntä; siellä on sen arkihuone, sen pukuhuone, josta me lähdemme ihmisten joukkoon, häikäilevämpään, varovaisempaan seuraelämään riisuttuamme arkipuvun mukana arkitapammekin. Siksipä vanha sananlasku sanookin: "kukaan ei ole suuri kammaripalvelijansa silmissä" ja tuttu varotus: "elä asu ystäväsi kanssa, muuten hänet menetät."

– Sehän vain merkitsee, – vaimoni keskeytti – että me ihmiset emme ole täydellisiä ja että mitä paremmin me opimme lähimmäisiämme tuntemaan, sitä enemmän me heissä puutteita huomaamme. Ne luonteet, jotka kestävät jokapäiväisen yhteiselämän koetukset, ovat miltei yhtä lukuisat kuin neliapilaat niityllä. Yleensä tuntuu siltä kuin ne, jotka eivät kiusaa meitä erityisillä virheillään, sen sijaan tuskastuttaisivat meitä saamattomuudellaan. Täydellisesti hilliytynyt, tasainen ja luja luonne on niin harvinainen ilmiö, että sitä ei milloinkaan voi toivoakkaan tapaavansa elämää tutkiessaan.

– Arvelin juuri sanoa, – minä jatkoin – jotta – koska perhe-elämä luonnostaan on niin peittelemätöntä, että siltä puuttuu varsinaisia sulkuja ja verhoja, jotka sen ulkopuolella, maailmassa, estävät ihmisiä näkemästä toistensa virheitä ja joutumasta riitaan – jotta on todellakin hyvin omituista, että kotia ja perhettä perustettaessa kuitenkin tavallisesti paljoa vähemmin mietitään, huolletaan ja tulevaisuutta silmällä pidetään kuin useimpiin muihin yrityksiin ryhdyttäessä. Eihän kukaan mielellään esimerkiksi pane konetta käymään, ennenkuin on perehtynyt sen toiminnan laatuun ja käyttötapaan ja varmasti tiedä todellakin osaavansa, tietävänsä ja taitavansa sitä oikein hoitaa ja käyttää. Eikähän kukaan mielellään koetakkaan soittaa viulua, ennenkuin on vakuutunut, että sormet ovat tarpeeksi pitkät ja notkeat tarvittaviin näppäyksiin, jotta syntyisi sointuja eikä epäsointuja. Mitähän me ajattelisimmekaan miehestä, joka antaisi kokonaisen orkesterin soittaa huolimatta vähintäkään eri soittokoneiden keskinäisestä sointuisuudesta ja korvia särkevässä melussa vain voivottelisi ja tukkaansa repisi? Epäsointu ei ole silloin soittokoneiden syy; niistä voi jokainen erikseen helähyttää suloisia, ihania säveliä, mutta kun niitä vasten sointuisuuden lakia pakotetaan yhdessä soittamaan, niin niistä jokainen puolestaan lisää räikeää epäsointua. Vielä mielettömämpää olisi vaatia soittokoneesta sellaista ääntä, joka on kerrassaan vasten sen soitannollista luonnetta – vaatia esimerkiksi huilusta bassosooloa tai suuttua pasuunaan, ettei se voi täyttää moniäänisen viulun tehtävää.

Mutta niinhän käy usein perhettä perustettaessa. Mies ja nainen tuntevat jonkunmoista heimolaisuutta, jonkunlaista samantapaisuutta luonteissaan ja siihen perustuu molemminpuolinen mieltymys. Tavallisesti he vähän välittävät tarkemmin tutkia toistensa luonteen ominaisuuksia ja mitä ne yhteiselämässä tulevat toisiinsa vaikuttamaan. Ja mielellään he jättävät ennakolta sovittamatta ja virittämättä ne soittokoneet, jotka toisiansa auttavat soimaan koko elämän ijän sointuisasti tai koko elämän ijän epäsointuisasti. Vähän aikaa kihloissa oltuaan, jolloin molempain kihlattujen suhde toisiinsa varta vasten on niin päinvastainen kuin suinkin, mitä avioliitossa seuraa, nuori pariskunta muuttaa kotiinsa ja yhteiselämä alkaa.

Mutta molempain sukulaiset ja ystävät pitävät ehkä liiankin usein uutta kotia erittäin sopivana tyyssijana. Luonnollisesti joutuvat hekin siten perhe-elämän keskuuteen huomaamatta, mitä seurauksia on toisen luonteen vaikutuksesta toiseen – eri soittokoneiden yhteissoitosta. Sitten tulevat lapset, joista jokainen itsessään on oma maailmansa omine eri tahtoineen ja erityisine mahdollisuuksineen ja kehityksineen. Ja kun siihen lisäämme palvelijat ja apulaiset vähemmänarvoisine äänineen soittajaisissa, on perhe valmis ja täysilukuinen.

Eipä totta tosiaan olekkaan ihmeellistä, jos kaikista näistä sattuman – vai kohtalonko? – yhdistämistä ja yhdessä soittavista soittokoneista joskus kuuluu yhtä paljon epäsointuja kuin sointujakin. Sillä vaikka kohta mies ja vaimo sopeutuisivatkin, niin kenties käly tai anoppi sointuisuutta häiritsee, ja sitä paitsi jokainen lapsi erilaisine luonteenaiheineen aina helposti selkkauksia synnyttää.

Ihmisluonnon varjelusvoimat ovat kuitenkin niin lujat ja monellaiset, että perhe-elämä sittenkin, kaikista näistä poikenluomaisuuksista huolimatta, on suurinta ja puhtainta onnea, mitä ihmiselle maan päällä suodaan. Huolellisesti hoidettuna se voisi olla vielä sitäkin onnellisempaa. Hyvin hyviä omenoita on kasvanut puissa, jotka on istutettu viljavaan maahan ja jätetty oman onnensa nojaan; mutta parempia ja maukkaampia omenoita saadaan niistä puista, joita puutarhuri hoitaa ja karsii. Niinpä kodinkin taimitarhassa. Jos kaikki turmiolliset pikku ketut sieltä paikalla karkoitettaisiin, niin vuodet läpeensä me saisimme nauttia entistään kauniimmista kukista ja mehuisammista hedelmistä.

– Mutta, isä – virkkoi silloin Jenny – mitä ne ketut sitten ovat?

– Niin, kuten tekstimme sanoo, ovat ne pieniä kettuja, monen hyvän ihmisen lemmikkieläimiä ja heidän mielestään useinkin oikein sieviä pikku elukoita, joista voi olla hyötyäkin eikä missään tapauksessa suurta vahinkoa. Ne saattaa jakaa seitsemään luokkaan niinkuin Noak jakoi eläimet arkissa. Nämä seitsemän pikku kettua ovat:

1. Moittiminen. 2. Ärtyisyys. 3. Tukahuttaminen. 4. Itsepäisyys. 5. Suvaitsemattomuus. 6. Epäkohteliaisuus. 7. Vaativaisuus.

Ja tässä, esitelmääni palaten, on nyt minun sanottavani ensimmäisestä pikku ketusta.

I

Moittiminen.

Tämä on erittäin arvossa pidetty pikku eläin, jonka moni ihminen antaa mielin määrin juoksennella kodin viinipuissa, kuvitellen sen edistävän rypäleiden kasvamista ja olevan paraimman järjestyksen valvojan viinitarhassa.

Voimme epäilemättä yleiskelpoisena sääntönä määritellä, ettei kukaan pidä siitä, jotta hänessä virheitä huomataan, vaan jokainen sitä vastoin on valmis keksimään virheitä toisissa, niin pian kun ei vain mene hänen mieltänsä myöten.

Vai eikö niin, kunnioitettu lukija, että on hupaista ja oikein helpottaa moittia sitä, joka sinua ei miellytä?

Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä poikkeukselta luonnon järjestyksestä. Tavallisestihan me olemme luontuneet sellaisiksi, että se, joka meistä on mieluista tehdä, on lähimmäisestäkin mieluista antaa meidän tehdä. Hauska on antaa ja hauska ottaa vastaan. Hauskaa on rakastaa ja hauska olla toisen rakastettu, hauskaa on ihailla, hauskaa olla toisen ihailema. Hauskaa on moittiakkin, vaan hauskaa ei ole, kuin toiset meitä moittivat. Sitä paitsi juuri ne ihmiset, joita arkaluontoisuus helpoimmin viettelee moittimaan, kaikkein vähimmin itse moitetta sietävät. He nostavat raskaita ja kiusallisia taakkoja toisten hartioille, vaan itse eivät siedä pienimmänkään moitteen sanan hipaisua.

Vaikeata tässä kohden on se, että meidän elämässämme on paljo muutosta kaipaavia seikkoja; ja tarvittavain muutosten aikaansaamiseksi on välttämätöntä puhua niistä ihmisille, joiden on se toimeen pantava. Se avaa moitteen oven seppo selälleen muutoin hyväntahtoisille ihmisille ja vapauttaa heidän omantuntonsa sälyttämällä lähimmäisten niskoille kaikki koetut ikävyydet. Perheen isä ja äiti ovat moittijoita "viran puolesta". Ja jokaisen yksityisen valitukset kodin piirissä virtaavat takaisin heihin, kunnes usein lakkaamattomain valitusten usva muuttaa kodin koko ilman kylmäksi ja rasittavaksi. Sellainen sumu on hyvin vahingollista viinirypäleille ja turmelee monta kaunista terttusta.

Entusius rakastuu Hermioneen, koska hänen olennossaan on jotain haaveellista ja raikasta – henkevää. Runollisissa haaveiluissaan hän vertaa häntä kuutamon vienoon valoon, kesäisen pilven hattaraan, ja hän rupeaa heti häntä miltei jumaloimaan, joka on niin tavallista ennen avioliittoa. Hän vakuuttaa Hermionen olevan liian hyvän tähän maailmaan, liian hennon ja sievän tavallisiin maallisiin askareihin; hänen pitäisi kulkea vaan ruusuisia polkuja, nukkua pilviuntuvilla; ei milloinkaan vuodattaa ainoatakaan kyyneltä, ei rasittua eikä huolehtia, vaan elää aina erillään jossain kirkkaassa, raikkaassa avaruudessa, hänen suloisuutensa arvoisessa. Sellaista ja monta muuta yhtä mieletöntä Entusius peruuttamatta kuiskaa hänen korvaansa hurmaavina kuutamoiltoina kävellessä tai ihanilla veneretkillä ja suotakoon anteeksi, jos ymmärtäväinenkin tyttö lopuksi kuvittelee jotain siitä todeksi.

Seuraa sitten avioliitto – ja silloin Entusius osotaikse hyvin vaativaksi kahvistansa, tulee hyvin tyytymättömäksi, jollei ruoka ole valmista kellon lyönnilleen eikä siedä muunlaista pöydän kattamista kuin äskettäin kuolleen, erinomaisen oivallisen äitinsä tapaista, jonka kuvan hänen muistinsa on ympäröinyt pyhimyksen loisteella. Samoin hän vaatii, että talon pitää jokikinen hetki olla mallikelpoisessa järjestyksessä. Kuitenkaan ei hänelle mieleenkään vilahda hankkia tottunut taloudenhoitaja. Parin tottumattoman palvelijan täytyy toimittaa kaikki saman enkelin johdolla, jonka pitäisi kulkea vain ruusuista polkua, nukkua pilviuntuvilla ja jota ei mikään maallinen huoltaminen saisi rasittaa. Ei ole Entusiuksen mieleen milloinkaan juolahtanut sekään, että aviomiehen velvollisuuksiin kuuluu kaikessa hiljaisuudessa painaa pahkaansa pienet persoonalliset ikävyydet. Auliisti hän henkensä antaisi Hermionen puolesta – onpa hän usein kihlausajan huumauksessa ehdottamalla sen tapaista ehdottanutkin, vaikkei sitä tietysti kukaan vaatinut eikä se mitään olisi hyödyttänyt. Sen aikuiset hehkuvat keskustelut ovat väistyneet seuraavantapaisten tieltä:

– Rakas Hermione, tämä tee on savulle. Etkö sinä voi saada Hannaa keittämään sitä kunnollisesti?

– Voi hyvänen aika, olen minä koettanut, vaan hän ei tee niinkuin käsken.

– Vai niin. Mutta minä tiedän muiden ihmisten voivan saada hyvää teetä ja silloin totta tosiaan minun mielestäni meidänkin pitäisi saada.

Ja taas päivällispöydässä:

– Hyvä ystävä, nyt on liha taas paistettu liian kovaksi. Se on aina liian kovaa.

– Ei aina, hyvä Entusius. Maanantainahan se oli sinusta ihan paraiksi paistettua.

– No, melkein aina sitten.

– Kuulehan, rakas Entusius, tänään oli minulla vieraita enkä voinut mennä itse keittiöön katsomaan Riittaa niinkuin muuten aina teen. On niin vaikea saada häntä tekemään edes jotain kunnollisesti.

– Äiti sai aina kaikki tehtävänsä kunnolliseksi, olivatpa palvelijatkin minkälaisia tahansa.

Ja taas:

– Hyvä ystävä, sinun täytyy katsoa, etteivät palvelijat tuhlaa niin paljon halkoja. En ole ikipäivinäni nähnyt menevän niin paljon puita näin pienessä taloudessa kuin meidän.

Tai:

– Hyvä ystävä, mitenkä sinä voit antaa Marjetan repiä päivän sanomalehden?

Tai:

–– Hyvä ystävä, minun täytyy todellakin syödä päivälliseni muualla, jollen saa ruokaa määräaikana.

Tai:

– Hyvä ystävä, toivoisin sinun vähän paremmin pitävän silmällä, mitenkä paitani silitetään – tämähän on ilmeistä häväistystä!

Tai:

– Hyvä ystävä, sinä et saa antaa Jussin liikuttaa vierashuoneen kuvastinta.

Tai:

– Hyvä ystävä, sinun pitää katsoa, etteivät lapset leiki vinnillä.

Tai:

– Hyvä ystävä, sinun täytyy tarkemmin pitää silmällä, ettei Marjetta salin lakaisuajaksi pane mattoja kuistin portaille.

Ja niin edespäin ihan äärettömiin. Kurkihirrestä kellariin asti pitää "hyvän ystävän" katsoa, että kaikki on säntillään, muuten siitä häntä moititaan.

Mutta kun Entusius silloin tällöin näkee entisen enkelinsä kyynelsilmin nuhtelevan häntä, ettei hän enää rakasta häntä, niin hän kaikesta sydämmestään torjuu sellaisen syytöksen ja vakuuttamalla vakuuttaa rakastavansa häntä enemmän kuin konsanaan ennen. Mahdollistahan se onkin. Erotus on vain siinä, että Hermione on sattunut kuutamon ja runouden maailmasta siirtymään jokapäiväiseen todellisuuteen. Niin kauvan kuin hän Entusiuksen mielestä oli enkeli, tähtönen, lintunen, illan rusopilvi, ei hänessä tietysti ollut mitään moittimista. Mutta kun enkeli nyt oli tullut maallisen toimen yhtiökumppaniksi, oli se aivan toista. Entisenlaisissa oloissa Entusius toistaisi samat sanat kuin silloinkin. Ikävä kyllä eivät ne enää palaa. Entusius on ihan yksinkertaisesti mies, jolla on tapana sanoa kaikki, mitä milloinkin mieleen vilahtaa. Ennen avioliittoa hän ihaili ja jumaloi tulevaa vaimoansa runouden ja haaveilujen maan ihanteena, ja paraansa mukaan hän hemmotteli häntä, tehden hänet kelpaamattomaksi siihen käytölliseen elämään, johon avioliitto hänet saattoi. Avioliiton jälkeenkin hän niinikään punnitsematta seuraa hetken mielijohteita, ei kuitenkaan enää kiittäen ja kehuen, vaan moittien ja soimaten. Yksin sulouden tunne ja kauneuden rakkaus, joita hän ennen avioliittoa Hermionessansa ihaili, saavat hänet nyt, kodin järjestelyä tarkastaessa, joka päivä huomaamaan sadottain puutteita ja aiheuttavat ne satoja moitteita.

Olemme tähän asti ajatelleet suloista, kuuliaista vaimoa, joka tulee pahoilleen, vaan ei suutu, joka ei vielä vääryyttä tunne, vaan nöyrästi koettaa kohtalon kovia ehtoja täyttää. Sellaisia vaimo-raukkoja, kalpeita ja kuihtuneita olemme nähneet monta, vaimoja, jotka ovat ihan kuin ansarikasvia, jotka arkihuoneen kuivassa, pölyisessä ilmassa nuutuvat, kuoleutuvat ja menettävät toisen toisensa perästä kerran niin kauniista lehdistään.

Mutta kuvassa on toinenkin puoli – kun näet vaimo, suuttuneena ja harmissaan, vuorostaan rupeaa maksamaan samalla mitalla ja naisen kekseliäisyyden terävillä nuolilla lävistää jokaisen liitoksen miehensä varustuksissa, osottautuen siinä ihan yhtä vääräksi, mutta miestä paljoa taitavammaksi.

Surullisinta kuitenkin on nähdä kahden henkilön, jotka kerran ovat toisiaan sydämmellisesti rakastaneet, käyttävän rakkauden kautta saavuttamaansa toistensa tarkkaa tuntemista ainoastaan toisiansa kiusatakseen ja ärsyttääkseen. Vuosikausia yhdessä elettyään ja kaikki toisillensa uskottuaan he tuntevat toistensa luonteet ja osaavat sitä varmemmin tähdätä ja ampua myrkylliset nuolensa – ja niin peräti turhan turhista pikku seikoista saa moitteen murhenäytelmä tavallisesti alkunsa.

Miten kerrassaan mitättömistä syistä todellakin alkavat useimmittain ne riidat, jotka horjuttavat ihan rakkauden perustuksia ja musertavat sen hennon ja arkaluontoisen rakennuksen! Myöhästynyt tai hieman onnistumaton päivällinen, revitty sanomalehti, halkojen tai saippuan tuhlaus, säretty lautanen! Sellaisista mitättömän pienistä syistä voivat usein oikein hyvät, jalomieliset, jumaliset ihmiset sylen täydeltä tuhlata ja hävittää juuri sitä kallista aarretta, jonka tähden taloja rakennetaan, halkoja käytetään ja koko talous perustetaan – omaa onneaan. Ennemmin kylmää kahvia, savuista teetä, pohjautunutta ruokaa; ennemmin vaikka mitä harmia, vaikka mitä ikävyyttä kuin rakkauden menettäminen. Mutta mikään ei rakkautta niin varmasti kuluta kuin lakkaamaton moittiminen.

Kun moittiminen kerran on tullut kahden toisiansa rakastavan henkilön tavaksi, niin se aikaa myöten leikkaa parantumattoman haavan, joka ei siedä hellävaraisintakaan, oikeutetuintakaan huomautusta. Jos niin sairaaloinen arkuus on saanut jalan sijan, on rakkauden ennalleen palauttaminen miltei ilmeinen ihmetyö.

Entusius on esimerkiksi tänään noussut ylös mitä paraimmalla tuulella. Aamiaispöydässä hän leikillisesti huomauttaa, miten omituisesti Hermione kirjoittaa g:n. Hermione kiivastuu paikalla ja vastaa pisteliäästi:

– Vai en minä enää osaa edes kirjoittaakkaan sinun mieliksesi? Mistä muusta sinulla on muistuttamista? Ehkäpä hyväntahtoisesti kirjoittaisit luettelon kaikista, mitä minussa on korjattavaa.

– Rakas Hermione, nyt sinä olet ajattelematon.

– En ollenkaan. Minä vain kerran tahtoisin saada loppuun herrani ja mieheni vaatimukset.

– No, rakas Hermione, elä nyt ole lapsellinen.

– Etköhän alkaisi jo keksiä jotain uutta, rakas Entusius. Sitä olen jo kuullut niin usein, että siitä on kaikki uutuuden viehätys hävinnyt.

– Kas niin, Hermione, elkäämme nyt toki riidelkö.

– Hyvänen aika! Kukas tässä riitelee? En ainakaan minä. Minähän vain pyysin sinua minua oikaisemaan. Toivoisin edes kerran – mene, tiedä, elän yhdeksänkymmenvuotiaaksi – voivani tyydyttää sinun ylen hienostunutta mieltäsi. Toivon, että kahvi on hyvää tänään ja tee ja leipä ja paisti ja palvelijat ja eteisen matto ja vinnin ovi ja kellari. Ja nyt minä luullakseni saan oppia hiukan yleissivistystä. Minä tartun paikalla siihen. Mutta toivottavasti sinä hyväntahtoisesti laadit luettelon kaikista muista pikku asioista, joissa minun on korjauttava.

Entusius sysää kahvikupin edestään ja naputtelee pöytään.

– Jos minun sallitaan hieman huomauttaa, hyvä ystävä, niin pöytään naputtelemista ei pidetä sopivana, – virkkaa hänen kaunis vastustajansa.

– Sinähän voit tehdä ihmisen hulluksi, Hermione! huudahtaa Entusius, nousee pöydästä ja lähtee kotoaan katkerana, varmasti päättäen syödä päivällistä muualla.

Entusius on loukkautunut sydänjuuriaan myöten eikä ole mielestään eläessään nähnyt niin ajattelematonta ja ärtyisää naista. Mutta ei hänelle mieleenkään vilahda, että juuri hänen oma häikäilemätön, alituinen moittimisensa on Hermionen joka hermon niin herkistänyt ja aristanut, että pieninkin vihjaus, ystävällisinkin neuvo häntä kiusaten kiusaa. Tosin ei tämänaamuinen kiista ollut hänen syynsä. Hän sanoi vain sen, joka oli oikeaa ja totta, ja Hermione oli itsepäinen ja taipumaton. Mutta alkusyy oli kieltämättä kuitenkin hänen.

Kun Entusius naimisiin mentyänsä unelmistansa heräsi ja huomasi, että hänen Hermionensa käytännöllisessä elämässä todellakin oli vain "lintunen, tähtönen, kukkanen" eikä emäntä – miksi hän ei silloin rehellisenä miehenä katsonut todellisuutta silmästä silmään? Miksi hän ei muistutellut kaikkia niitä ihania asioita, joita hän parin vuoden kuluessa oli hänen korvaansa kuiskaillut? Ja miksi hän häneltä vaatii rehellisyyttä, vaatii enemmän kuin mistä oli puhe ollut – enemmän siis kuin mihin hänellä oli oikeutta? Voiko lintunen johtaa taloutta? Voiko kukkanen pitää silmällä Riittaa ja Mariaa ja perehdyttää heidät hienon talouden kaikkiin yksityisseikkoihin?

Jos hänen vaimonsa, niinkuin useimmat muutkin tytöt, kodin velvollisuuksia opetellessaan monta monituista kertaa tuskastuu ja erehtyy, niin totta kai hänen oikeastaan pitäisi voimiansa myöten häntä siinä vaikeassa tehtävässä auttaa eikä lisätä kiviä kuormaan. Muistelkoonpas, miten ihaillen ja hymyhuulin hän ennen häitä kuunteli hänen rehellistä tunnustustansa, että hän on kerrassaan kykenemätön taloustoimiin ja miten hänestä silloin oli vain runollista ja suloista juuri se, josta avioliitossa oli niin paljo ikävyyksiä kummunnut.

Jos mies huomaa, ettei vaimo voi kodin velvollisuuksia täyttää – eikö hän sitten voi muuten kuin haikailematta ja armottomasti viskata muistutuksiaan ja vaatimuksiaan, joihin moni kohta kodissa aiheuttaa? Ei hän uskaltaisi sanoa niin suoraan ja epäkohteliaasti puotilaiselleen, räätälilleen tai suutarilleen. Poikamiehenä Entusius ei milloinkaan moittinut ruokaa ruokapaikassaan ensin tarkoin asiaa ajattelematta ja huomauttamatta siitä niin kohteliaasti kuin suinkin. Huomautukset ja muistutukset ovat seuraelämässä ilmaistavat kohteliaasti ja soveliaalla tavalla, muuten niiden kärki ponnahtaa takaisin lausujaan. Mutta omaa vaimoaan ja omassa kodissaan hän muistuttaa sanojaan punnitsematta. Niin, sen hän tekee; mutta vuosien kuluttua on vaimo muuttunut ja koti sietämätön. Ja vähitellen hänelle selviää, mihin arkailematon moittiminen vie, ja että nainen osaa ampua moitteen myrkyllisiä nuolia paljoa taitavammin ja varmemmin kuin mies.

Mutta syy ei aina ole miehen. Liiankin usein hellää, tyyniluontoista ja kärsivällistä aviomiestä kiusaa ja vaivaa moittelias vaimo, jonka lahjakkuus näyttää ilmenevän pitkälle kehittyneenä taitona keksiä ja paljastaa kipeitä kohtia kaikessa ja kaikissa.

Olemme nähneet jalointen ja lämminsydämmisinten mielten muuttuvan juroiksi jörreiksi sellaisen vaimon vaikutuksesta. Varmana saavansa aina osakseen moitetta, olivatpa miten hyvänsä, eivät he viimein mistään välitäkkään.

Tunsimme kerran miehen, joka meni naimisiin hemmotellun kaunottaren kanssa, jonka nurinalle, vaatimuksille ja oikuille ei ollut ääriä, ei vieriä. Saadakseen kuitenkin lepoa väsyneille hermoilleen täytyi hänen viimein heretä kuulemattomaksi hänen toiveilleen ja ruikutuksilleen. Hän eli mikäli mahdollista niinkuin ei vaimoa olisi ollut olemassakaan, mutta piti kuitenkin huolta, ettei häneltä mitään puuttunut. Vaimo sairastui, mutta miehen sydän pysyi kylmänä ja heltymätönnä. Hän kuoli ja mies oli kuin vapautettu vanki. Hän meni uusiin naimisiin – naisen kanssa, joka ei ollut kaunis, vaan hyvä ja lempeä, – naisen kanssa, joka vaati vähän ja moitti harvoin ja silloin aina mitä hienotunteisimmin ja varovimmin. Ennen niin välinpitämättömästä ja huolimattomasta puolisosta tuli mallikelpoinen aviomies – aina hyvä ja aulis ja valmis täyttämään kaikki vaimonsa toiveet – hän oli kuin savi valajan kädessä. Vaimon lievinkin huomautus, joka niin harvoin ja silloinkin niin varovasti lausuttiin, oli hänelle suuremman arvoinen kuin monet pitkät puheet. Niin erilainen voi sama ihminen olla, riippuen siitä kädestä, joka hänen sydämmensä kieliä koskettelee!

* * * * *

Olemme tähän asti puhuneet moittimisesta yksinomaan miehen ja vaimon kesken. Miltei sitäkin pahempi on lasten moittiminen. Lapsia ei mikään niin vahingoita kuin alituinen, ajattelematon nariseminen ja kiuskaminen. Lapset ovat usein virheineenkin yhtä tunteellisia ja arkoja kuin aikuiset. Lapsessa on kaikki kehittymätöntä, kypsymätöntä ja puutteellista. Ja melkeinpä jokainen häntä vanhempi luulee olevansa oikeutettu ja velvollinenkin häntä torumaan, kunnes hänestä tulee tunteettoman kova ja tuittupäinen jurri.

Vilkas, vallaton poika hyökkää koulusta kotiin innoissaan kertoakseen äitillensä sanottavansa. Paikalla kuuluu:

– Kas niin, nyt on taas ovi auki! Enkö minä ole kivenkovaan ja monta monituista kertaa kieltänyt jättämästä ovea auki?

– Katsoppas jalkojasi, minkä näköiset ne ovat! Mitenkä usein minun pitää muistuttaa sinua pyyhkimään jalkasi huoneeseen tullessasi?

– No, siinä on taas hattu sohvalla! Milloinka sinä opit sen panemaan paikoilleen?

– Elä jätä tauluasi siihen! Eihän sen paikka siinä ole.

– Ui, miten likaiset kädet sinulla on! Missä ihmeessä sinä olet itsesi tuommoiseksi töhrännyt?

– Et saa istua sillä tuolilla; paikallahan sinä sen säret.

– Lapsiparka, minkä näköinen sinun tukkasi on! Mene paikalla sukimaan!

– Etkös näet taas ole repinyt vaatteitasi! Hyvä ihme, minkälainen tuo poika on!

– Elä huuda niin hirveästi! Aivanhan tässä kuuroksi tulee.

– Tahtoisinpa mielelläni tietää sinäkö, Jaakko, tämän tynnyrin olet palasiksi ruhjonut?

– Sinä sitä varmaan, Jaakko, olet särkenyt partaveitseni terän?

– Jaakko, sinä olet ollut kirjoittamassa kirjoituspöydälläni ja tärvellyt kolme arkkia parasta paperiani!

Ihmettelemmepä, olisikko kukaan perheen aikuisista jäsenistä tyynenä jaksanut kuunnella tällaista muistutusten tulvaa, vaikkakin se olisi ollut aivan yhtä oikeutettu.

Ei suinkaan; aikuisilla on oikeuksia, joita toisten täytyy kunnioittaa. Kuka hyvänsä ei vain voikkaan heidän toimiansa arvostella. Jos jokainen voisi ja sen tekisi – mitä kauheita riitoja siitä seuraisikkaan!

Palvelijat ovat yleensä vain aikuisia lapsia ja äsken mainitun saattaa siitä syystä heihinkin sovelluttaa. Taitamaton, yksinkertainen maalaistyttö, joka on saanut palveluspaikan hienossa talossa, menee aivan sekaisin uudessa oudossa ympäristössä, johon hän yhtäkkiä on joutunut. Kaasujohto, vesijohto ja monet muut perheen mukavuudet ovat hänelle tuntemattomia ihmeitä. Hänen pitää oppia ja pitää mielessään tuhansia pikku seikkoja ja varokeinoja, joista ennen ei ole uneksinutkaan. Ja jos hän laiminlyö ainoankaan, saattaa siitä helposti seurata vedenpaisumus tai kaasumyrkytys tai joku muu ikävyys ja haitta. Jo pöydästä korjatessa ja tarjotessa hienossa pöydässä saattaa monta kymmentä kertaa erehtyä ja jokainen erehdys yhtä paljon hermostuttaa perheen kaikkia jäseniä. Eipä ihmettäkään, jos emäntä ja palvelija silloin silmäilevät toisiaan samoin kuin karhu ja mies, jotka yhdessä pudota romahtivat puusta, viisitoista syltä korkealta, ja avuttomina ja vihaisina puun juurella toisiansa katselivat. Emäntä on harmistunut, kiukkuinen ja toivoton; tyttörukka samalla tavalla ja yhtä hyvästä syystä. Annappas jos emäntä yhtä yhtäkkiä joutuisi kirjapainoon ja niukkoja ohjeita saatuaan määrättäisiin latomaan sanomalehden palstaa, niin hän tosiaan olisi yhtä taitamaton ja hämmennyksissään kuin konsanaan Riitta hänen järjestetyssä kodissaan.

Moni hieno koti on tällaisista syistä lakkaamattomassa kapinassa, tyyntymätön kuin myötäänsä aaltoileva meri. "Heidän pöytänsä on tullut heille ansaksi" todellakin ja loukkauskiveksi se, joka heidän hyväksensä oli aiottu. Kaasut, vesijohdot, kalut ja koristeet – kaikki ne ovat tottumattomissa käsissä muuttuneet pahan hengen aseiksi, joilla hän yöt päivät heidän kristillisiä avujansa koettelee. Ja vaikka koti kunnollisessa järjestyksessä pysyisikkin, niin ani harvoin lienee laita sama hyvän tuulen ja kristillismielisyyden. Minä vetoon tuhansien naisten kokemukseen, naisten, jotka toden perästä ovat uskonnollisia. He rukoilevat ja käyvät kirkossa ja heidän sielunsa kohoo rakkauden, puhtauden ja rauhan ikuiselle lähteelle. Mutta kotiin palattua heitä kohtaa aivan toisellainen kokemus; he joutuvat epätoivoon ja halveksivat itseänsä kovasydämmisyytensä, pikaisuutensa, vihaisten silmäystensä ja ärtyisyytensä tähden, jota herättää alituinen epäsointu hyvästi viritetyistä kielistä, joita taitamaton käsi koskettelee.

Puhu jouhipaidasta, ruoskimisesta ja muusta lihansa kurittamisesta pyhityksen välikappaleena! Sitä ei sivistyneessä maassa tarvita. Pitäköön nainen kodin koettelemuksia jouhipaitanansa ja ruoskanansa. Kärsiköön niitä tyynesti, iloitkoon niistä, hymyilköön ja olkoon hiljainen, äänetön ja lempeä – silloin ei enää luostari voi hänelle mitään opettaa, hän on voiton saavuttanut pyhimys.

Kun Anni alituisista muistutuksista huolimatta unohtaa pellin aukaisematta lämmittäessään huoneita aamuisin, kun Riitta puhaltaa kaasun sammuksiin lastenkammarissa ja koko perhe on tukehtua savuun, vaikka sellaisen sammuttamistavan vaarallisuutta on hänelle lukemattomia kertoja selitetty, kun lasit päivällispöydässä ovat himmeät ja viiruiset, vaikka viikkokausia on neuvottu niitä kunnollisesti pesemään ja pyyhkimään, kun norsunluupäisiä veitsiä ja haarukoita liotetaan kiehuvassa vedessä, aivan kuin ei siitä olisi kertaakaan varoitettu, kun palvelijat yhäti ja joka asiassa unohtavat kaikkein tärkeimmät tehtävät – silloin ei ole toivon ujettakaan levosta eikä rauhasta, jollei emännän uskonnollinen mieli jaksa niitä kestää ja voittaa. Sillä eivät ainoastaan apostolit iloitse heikkoudessa, hädissä ja ahdistuksissa, vaan myöskin äidit ja emännät, jos tahtovat, voivat oppia apostoleista, mitenkä he oikein voisivat sanoa: "koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." [2 Kor. 12:10.]

Kärsimys ei meitä kiusaa opittuamme sitä oikein kantamaan. Me voimme tyynesti kärsiä huomatessamme kärsimyksen kantavan hyviä hedelmiä. Koettelemuksen kohdatessa voimme silloin sanoa: "jos sinä, Herra, olet sen lähettänyt, niin se on hyväksemme."

Jos mieli kotielämän levottomassa, vaihtelevassa yhteiskuntaelämässämme pysyä tyynenä ja rauhaisana, on välttämätöntä kristillisessä seurakunnassa uudestaan päästää arvoonsa se kristillinen avu, jota mystikot niin tärkeänä pitävät. Tarkoitan – vaikenemisen avua. Tätä avua ei voi liian suureksi arvata. Tosi ja mieleen painettava on vanha sananlasku: "puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa." – Mutta – kuulen monen inttävän – mitähän meistä sitten tulee, jollemme saa puhua? Emmekö enää saisi nuhdella lapsiamme, palvelijoitamme, toisiamme? Pitääkö meidän antaa ihmisten mielin määrin tehdä väärin suutammekaan avaamatta?

Ei suinkaan. Virheet täytyy huomata ja niistä muistuttaa; erehdykset oikaista. Kehottaminen ja nuhteleminen on vanhempain ja isäntäväen velvollisuus ja sama on myöskin oikean ystävän.