Czytaj książkę: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», strona 8

Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot; vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi, eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä. – Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia; niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla vuosilla palvelusaikaansa.

Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan; ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää: niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas, etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui, että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen. Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma; mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen, välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan, ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt "laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista, hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?

Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli, että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään, ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat lapset elättää lapsia?

Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä, milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon, milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen, sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi, sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön, he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä, mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen. Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.

Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen. Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin: kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta. Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus, joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä, valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa. Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa, koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin rakkauttaan.

Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa: on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin; mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan miksikään luutturievuksi! – Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika, nyt ei enää saisi vitkastella!

KYMMENES LUKU

Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon

Kerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä oli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä saisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei vain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin takaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut kauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian kireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. – Uli oli nähnyt paljon vaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin ja suurin toivein markkinoille. – Voitankohan minä 20 vai 40 batzia? Vai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään alituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja huusivat: "Poika, mitä lehmä maksaa?" He koplottelivat lehmää joka paikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian ohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He moittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa. Mutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat lehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä siihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä kaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla heinällä.

Melkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät ihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat milloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki vähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta elukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä mahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi kiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin mitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle alettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää ja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut pitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli pyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän aikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä hintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa pettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa takaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet kyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse kaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät ja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina pitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät vastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli, että hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla tiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.

Hän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi kuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas kaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen naishenkilön häärivän tiellä ajellen neljää porsasta. Porsaat eivät tahtoneet kulkea siivolla ja viiden hengen voimalla siinä ähkittiin ja kiruttiin surkeasti. Uli tunsi naisen: se oli erään naapurin tytär. Hän oli ihan tikahtumaisillaan ja upo-uuvuksissa porsaiden ajosta ja pyysi Ulia avuksi; ei sanonut muuten saavansa noita riivattuja elävinä kotiin. Käyttäytymällä porsaita kohtaan hieman levollisemmin kuin tyttö selviytyi Uli helposti tehtävästään ja pian kulkivat porsaat kiltisti. Sillä eläimethän ovat sitä mukaa kuin paimenetkin. Ja tästäpä sopisi meidän lausua pari kaunista sanaa vanhemmille ja ruhtinaillekin; mutta eihän meillä nyt ole aikaa heille tarinoida; meidän täytyy kertoa, miten Kaisa jälleen sai ilmaa keuhkoihinsa ja miten hän alkoi heti ensimäisellä hengenvedolla kertoa, kuinka paljon heillä on sikoja ja kuinka paljon he voittavat vuodessa pelkällä sianhoidolla. Mutta äiti, se osaakin hoitaa sikoja; se antaakin syöttösijoilleen talvella paremminkin kermaa kuin maitoa. Mutta pellavalla ja liinalla he voittavat vielä enemmän. He kylvävät pellavaa ja liinaa joka vuosi hirveän paljon ja joka vuosi ne luonnistivat hirveän hyvästi. Ja sittenkös he kehräävät ahkerasti; ja jo ennen joulua heillä on orret täynnä kehrättyjä lankoja. Ja jo monasti on kauppias sanonut, ettei hän saa mistään niin paljon ja hyviä lankoja kuin heiltä. Ja vaikkapa äiti kudottaakin kankaita jos miten hirveän paljon, sillä heillä on kaikki aitat puolillaan ja orret täynnä liinakankaita, niin kuitenkaan ei äiti ehdi joulusta pääsiäiseen saakka tekemään muuta, kuin kulettamaan suuria taakkoja lankaa kaupunkiin kaupaksi. Ja joka lapselle on äidillä jo myötäjäiset valmiina; siinä on alusvaatetta, siinä päällysvaatetta ja pellavakangasta paidoiksi; siinä liinaisia, siinä pöytäliinoja ja lakanoita, niin paljon ettei uskoisikaan. Ja jo monasti, kun on tullut vieraita ja äiti on vienyt heitä katsomaan meidän aittoja, ovat vieraat lyöneet kämmeniään yhteen ihmeissään ja sanoneet, etteivät he ole vielä missään nähneet niin paljoa ja niin kaunista tavaraa yhdessä paikassa. Ja jo monasti on isä sanonut, että monet kai luulevat, että hän, – niin tilallinen kuin onkin – , tuskin jaksanee maksaa kaikkea mitä äiti kuluttaa vuosittain kutojain ja valkaisijain palkkoihin. Hyvä kun jaksaa edes korot maksaa; ja ehkäpä jaksaisi kaikkikin, jos ansaitsisi karjallaan enemmän kuin muut, mutta tuskinpa hän ansainnee. "Vaan tämä nyt ei ole vielä mitään", jatkoi Kaisu. "Mutta minua on jo monasti ihan kauhistuttanut, miten paljon myllärin täytyy joka vuosi maksaa isälle eloista, varmaan monta sataa kruunua. Mutta mylläri sanookin aina, ettei hän saa mistään niin hyvää viljaa kuin meiltä. Siitä kannattaakin maksaa vähintäin puolen kruunua enemmän kuin kylän muiden tilallisten viljasta. Mutta meillä onkin paljon peltoja, monta auranalaa yhtä levyä vain, en oikein tiedä miten paljon; ja ne ovat niin tasaisia kuin pöytä ja multa niissä on niin muhevaa ja mustaa ettei missään ole sen vertaista. Ja jo monasti ovat ihmiset sanoneet, ettei sellaisia peltoja kuin meillä ole tämän maan piirissä etsipä mistä tahansa. Ei ole mitään ihanampaa kuin meidän pellot silloin kun niissä vilja lainehtii; ja se vilja ei mene koskaan lakoon ja tiheää se on kuin suka ja kaikki olet ovat aina yhtä pitkiä, aivan kuin sirpillä tasoitettuja. Kaikki ihmiset sitä aina katselevat ja sanovat, etteivät he tiedä mitä temppuja isä oikeastaan tekee, mutta sellaista viljaa he vain eivät ole nähneet missään muualla kuin meillä ja heistä tuntuu, kuin isä aina jo etukäteen tietäisi, tuleeko talvi aikaiseen vai myöhään, ja pitääkö kylvää tiheään vai harvaan, aina se arvaa oikeaan ja joka kesä on hänen laihonsa yhtä hyvää, aina yhtä suoraa ja yhtä tiheää, eikä hänen laihonsa karise koskaan, vain joskus joku kourallinen sattumalta."

Näin lorusi Kaisu pitkin matkaa niin että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hänen huultensa olisi luullut kuivuvan kiinni toisiinsa, eikä enää koskaan aukeavan; ja niimpä lie ruvennutkin käymään, koskapa Kaisu erään ravintolan kohdalla sanoi Ulille: "Voi, jospa saisi nuo porsaat jonnekin lättiin ja jotain juomaa niille! Hyvää kai se niille tekisi." Sill'aikaa tarjoisi hän Ulille puoli pulloa viiniä, koska Uli oli ollut niin hyvä, että oli auttanut häntä; hän ei olisi yksin saanut niitä riivattuja kotiin. Uli sanoi, että hyvähän olisi puolikaskin, jos Kaisu ei vain häpeisi mennä ravintolaan tällaisen renkimiehen kanssa; mutta olihan hänelläkin rahaa maksaa se puolikas. Kaisu vastasi, ettei Ulin toki pitäisi häntä pilkata; hän oli ollut monasti ravintolassa tilallistenkin poikain kanssa, jotka eivät olleet Ulin veroisia niin missään suhteessa. Ja jo monasti oli Kaisun isä kehunut Ulia ja sanonut, että ollapa hänellä vain sellainen renki! Ja olipa sanonut, että Bodenbauerin Uli olisi hänestä paljon soveliaampi vaikka vävyksikin kuin monet tilallisen pojat, niin renki kuin onkin.

Lätti saatiin ja puolikas myös. Ravintolassa oli väkeä vähän. Kolmen ja neljän välillä iltapäivällä ei tavallisesti tulla kotiin markkinoilta, jos kaupungissa syödään kunnon ateria tai aiotaan tanssia. Kotiin lähtevät aikaisin vain ne, jotka saavat tyytyä puolikkaasen viiniä, ne jotka ovat myyneet voita, lankoja y. m. pikku tavaraa ja ostaneet vuohia, lampaita, sikoja: s.o. niin sanotut pikkuisännät ja – emännät; ne, jotka eivät voi kuhnailla kaupungissa kauan ja kuitenkin haluavat maistaa haarikkansa ennen kun menevät kotiin laihalle kahvilleen. Muutamia heikäläisiä istui nyt jo ravintolatuvassa puolikkaat edessään ja korit tai torilaukut vieressään ja puhelivat markkinoista: mitä se ja se tavara oli maksanut; ja että jos tuon olisi tiennyt, olisi toki vienyt markkinoille muuta paremmin kaupaksi menevää kuin voita. Sitä oli ollut myytävänä niin hirveän paljon että olisi luullut voipyttyjen sieninä maasta nousseen ja ihmisten voita vedestä kirnuavan. Kaisu kehui hyvää onneaan. Hänelläkin olisi näet ollut viedä voita kaupaksi; mutta äiti oli sanonut: tänään ei pidä viedä voita markkinoille, sillä kaikki, jotka ovat kreutzerin lantin tarpeessa, vievät tänään kaupaksi voita. – Kaisu sanoi haluavansa syödäkin jotain; viini oli tehnyt hänet nälkäiseksi; eivätköhän he tilaisi jotain? – "Miksei, minusta nähden", sanoi Uli. Kaisu huusi ravintoloitsijaa ja kysyi: mitä heillä on tarjota? Ravintoloitsija vastasi, että jos vielä vähän aikaa jaksaisivat odottaa, niin olisi paistia ja makkaraa ja kinkkua; mutta ne olivat vielä tulella. Ei oltu luultu, että väkeä tulisi tänään näin aikaiseen. Kaisun mielestä sopisi hyvin odottaa, – porsaidenkin vuoksi, sanoi hän; odottaessa ilma vähän viilenee. – Mutta nyt pitäisi ottaa vielä toinen puolikas ruuan kanssa, he olivat juoneet niin joutuin, kun eivät olleet ajatelleet, että vielä söisivätkin täällä. Viimein, syötyä ja juotua, huusi Kaisu: "Mitä ollaan velkaa?" "Ettekös suvaitse vielä jotain?" kysyi ravintoloitsija, "ehkä haarikka?" Kun hänelle vastattiin kieltävästi, sanoi hän: "No, koska niin, – niin kuusitoista batzia." He alkoivat molemmat kaivella taskujaan ja Kaisu sanoi, ettei Ulin pitäisi ottaa rahaa esille, hän muka maksaisi kaikki. Mutta Uli sanoi, että sepäs nyt olisi hassua, sillä olihan hänkin tässä mielellään nautiskellut. Ja Uli kiskoi kourallisen lantteja pöydälle ja Kaisu vain kolme batzia ja kolme neljä suurta taalaria. "Minun täytyy nyt pyytää vaihtamaan", sanoi Kaisu, "mutta voi kun minun taalarini nyt vaihtuvat rumiin lantteihin: ravintoloissa saa aina niin huonoja lantteja takaisin. Minulla oli koko pussillinen lanttia mukana, mutta minun täytyi antaa ne isälle kun isä osti porsaita. – Kuules, Uli", tuumi Kaisu sitten, "maksa sinä minunkin puolestani, niin minä annan sinulle sitten kun tullaan kotiin. Minulla on kotona vielä paljon enemmän rahaa kuin nämä; monella tytöllä ei olekaan niin paljoa rahaa kuin minulla; ja moni tilallinenkin olisi hyvillään, jos hänellä olisi niin paljon. Ja äiti sanookin aina, ettei ole monta talontyttöä näillä mailla niin rikasta kuin minä. Mutta minä saankin harjakaisrahat aina kun meiltä myydään sikoja, vähintäin viisi batzia elukasta kerralta. Ja lahjat sian teurastuksestakin saan minä viedä pappilaan. Mutta pappilassa annetaan nykyjään huonommin juomarahoja kuin ennen; entinen ruustinna antoi aina viisi batzia kun vietiin liikkiö, tämä antaa enintään ainoastaan kolme ja puoli batzia. Ja joka vuosi minulla on oma pellavamaanikin, josta minä useana vuonna saan aina 25 naulaan. Mutta äiti sanookin aina, että sehän nyt on ihan paikallaan, että saan ansaita omalla pellavamaallani. Sillä monta ei ole näillä mailla, joka piisaisi minulle kehruussa, ja äiti panee vaikka vetoa, ettei koko kantoonissa ole niin tusinaa, joka riittäisi minulle työn hyvyydessä. Ja isäkin on niin hyvä minulle. Kun hän tekee kauppoja ja minä olen saapuvilla, niin ei hän koskaan pane rahoja laatikkoonsa ennenkun antaa minulle pari kolme taalaria; olempa kerran saanut louisdorinkin. Mutta isä onkin monta kertaa sanonut, että sehän nyt ei ole mikään kumma. Jos hän saisi rengin, joka riittäisi minulle työssä, niin antaisi hän palkkaa sille vaikka neljä-, viisikymmentä taalaria, – ja eihän se renki kuitenkaan kykenisi kehräämään talvella kuten minä. Ja jo monasti on isä sanonut, ettei hän ole vielä koskaan nähnyt tyttöä, joka niittää kuten minä; jos hän olisi nuori, ei hänen auttaisi muu kuin pelätä minua kilpailijana. Ja kuitenkaan ei aikoinaan kukaan ollut riittänyt isälle niittäjänä. Mutta minä osaankin hioa viikatteen mainiosti ja minun viikatteeni leikkaa vaikka toukat ja myyränpesätkin. Ja minä en väsy koskaan, minä laskettelen yhä vain, kun muut jo ovat niin väsyneet, etteivät jaksa jäsentä hievauttaa. Mutta ne ovatkin antaneet minulle monta kertaa viikatteensa hiottavaksi ja sanoneet, että on ihme, miten minä osaan hioa hyvästi. Ne eivät ole nähneet ikinä kenenkään tekevän niin terävää kuin minä ja kuitenkaan en minä kuin sukaisen viikatteen käteeni ja se on jo terävä. Ja se on ihan totta, niin pian minä teroitan viikatteen. Ja aamusella minä olen aina ensimäisenä ylhäällä ja kun rengit jo iltasella ovat menneet makaamaan, niin olen minä yhä vielä puuhassa keittiössä ja pesen astioita ja autan äitiä kun hän valmistaa huomisia suurusruokia. Ja jo monasti on äiti sanonut, että on oikein ihme ja kumma, miten minä jaksan mokomaa. Mutta katsopas vain minun käsivarsiani, Uli! Ja pohkeet minulla on vielä paksummat, ne vasta ovat jotain ne. Ja viime vuonna nostin minä puolessa päivässä ypöyksinäni vankkureihin 2,000 lyhdettä, niin raskaita kuin lyhteet meillä laitetaan: kahdeksasta puidaan aina yksi maltteri.¹⁴ Vastaanottaja oli pyörtyä väsymyksestä. Ihmiset kertoivat tätä ihmeenä ja sanoivat, etteivät he vielä ole koskaan nähneet eivätkä kuulleet mokomata, että yksi tyttöihminen nostaa 2,000 sellaista lyhdettä yksinään vankkureihin puolessa päivässä. Enkä minä kuitenkaan väsynyt yhtään siitä. Mutta meidän lypsäjä väitti, että kyllä minä olen puutunut kuin tukki, vaikken tahdo tunnustaa. Mutta minäpä sanoin sille, että tahtooko hän nähdä, olenko väsynyt, ja löin häntä kolme kertaa hartioihin. Mutta silloin hän sanoi, ettei koko Bernin piirissä ole yhtään karjatyttöä niin vahvaa kuin minä ja tokko lie yhtään karjapaimentakaan. Mutta sittenpä hän vasta ällistyi, kun minä kerran menin auttamaan häntä lypsyssä ja lypsin aina kaksi lehmää samaan aikaan kuin hän yhden. Silloin hän sanoi, että hiton vahinko olisi, jos en minä joutuisi karjanhoitajan vaimoksi. Onnenpoika olisi se, joka saisi minut; voisi lyödä vetoa, ettei koko Bernin piirissä eikä Luzernissakaan olisi sellaista karjanhoitajan vaimoa kuin minä. Mutta silloinpa sanoi taata, ja vedet ihan tulivat hänelle silmiin, että niin totta kuin hän elää, ei hän tahtoisi minua antaa miehelle; ja vaikka häneltä vietäisiin paras lehmä navetasta, ei se olisi niin kova vahinko kuin jos minä joutuisin häneltä pois. Ja hän sanoi ettei hän laskisi pois minua vaikka mikä ikinä olisi. Ja sitten meni hän pikku tupaan ja toi kämmenellisen taalareja ja antoi minulle ja sanoi, että hän antaisi vaikka koko sylillisen, jos sikseen tulisi. Ja Aargaussa on minulla neljä rikasta tätiä, jotka me perimme, kaikki, kun aika joutuu. Ja ne eivät tule koskaan meille vieraisiin tuomatta minulle röijyjä ja esiliinoja, kauniinta mitä on olemassa; ja kun ne lähtevät pois, niin ne tunkevat kaikki vielä hopeaa kouraan minulle niin paljon kuin ikinä sopii. Ja joka kerta ne sanovat, että kun ne minut näkevät, niin ne tulevat oikein pahoilleen kun heillä ei ole poikia, sillä nekös vasta tulisivat onnellisiksi kun minut saisivat. Ei näet ole koko Aargaussa yhtään ainoaa tyttöä, joka olisi kelvollinen edes minun kengännauhojanikaan sitomaan. Näin olivat tädit puhuneet jo monasti keskenään, ja heistä oli ihan ihme ja kumma, ettei aargaulaisia tullut laumoittain minua tahtomaan, sillä olenhan minä ihan toista poikaa kuin nuo heidän puolensa tytöt; ne ovat niin hoikkiakin että ihan läpi näkyy. Mutta ne ovatkin niin itserakasta väkeä, ne aargaulaiset. Ne luulevat, ettei missään muualla ole mitään kelvollista kuin Aargaussa. Ja kuitenkin heidän viininsä ihan hapattaa hampaat ja heidän juurikkaansa kylmää ja pilaa mahan niin että luulisi jääkalikoita nielleensä. Ja isä on jo monta kertaa sanonut, että jos minä jään hänen luokseen, niin hän, – sittenkun tädit kuolevat ja me heidät perimme, – rakennuttaa minulle sellaisen talon, ettei koko Bernissä ole sen vertaista; ja kasvitarhamaata antaa hän minulle miten paljon ikinä haluan. Ja sitten minä elelen pulskemmasti kuin moni herrasrouva." – "En oikein vielä tiedä", sanoi Kaisu, "miten minä sitten oikein elelenkään. Niin, komea talo, komeaahan se olisi! Mutta en oikein tiedä, – niin työteliäällä ihmisellä kuin minä on sillä tavoin, laiskana, ehkä vaan ikävä. Mitähän minä sitten oikein tekisinkään yksinäni?" Kaisu melkein ajatteli, että kun vain joku tulisi, joka hänelle kelpaisi, niin hän menisi vaikka naimisiin. Hän olisi jo monasti voinut saada miehen; mutta hänpä ei huolinutkaan ketä tahansa, hän tahtoi valikoida, sillä hänellä oli varaa valikoida. Ja jos ei hän tapaisi kelvollista, niin olisi hänellä varaa millä elää yksinäänkin. Ja liian aikaistahan tässä vielä olisi miestä katsellakin, – se talokin kun on rakentamatta vielä. – Ei hän katsonut rikkauteen; hän olisi jo monasti voinut saada sellaisia, joilla oli omat velattomat, komeat talot, mutta hän ei ollut heihin itseensä mieltynyt. Hän tahtoi kaunista ja hyväluontoista, rahoihin ei hänen tarvinnut katsoa, hänellä oli kyllä rahaa itselleen ja vieläpä toisellekin. Hän ajatteli, että jos hän vain tapaisi sellaisen jota tahtoi, niin ei hän kauan arkailisi. Eikä vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan, jos se vain jäisi kotivävyksi. Kun vain tulisi joku oikea poika, joka isästä ja äidistä olisi kelvollinen, ja sanoisi: että hän kyllä antaa Kaisun olla heidän luonaan niin kauan kun he vain haluavat, ja jos hän olisi Kaisustakin mieluinen, niin heti kaupat syntyisi, vaikka poika olisikin köyhä. Ja vanhemmat ottaisivat hänet varmaan tuhat kertaa mieluummin kuin jonkun pohatan, joka tahtoisi viedä hänet heiltä. Mutta Kaisun isä ja äiti melkein vihasivat palvelusväkeä. Niissä on niin harvoin kelvollisia. Ani harvoin on niissä sellaisia, jotka tyytyvät samaan ruokaan, mitä isäntäväki itse syö, vaikka heidän luonaan palvelijoilla onkin hyvä olla. Vaan niiden mielestä kai pitäisi niille paistaa pannukakkuja ja isäntäväen itse syödä potattia. "Niin, kun ne kaikki olisivatkin sellaisia kuin sinä, niin ei minulla olisi mitään sanomista; mutta sellaisia ei olekaan edes yhtä sadasta. Minusta on ihan totisesti kumma, että sinä yhä jaksat olla palkollisena! Sellainen säästäväinen, kunnon poika kuten sinä, jolla jo on rahaakin pankissa, voi yrittää jo ruveta omineenkin, jos vain tahtoo. Ja jos ei pidä kiirettä, voi sellainen poika saada vaimon, joka elättää vielä hänetkin, jottei tarvitse olla renkinä." Moni on katunut, ettei ottanut renkimiestä rikkaan saiturin asemasta, joka kiusaa vaimoa niukkuudella ja kehuu alituiseen rikkauksillaan. Äiti on jo monasti sanonut, että hän antaisi Kaisunsa ennen vaikka mille ryysyläiselle kuin mokomalle nylkyrille. – No, ei hän nyt varsin ryysyläiselle menisi, sanoi Kaisu, vaan kauan ei hän vain vitkailisi, jos oikein kunnon poika tulisi. Sillä naimisiin mennäkseenhän sitä tässä maailmassa oikeastaan elää, ja onhan nähty, että ne, jotka liian huolellisesti valikoivat, usein tulevat kaikkein onnettomimmiksi. Ja kun hän miehen saisi, niin tulisi hänestä varmaan varsin kelvollinen vaimo ja ruokaa saisi toinen samaa kuin hän itsekin. Hän ei olekaan sellaisia, jotka itse hotkivat jos jotain herkkuja eivätkä anna miehelleen niin mitään. He ovat niin pahoja ne vaimot; Kaisun mielestä piti ruuankin olla yhteistä kun kerran kaikki muukin on yhteistä.