Czytaj książkę: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», strona 23

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Sitten tulee matka, joka ei sotke entisiä laskuja, vaan paneepa tekemään uusia ja parempia

Siitä nyt alkoi muori parka murehtia ja kun Uli ja Vrenelikin vielä tahtoivat pois talosta, joten vävy saisi pian talon ohjat ihan täydellisesti käsiinsä ja kun hän ajatteli, että hänen sitten täytyisi emännöidä tyhjästä ja olla itara köyhille ja kun hänen joka jauhokauhansa luettaisiin ja häntä vahdittaisiin niin ettei hän vain kertaakaan saisi paistaa mielikseen pannukukkoja, niin kävi hänestä olo niin surkeaksi, että hän rupesi istumaan ja itkua heruttamaan. Ja hän itki niin että olisi voinut käsiään pestä hänen silmäinsä alla ja että Jukkakin tuli ulos ja sanoi, että eihän nyt toki tuolla tavalla saa ruikuttaa, ihanhan se kylille kuuluu ja ihmiset ajattelevat, että mikä se täällä muorilla on. Ja eihän Jukka ollut mitä pahaa tarkoittanut, tiesihän muori, että täytyihän hänen joskus vähän huomauttaakin. Ja Vrenelikin lohdutteli muoria ja sanoi, ettei tädin pidä olla millänsäkään, aina käy maailmassa kaikki helpommin kuin etukäteen luuleekaan. Mutta muori vain pudisti päätään ja sanoi, että jättäkööt nyt hänet vain rauhaan, itse tästä nyt täytyy jaksaa selvitä, ei siinä nyt muiden puheet auta. Ja hän koetti monta päivää selvitä itse. Raskaita ajatuksia hautoen nähtiin hänen vaeltelevan joka paikassa, väliin aina istahtavan milloin minnekin piiloon, josta ei luullut itseään huomattavan, ja laskevan kädet helmaansa ja silloin tällöin tapailevan esiliinansa kolkkaa ja pyyhkivän sen nurealla puolella silmiään. Ja viimein näytti suru jo helpottavan ja epävarmuus katoavan, koskapa hän sanoi: "Nyt minun on jo parempi olla, mutta tekisi mieleni vielä lähteä jonnekin, olen vielä niin alakuloinen, tekisi niin hyvää kun pääsisi vähän, päiväksi tai pariksi, muualle." Jukka ei tällä kertaa inttänyt vastaan; hän oli itsekin jo alkanut olla muorista huolissaan. "Voithan lähteä vaikka pojan tai tyttären luo miten vain haluat; Uli saa tulla kyytimieheksi, onhan sillä nyt aikaa silläkin", tuumi Jukka.

"Ei", vastasi muori, "sinne en lähde, siellä ne vaan kinaavat taas alituiseen! Ja vaikka ottaisin säkillisen taalareja mukaan, niin ei niissä olisi niille kylliksi. Mutta tekisi nyt mieleni kerran lähteä Johannes-serkunkin luo. Onhan niille luvattu jo kauan sitten käydä heillä eikä ole pidetty sanaa ja minä en ole koskaan siellä vielä käynyt. Onhan siellä katseltavaa uusi tie ja vieras seutu ja ehkäpä minulle tulee hyvä olla sitten." Ja Vrenelinkin tahtoi muori ottaa mukaansa. "Eihän sekään ole pitkään aikaan käynyt missään." Liisan häihin ei sitä oltu huolittu ja kyllä se tyttö ansaitsee kerran saada vähän iloa sekin.

Viimemainittua ehdotusta vastaan Jukka vänkäsi paljonkin, mutta viimein kuitenkin antoi tällä kertaa perää muorin mieliksi ja päätti kärsiä nämä pari päivää.

Uli oli hyvillään kun kuuli, minne nyt oli lähdettävä emäntää viemään. Mutta Vreneli sitävastoin hakasteli vastaan jos sadallakin syyllä eikä taipunut ennenkun täti hänelle sanoi:

"No oletpas sinä nyt koko pullikoija. Minä käsken nyt sinua lähtemään ja sinä tottelet, sillä hyvä!"

Eräänä marraskuun alkupäivänä, kauniina, syksyisenä lauantai-aamuna tuotiin sitten rattaat talon eteen ja otettiin hevonen tallista, puhdistettiin se tallin ovella taitavin käsin ja renki toi sen sitten aisoihin. Uli tuli pyhävaatteissaan komeana ja piiska kädessä ajoneuvojen viereen seisomaan ja vähän ajan päästä kepsutteli Vrenelikin ulos, somana ja kauniina kuin aamun rusko, pieni kukkakimppu rinnassa ja tuoden jotain tavaraa rattaille. Sitten tuli ulos muorikin Jukan kanssa, jolle hänellä oli vielä monta ohjetta annettavaa.

"Ihmiset luulevat teitä hääseurueeksi", sanoi Jukka, "kun ajelette tällä tavalla lauantaina. Vrenelihän on kuin mikäkin morsian."

"Pyh, mitä hupsuttelette", sanoi Vreneli ja punastui korvia myöten.

"Ulilla täytyy kanssa olla kukka, niin luulevat sen kaikki varmaan!" huusi yksi liukaskieli tyttö, kopaisi hatun Ulin päästä ja juoksi sisään. Äkäisenä hypähti Vreneli seisomaan rattailla ja huusi:

"Tyttö, annatko sen hatun heti pois vai et! Mitä se Uli sillä kukalla tekee! Koskepas vain yhteenkin kukkaruukkuuni!"

Tyttö ei ollut kuullakseen. Silloin aikoi Vreneli hypätä alas rattailta ja juosta hänen jälestään, mutta muori, nauraen katketakseen piti häntä kiinni vyöhyiltä ja sanoi:

"Mitä sinä nyt hupsuttelet! Anna sen nyt tuoda vain, sehän on niin hassua. Ja ehkäpä ne luulevat morsiameksi minua, jos onni oikein potkii!"

Väki kaikki rupesi nyt kujeilemaan ja siitäkös oli hauskaa Vrenelin kiukku, joka ei tahtonut asettua lainkaan. Ja Ulikin alkoi ilveillä ja painoi lujasti hatun päähänsä kun Vreneli koetti sitä häneltä riistää repiäkseen siitä kukan pois. Ja kai olisi sen repinytkin, ellei muori olisi sanonut, että älähän nyt toki ole hullu ja tuhma ja rutista pilalle kaunista kukkaa. Ja eihän tuo nyt mitä kamalaa ole, jos hääpariksi luulevat.

"Mutta minä en vaan sitä tahdo", sanoi Vreneli ja repi oman kukkakimppunsa irti rinnastaan ja olisi heittänyt sen pois, jos ei muori olisi sanonut:

"Jo sinä nyt olet tuhma! Ja muista se, että ne, jotka pahimmin hakastelevat, menevät kaikkein ensinnä naimisiin, kun tosi eteen tulee!"

"Mutta empäs minä!" sanoi Vreneli. "Minä en huoli miehen könttejä. Mitä minä niillä kutkaleilla."

"Sitä kai mitä muutkin!" sanoi äiti nauraa hekottaen ja lähti ajamaan ihanaan, aamuiseen maailmaan Vrenelin istuessa hänen vieressään tuppisuuna.

Täydessä väriloistossaan hohtivat lakastuneet lehdet, puiden takaa paistoivat vihreinä ja virkeinä nuoret oraat iloisesti kimalluttaen kastepisaroitaan, jotka niiden hennoissa terissä häilyivät. Salaperäisenä ja utuisena kaareili taivas, tuo Jumalan salaperäisten ihmeitten ahjo. Mustia korppia lenteli pelloilla, vihreät tikat nuokkuivat puissa, oravat hyppelivät ripeästi tien yli ja oksalle päästyään pilkistelivät vilkkaan uteliaasti noihin ohi matkaaviin. Korkealla ilmassa purjehtivat kuret hyvin järjestettynä kiilana lämpimämpiin maihin ja merkilliseltä kaikui kaukaisesta korkeudesta heidän outo matkalaulunsa.

Äiti tarkasteli vilkkain, älykkäin silmin kaikkea ohi kiitävää, alituiseen hän lausui huomioitaan ja monta järkevää sanaa vaihdettiin hänen ja Ulin välillä. Etenkin kun he ajoivat kylien läpi, enenivät merkillisyydet ja harvoinpa vilahti talo ohi ilman että emännällä oli siitä jotain huomauttamista. "Paha se on, kun aina vain kyyröttelee kotona ja aina näkee vain yhtä ja samaa. Täytyisi vähän väliä lähteä hiukan maailmalle. Eikä olisi katseltava sitä vain uteliaisuuttaan tyydyttääkseen, sillä voi siitä paljon oppiakin. Yhdellä seudulla ei eletä samalla tavalla kuin toisella. Täytyy katsella kaikkea ja valita paraat tavat."

He eivät olleet ehtineet ajaa paljon yli kahta tuntia, kun äiti jo alkoi puhua, että pitäisi nyt antaa tuolle Mustalle jo jotain. Se ei ole tottunut juoksemaan niin pitkiä matkoja ja terveenä se toki pitäisi saada takaisin kotiin. "Seisautappas, Uli, kun ensi ravintola tulee", sanoi hän, vaikka Uli väitti vastaan, "ja koetappas, eikö sille kelpaisi neljännes kauroja. Ja kyllä minäkin mielelläni jotain joisin, minua alkaa jo melkein paleltaa."

Kun he saapuivat ravintolan luo, niin käski hän Ulia:

"Kun olet antanut hevoselle kauroja, niin tule sitten sisään." Ja vielä kynnyksellä kääntyi hän hänelle huutamaan:

"Totta kai sen nyt kuulit? Muista tulla!"

Kun ravintolan emäntä oli pyyhkinyt esiliinansa helmalla penkit ja kysynyt: "Mitä saa luvan tarjota?" ja kun oli käsketty tuomaan pullo hyvää ja vähän teetä, istahtivat naiset pöydän ääreen. Siinä katselivat he sitten tupaa ja lausuivat hiljaisella äänellä toisilleen huomioitaan ja ihmettelivät, eikö tämä kello ole jälessä. Mutta Uli oli ajanut kovasti, kyllä sen näkee, että sillä on into päästä perille.

Tilattu pullo tuotiin viimein, pyytäen anteeksi että se oli vähän viipynyt. "Mutta ei ollut lämmintä vettä ja puut eivät tahtoneet oikein palaa." – Silloin sanoi muori Vrenelille, että pitää mennä huutamaan sitä Ulia sisään. Muori ei ymmärtänyt, miksi se ei jo tullut; olihan hän sille sanonut jo kahteenkin kertaan.

Ulin tultua ja kohteliaasti tervehdittyä tahtoi ravintolan emäntä päästä puheisiin ja sanoi:

"Tästä on jo tänään mennyt ohi toinenkin hääseurue."

Silloin purskahti muori kaikuvaan nauruun ja Uliakin nauratti; mutta Vreneli lensi ihan tulipunaiseksi ja sanoi äkäisesti:

"Ei ne nyt kaikki ole hääseurueita, mitä vaan maantiellä ajaa. Onhan niillä nyt muillakin ihmisillä oikeus ajella lauantaina. Eikä se tie nyt ole pelkästään hääpareille avattu."

"No älkää nyt noin suuttuko", sanoi ravintolan emäntä, "enhän minä teitä tuntenut; mutta minusta te näytitte niin hyvin sopivan yhteen; niin komeaa paria en olisikaan nähnyt pitkiin aikoihin."

Muori lohdutteli ravintolan emäntää, ettei sitä nyt noin tarvitse pyydellä anteeksi. Samaa asiaa oli jo kotona nauraa ilakoitu ja ajateltu, että näin se tulee vielä käymään ja jo silloinkin oli tyttö suuttunut että oikein.

"Häjy olette, täti, kun tekin minua kiusaatte", sanoi Vreneli; "jos tämän olisin tiennyt, en olisi mukaan tullutkaan."

"Kukas sinua nyt kiusaa", sanoi täti nauraen; "itsehän sinä olet tuhma!

Muut tytöt olisivat hyvillään kun luultaisi heitä morsiameksi."

"Mutta minäpäs en", vastasi Vreneli, "ja jos nyt ei anneta olla minun rauhassa, niin minä laputan vaikka takaisin kotiin."

"Ethän sinä miten voi ajaa tulppaa ihmisten suuhun. Ja saat olla hyvilläsi, kun he eivät pahempaa sinusta puhu", vastasi täti.

"No eikö siinä sitten ole kylliksi, että ihmiset härnäävät minua sellaisella, jota minä en huoli ja joka ei minustakaan huolisi."

Ja Vreneli olisi kiivaillut vaikka miten kauan, ellei jo olisi valjastettu hevosta ja lähdetty edelleen ajamaan. Kiivasta vauhtia kiisivät he uusille seuduille. Emäntä sanoi usein: "Älähän nyt aja liian kovasti, Uli; kunhan elukka ei vain vikaantuisi." Ja kun hän kuuli, että vielä on tunnin matka Erdöpfelkoferiin, niin käski hän taas pysäyttämään seuraavan ravintolan kohdalla. Siellä piti syödä vähän murkinaa, muorilla oli nälkä ja hän ei mielellään tahtonut tulla serkku Johanneksen luo juuri päivällisaikaan; siitä olisi liikaa puuhaa. Kylään oli aina soveliainta ja mukavinta tulla iltapäivällä; silloin pääsee talon väki pelkästään kahvilla, joka on pian keitetty, vaikka hyvältähän se maistaa. Uli totteli ja seisautti hevosen ravintolan luona. Kohteliaasti otti heidät tarjoilijatyttö vastaan, johti heidät erääseen pikku tupaan ovea avatessaan sanoen:

"Menkää vain sisään, siellä on jo kaksi muuta." Ja sisässä olijoille huudahti hän heti: "Nyt saatte seuraa, tuli taas yhdet lisää, – morsiuspari nimittäin!"

Täti nauroi katketakseen ja sanoi:

"Näetkös nyt, niin se on sallittu. Potki nyt vain tutkainta vastaan, morsian sinä olet."

"Minä en lähde nyt sisään vaikka mikä olisi", sanoi kiukuissaan Vreneli, "ja jos tätä peliä joka paikassa jatkuu, niin lähden jalan takaisin kotiin. Ja häjy olet sinäkin, Uli, kun sinulla ei ole sen verran älyä, että ottaisit edes tuon kukan hatustasi pois. Minä olen niin äissäni sinulle, tiedäkin se."

Silloin sanoi Uli, ettei hän tahdo olla häjy, hän oli pitänyt tätä vain leikkinä. "Mutta koska sinä nyt noin tahdot, niin saathan tuon kukan nyt minulta ja minä menen vaikka kotiin takaisin, jos tahdot, kyllä te kahdenkin pääsette Mustalla, ei siinä ole mitään vaaraa."

Vreneli otti kukan ja sanoi: "Kiitos!" Mutta täti sanoi:

"Minä sinun sijassasi en olisi antanut. Ei teidän tarvitse toisianne yhtään hävetä."

"No mitäs siitä nyt jankkaa aina sitä yhtä ja samaa, täti, olkoon miten olkoon. Minä en vaan siedä mokomaa juttua. Ja morsiusparien luokse minä en lähde ja jos ette tule isoon tupaan, niin lähden laputtamaan heti takaisin kotiin", kivahteli Vreneli.

"Tyhmä olet", sanoi täti. "Uli, sinun sijassasi minä jo suuttuisin tällaisista puheista."

"Suuttukoon vaan", sanoi Vreneli, "mutta minä luulin, että Uli olisi järkevämpi kuin muut eikä piittaisi kujeilla mokomilla tuhmuuksilla."

"Annas olla, Vreneli", sanoi täti, "kylläpä saat vielä toisenkin äänen kelloon, usko se! Sillä hauska se vaan on olla morsiamena."

"Hauska!" kivahti Vreneli. "Onnetonta on morsiamena olla ja häitä kammon minä kuin kuolemaa. Tokihan kuollessaan edes voi pitää huolta autuudestaan, mutta häissä ei tiedä, mikä piru vielä vie. Luulee paraan saavansa ja seitsemänteen taivaaseen pääsevänsä, mutta saakin kurjuutta ja kelvottoman rentun."

"Voi nyt sinua tyttö rukka", sanoi täti, "kyllä sinä nyt olet kuin se entinen kerjäläisakka, joka sanoi, ettei hän vaan tahdo emännäksi, sillä silloin pitää syödä pannukukkoja, jotka häntä yököttää; ja sitten varasti helmallisen kun kukot vietiin kellariin. Sellaisia puheita pitää varoa, niissä tekee suurta syntiä. Ja jos onkin pahoillaan, niin pitää toki vähän hillitä kieltään. Ei ihminen tiedä mihin maailmassa joutuu ja jos joutuu sellaiseen tilaan, jota ennen vannoi karttavansa, niin nousevat muistot ja entiset julkeat sanat sitten mieleen kuin kummitukset haudoistaan ja kiusaavat ihmistä kuin pahat henget, eivätkä suo yön ei päivän rauhaa. Monta ne ovat kiusanneet jo niin ettei poloinen ole tiennyt muuten niistä pelastua kuin kuolemalla."

"Täti", sanoi Vreneli, "enhän minä nyt tahtonut teille paha ollakaan enkä sinullekaan Uli. Mutta antakaa nyt minun olla rauhassa. Enhän minä ole kuin köyhä tyttö vaan ja täytyyhän minun itseäni puolustaa kun minua koetetaan tehdä entistäkin halvemmaksi."

"Voi tyttö parka", sanoi täti, "kukapas sitä on koettanut. Moni rikas tyttö olisi hyvillään, jos olisi sellainen kuin sinä. Minä antaisin paljon rikkaudestani, sangen paljon, jos Liisa olisi sellainen kuin sinä. Sinun kanssasi tulee mikä mies tahansa onnelliseksi, olipa hän rikas tai köyhä. Sinä pystyt mihin tahansa, vaan Liisasta ei ole, Jumala paratkoon, ei mihinkään, eikä tule olemaankaan. Minä en ymmärrä, miten se on sellainen ja molempiahan minä teitä olen yhdessä kasvattanut. Vaan eivät käy tasan Jumalan lahjat. Teitpä sinä mitä tahansa, niin hyvä aina tulee. Jos minä olisin mies ja poikamies, niin kyllä minä sanoisin: sinut minä otan tahika en ketään muuta! Vaan Liisa ei kykene kunnolleen mihinkään; ja kyllä kai siitä vielä saa sellaista harmia, että vaipuu hautaan."

Vedet tulivat nyt muoripahan silmiin ja Vreneli, vaikka ajatteli, että ei niistä aina kahdesta tarvitse tulla samallaisia joskin heitä on sama henkilö kasvattanut yhdessä, ei puhunut mitä ajatteli, vaan koetti muoria lohdutella:

"Älkää olko millännekään, eihän sen nyt niin toki käy, kyllähän se vielä siitä paranee ja ehkäpä käy paremmin kuin aavistattekaan."

Mutta täti pudisteli vain päätään ja valitteli, että niinhän hän ajatteli, että kun Liisa pääsisi naimisiin, niin kyllä kai se sitten rupeisi jotain hommaamaankin ja paranisi. Mutta eipäs näy vain! Pitkät päivät se nyt istuu kädet sylissä kuin mikä herraskainen rouva. Joutava rällä se on ja ikänsä se sinä pysyy. Kun se tulisi edes kymmenenneksi osaksikaan sinun kaltaiseksesi, niin olisin onnellinen. Sinulta luistaa kaikki työ oli se mitä tahansa ja kaikkeen sinä ennätät ennenkun sitä ajatteleekaan. Luulisi monasti, että ihanko sinä olet noiduttu. Mutta jos Liisan pitäisi pyyhkiä pölyäkin tuolilta, niin kuhnii se siinä kaiken päivää ja päälle päätteeksi saavat sen toiset sitten vielä kantaa sänkyyn. Monasti se ei vielä iltapuolella ole korjannut aamuisia vuoteita ja kello yhdeksän aikaan illalla ei se vielä tiedä, mitä syödään illalliseksi. Äidin sydän oli ihan pakahtua kun hän näki tällaista. "Mutta älkäähän nyt vain puhuko siitä mitään kotona, en tahtoisi, että siitä joka paikassa ruvettaisiin juoruamaan", lisäsi hän silmiään kuivaillen.

Vreneli oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, hän oli niin mielissään kun häntä kehuttiin, ei oikein tiennyt miksi. Ja hän laski leikkiä ja kiitti ja moitti ruokia tarpeen mukaan ja härnäili Ulia, jolla muka aina oli lasi tyhjänä. Äiti unohti siinä surunsa ja iloisin mielin lähdettiin taas ajamaan serkkulaa kohti. Ja Ulilla oli nyt paljon kertomista kenen tuo ja tämä talo oli, kenen tämä tai tämä pelto. Ja kun hän vihdoin näki Johannes-serkun ensimäisen pellon, niin hänen sydämensä oikein hyppi riemusta. Tuolla pellolla oli hän ennen uurastanut, ajatteli hän ja muisti, miten siellä oli uurastanut, ja jo pitkän matkan päästä osoitteli hän sitä peltoa. Ja sitten tuli toinen pelto ja sen takana taas oli toisia ja ennenkun aavistivatkaan olivat he jo perillä.

Bodenbauerissa oltiin paraikaa panemassa kaaliksia säilöön tanhualla luhdin alla ja koko väki oli siellä koolla. Yhtäkkiä kaikki kohottivat päätään kun vankkurit tulla huristivat kujalle. Ensin ei tulijoita tunnettu, mutta sittenkös parkaistiin:

"Se on Uli, Uli!" ja lapset juosta pyrähtivät heti vastaan. Ja Johannes sanoi:

"Glunggen täti näkyy olevan. Mikä ihme sen päähän nyt pälähti, mikä sen nyt tänne toi!"

Ja hän tuli emäntineen luhdin alta ja he ojensivat tulijoille kättä ja Eisi, Johanneksen emäntä sanoi:

"No Jumalan terveeksi, Uli, vai tulitkos nyt näyttämään vaimoasi meille?"

Silloin purskahti täti taas nauruun ja sanoi:

"Siitä sen nyt kuulitte! Se on sallittu ettekä sille nyt enää mitään mahda, kaikki ihmisethän sanovat niin!"

"Meitä luulevat joka paikassa hääseurueeksi", selitti Uli, "kun kuletaan lauantaina, jolloin tiet on täynnä hääreissulaisia."

"No eipä ihmekään", sanoi Johannes, "minun mielestäni te sitäpaitse sopisittekin hyvin yhteen."

"Kuulitkos nyt Vreneli", sanoi täti, "sitäpäs tämä serkkukin tässä tuumii; ei siinä nyt vastusteleminen auta."

Vreneliä itketti ja nauratti, kiukutti ja hauskutti. Mutta viimein hillitsi hän kuitenkin mielensä ihmisten tähden ja alkoi kujeilla ja sanoi: "Eipä niitä kuulu häitä tulevan, jos ei kaksi tahdo yhteen. Vaan nytpä ei tahdo kumpikaan, joten ei oikein tiedä tokko niistä tulee mitään."

"Ehkäpä rupee vasta tulemaan, vaikka ei nyt tule", vastasi Johanneksen emäntä, "siihen joutuu usein ennenkun aavistaakaan."

"Eipä ole vielä merkkiäkään", sanoi Vreneli, mutta livahti sitten pois tästä puheenaineesta ja antoi isäntäväelle kättä sanoen, ettei tuo nyt ollut soveliasta tulla mukaan, mutta tuo tätihän se oli tahtonut ja vastatkoon siis hän jos hän on heille vastuksina. "No sehän nyt oli oikein hauskaa, että sinäkin kerran tulit", sanoi emäntä, ja pyysi heitä astumaan sisään, vaikka vieraat miten kursailivat, että eiväthän he nyt tahdo häiritä talonväen työtä ja että he ovat kernaasti ulkosallakin ja rupeevat hommaan avuksi, kun ilmakin on niin kaunis.

Ja vaikka he sanoivat, että ei se nyt ole tarpeellista, hehän ovat juuri vasta syöneet, eivät he puutu mitään, niin pantiin kuitenkin lieteen tulta ja vasta kolmeen kertaan oikein inttämällä inttäen saatiin talonväki varustamasta täydellistä murkinaa ja tarjoomaan vain tuota hyvää kahvikultaa.

Vreneli oli sillä välin päässyt jo ystäväksi vanhimman talon tytön kanssa, joka nyt oli kasvanut pienoisesta hulivilistä kauniiksi neidoksi, ja hänen oli nyt ihailtava, kehuttava tytön kaikkia koreita kapistuksia.

Uli taas vetäytyi pian soveliaasti ja nöyrästi pois tuvasta niin että vanhempi väki sai rauhassa jäädä keskenään puhelemaan. Ja viimein alotti Glunggen täti raskaasti huoaten selitellä, että hänen täytyy nyt suoraan sanoa, mitä varten hän tänne tuli. Hän ei ollut tiennyt, kenen puoleen kääntyä ja mistä saada parempaakaan apua ja neuvoa kuin täältä. Ja Johanneshan heitä oli auttanut jo ennenkin usein, niin ettei muori luullut, että hän jättäisi häntä tälläkään kerralla pulaan. Heillä oli ollut kaikki jo niin hyvällä tolalla että oikein oli hauska. Tosinhan se taisi Uli jonkun aikaa houreilla sitä heidän Liisaa, mutta tytön syyhän se oli ja muori uskoi, että kyllä kai se Uli olisi pian itsekin huomannut, ettei siitä Liisasta hänelle olisi ollut. Mutta sitten tuli se kova onni kun se tyttö sattui sen miehen kelkkaan siellä Gurnigelissä ja sitten rupesi kaikki menemään nurin päin. Poika Johannes on nyt niin kauhean kiukuissaan, se vävy ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla, se on niin huolissaan muka talon asioista ja luulee, että muori voi keittää ruuat tyhjästä. Liisa riitelee aina Vrenelin kanssa ja Vreneli aikoo nyt sen tähden lähteä pois. Ja Ulikin menee pois ja kaikki huolet pannaan nyt taas yksinään muorin niskoille, eikä hän nyt tiedä, mitä ihmettä tehdä. Moneen yöhön ei hän ole voinut niin silmäänsä ummistaa ja aina vain hän on uikutellut, että kun hänelle nyt vanhoilla päivillään käy näin pahasti. Ja siksi oli hän tuuminut, että ei kai nyt siinä kellään järkevällä ihmisellä mitä moittimista ole, jos he antaisivat tilan vuokralle. Siten pääsisi muori siitä huolesta. Ja hän oli tuuminut, että eivät he mistään parempaakaan vuokraajaa saisi kuin Uli, joka pitää heidän talostaan niin hyvää huolta ja joka on niin rehellinen ja kunnon mies, ja onnihan se olisi Ulille itselleenkin. Sillä ei muori antaisi panna Ulia liian koville, Ulin pitäisi saada hyötyä talosta yhtä paljon kuin he itsekin. Mutta muori ei ollut tästä asiasta vielä kellekään hiiskunut, tahtoi ensin puhella vähän serkun kanssa. Ja mitähän serkku nyt siitä arveli, olikohan se hyvä tuuma ja jos on, niin pyytäisi hän serkkua puhumaan siitä vähin Ulin kanssa ja ajamaan asian hänen kanssaan jo ihan selville, jotta muori sitten pääsisi siitä rauhaan. Ja muori ajatteli, että kunhan hän nyt vain tästä pulasta selviäisi ja saisi tämän asian oikealle tolalle, niin voisipa hän sitten olla koko elämäänsä tyytyväinen, vaikka onhan siinä ollut muitakin nurkumisia.

"Hyvähän tuuma on ja kaunis", sanoi Johannes, "ja oikein minä nyt olen iloinen Ulin puolesta; mutta Ulilla on pari vastusta. Se on varsin huomattava vuokratila ja Ulilla on liian vähän rahaa. Onhan hänellä tosin säästöjä hyvistä palkoistaan, mutta niitä on sittenkin liian vähän ja hän ei jaksaisi hankkia kaikkea mitä taloon tarvittaisiin. Hänellä tuskin lienee niin paljoa, että hän tulisi toimeen kaupoissa ja ettei hänen tarvitsisi myydä tuotteita sopimattomaan aikaan, jolla tavoin useimmat vuokraajat joutuvat vararikkoon. – Ja sitäpaitse ei Uli voi hoitaa taloa pelkästään palvelijain avulla. Hänellä täytyisi olla vaimo, ja mistäpä sen nyt saisi sellaisen, joka ymmärtäisi olla emäntänä? Sillä raskas talous se on hoitajalle."

"Kyllähän minä jo yhden tietäisin", sanoi täti, "ja se on juuri se sama tyttö, jonka minä otin tänne mukaan. Parempaa ei saisi mistään ja Uli ja se ovat jo tottuneet toisiinsa niin että vaikka milloin kuolla kupsahtaisimme, hoitaisivat he taloa niin hyvin ettei huomaisi kenenkään kadonneen. Hän on terve ja vahva tyttö ja ikäänsä nähden sillä on mahdoton hyvä äly, ei ole monella vanhalla parempaa. Tosinhan se ei ole rikas, mutta onhan sillä sievät säästönsä ja paljon vaatteita emmekähän mekään jättäisi sitä ihan tyhjin käsin. Kai te hänen äitinsä kohtalon tunnette? Jos Uli sen Vrenelin ottaisi niin kyllä melkein takaan, ettei hänen tarvitsisi paljonkaan olla huolissaan palvelusväen, työkalujen ja eläinten hankkimesta. Sopisihan antaa niille talo vuokralle kaikkineen, jotta siinä sitte olisi kaikki mitä he tarvitsevat. Ja jos sen sitten joskus tahtoisi ottaa takaisinkin omaan hoitoonsa, niin eipähän tarvitsisi hankkia kaikkea uudestaan. Ne pääsisivät siten alkuun kuten omat lapset ikään."

"Hyvä on tuuma ja oikea", sanoi Johannes, "mutta emäntä, älkäähän nyt ottako pahaksenne, jos kysyn: suostuvatkohan kaikki asianomaiset siihen? Siinä on monella sanomista ennenkun se käy päinsä. Mitähän ne teikäläiset sanovat? Se Jukka se on välistä vähän kummallinen! Ja onhan siinä teidän lapsillannekin virkkamista ja ne koettavat tietysti saada niin suurta vuokraa kuin suinkin. Ja se on Ulille uskallettu yritys. Yksi ainoa huono vuosi tai karjatauti tahi jokin sellainen muu paha voisi tuhota hänet kokonaan. Sellaisella tilalla ei joku viidensadan guldenin tulojen lisä tai vähennys paljon merkitse, jotavastoin voi yhtenä ainoana vuotena tulla tappiota pari kolme tuhatta guldenia. Ja ottaisikohan se tyttö Ulin? Näyttää niin vilkkaalta ja elämänhaluiselta ja Ulihan ei ole enää nuori, hänen hartioitaan painaa jo yli kolmenkymmenen vuoden ikä."

"Siitä", sanoi täti, "en ole paljon huolissani. Jukka kyllä vielä vuokraisi tilan kerran hyvinkin mielellään ja Uli olisi siitä varsin sopiva vuokraajaksi. Sillä vaikka se onkin niin kummallinen, niin eihän se kuitenkaan ihan paha minulle ole ja kyllä se ymmärtää, että hyvä vuokraaja on parempi kuin kehnot rengit. Ja poika siitä kyllä olisi tyytyväinen. Se on jo monasti sadatellut lankoa, että lanko vie muka kaikki! Ja on sanonut, että tila pitää antaa vuokralle. Ja Ulistakin se pitää kovasti ja on koettanut jo monasti saada sitä itselleen pestatuksi. Vävystä emme paljoa piittaa. Se pitää liiaksi huolta meidän asioistamme ja me olisimme hyvillämme, kun ei vaan meidän kerran täytyisi pitää huolta hänen asioistaan. Vreneli ei taas luullakseni tekisi kovaa tenää. Ainakaan ei sillä ole muita, mikäli minä tiedän ja minä luulen, että Uli olisi siitä hyvinkin mieleinen. Ja siksi se tänään niin suuttuikin, kun sitä luultiin morsiameksi."

Ja muori jatkoi: "Vanhahan minä tosin jo olen, mutta en minä siltä ole unohtanut millä tavoin kunnon tytöt oikuttelevat. Nykyajan tuppautuvia tyttöjä en minä ymmärräkään. Vaan siitä Ulistahan minulla on pahin huoli. Se on niin viisas, ettei sitä tiedä, mitä se oikein hautoo mielessään. Silloinkin kun se Liisa otti sen puuvillakauppiaan, niin minä jo luulin, että nyt se Uli hyppii raivosta ihan seinille ja lyö kaikki mäsäksi. Mutta se ei vetänyt kurttuakaan naamassaan kieroon eikä kurahtanut sanaakaan, oli kuin ei asia häneen olisi koskenutkaan. Se Uli, se on sellainen poika, että kyllä sitä onni potkii missä tahansa. Hän on jo pitäjän kuulu, ja monipa herra ei säästäisi rahaansa, kun vaan tietäisi millainen poika meillä on. Sen se hankkisi heti itselleen hinnalla millä tahansa. Siksi minä olen vain huolissani, taitaa kantaa kaunaa meille Liisan vuoksi. Mutta kiittäköön hän vain Jumalaa, kun näin kävi. Kyllä hän olisi joutunut onnettomuuteen ja kyllä olisi häntä vielä haukuttu siihen onnettomuuteen syypääksikin. Jos se Uli nyt vain olisi taipuisa, niin kyllä se voisi säästää vuodessa viisisataakin guldenia itselleen. Hyvin minä tiedän, mitä se talo tuottaa, kun sitä vain viljelee Ulin tavalla ja kun hän ja Vreneli ponnistelevat yhteisvoimin. Ja Vrenelipäs se vasta osaa laittaa ruuankin niin että kaikki siihen ovat tyytyväisiä. Ihan ovat muut syödä kätensä kainaloita myöten kun ruualta päästyä sormiaan nuoleksivat. Eikä se kuitenkaan tuhlaa ruoka-ainetta sen vertaa, mitä monet muut, jotka kehuvat muka osaavansa laittaa hyvän ruuan, vaikka ainapahan nuo toiset pitelevät nenäänsä kun kulkevat heidän kattilainsa ohi. – Kyllä minä Uliin luotan, eikä sen tarvitsisi huonoja vuosia pelätä. Ethän sinä, Johannes, nyt toki luule meitä niin häjyiksi ihmisiksi, että antaisimme vuokraajan yksinään maksaa kaikki huonon vuoden tappiot. Onhan niitä ollut huonoja vuosia silloinkin kun tässä on taloa itse pidetty ja miksipä pitäisi sitten vuokraajan yksinään kärsiä, jos sattuu tulemaan liian kuivaa tai liian märkää? Meidänhän se talo on ja minkäs vuokraaja nyt sille mahtaa, jos tulee sopimattomia säitä? Minua on jo monasti harmittanut, että vuokraajain täytyy aina maksaa sama vuokra tuli sitten huono tai hyvä vuosi. Ei, serkku, kyllä Jukka on kummallinen, mutta ei hän nyt sentään mikään riiviö ole, ja jos oikein kysymys tulee, niin osaanhan tässä minäkin vähän asiaa selvitellä."

"Emäntä", sanoi Johannes, "älkäähän pahastuko, mutta jos aikoo saada aikaan jotain kunnollista, niin täytyy asiaa aprikoida juurta jaksain. Kyllä minä olen hyvilläni tästä sekä teidän että Ulin, kuin myös omastakin puolestani. Ulillehan minä näet sallisin kaikkea hyvää ja ihan se on melkein yhtä rakas kuin oma lapsi minusta, joten siis jos suinkin voin häntä auttaa, en pelkää vaivojani. Puhuihan se jo minulle siitä Liisastakin ja silloin minä sanoin sille suoraan, että en minä sitä Liisaa – . Ei se minun neuvoni ollut siitä silloin mieleinen, kyllähän minä sen huomasin; saas nähdä, puhuukohan se nyt mitä siitä tällä kerralla. – Vaan olisikohan minun nyt puhuttava hänelle tästä asiasta heti suoraan, vaiko noin vain kautta rantain tiedusteltava ensin hänen mieltään. Tai haluaisitteko te ensin puhua siitä vähän Jukka serkun kanssa?"

"Kyllä minusta olisi parasta kun pääsisi nyt jo ihan varmalle siitä mitä Uli ja Vreneli arvelevat, ja siksihän minä ne otinkin molemmat tänne mukaan", vastasi emäntä. "Jos minä menen puhumaan siitä Jukalle ja Uli ja Vreneli eivät sitten suostukaan, niin ikäni saan kuulla sitten motkotettavan, että mitä tyhmyyksiä minä silloin haudoin päässäni. Se on välistä niin kummallinen se Jukka eikä se voi heretäkään kun kerran alkaa vatkuttaa. Mutta ei se siltä mikään hirviö ole. Jos sinulle sopii, serkku, niin kuulustelehan Ulia; olisi hyvin hyvä saada jo tietää, suostuisiko se vai ei. Olisi ihan kuin taivaassa, kun saisi tämän asian selville. Ja eikös se tyttökin ole teistä hyvän näköinen?" kysyi hän sitten.

Johannes ja hänen vaimonsa kehuivat nyt Vreneliä kovin somaksi ja siistiksi ja Johannes lupasi koettaa parastaan.

Sinä iltana ei hän vielä voinut siitä Ulille puhua, sillä he eivät saaneet olla keskenään kahden. Mutta huomisaamuna kysyi Johannes heti suuruksen jälkeen Ulilta:

"Etkös tahtoisi minun kanssani vähän kävelylle, minä näyttäisin sinulle kylvöjäni ja olisi minulla sinulta yhtä ja toista kyseltävää."

Täti sanoi, että ei pidä viipyä kauan poissa, heidän pitää ajoissa lähteä kotimatkalle etteivät jää ihan yön selkään; johon Johanneksen emäntä sanoi, että heidän täytyy jäädä heille vielä ainakin koko täksi päivää. Minkä jälkeen miehet lähtivät tarkastusretkelleen.

Kaunis oli aamu, kirkontorni toisensa jälkeen julisti kelloillaan, että tänään on Herran päivä ja että sydämien on nyt auettava Herralle ja ruvettava viettämään hänen kanssaan sapattia ja otettava vastaan hänen rauhansa ja rakkautensa siunaus. Ja juhlalliset olivat nyt näiden kahden vaeltajankin mielet; sanaakaan sanomatta kulkivat he yli monien peltojen, tulivat metsän laitaan ja jäivät siihen katselemaan. Koko laakso kimalteli siinä kummallista syksyistä utua ja monista tapuleista kuului kellojen soitto, mikä kutsui ihmisiä saamaan sydämiinsä siemeniä, jotka hyvässä maaperässä kantaisivat kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän. Ja vaieten istahtivat he siihen kivelle ja avasivat silmänsä ja korvansa selkoselälleen kuullakseen ja nähdäkseen Herran ihanaa saarnaa, mikä joka päivä sanattomasti kajahtelee ympäriltämme kaikkialta. Ja hurskaasti helähtelivät nuo pyhät sävelet heidän sieluissaan. Viimein kysyi Johannes: