Czytaj książkę: «Jutelmia»

IKÄVÄ JUTTU

1.
Rasmussenin perhe

Grönlidin patrona Rasmussen oli mies, jota onni aina oli suositellut.

Paitse kaunista maataloa ja muutamia tuhansia taalareja korkoja, jotka hän oli perinyt isältänsä, nimismies Rasmussen-vainajalta, oli herra Rasmussenilla ollut sekin onni, että hän oli saanut vaimon.

Koska tämän viimeksimainitun onnen voi melkein kuka tahansa saavuttaa, ja se useinkin asianhaarain mukaan pidetään onnettomuutena, täytyy minun kiireimmiten lisätä, että hän oli saanut kiltin, hienon ja oivallisen vaimon, mikä ei satu joka miehen osaksi.

Paitse kaikkia näitä hyviä ominaisuuksia oli Rasmussenin matamilla vielä yksi, joka oikeastaan olisi ollut kaikkein ensiksi nimitettävä: hän oli hyvin sivistynyt.

Hän oli nimittäin kymmenen vuotta ollut emäntäpiikana erään amtmanni Falkin luona, mutta oli, naimisiin jouduttuansa, niin usein kertonut olleensa siellä seuranaisena, että hän lopulta itsekin sen melkein uskoi.

Asia oli niin että hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä oli tullut amtmannin perheesen, ja nämä, jotka olivat ystävällisiä ja suoraluontoisia ihmisiä, kohtelivat häntä paremmin sukulaisena kuin palvelijana.

Hän söi heidän pöydässänsä ja oli aina sisällä askareet kyökissä suoritettuansa, ja amtmannin tytär, joka oli paria vuotta nuorempi kuin neitsyt, oli hauskuudekseen väliin olevinansa opettajatar ja antoi muutamia pisaroita omasta viisaudestansa tipahdella hänellekin, ja neitsyt Pedersen, niinkuin häntä siihen aikaan nimitettiin, pääsi niinkin pitkälle opissa, että taisi lausua franskankieliset nimet romaneissa, soitti "Ukko Noaa" ja eräitä muita helppoja kappaleita pianolla ja lauloi koko joukon lauluja – muun muassa pari italialaistakin – yhtä epätarkasti kuin neiti Falk itse, eikä enempää voinutkaan vaatia emäntäpiialta.

Hän läheni jo pitkin askelin naimattomille naisille niin kovin peloittavaa kahdeksattakolmatta ikävuotta eikä yhtään kosijaa ollut vielä ilmaantunut; silloin tuli Rasmussen amtmannille pehtoriksi.

Hän alkoi heti niin innokkaasti neitsyen suloja ja keittotaitoa ihaella, että hän jo eräänä päivänä kysäsi tältä, tahtoisiko hän ruveta elinajaksensa hänen emännöitsijäksensä, ja neitsyt antoi myöntävän vastauksen.

Rasmussen oli varakas, kaunis nuori mies, ja ainoa vika, jonka neitsyt hänessä saattoi löytää, oli että hänen nimensä oli Rasmussen.

Hän oli nimittäin aina uneksinut saavansa muuttaa arkipäiväisen nimensä Pedersenin joksikin oikein ylhäiseksi tahi ainakin joksikin, jolla ei olisi tuota inhoittavaa alhaisoa osoittavaa päätettä "sen".

Mutta kun on emäntäpiikana ja ikää kahdeksankolmatta vuotta, ei saa niin liioin saivarrella miestä valitessa, etenkin kun ei ole useita valittavissa.

Siksipä neitsyt Pedersen aivan lyhyen mietintöajan perästä päätti tehdä herra Rasmussenin onnelliseksi antamalla hänelle kätensä ja sydämmensä.

Puoli vuotta myöhemmin kuoli vanha nimismies Rasmussen ja jätti talon perinnöksi pojallensa, ja "kun vuosi oli kulunut," niinkuin romaaneissa luetaan, tapahtui nuoren, Pederseninä syntyneen, Rasmussenin matamin juhlallinen tulo Grönlidiin paikan uutena valtiattarena.

Kun valloittaja marssii sisään, on vanha valtias tavallisesti pakoitettu väistymään tieltä, ja niin kävi Grönlidissäkin.

Vanha Rasmussenin matami, nimismiehen leski, vetäytyi, murtunein sydämmin ja kuljettaen mukanaan kymmenen kuormallista muuttokaluja, tieltä pois naapuritaloon Granholtiin, joka niinikään oli ollut hänen mies-vainajansa oma.

Täällä oli hänen määrä, kuten katkerasti surevan lesken tulee ja sopii, viettää loput elinpäivänsä yksinäisyydessä.

Rasmussenin matami oli ankara nainen, joka oli tottunut hallitsemaan sekä miestänsä että taloa, eikä hän milloinkaan ollut ajatellut mahdolliseksi että hän tulisi pakoitetuksi luopumaan vallastansa.

Eipä koskaan ollut hänen mieleensä joutunut, että hänen poikansa saattaisi olla niin yksinkertainen että naisi, kun hänellä oli niin järkevä äiti taloa hoitamassa.

Ja jospa hän vihdoin tekisikin sen, niin saattaisihan hän kuitenkin löytää naisen, joka paremmin sopisi hänelle kuin sellainen, joka oli ollut seuranaisena tahi jonakin sellaisena eikä tietysti ymmärtänyt rahtuakaan oikeasta maataloudesta.

Suuresti murheissaan odotti siis vanha Rasmussenin matami miniänsä tuloa Grönlidiin, ja tämä hänen murheensa muuttui aivan synkäksi epätoivoksi, kun mainittu nainen näyttäysi olevansa ylhäisömielinen olento vaaleassa hameessa, kultainen rannerengas vasemmassa käsiranteessa ja samanlainen helmistä oikeassa.

Vanha Rasmussenin matami otti siksi miniänsä vastaan hyvin kylmästi, kietousi arvollisuutensa vaippaan ja vetäysi, kuten ennen on sanottu, pois tieltä Granholtiin, jossa hän asettui vahvaan asemaan ja josta hän joka päivä lähetteli vakojia tarkastamaan vihollisen vähimpiäkin liikkeitä.

Ensimmäinen sanoma kertoi, että nuori Rasmussenin matami oli karkoittanut kaikki koreat mahongnypuitteiset kuninkaat, apostolit ja pyhät neitsyet salista ynnä muutamat vetoarkut ja piirongit.

Vanha Rasmussenin matami pudisti murheellisesti päätänsä ja antoi, keskusteltua vihollisen kanssa, käskyn osoittaa maanpaossa oleville kuninkaille, apostoleille ja pyhille neitsyeille vakinaiseksi olopaikaksi seinät Granholtin salissa.

Toinen viesti ilmoitti, että valkoinen uudinsänky, joka ennen oli ollut salin etevin kaunistus, niinikään oli saanut karkoitustuomion.

"Voi tuota petoa!" sanoi vanha matami itkuäänin. "Siinä oli viisi pulsteria ja yhdeksän päänalustyynyä!"

Hän olisi varmaan yhtä vieraanvaraisesti avannut huoneensa untuvapulstereille ja päänalustyynyille kuin maanpaossa oleville kuninkaille, mutta hän sai kuulla, että sekä sänky että patjat olivat saaneet paikan Grönlidin vierashuoneessa, ja siksi sen täytyi jäädä.

Kolmas Jopinsanoma kertoi, että nuori matami oli ostanut vanhan pianon ja uudet huonekalut saliin.

Kun viesti tuli tuoden tämän uutisen, istui vanha Rasmussenin matami takan vieressä ja piti silmällä kermalla täytettyä kastrullia.

Kun tämä hirmuinen sanoma soi hänen korviinsa, jäykistyi hän aivan ja antoi kamalassa välinpitämättömyydessä kastrullin kiehahtaa yli, suureksi kauhistukseksi piioille ja suureksi iloksi kissalle.

"Vaimo vie hänet perikatoon!" huudahti eukko. "Ennenkuin vuosi on lopussa, on hän kerjäläinen."

Siitä pitäen ei vanha Rasmussenin matami kuitenkaan kuullut muuta kuin hyvää miniästänsä. Asia oli niin, että nuori Rasmussenin matami ei suinkaan ollut niin mahdoton eli toisin sanoin niin kopea kuin miltä hän tahtoi näyttää. Hän oli tottunut tekemään työtä amtmannin talossa eikä hän Grönlidissäkään istunut kädet ristissä.

Hän puuhaili aamusta iltaan kyökissä ja kellarissa – lyhyesti sanoen, oli koko viikon emäntäpiikana, ja ainoastaan sunnuntaisin tahi kun oli vieraita, tuli seuranainen näkyviin. Tämän uutteruutensa ja hyvän järjestyksensä kautta saattoi hän talouden Grönlidissä aivan oivalliselle kannalle.

Tämä vaikutti paljon anopin lepyttämiseksi, joka ei suinkaan ollut vääryyttä rakastava eikä paha. Jopa hän meni niinkin pitkälle, että hän puolusteli miniätä uusien huonekalujenkin suhteen.

"Eikä oikeastaan ollutkaan niin kummallista, että Maria tahtoi uudet," sanoi hän, "sillä vanhat olivatkin todella huonot, ja Rasmussenilla on varaa ostaa uudet. Ja mitä taas tuohon pianoon tulee, niin se on oikein hieno huonekalu talossa pitää, kun ei vaan menetetä koko aikaa sen soittamiseen."

2.
Perhe lisääntyy

Vuoden kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin, joka enemmän kuin mikään muu vaikutti vanhan Rasmussenin matamin lähentämiseksi vastanaituihin, vaikka se samalla antoi aihetta pitämään riitaa yhä vireillä anopin ja miniän kesken.

Nuori Rasmussenin matami synnytti nimittäin tytön, jota isä ja mummo jo jotenkin nuorena, neljän päivän iässä, pitivät oikein ihmeenä mitä älyyn ja ymmärrykseen tuli.

Rasmussen väitti tytön parkaisevan, kun hän sanoi "puh!" ja hymyilevän, kun hän sanoi "ti-tuu!"

Vanha Rasmussenin matami, joka vastaiseksi oli asuttunut Grönlidiin miniän sairauden aikana, käveli edestakaisin lattialla tuuditellen pienoista käsivarsillaan, ja lauloi äänellä, joka soi kuin torninvartian:

 
"Nuku, sydänkäpynen!
Nuku, kun ma laulelen."
 

Rasmussen kuunteli laulua myöntävästi nyökäyttäen päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut siten osoittaa kaikesta sydämmestä samaa toivovansa.

"Anna minun kantaa häntä vähäsen," pyysi hän.

"Ota hänet kaikin mokomin varovasti äläkä vaan pudota häntä," varoitteli mummo ja antoi hänelle lapsen, ikäänkuin se olisi ollut munanyytti.

"Kenenkä näköinen hän oikeastaan onkaan?" kysyi isä katsellen tytärtänsä ihastunein silmäyksin.

"Hän on sinun näköisesi," vakuutti eukko. "Eikä niin paljon sinun kuin isäsi, Rasmussen vainajan," lisäsi hän syvämielisesti ja kunnioitti nimismiehen muistoa syvällä huokauksella.

"Ti-tuu!" sanoi Rasmussen veitikkamaisesti.

Hymyilyn sijasta parkasi pienoinen aika tavalla.

"Sitä odotin juuri," sanoi vanha matami nuhdellen. "Et sinä osaa lapsia hoitaa. Tule minulle, sinä Olina," sanoi hän ja ojensi kätensä lasta kohti.

"Hän ei ilmoisna ikänä ole saapa nimekseen Olinaa," lausui nuori Rasmussenin matami närkästyen.

Hän oli koko ajan maannut vaiti ja seurannut lasta silmillään, mutta näki nyt olevan syytä yhtyä puheesen.

"Minkä hän muutoin saisi nimeksi?" kysyi mummo. "Eikö ole sekä hänen isänsä että vaarinsa nimi Ole, ja enkö minä itsekin ole ristitty Olina Petrinaksi? Luulisinpa ettei hänellä ole ketään läheisempää kenenkä nimen saisi."

"Hänen nimensä on oleva Tekla Aurelia Falk-Rasmussen, kirjoitettuna väliviivan kanssa," virkkoi äiti ja vaipui väsyneenä takaisin patjoille.

Mutta pikku Tekla tahi Olina, tahikka mikä hänen nimeksensä nyt tulisikaan, parkui parkumistaan ja häiritsi siten väittelyä.

Kuukaus myöhemmin oli pienoinen ristittävä, ja neiti Tekla Falk, amtmannin tytär, oli myöskin kutsuttu olemaan läsnä tässä juhlallisessa toimessa.

Kuitenkaan ei ollut vielä nimestä sovintoa syntynyt. Vanha Rasmussenin matami oli aikoja sitten palannut takaisin Granholtiin, mutta kävi usein Grönlidissä, ja joka kerta kun hän oli siellä, syntyi tavallisesti kina siitä, mikä ei kuitenkaan konsaan mihinkään päätökseen johtanut.

Rasmussen itse pysyi aina puolueettomana. Hän kunnioitti suuresti molempia asianomaisia eikä uskaltanut sen vuoksi lausua ajatustaan kumpaisellekaan.

Ylimalkaan tahtoi hän kuitenkin melkein aina mitä hänen vaimonsa tahtoi; mutta kuitenkaan ei saa luulla että tämä oli mikään hirmuvaltias.

Tosin löytyi niitäkin, jotka sitä väittivät, mutta se oli pelkkää panettelua.

Eräänä päivänä, kun eukko ei ollut pitkään aikaan siellä käynyt, käytti nuori Rasmussenin matami tilaisuutta kehoittaaksensa miestään lähtemään pappilaan ja pyytämään lapsen kastamista.

Kun Rasmussenin oli vaikea muistaa nimiä, kirjoitti hänen vaimonsa somilla kirjaimilla Tekla Aurelia Falk paperille.

Rasmussen pani sen muistikirjaansa ja muistikirjan lakkariin ja meni sitten ylös omaan kamariinsa vähän siistimään itseänsä, renkipojan valjastaessa uusien kääsien eteen.

Hänen sitä juuri tehdessä tuli vanha matami pihaan.

"Lähteekö Rasmussen kylään, Hannu?" kysäsi tämä.

"Lähtee, hän menee pappilaan kirjoituttamaan lasta kastettavaksi," vastasi Hannu.

Rouva puri huulet yhteen ja astui saliin. Täällä kohtasi hän miniänsä.

"Hyvää päivää, lapsukainen," sanoi vanha Rasmussenin matami ystävällisesti.

"Jumal'antakoon, anoppi," sanoi nuori Rasmussenin matami kasvot niin kauhistuneen näköisinä, juuri kuin nimismies-vainaja olisi tullut toisesta maailmasta toimittamaan ryöstöä talossa.

"Tänään on kauhea helle," sanoi vanha matami huomaamatta, kuten näytti, miniän hämmennystä.

"Hirmuinen helle," huokasi nuori matami. "Ettekö heitä pois hattuanne?"

"En, kiitos vaan. Tulen kaupungista ja olen matkalla oikopäätä kotia."

"Nyt olen valmis," sanoi Rasmussen astuen huoneesen.

"Lähdetkö minne?" kysäsi hänen äitinsä.

"Hän menee pappilaan," sanoi nuori vaimo epätoivoisen rohkeudella, päättäen taistella viimeiseen saakka.

"Se oli hyvä, sittehän pääsen samalla hevosella kotia. Mutta ensin täytyy minun suudella pienoista."

"Hän nukkuu," sanoi äiti.

"No niin, jääköön sitten toistaiseksi. Tule nyt, Ole, ei sinun tarvitse minua odottaa," lisäsi hän ja meni ulos.

Kun äiti ja poika olivat nousseet kääseihin, sanoi nuori matami:

"Nyt olemme määränneet hänen nimensä."

"Minun puolestani saat kernaasti antaa hänelle vaikka Bismarckin nimeksi," sanoi vanha Rasmussenin matami näreästi, ja he läksivät.

"Vihdoin sain tahtoni perille," sanoi nuori matami ja katsoi heidän jälkeensä. "Hän oli tosin suutuksissaan, mutta tyyntyi kuitenkin nähdessään ettei ollut apua mistään yrityksistä."

Mutta Rasmussenin hepo kiidätti pappilaan, joka oli puolitiessä Granholtista Grönlidiin.

Kun he joutuivat perille, sanoi vanha matami: "Hevosen sidomme kiinni tänne pihaan. Minä poikkean myöskin pappilaan, sillä minulla on myöskin vähän puhuttavaa rouvan kanssa."

"En millään ehdolla tohdi jättää nuorta, virkkua hevosta yksin tänne," sanoi Rasmussen. "Täytyy kutsua renkejä katsomaan sitä."

"Näethän että kaikki väki on alhaalla pellolla," sanoi hänen äitinsä.

"Mutta enkö minä voi toimittaa asiaasi, kun sinä pidät hevosta?"

"Miks ei, on vaan sanottava papille, että tahdon tyttörievun kastetuksi ensi sunnuntaina, ja annettava hänelle nämä 20 kruunua ja tämä paperi, jossa on lapsen nimi."

"Voinhan minä sen aivan hyvin toimittaa."

"Mitä sanotte nimestä?" kysäsi poika levottomasti.

"Minä sanon, että kun lapset saavat tahtonsa perille, eivät he itke." Lausuen tämän oraakelivastauksen laskeusi äiti alas rattailta ja meni pappilaan.

Kotvasen kuluttua palasi hän takaisin.

"Pappi lähetti terveisiä ja käski kiittämään rahasta ja sanomaan, että hän on valmis kastamaan vaikka kymmenen lasta sinulle, jos vaan tahdot. Olisi itsekin tullut ulos kiittämään sinua, mutta kun hän parast'aikaa tutkisteli saarnaansa sunnuntaiksi, arvelin ettei maksanut vaivata itseänsä."

"Ei, hänen ei tarvinnut laisinkaan," sanoi Rasmussen sydämmen pohjasta mielissään äidin sovinnollisesta mielialasta ja että asia nyt oli parhaassa sovussa perille saatettu.

Ristiäisiksi määrätty päivä saapui.

Vanha Rasmussenin matami, jonka tuli kantaa lapsi, ja neiti Falk, jonka piti olla kummi, olivat aikoja sitten matkustaneet pienokaisen kanssa.

Tekla neiti ei olisi saapa tietää lapsen nimeä ennenkuin kirkossa. "Se on oleva odottamatonta hänelle," sanoi nuori Rasmussenin matami.

Kirkkoaika oli jo ohitse, ja nuori matami istui kalpeana ja viehättävänä salissa, puettuna vaaleaan sitsihameesen ja kirjaompeluinen aamumyssy päässä, odottaen kummeja kirkosta tulevaksi.

Vihdoin kuului vaunut tulevan, ja heti sen jälkeen astui vanha Rasmussenin matami riemusta loistavana sisään ja laski pienoisen vastakastetun äidin syliin.

"Kas niin," sanoi hän voittoriemuisena, "suutele nyt pikku Olinaasi."

"Olina!" huudahti äiti kauhistuneena.

"Niin Olina, minä puhuin itse papin kanssa."

"Julma ihminen," nyyhkytti äiti, "en sadasta talarista olisi tahtonut häntä siksi kastetuksi!"

"No, nyt sinun kuitenkin täytyy tyytyä siihen," sanoi anoppi ja pani neljä sadankruunun seteliä huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin pöydälle. "Nämä on Olina saapa; vaan jos hänen nimekseen olisi tullut Aurelia, ei hän olisi saanut muuta kuin tavallisen kumminlahjan."

Nuori Rasmussenin matami säpsähti. Punainen vetolaastari, sadankruunun setelit, alkoi vaikuttaa lieventäväisesti hänen haavoitettuun äidinsydämmeensä. Mutta kuitenkin hän vaan yhä itki ja mietiskeli, eikö nyt olisi sovelias tilaisuus saada suonenvetokohtausta.

"Kuules nyt, Maria, ole järkevä ja tyynny," sanoi vanha matami. "Joko saat, näet, useampia lapsia tahi et saakaan useampia lapsia."

Kun tämä oli kiistämätön tosiasia, ei nuorella vaimolla ollut mitään sitä vastaan muistuttamista.

"Jos saat useampia lapsia, olen päättänyt, että Olinasta tulee minun oma tyttöni ja hän saa periä Granholtin ja kaikki mitä jälkeeni jätän. Ja vaikka hän jäisikin ainoaksi lapseksi ja Grönlidin perijäksi, lienevät kuitenkin Granholt ja kolikkoni hyvät lisänä."

Nuorella Rasmussenin matamilla ei ollut tätäkään vastaan mitään muistuttamista.

"Mutta niin paljon vaadin minä, että hänellä ensinnäkin on kristillinen ja siivo nimi, ja että hänet toiseksi on kasvatettava niin, että hän sopii siihen asemaan, johon hän joutuu, ja jos sinä rupeat panemaan liian paljon herrasoikkuja tytön päähän, kyllä minä ne hänestä otan pois. Nyt olen sanonut ajatukseni, ja sen mukaan saat käyttäytyä. Jollet noudata sitä, teen hänet perinnöttömäksi."

Nuori Rasmussenin matami ajatteli itsekseen, että joukottainkin äitejä varmaan ilolla antaisi tyttärilleen nimeksi Olinan, jos he vaan sen kautta saisivat hankkia heille 50,000 kruunun perinnön.

Hän ei näyttänyt siis olevansa minäänkään kepposesta ja päätti jättää suonenvetokohtauksen toiseen erään.

3.
Ludvig-serkku tulee Grönlidiin

Kahdeksantoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin patrona Rasmussenin esikoinen ja samalla ainoa lapsi muorinsa itsepäisyydestä sai tuon plebejisen nimen Olina, ja paljon on siitä ajasta muuttunut Grönlidissä.

Uudet huonekalut ovat käyneet vanhoiksi, ja samoin on Rasmussenin laita.

Hän lähenee tuntuvasti viisikymmenlukua ja päivä päivältä käy hän lihavammaksi.

Samoin on hänen vaimonsakin laita, pulleaa ja pyöreää Rasmussenin rouvaa – hän on nimittäin uudenmuotisen arvo-asetuksen mukaan kohonnut rouvaksi – on vaikea tuntea entiseksi hienotunteiseksi ja kalpeaksi matamiksi.

Pikku Olinasta oli tullut kukoistava neito.

Ainoa melkein muuttumaton on vanha Rasmussenin matami ja vanha piano.

Kumpaisellakin on edelleen sama kankea, kulmikas, vanhanaikuinen, mutta kuitenkin kunnioitusta herättävä ulkomuoto kuin ennenkin, eikä aika näy vaikuttaneen vähintäkään muutosta heissä, vaikka vanha Rasmussenin matami on jo noin 70-vuotias.

Olina eli Liina, kuten Rasmussenin rouva häntä aina nimittää, ei laisinkaan ole mikään kaunotar, vaan mitä yleiseen sanotaan "sangen suloinen tyttö."

Hänellä on ystävällinen sininen silmäpari ja hyvänsuopeat, kukoistavat kasvot, joita vaaleankeltainen tukka reunustaa, jaettuna keskeltä otsaa ja käherrelty somiksi korkkiruuvimaisiksi kihariksi ympäri koko pään.

Nämä kiharat olivat Rasmussenin rouvan lemmekkäiden käsien työtä.

Hän oli nimittäin aina uneksinut, että hänen pikku Liinastansa tulisi "kultakiharainen" keijukaisolento; mutta kun Olina oli jo kuuden vuoden vanha eikä hänen vaaleankeltainen tukkansa vielä osoittanut vähintäkään kiharittumisen taipumusta, päätti hellä äiti taitavien käsiensä kautta saada aikaan, sen minkä luonto niin julmasti oli kieltänyt hänen armaalta lapseltansa, ja Olinan täytyi sen vuoksi maata joka yö papiljotit tukassa.

Eräänä kauniina suvipäivänä seisoi Rasmussen tomutakki yllä ja piiska kädessä salin ovella.

"Joudu nyt pian valmiiksi, Liina, muutoin tulee höyrylaiva kaupunkiin aikaa ennen meitä," sanoi hän.

"En saa hattuani oikein soveltumaan," sanoi Olina, joka seisoi peilin edessä sovitellen hattua pallopyöreään päähänsä.

"Anna minun auttaa," sanoi hänen äitinsä ja nousi sohvalta. "Kas niin, nythän se sopii. Voi kuinka se pukee sinua hyvin! Ja jollei Ludvig-serkku ihastu sinuun heti sinut nähtyänsä, niin olisipa kumma. Kuules, Rasmussen," sanoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "kotimatkalla saatat kyllä ajaa Skovhöin ohitse."

"Onko sinulla sitte asiaa Donnerin rouvalle, mamma?"

"Eipä, mutta minusta olisi hauskaa, jos hän saisi nähdä, että meidän taloon tulee nuori herra, sillä sitten olen varma siitä, että hän ja joku tyttäristä lentää tänne huomispäivänä. Muutoin saattaisi olla sangen hauskaa näyttää kopealle Donnerin Amalialle Liinan uutta hattua ja beduinikappaa, niin saa hän jotakin josta suuttua."

"No niin, koska sitä tahdot, mamma, niin voinhan sen kernaasti tehdä."

"No, laittautukaa nyt vaan matkalle. Hyvästi, hyvästi," huusi hän vaunujen vyöriessä alas tielle päin. "Sido nenäliinasi hatun suojaksi, lapsikulta, ettei kukkanen tomuunnu."

Rasmussenin rouva käveli ajatuksissa ja järjesteli huoneessa.

"Onpa kuitenkin oikein hauskaa että Donnerin rouva tulee tänne huomenna," sanoi hän. "Tosin on hän hirmuisen vastenmielinen, mutta sitten voi kuitenkin Ludvig nähdä että me seurustelemme sivistyneitten eikä raakain talonpoikain kanssa." —

Skovhöissä, jossa jaloarvoinen kapteeni Donner asui rouvansa, kuuden tyttärensä ja kahden poikansa kanssa, vallitsi ehtoopäivällä sangen vilkas mielentila.

Amalia, Aurora, Konstance ja Klara neidet, kapteenin neljä täysikasvuista tytärtä, sekä kotiopettaja, jumaluusopin kandidaatti Klossing, Amalian sulhanen, seisoivat ruokasalin akkunoissa ja katselivat alas tiellepäin.

"Mamma, mamma!" huusi Klara neiti. "Tuolla tulee Rasmussen ja Olina ajaen kaupungista, ja heillä on vieras herra mukanansa."

Donnerin rouva syöksähti huoneesen.

"Vie Helga ja Fanny lastenkamariin, ettei vieraat saa heitä nähdä," käski hän nopeaneuvoisena kuin tavallisesti lastenpiikaa astuessaan sisään.

Kaksi pientä olentoa, ylt'yltään liassa, survastiin ulvovina lastenkamariin.

Heti sen jälkeen tuli Rasmussenin nelipyöräiset ajaen pihaan.

Etu-istuimella istui Rasmussen, ja takaistuimella olivat Olina ja eräs kaunis herra ylioppilaslakki päässä, pincenez nenällä ja plaidi hartioilla.

Kaikki kolme tervehtivät sisään, ja Donnerin rouva ja tyttäret nyökkivät päällään kuin kiinalaiset epäjumalankuvat.

"Näitkö mimmoisen kukkaisvasun Olina on saanut päähänsä?" kysyi Klara neiti.

"Hän ei tarvitsisi muita ruusuja kuin ne kaksi pionia, jotka hänellä on lihavilla kasvoillaan," sanoi Amalia.

"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.

Hän nauroi aina, kun Amalia neiti oli sukkela, ja kandidaatin mielestä oli hänen morsiamensa melkein aina sukkela, ja siksi nauroikin hän melkein aina.

"No, siinä olet todellakin oikeassa, Amalia kulta," nauroi rouva. "Hän on oikea talonpoikaisruusu."

"Ja niin olevinaan kuin tuo nuori herra näytti olevan," jatkoi neiti. "Hän luuli varmaankin olleensa jotakin, siksi että hän on saanut ylioppilaslakin ja viiksen alut."

"Hi-hi-hii," nauroi jumal. kand. Klossing.

"Äläpä, Amalia, en pidä laisinkaan siitä, että puhut pahaa ihmisistä, joita et edes tunnekkaan," sanoi rouva vakaasti.

Donnerin rouvalla oli ankarat perusaatteet. Hän ei voinut kärsiä pahaa puhuttavan ihmisistä – nimittäin jos he olivat miehiä.

Olihan hän kuuden naimattoman tyttären äiti.

"Hän oli niin suloinen," kuiskasi Aurora neiti.

"Aurora on pikiintynyt," huusivat sisaret kovaäänisesti, ikään kuin se olisi ollut jotakin aivan uutta, jota se ei suinkaan ollut, koska Aurora-neiti ylimalkaan piti kaikki nuoret miehet, jotka hän näki, suloisina.

Donnerin rouva oli vaipunut ajatuksiin.

"Huomenna lähden vierailemaan Grönlidiin," sanoi hän.

"Pääsenkö mukaan! – Pääsenkö!" huusivat molemmat nuorimmat tyttäret.

"Jos jonkun otan mukaani, otan Auroran; hän istuu alinomaan kotona," sanoi rouva. "Tahdon tutkiskella asemaa," ajatteli hän itsekseen; "jos hänellä on hyvät tulevaisuuden toiveet, kutsun hänet tänne. On tosiaankin jo aika saada Aurora naitetuksi, muutoin voisi se helposti käydä liian myöhäiseksi. Klaralla ja Kostancella ei vielä ole niin kiirettä; heillä on vielä muutamia vuosia aikaa."

Mutta Rasmussenin hepo juoksi vilppaasti eteenpäin, ja kohta ajoivat matkamiehet Grönlidin pihaan.

Rasmussenin rouva seisoi hymyillen porstuvan ovella heitä vastaan ottamassa.

"Hyvää päivää, hyvää päivää, terve tullut Grönlidiin! Onpa sinusta tullut suuri. Toivotan onnea, kun olet saanut ylioppilaslakin."

Rasmussenin rouva vei voittoriemulla sisarensa pojan saliin ja käski hänet sohvaan istumaan.

"Nyt sinun täytyy saada kuppi kahvia vahvikkeeksi. Lienet varmaankin väsyksissä matkasta ja pitkästä tiestä kaupungista tänne."

"En laisinkaan, vakuutan teille, etten laisinkaan ole väsyksissä.

Matkustus on perinvastoin virkistänyt minua. Maailma on niin ihanaa."

"Luulenpa todellakin että teitittelet minua. Täytyneehän meidän, jotka olemme niin läheistä sukua, kaikkien sinutella toisiamme. Ah niin, onpa niitä aikoja siitä kun näimme toisiamme. Kun viimeksi olit Grönlidissä, et ollut muuta kuin kuuden vuoden ikäinen, ja nyt olet yli kahdenkymmenen."

"Olemmehan melkein koko ajan asuneet Trondhjemissa," vastasi Ludvig. "Me muutimme Kristianiaan vasta kaksi vuotta sitten, kun isäni kuoli ja minun täytyi sinne ylioppilastutkintoa varten."

"Kuinka sentään aika kuluu," jatkoi Rasmussenin rouva. "Muistan niin hyvin, kun vanhempasi menivät kihloihin: se tapahtui ummelleen kahta vuotta ennen kuin minä tulin Rasmussenin tuntemaan."

"Niin, pappa oli silloin saanut paikan erääsen kouluun Trondhjemissä."

"Aivan oikein. He tulivat silloin vieraisille amtmanni Falkille, jonka perheessä siihen aikaan olin seuranaisena, ja niin pyysi amtmannin rouva heidän jäämään päivällisille. Muistan sen, ikäänkuin se olisi ollut eilen," pitkitti Rasmussenin rouva suloisella surumielisyydellä. "Meillä oli saagosoppaa ja uudestaan lämmitettyä vasikanpaistia. Pöydässä istuissamme sanoi amtmanni: Juokaamme nyt kihlattujen malja. Mene kellarista hakemaan pullo viiniä, Maria. Niin – sillä he eivät milloinkaan sanoneet minua neiti Pederseniksi," selitti rouva.

"Ei, ei milloinkaan," vakuutti Rasmussen naivisti. "Joko he sanoivat vaan Maria, tahi myöskin sanoivat he neitsyt."

Ylioppilas puri huuliinsa ja Rasmussenin rouva ei ollut kuulevinaankaan tätä viimeistä huomautusta.

"Kuinka äitisi tulee toimeen?" kysyi hän Ludvigilta.

"Kiitos, sangen hyvin," vakuutti tämä, vaikka hän kuitenkin mielessänsä mietiskeli, lieneekö oikeastaan sellainen toimeentulo hyväksi sanottava, kuin päivällisruoka haetaan kahdeksalla killingillä höyrykyökistä ja syödään vesivelliä joka ilta.

Heti sen jälkeen noustiin pöydästä, ja ylioppilas meni ylös huoneesensa purkamaan kapineitansa toisten ryhtyessä talousaskareihinsa.