Czytaj książkę: «Miten Uli-renki tulee onnelliseksi», strona 18

Kun pöytä oli katettu, tuli Johannes Ulin kanssa sisään ja kiroili ja sadatteli sitä, että pöytä oli katettu vain kahdella lautasella ja että rouva oli mennyt makaamaan. "Sellaista katalaa laiskuria ei ole koko kantoonissa. Milloin sillä on päässä vika, milloin se on päästä vialla." Noitui sisäkköä. "Senkin kana, ei osaa laskea kolmeen! Kai se arvelee, että me tässä syödään kuin siat yhdestä kaukalosta." – Johannes oli Ulille kuin vanha, hyvä toveri ja tolkkusi hänelle tolkkuamistaan: "No syöpäs nyt, juopas nyt!" Mutta Liisalle ei hän ollut läheskään niin ystävällinen, niukuin naukuin kysyi hän Liisalta vain: "Tahdotko lisää?" ja kun Liisa vastasi kieltävästi, niin sanoi Johannes: "Vai jo sait kyliäsi. No hyvä on!" Ja samalla ivaili hän Liisaa. "No jokos sinulla nyt on kohta mies? Sillä kyllä sinua haluttaakin! Vaan jos minä olisin sinun sijassasi niin opettelisin ensin keittämään soppaa ja parsimaan sukkia, niin ehkäpä sitten tulisi mieskin. Ja ehkä Uli sinut ottaa, jos oikein nätisti pyydät? Mitäs arvelet, kai olisi parasta, jos hän tulisi ensi yönä vähäksi aikaa viereesi?"

Näillä veljellisillä pöytäpuheilla höysteli Johannes ateriaa.

Huomisaamuna nousi Uli ensimäisenä ylös koko talossa ja jonkun ajan päästä ilmestyi isäntä itsekin kartanolle, palkollisten kauhuksi, omaksi kiukukseen. Sillä tavallisesti makasi väki aamulla niin kauan kuin halutti, tietäen isännänkin tekevän samoin. Isäntä taas laiskotteli ajatellen, että tietäähän kukin palkollisista tehtävänsä. Nyt, kerrankin noustuaan makuulta odottamattoman aikaisin, sai hän karvaasti kokea, miten isäntäväen laiskuus vaikuttaa palvelijoihin. Hän kiroili haletakseen! – Mutta huomisaamuna makasi hän kuitenkin melkein yhdeksään saakka. Mitä siis tuo kiroileminen auttoi! – Ajatelkaapas, mitä kaikkea sellaisessa paikassa kuin ravintola voi tapahtua noina neljänä tuntina, kello 5:stä aamulla kello 9:ään, jonka tienoissa herra ravintoloitsija ja hänen rouvansa nousevat ylös! Tuskin kenenkään ajallisia syntejä Jumala rangaissee niin ankarasti ja pian kuin ravintoloitsijan, joka pitää ravintolaansa auki myöhään yöhön. Jos eivät ravintoloitsija ja hänen rouvansa rauhoita taloaan ajoissa illalla, lopettaen joutavat puhdelaiskehtimiset ja kortin peluut, tai jos he itse vaikka vain katselevat miten muut laiskehtivat tai pelaavat, niin huomisaamuna heidän päänsä tuntuu raskaalta ja jäseniä vavistaa, tuskin jaksavat nousta vuoteesta koko päivään. Ja niin menee omistajilta tänään hukkaan enemmän kuin mitä he eilisiltana ansaitsivat. Ja juomarahoiksi saivat he vielä koko päiväksi päänsäryn ja vapisevat jalat; – juomarahoiksi vanhuuden puutteet ja kelvottomat lapset ja monen monipa saa vanhuutensa päiviksi kerjuupussin tai vaivaistalon vesivellit, olkipatjan!

Oi, monipa ravintoloitsija sulkisi tarjoilunsa ajoissa illalla, jos tietäisi mitä seuraavana aamuna ennen hänen ylösnousuaan talossa tapahtuu!

Kyllä lasketteli Johannes p: tä ja r:ää nähdessään miten suuria hulttioita hänen palvelijansa olivat: eivät olleet vielä puhdistaneet tarjoilutupaa, eivät lypsäneet lehmiä, eivät sukineet hevosia. Ja kun mentiin viljelysmaille, joita hän lähti Ulille näyttelemään, niin sätti hän katkerasti palvelijoitaan; niistä ei ollut ainoaakaan niin puolen palaneen puupennin arvoista. Ja sanoi, että hän antaisi vaikka sata taalaria palkkaa kun saisi kerrankin kunnon rengin. – Hän näet ei tiennyt, ettei huono isäntä saa koskaan kunnon renkiä, sillä palvelijat joko tulevat hänen luonaan huonoiksi tai täytyy heidän lähteä talosta, jos aikovat pysyä kunnon ihmisinä.

Kun he viimein palasivat tarkastusretkeltään kotiin, niin näkivät he Liisan takatuvassa, murheissaan, nyt rikinkeltaisissa tamineissa, rikinkeltainen hattu päässä ja saman värinen vaippa yllä. Sinne oli tuotu suurus jo noin kello puoli kymmenen aikaan: eilisiä kakkuja, voita, juustoa, kermaa, kahvia ja kaunista valkeaa leipää; mutta Trinetteä ei vain näkynyt. Kuului sanoneen, ettei ollut saanut unta yöllä; hänen täytyy siis nyt korvata tuota vahinkoa. Heti syötyä ei Liisa vielä käskenyt valjastamaan hevosta; Johannes vei Ulin kellariin ja Liisa kävellä keppelehti yksinään tanhualla koreana ja rikinkeltaisena, keikaili pengermällä, kierteli kartanoa, pasteeraili puutarhassa hansikkaat kädessä ja nenäliina sonnien välissä, edestakaisin, kunnes kello löi yksitoista. Silloin tuli hän, viittasi Ulia syrjään ja sanoi:

"Kyllä meidän nyt on lähdettävä. Varustaudu matkalle. Heti kun minä vaan olen saanut muutetuksi toisen puvun, saat valjastaa hevosen."

Melkein kokonainen tunti kului ennenkun Liisa taas ehti pukua muuttamasta ja nyt tuli hän esille jälleen ruohonpäisenä. Ja kukas toinen jo häntä ennen? Kuka tuo, komeana suklaanruskeassa silkissä, (donna Maria²⁴ ei vielä siihen aikaan ollut muodissa) ylen kalliissa hepenissä, edestä kultaa ja takaa hopeaa? Kukapas muu kuin Trinette! Hän, joka ei ollut voinut kärsiä rikinkeltaista väriä, hän oli vain odottanut ruohonpäistä Liisaa voidakseen tulla esiin ja näyttää hänelle, että on hänellä muitakin vaatteita kuin nuo eiliset, vaikkei hän olekaan saanut periä eikä ole isän ja äidin hoitolainen! Liisa, lensi ihan vihreäksi kun näki tuon odottamattoman kuningattaren eikä voinut avata suutaan sanoakseen: "bonjour" eikä udellut edes vieläkö kälyn hammasta pakottaa. Trinette taas, hän oli tosin olevinaan yhä vähän heikko, mutta oli nyt muuten hyvin ystävällinen ja tahtoi Liisaa ihan väkipakolla jäämään vielä vähäksi aikaa heille (nim. näin vihreänä!). Mutta pyynnöt kajahtivat kuuroille korville. Silloin käski Trinette sisäkön kattamaan kiireesti pöydän eikä auttanut vaikka Liisa miten kursaili: "Minähän söin juuri vasta aamiaista."

Olipa siinä nyt taas vankasti herkkuja, parasta mitä talosta lähti; mutta ruohonpäisestä Liisasta ne eivät nyt maistuneet puoleksikaan niin hyviltä kuin eilen taivaansinisestä. Palat tokeutuivat hänen nieluunsa kun hän vain vilkaisikin Trinetteen, ja olipa Neuenburgillakin tänään toinen maku kuin eilen. Ei saanut Liisa rauhaa, ennenkun hevonen oli valjaissa.

Ja kun se viimein oli valjaissa ja tavarat kaikki jälleen sälytetyt rattaille ja Liisa saatu kuomuihin, niin aikoi Uli nousta kuskipukille, mutta Johannes ei antanut: "Hulluko sinä olet", sanoi, "ette te pure ettekä potki toisianne kuomuissakaan, päinvastoin, ja ulkona sataa ja – on ikävää. Hierokaahan vain hyvästi kupeitanne yhteen, niin ei tule vilu. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että auliisti toisiaan autellaan." Ja Ulin täytyi mennä kaikin mokomin kuomuihin ja Liisa pakkautui ihan kuomun peränurkkaan eikä nostanut harsoa nokaltaan ennenkun oltiin kaukana Frevlingenistä.

Viimein kohotti hän päätään ja sanoi olevansa hyvillään, kun pääsi pois mokomasta kyläilypaikasta. Veljen väki on niin ilettävää, veli on grobiaani, elukka ja Trinette, – mikä apina! "Kyllä ne minun osinkoni kerran koreasti nielevät. Kyllä ne osaavat tuhlata, mutta eivät ansaitse mitään. Mitä kieli palaa, sitä pitää saada syödä, mikä silmää kiehtoo, kaikkea ostetaan. Jäisinkö heidän saaliikseen, naimattomaksi! En, niin tuhma en minä ole. Minä otan miehen vaikka karjakujalta, jotteivät he vain saa minulta kreutzeriäkään. Jos isä ja äiti sattuvat kuolemaan ennenkun ehdin naimisiin, niin tiedän hyvin, miten minulle käy: ne telkeävät minut lukon taa kunnes olen kyllin kypsä kuopattavaksi. Mutta liian viisas olen siihen; kyllä vielä vedän Trinetteltä ne suklaasilkkiset röijyt yltä! Tyttö, joka saa periä 50,000 guldenia ei annakaan niin vain vehkeillä itsellään. Rikkauteen minun ei tarvitse katsoa; kunhan vain saa mieluisen miehen niin että meillä molemmilla on hyvä olla. Mutta kaunis se pitää olla ja lempeä, että siitä on iloa. Vanhemmistani en piittaa; kun minä vaan rupean häjyksi, niin kyllä ne saan pakotetuksi. Kun vain tapaisin mieleisen, niin selvittäisin asian jo tänään, uhallakin. Eipä siltä, ettei hän olisi voinut saada miehiä! Vaikka miten monta! Mutta oli aina antanut rukkaset, kun ne eivät olleet hänestä mieleisiä. Mutta ei niiden nyt siltä tarvitse luulla, ettei hän miestä huolikaan ja ettei häntä uskalla pyytääkään. Jos olisi ajat kuten ennen niin tekisi hän ihan toisin. Ottaisi sen, joka ensin eteen sattuu, niin eivät ainakaan hänen rahansa joutuisi noille susille."

Niin puhui Liisa kiukkuisin sydämin ja tungettelihe yhä lähemmäksi Ulia ja sanoi: "Uli, mitäs sinä nyt noin arastelet?" – Lyhyesti sanoen: sulasta sapesta tuli Liisa ihan helläksi, hempeäksi. Ainoastaan kasvojaan piti hän vielä päivän aikaan soveliaan välimatkan päässä Ulista. Hän antoi ajaa kaupungin ohi ja käski ruokkimaan hevosta aivan vähäpätöisessä paikassa. Uli oli ihmeissään, mutta ei kuitenkaan unohtanut, että hänen vieressään oli isännän tytär eikä siis kääntänyt Liisan puheita ja lähentelemisiä omaksi hyväkseen, vaikka Liisa olikin sanonut, ettei hänen pitäisi arastella.

Tällä kertaa ei Liisa tuominnut ravintolassa Ulia eri pöytään kohtuullisen haarikan ääreen, vaan käski heti tuomaan heille molemmille puolikkaan viiniä ja jotain hyvää lämmintä ruokaa molemmille; ja sittenkään ei tämä viini ollut hänen mielestään kyllin hyvää ja hän komensi tuomaan parempaa ja käski antamaan oriille vielä kauroja lisää. Herkutteli itse hyvin ja huolehti myös siitä, etteivät Uli ja orikaan olisi nälissään, ja Ulin täytyi ajaa sisäänsä kinkkua niin paljon että hän lopulta luuli melkein karjuksi muuttuvansa.

Kun he sitten taas lähtivät jatkamaan matkaa, niin ei enää auringonpaiste ja päivän kirkkaus häirinnyt ja Liisa tuli yhä hellemmäksi ja nojaili Ulin olkapäätä vasten ja jutteli monet tarinat kunnes viimein sanoi, että hän haluaisi antaa Ulille pienen muiskun; mitähän Uli siitä arvelisi? Sen perästä kun hän oli palannut Weltschlandista, ei hän ollut kertaakaan antanut kellekään muiskua; täytyisi nyt siis koetella, tokko hän sitä enää osaisikaan antaa. Mutta Weltschlandissa olivat aina muut panttisilla oltaessa sanoneet, ettei kukaan osaa antaa niin hyviä muiskuja kuin hän. Mitäs arvelee, tahtoisiko Ulikin koettaa?

Ja sitten suuteli Liisa Ulia oikein sydämensä halusta ja Ulikin mäiskäsi silloin tällöin jonkun takaisin, mutta verrattain kylmäverisesti. Ja Liisastakin olivat nuo muiskut kerrassaan kylmiä ja hän tuumi, että varmaan olisi Uli antanut Vrenelille lämpimämpiä käskemättäkin. Mutta Vrenelistä ei Uli tahtonut kuulla puhuttavankaan; häntä hän ei ollut suudellut kertaakaan eikä tosiaan uskaltanut moista ajatellakaan. – Liisa tuumi: "Merkillistä, miten tuollainen joutava muiskutteleminen on makeaa. Ei uskoisi, puusta katsoen, ellei itse olisi kokenut!" Ja hän, rikas tyttö, oli ollut niin monta vuotta muiskujen puutteessa, että oli ihan unohtanut, miltä ne maistuvat! Mutta eihän hänen tarvitsisi vasta olla. "Vai mitä, Uli?"

Uli aikoi vastata, mutta silloin rynkäsi ori yhtäkkiä hyppimään niin että he huiskahtivat korkealle istuimellaan ja ori tahtoi syöksyä tieltä suoraa päätä peltoon, Ulin täytyi riuhtoa kaksin käsin ohjaksista. Ja kun hän viimein taas sai sen keskelle tietä, niin oli se yhä niin pillastunut, että Uli sai käyttää kaikki voimansa sitä hillitäkseen ja siihen loppuivat myös muiskuttelut ja Liisa oli hyvillään, kun pääsi niskaansa taittamatta kotiin.

KAHDESKYMMENES LUKU

Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio laskumestari

Niin meni matka onnellisesti ja viattomasti, mutta ei ilman seurauksia. Sillä siitä lähtien alkoi Ulin päähän nousta tuo tuuma, että kyllä hän nyt voisi helpolla saada rikkaan vaimon ja tulla onnelliseksi. Sillä niin järetöntä kuin se onkin, on ihmisten puheessa yleensä sana "onnellinen" sama kuin "rikas". Kuinka usein kuullaankaan sanottavan: "Mikäs sillä on rellutella, se pääsi onnellisiin naimisiin, sai myötäjäisiä yli 10,000 guldenia. Kyllähän se on totta, että se eukko on kehno, kyllä siitä miehellä on aika kiusa; mutta mitäs siitä, onhan sillä rahaa! – Raha se on pääasia." Tämä yleinen, vaikka ihan perusteeton mielipide oli Ulillakin. Hänkin tahtoi tulla rikkaaksi, tulla mieheksi. Kun hän ajatteli Liisan eilisiä, tosin sumussa ja sateessa lausumia sanoja, niin tuntui hänestä yhä todennäköisemmältä se, että kyllä se Liisa hänet ottaisi, jos hän vain oikein tahtoisi. Veli Johanneskin oli ollut hänelle niin ystävällinen ja luottavainen ja Uli tuumi, ettei se paljoakaan vastaan tenäisi. Mies kuin mies ja olihan Uli ehkä parempikin kuin moni muu. "Vanhemmat", ajatteli hän, "eivät siitä alussa tietysti olisi hyvinkään mielissään. Nekös nostaisivat sätäkän! Mutta jos Liisa kerran puskee päänsä vastuksista läpi, niin helppohan minun on sitten niitä suostutella." – Ei voi arvata, kuinka hänen mieltään mairi ajatus, että hän kerran on Glunggessa täysivaltaisena isäntänä ja käskijänä! "Kahdessakymmenessä vuodessa", ajatteli hän, "tulen minä upporikkaaksi. Kylläpä sitten näytän koko seutukunnalle, millainen oikea tilallinen on." Ulin mieleen tuli suunnitelma toisensa jälkeen: ensin oli tehtävä se ja sitten ryhdyttävä siihen toimeen. "Ja mitähän se meidän rovasti tuumisi, kun minä sitten pitäisin häitä sellaisen rikkaan tytön kanssa? Ja mitähän ne kotipuolelaiset tuumivat kun minä kerran ajan sinne omilla hevosillani ja ajopeleilläni ja kun saavat kuulla, että minulla on kuusi hevosta tallissa ja kymmenen mitä pulskinta lehmää navetassa!" – Tosin se lasku aina rupesi pettämään kun hän näki Liisan niin hitaasti ja vaivaloisesti kähmivän siellä Glunggen tuvassa; Uli tiesi varmaan, ettei se pystyisi taloutta hoitamaan. Sitä paitse oli se kovin kummallinenkin ja aina tyytymätön. Mutta tämä viimemainittu vika nyt kyllä paranisi, tuumi Uli, kunhan se vain saisi miehen. Ja voi täisiinhän talossa pitää palvelijoitakin, miten paljon tahansa eikä se sellaisissa varoissa tuntuisi miltään vaikkei yksi vaimo tekisikään mitään. Jokaisellahan ne ovat omat vikansa, milloinkapahan kuulee kestään puhuttavan häntä aina vähin moittimatta. Ja rikas, sehän se on pääasia.

Mutta heti kun hän näki Liisan, niin ne laskut pyrkivät sekaantumaan. Tuo heikko, pieni kääkkä tuppasi häntä melkein ilettämään, Ja kun Liisa koskettikin häntä kylmillä käsillään, niin Ulin selkäpiitä melkein karmi. Hänen teki mieli melkein pestä pois hänen kosketuksensa jälet ihostaan. Ja kun hän sitten kuuli Liisan lirputtelevan noita teeskenneltyjä typeryyksiään, niin hän ei voinut enää olla ajattelematta: Ei, tuollaista en minä siedä! Saisin hävetä hänen jok'ikistä sanaansa. – Vaan sitten jälleen Liisasta erillään, näki hän taas vaan sen komean talon ja kuuli rahain kilinän ja ajatteli vaan miten hän tulisi mahtavaksi. Ja silloin alkoi hänestä taas tuntua siltä, etteihän se Liisa olekaan niin ruma ja häjy. Ja samalla hän alkoi myös ajatella, että on se älykkäämpikin kuin mitä yleensä luullaankaan. "Jos se vaan minua rakastaa ja kun puhelen sen kanssa järkevästi, niin kyllä siitä voi vielä tulla miten hyvä tahansa ja kunnon miehelle oikein älykäs vaimo."

Ne tuumat ne pyörivät Ulin päässä. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Matka oli tehnyt Ulin ja Liisan tuttavallisemmiksi toisilleen. He puhelivat nyt keskenään ihan uudella tavalla ja Liisa se pilkisteli jo Ulin silmiin hyvin luottavaisesti. Mutta Uli, hän koetteli noita katseita välttää, etenkin jos Vreneli oli läheisyydessä. Sillä kuta enemmän Liisan rikkaus häntä houkutteli, sitä kauniimmalta ja älykkäämmältä alkoi hänestä myös Vreneli näyttää. Ja hän ajatteli, että parasta olisi, jos Vreneli sitten jäisi heille taloutta hoitamaan. – Mutta Liisa, hän hännysteli Ulia entistä uhemmin ja kahden ollessa hänen kanssaan sunnuntai-iltapäivinä ei Uli saanut ennen rauhaa ennenkun ruvettiin suutelemaan. Liisa olisi niin mielellään jälleen lähtenyt Ulin kanssa ajelulle, mutta ei tiennyt minne lähteä ja markkinoille tulivat isä ja äiti mukaan. Mutta kyllin olisi Uli kuitenkin saanut Liisalta tilaisuutta jos olisi hautonut mielessään pahoja aikeita rikkaisiin naimisiin päästäkseen, kuten niin monet muut Ulia huonommat tekevät. Liisan luonnolla ei näet paljoa itseään suojeltu. "Uli, älähän nyt noin arastele", olisi hän ehkä vain sanonut. Mutta Uli oli kunnon poika, hän ei hautonut mielessään pahaa, hän karttoi noita hyviä tilaisuuksia ja väistyi usein soveliaasti Liisan tieltä näyttäen haluavansa vain saada hänet ansiosta eikä viettelemällä. – Hän teki työtä entistä ahkerammin, piti kaikesta erittäin tarkkaa huolta ja koetteli saada kiitosta isäntäväeltään. Vaikkei hän nyt rikas ollutkaan, niin toivoi hän kuitenkin tuollaisella auliudella ansaitsevansa rikkaaksi tulla. Tuon kunnokkuutensa luuli hän tehoavan vanhempiin paremmin kuin tuhannet guldenit. Mutta yhtäpä kauhun sanaa hän ei ajatellutkaan: renki! Ulihan oli vain renki!

Mutta olivatpa toisillakin palvelijoilla silmät päässä ja ennenkun Uli aavistikaan, huomasivat ne jo Liisan kesyyden ja alkoivat siitä Ulille virnistellä. Entistä itsepintaisemmin he ajattelivat: että Ulin työinto johtuu vain halusta päästä kotivävyksi. He kyllä näkivät, mitä peliä Uli ja Liisa pitävät keskenään nyt sen matkan jälkeen. Ja he keksivät jos jotain kepposia mitä tuolla matkalla muka oli tapahtunut ja pistelivät Ulia edessä ja haukkuivat häntä seläntakana. Ja kun Uli kehoitti heitä työhön, niin ajattelivat he vain, että nyt se taas aikoo hyötyä heidän kustannuksellaan, ja suuttuivat ja niskuroivat ja tuumivat keskenään, että kyllä he sen hypyt vielä kamppaavat! He vaaniskelivat Liisaa ja Ulia joka paikassa ja koettivat häiritä tai kuunnella salaa heidän sovittuja ja satunnaisia keskustelujaan. He tekivät heille jos jotain ilkeyttä ja toivoivat vain, että kumpahan he keksisivät heistä jotain oikein pahaa! Mutta sitä ilon tilaisuutta ei Uli heille antanut.

Ja koko ajan heilui yhä Ulin sydämen vaaka. Monasti häntä Liisa ja Glunggessa olo jo kiusasi niin että hän toivoi olevansa sieltä niin kaukana kuin pippuri kasvaa. Mutta tyttö, hänpä tuli vain yhä hempeämmäksi. Hän osti Ulille lahjoja vaikkei Uli niitä olisi halunnutkaan, ja viimein tuli niinkin hassuksi, että vanhemmatkin sen pelin huomasivat ja Jukka motkotteli:

– "Tässä sitä nyt ollaan! Tästä sen nyt näkee, mitä Uli hautoo mielessään. Vaan kylläpä minä vetäisen sen laskuihin oikein aika ristin!" – Mutta kuitenkaan ei hän ryhtynyt tehoisiin toimenpiteisiin. Esteenä oli näet hänen oma poikansa, joka aina ketti häntä, joten Jukka toivoi, että Liisa tekisi oikein suuren tyhmyyden, jotta hänet sitten voisi pakottaa menemään naimisiin.

Äidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle: "Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä ihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan talontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä, että minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain renki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline." Silloinkos Liisa alkoi säksättää ja sanoi: "Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä mitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä, milloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle parikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin kuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki minua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois koko elämästä!" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua ja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli Liisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni, sillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille valitteli hän sen jälkeen, että "ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi tehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos ei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin, ja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt silmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän minulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä luulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on lähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran ole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi ukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen paraan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin kun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi pitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä Vreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle jos näet jotain erikoista!"

Mutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua ollenkaan koko asiaan.

Ja Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. "Ah kuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota sitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein kiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen! Minä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, niin Uli menee panettamaan kuulutuksiin." Ja jos Vreneli vähänkin väitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi jos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et sinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa, niin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. "Siksi sinä koetat saada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä luulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään rahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki tuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä useammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!"

Vaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän kuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän vain vastasi:

"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes se, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!"

Kovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.

Kuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi hän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili hänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli siis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja ilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista eikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin tahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli Liisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä hän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja useinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli minutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi kamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä kauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa suustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin oikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi jaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt Uli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi, miten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat. "Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en olekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä, että se tuhlaa ne lutkille!" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa, että hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan, hirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein sopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten hänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä sano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa häntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa kauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei tuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja haukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi joutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun Liisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään, niin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti Ulille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken kuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin ei hänellä ole elämästä mitään iloa. "Jos minä joskus olenkin paha sinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain siksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua muille", j.n.e. "Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä olisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä tiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi kuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti minä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä ihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme. Mutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta." Silloin vastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla hän tässä voisi menetellä. "Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta oikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt mennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti pappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman pitää." Mutta siihen vastasi Liisa: "Eihän sillä nyt sellaista kiirettä ole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä minua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin halukas olet – se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat! – ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää seurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan sen kunnottoman talosta."

Luonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen. Syntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli muka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan vaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan yhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän alistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka tuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli yhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin, jonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän osasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat lyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain hyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen, niin – sittempähän sen näkee. – Ja kun kerran hänen poikansa, ravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään ja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut hänestä tietääkseenkään.

"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä", sanoi hän. "Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin mieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun, enempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun ei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä vielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole meiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat tässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti, että tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä maailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat. Kun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä, Liisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan paikkaajalle tai Unkarin paimenelle." Näin äkäili Jukka pojalleen, niin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt toki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä eläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä vain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella Ulin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen lehmän tähden kylälle.

Trinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana kuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä halveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle: "Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin kanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin! Mikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että tulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni saanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta minä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut sitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään. Tuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi jäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu sinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi pohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu päällesi paistaisi." – Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän myös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin sanoen: "Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä herralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset yhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä häpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan. Häpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien, hevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin, miten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista ei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin aargaulaiset ja weltschiläiset." – Ja elleivät Vreneli ja äiti olisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet toistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi riekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin kiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. "Nyt vastapa minä", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, "nyt vastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin mitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa koko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla onnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa."