Czytaj książkę: «Robinson Crusoe», strona 9

Viidestoista luku

Perjantai tottuu uusiin tapoihin. – Ensimmäiset kristinopin alkeet. – Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. – Koti-ikävä.

Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai? Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä, olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.

Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa. Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut. Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni, lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin. Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan, etten vain surmaisi häntä.

Tartuin häntä ystävällisesti käteen, näytin sitä paikkaa, mihin kili oli jäänyt, ja käskin hänen noutaa sen. Hän totteli, ja siinäkö oli ihmettelemistä, missä kohden kilissä oli kuolettava haava. Sillä välin minä hänen huomaamattaan latasin pyssyni uudestaan.

Jonkin ajan kuluttua näin suurehkon haukkaa muistuttavan linnun istuvan korkean puun latvassa. Kutsuin luokseni Perjantain, osoitin hänelle linnun, viittasin sitten pyssyyni ja maahan osoittaakseni, että nyt tuo lintu putoaa puusta. Käskin hänen sitten pitää lintua silmällä, tähtäsin ja laukaisin. Perjantai näki linnun samassa silmänräpäyksessä putoavan puusta. Hän oli yhtä kauhistunut kuin edelliselläkin kerralla, paljon enemmänkin, kun hän ei ollut nähnyt minun panevan pyssyyni mitään. Hän ajatteli varmaankin, että mahtoi tuossa kapineessa olla merkillinen kuoleman ja hävityksen taika, koska se tappoi ihmisiä ja eläimiä läheltä ja kaukaa. Ellei hän pian olisi päässyt asiasta perille, hän olisi varmaankin ruvennut jumalinaan kumartamaan niin pyssyä kuin minuakin. Pyssyyn hän ei uskaltanut kajota vielä pariin päivään, vaan puheli sille myötäänsä jotakin omalla kielellään. Myöhemmin vasta sain tietää hänen pyytäneen pyssyltä, ettei se tappaisi häntä. Vasta muutaman päivän kuluttua hän oppi tuntemaan aseen salaisuuden.

Karitsan kannoimme kotiin. Nyljettyäni sen paistoin siitä muutamia paloja ja keitin lientä toisista. Perjantaista tuntui tämä ruoka olevan sangen maukasta, mutta kovin häntä kummastutti se, että minä käytin suolaa ruoassa. Hän pisti muutaman suolarakeen suuhunsa, mutta silloinkos mies parka alkoi irvistellä ja syljeskellä. Vedellä hänen oli huuhdeltava suunsa, ennen kuin sai pois katkeran maun. Minä puolestani näytin hänelle, että jos pistän suolattoman palan suuhuni, niin se panee minut paikalla irvistämään ja syljeksimään. Vasta pitkien aikojen kuluttua hän tottui käyttämään suolaa, mutta silloinkin hyvin niukalti.

Seuraavana päivänä annoin Perjantain maistaa vartaassa paistettua vuohenlihaa, ja se oli hänestä niin hyvää, että hän rupesi taas vilkkaasti puhumaan. Ymmärsin vihdoin hänen koettavan tehdä minulle selväksi, ettei hän enää ikinä aio syödä ihmisenlihaa. Ja siitä olin iloinen.

Seuraavana päivänä panin hänet survomaan jyviä ja seulomaan jauhoja. Hän tottuikin tuohon työhön sangen pian, varsinkin kun huomasi, kuinka niistä sitten paistetaan leipää. Jonkin ajan kuluttua hän osasi suorittaa nämä työt omin päinsä yhtä hyvin kuin minäkin.

Koska minulla nyt oli talossani yksi suu enemmän kuin ennen, täytyi ruveta laajentamaan viljankin viljelystä. Siksi määräsin pelloksi suurenpuoleisen alan ja rupesin sitä aitaamaan niin kuin entisiäkin. Perjantai auttoi minua uskollisesti tässä työssä ja kuultuaan tarkoituksena olevan täten hankkia enemmän leipävaroja, koska on enemmän syöjiäkin, hän sanoi käsittävänsä, että minä juuri hänen tähtensä saan entistä enemmän työtä, ja lupasi ponnistella puolestaan voimiensa mukaan, jos vain hänelle neuvotaan, mitä milloinkin piti tehdä.

Tämä vuosi oli miellyttävin kaikista, mitkä saaressa olin viettänyt. Perjantai osasi jo vähän puhua kieltäni, tunsi nimeltä melkein kaikki esineet, mitä näkyvissä oli, osasi mennä minne milloinkin käskettiin. Ja paljon kertomista hänellä oli kaikesta. Nyt omallakin puheellani oli käytännöllistä merkitystä, jota sillä ei ollut ollut moneen pitkään vuoteen. Paitsi sitä hauskuutta, mikä minulla oli juttelemisesta Perjantain kanssa, hän miellytti minua muutenkin ihmisenä: päivä päivältä huomasin yhä paremmin, kuinka vilpitön ja uskollinen hän oli, ja siksi hän kävi minulle päivä päivältä rakkaammaksi. Toisaalta taas luulen hänenkin kiintyneen minuun uskollisella rakkaudella.

Koetin kerran ottaa selville, vieläkö hänellä oli ikävä omaa maataan. Hän osasi siihen aikaan välttävästi englantia. Kysäisin häneltä, oliko hänen kansansa joskus voittanut sodassa. Ja näin muodostui seuraava keskustelu:

Perjantai. Niin, niin! Minun kansa on hyvempi tappelemaan.

Master. Vai on sinun kansasi taitavampi taistelemaan! Mitenkä sinä sitten vangiksi jouduit, Perjantai?

Perjantai. Minun kansa hakkaa kaikki maha (maahan).

Master. Mutta jos sinun kansasi lyö vihollisen maahan, mitenkäs sinä sitten jouduit kiinni?

Perjantai. Paha väki oli enempi kuin Perjantain väki. Ja ne ottaa yks, kaks, kolme ja Perjantai, mut minun kansa voittaa se paha väki toinen paikka, missä minä ei; siellä minun kansa ottaa yks, kaks, ja monta tuhat.

Master. Mutta miksi eivät teidän miehet pelastaneet teitä vihollisen käsistä?

Perjantai. Paha väki juoksee ja ottaa mukaan yks, kaks, kolme ja Perjantai ja pistää kanootti, mut minun kansa ei kanootti silloin.

Master. No niin Perjantai, mutta mitä sinun kansasi teki niin monella vangilla? Syövätkö ne vankinsa niinkuin nämä toisetkin?

Perjantai. Jaa-a. Minun kansa syö ja; syö kaikki loppu.

Master. Minnekäs ne heidät vievät?

Perjantai. Toinen paikka, minne vaan mieli tekee.

Master. Käyvätkö he täälläkin?

Perjantai. Kyllä, kyllä! Tämä paikka ja toinen paikka ja.

Master. Oletkos sinäkin käynyt täällä heidän kanssaan?

Perjantai. Kyllä, tuolla noin.

Täten sain tietää, että Perjantai oli aikaisemmin ollut niitten villien mukana, joilla oli ollut tapana käydä saaren kaukaisimmassa päässä. Ja käydessäni kerran hänen kanssaan sillä rannalla hän tunsi paikan hyvin ja tiesi kertoa heidän silloin pitäneen siellä julmia juhla-aterioitaan.

Olen kertonut tämän keskustelun siitä syystä, että se antoi aihetta seuraavaan.

Kysyin häneltä, kuinka pitkä matka lienee täältä heidän rantaansa ja eikö paljon kanootteja huku merellä. Hän vastasi, ettei siitä ole mitään pelkoa: kanootteja ei ole siellä milloinkaan hukkunut, sillä ulompana merellä käy aina sama virta ja sama tuuli, aamulla yhteen suuntaan, illalla toiseen. Ensin luulin sitä vain nousu- ja pakoveden liikkeiksi, mutta myöhemmin huomasin virtojen johtuvan mahtavasta Orinoco-joesta. Minulle selvisi, ettei saareni ollut kovinkaan kaukana sen suusta, ja lännestä tai luoteesta tänne siintävä maa oli suuri Trinidadin saari, joka on vastapäätä Orinocon suuta. Tiedustelin sitten Perjantailta tarkoin, millainen maa se on, millaisia sen asukkaat, minkälainen ranta ja minkämuotoisia meren virrat ja tuulet. Kysyttyäni minkänimisiä kansoja siellä asuu, hän ei osannut mainita muuta kuin karibit. Kartoissamme on näiden asuttamaksi alueeksi merkitty Etelä-Amerikan rannikko Orinocon suulta Guyanaan ja St. Marthaan saakka.

Hän kertoi myös, että kaukana kuun toisella puolen – se tarkoittaa läntistä ilmansuuntaa, minne kuu laskee – asuu valkoisia, partasuita miehiä, samanlaisia kuin minäkin, ja että he ovat surmanneet paljon ihmisiä. Ymmärsin näiden olevan espanjalaisia, joitten julmuus oli tunnettu koko maanosassa. Siitä kulki siellä kauheita kertomuksia polvesta polveen, suvusta sukuun.

Kyselin taas, millä keinoin hän luulisi minun pääsevän saaresta noiden valkoisten miesten luokse.

– Kyllä, kyllä! hän vastasi – Se pääsee sinne kaks kanootti. En pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla kahdella kanootilla, kunnes viimein monen kyselyn perästä sain selville hänen tarkoittavan kahden tavallisen kanootin suuruista venettä. Keskusteluni Perjantain kanssa oli minulle sangen mieluisa, sillä se herätti minussa jälleen toiveita. Ennemmin tai myöhemmin, ajattelin itsekseni, ilmaantunee minulle tilaisuus päästä pois saaresta.

Perjantain yhä enemmän kehityttyä ja opittua ymmärtämään ja puhumaan kieltäni aloin opettaa hänelle uskonopin alkeita. Kerran kysäisin häneltä, tietääkö hän, kuka hänet on luonut. Poika parka ei näyttänyt lainkaan tajuavan minua, luuli minun kysyneen, mikä mies hänen isänsä oli. Koetin kysyä toisella tavalla: kuka on luonut meren ja maan, jossa asumme, vuoret ja metsät? Hän vastasi, että sen on tehnyt Benamukke, joka asuu "tuolla toisella puolella". Hän ei osannut sen enempää kertoa hänestä; tiesi vain, että hän on paljon vanhempi kuin meri ja maa, kuu ja tähdet.

– No niin, jatkoin minä, – koska nyt tuo vanha olento on kaikki tehnyt, miksi eivät kaikki sitten palvele ja kumarra häntä?

– Kyllä! hän vastasi vakavasti luoden minuun vilpittömän katseen. —

Kaikkihan sanoo hänelle: Oo!

– Kun teillä ihminen kuolee, niin minne hän joutuu vai joutuuko minnekään?

– Kyllä! Ne tulee kaikki Benamukke luo.

– Entäs ne, jotka on syöty?

– Ne ja!

Siitä lähtien aloin opettaa hänelle elävän Jumalan tuntemista. Selitin hänelle, että kaiken maailman Luoja asuu taivaassa, että hän edelleenkin hallitsee maailmaa voimallansa. Hän on kaikkivaltias: kaiken hän voi meidän edestämme tehdä, kaiken meille antaa, mutta kaiken hän voi meiltä ottaa poiskin. Hän kuunteli minua tarkkaan iloiten suuresti, kun kerroin hänelle Vapahtajasta, joka on tullut meitä pelastamaan. Edelleen selitin hänelle, että saamme rukoilla Jumalaa ja että Jumala kuulee meitä, vaikka asuukin taivaassa.

Kerran hän sanoi minulle, että jos meidän Jumalamme saattaa kuulla meitä auringon toiselle puolelle asti, niin kyllä hän varmasti on suurempi Benamukkea, joka ei asu kuin vähän matkan päässä heistä, korkeitten vuorten takana, eikä sittenkään kuule heitä, ellei nousta vuorille häntä puhuttelemaan.

– Oletko sinäkin käynyt siellä puhumassa hänen kanssaan?

– Ei! vastasi hän. – Ei sinne koskaan pääse nuori mies, vanha vaan, ne uvukake.

Sen verran sain selville, että heilläkin on omat erityiset pappinsa, jotka käyvät vuorilla, sanovat Benamukelle: "Oo!" (sellainen on heillä rukous) ja sieltä tulevat alas ilmoittamaan kansalle, mitä Benamukke on sanonut.

Onnellisia olivat nämä keskustelut Perjantain kanssa. Meillä ei ollut muuta oppikirjaa kuin Raamattu, mutta kun se on niin verrattoman yksinkertainen ja selvä, että lapsikin ymmärtää, niin tästä opetuksesta oli seurauksena, ettei ainoastaan tämä pakana päässyt iankaikkisen totuuden tuntoon, vaan minä itsekin imin siitä yhä enemmän voimaa. Kuinka kiitollinen olinkaan Jumalalle, joka oli lähettänyt tämän pakanan minulle opastettavakseni ja opastajakseni samalla! Kolmen vuoden kuluttua oli Perjantaista tullut harras kristitty, parempikin kristitty kuin minä olin.

Mutta palaanpa taas kertomukseeni.

Opetuksen ja tarpeellisten töitten lomassa kerroin Perjantaille vähitellen elämäntarinani, ainakin siitä saakka kun olin tähän saareen tullut. Annoin hänelle tarpeenmukaiset selitykset ampuma-aseista, ruudista ja luodeista ja opetin häntä ampumaan. Annoin hänelle puukon, josta hän oli hyvin mielissään, ja laitoin hänelle vyön ja siihen solmun, jossa hän sai kantaa kirvestä. Se oli samalla sekä aseena että työkaluna. Kerroin hänelle Euroopasta, varsinkin Englannista, siitä miten siellä eletään ja palvellaan Jumalaa, miten ihmiset siellä seurustelevat ja sieltä käsin purjehtivat laivoilla kaikkiin maailman ääriin. Näytin hänelle paikan, missä laivani oli joutunut haaksirikkoon, ja vein hänet katsomaan venettä, jonka aallot olivat heittäneet rannalle ja joka nyt oli jo kokonaan rappeutunut. Veneen nähtyään Perjantai kävi vakavan näköiseksi eikä vähään aikaan virkkanut mitään. Kun kysyin, mitä hän mietiskeli, hän vastasi:

– Se vene on tule meidän ranta.

Lähemmin tiedusteltuani sain kuulla samanlaisen veneen kerran ajautuneen rantaan siinä maassa, missä hän asui. Otaksuin jonkin eurooppalaisen laivan joutuneen siellä haaksirikkoon ja veneen ajautuneen rantaan, mutta olin niin tyhmä, etten tullut lainkaan kysyneeksi, oliko kenties ihmisiäkin ajautunut veneessä rannalle ja mistä päin he olivat. Koetin vain saada selville, minkä muotoinen vene oli.

Perjantai antoi siitä sangen tarkan kuvauksen ja lisäsi sitten innokkaasti:

– Ja me pelastaa valkea mies hukkumasta.

Nyt vasta johtui mieleeni kysäistä, oliko veneessä ollut valkoisia miehiä.

– Kyllä, vakuutti hän, – vene täys valkea mies.

– Kuinka monta heitä oli?

Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.

– Minne he ovat joutuneet?

– He elää ja asuu minun kansan luo.

Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan. Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.

– Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?

– Ei! He tule veli valkean miehen kans.

Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton keskenään.

– Niin, lisäsi Perjantai, – ne ei syö kuin ne kun tappelee ja voittaa.

Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.

Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa, mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua luokseen.

– Mitä nyt? kysäisin minä.

– Voi ilo! huudahteli hän. – Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa, tuolla minun kansa!

Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?

Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani tuolle kiitolliselle ystävälle.

Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea, ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.

– Perjantai! sanoin. – Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi, oman kansasi luokse?

– Kyllä! vastasi hän. – Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos

Perjantai pääsee sinne.

– Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.

Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi:

– Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää mies.

– Mutta tappaisivathan ne sinut!

– Ei! sanoi hän vakavasti. – Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.

Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos nimittäin minä tulisin mukaan.

– Minäkö? huudahdin minä. – Söisiväthän ne minut!

– Ei, ei! vakuutteli hän. – Perjantai tekee, ne ei syö master,

Perjantai tekee, ne rakastaa master.

Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän rannoilleen.

Kuudestoista luku

Lähdön hankkeita. – Uusi vene. – Taas villejä rannalla. Espanjalainen. – Perjantain isä.

Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.

Niinpä vein Perjantain kerran katsomaan viimeksi tekemääni venettä ja työnsimme sen vesille.

– Mitä sanot, Perjantai? Lähdetäänkö tällä kotiseudullesi? Epäilevästi hän pudisti päätään: hän piti sitä nähtävästi liian pienenä moiselle matkalle. Ilmoitin hänelle, että oli minulla suurempiakin, ja vein seuraavana päivänä hänet katsomaan ensimmäistä venettäni, jota en ollut jaksanut saada rantaan. Se olisi Perjantain mielestä kokoonsa nähden ollut kyllä riittävä, mutta pahaksi onneksi se oli ollut kaikkea hoitoa vailla kolmekolmatta vuotta ja oli nyt niin lahonnut ja ränsistynyt, ettei siitä enää ollut vesille vietäväksi.

Kun mielessäni yhä vain paloi matka täältä pois, sanoin Perjantaille rakentavani uuden, yhtä suuren veneen, jolla hän pääsisi omaan maahansa takaisin. Hän ei puhunut mitään, näytti vain kovin murheelliselta. Kysyttyäni, mikä hänelle nyt tuli, hän vastasi:

– Miks master suuttuu Perjantai? Mitä Perjantai tekee? Vakuutin etten ensinkään ollut häneen suuttunut.

– Eikö suuttuu? hän kysyi. – Eikö suuttuu? Mut miks lähettää

Perjantai pois oma maa?

– Mutta sanoithan kernaasti lähteväsi sinne.

– Kyllä, kyllä kernas, mut me kaks: ei Perjantai sinne yks, ei master sinne yks.

– Mitäpä minä siellä?

Hän kääntyi vilkkaasti minuun päin huudahtaen:

– Master tekee moni hyvä, opettaa villi mies: olla hyvä, olla lempeä, master opettaa villi tuntemaan Jumalaa, rukoilemaan Jumalaa, elämään uusi elämä.

– Voi Perjantai parka! Et sinä tiedä, mitä puhut! Tietoa ja taitoa vailla minä itsekin olen.

– Ei, ei! Master opettaa Perjantai olla hyvä ja opettaa villi mies olla hyvä.

– Ei niin, Perjantai! Parasta on, että lähdet yksin ja jätät minut tänne.

Hän tuli jälleen murheelliseksi, sieppasi sitten äkkiä kirveen vyöltäni ja ojensi sen minulle.

– Mitäs minä tällä? kysäisin.

– Master tappaa Perjantai.

– Miksi minä sinut tappaisin?

– Miks lähettää Perjantai pois? Master tappaa Perjantai, mut ei lähettää Perjantai pois.

Poika puhui niin vakavasti, että hänelle kiertyivät vedet silmiin. Huomasin kuinka sydämellisesti hän oli minuun kiintynyt ja sanoin hänelle nyt, niin kuin monesti myöhemminkin, etten milloinkaan aikonut lähettää häntä pois, jos hän vain tahtoi pysyä luonani.

Samalla selvisi minulle, että Perjantain koti-ikävä perustui siihen hartaaseen haluun, että minäkin tulisin hänen maahansa opettamaan ja neuvomaan hänen kansaansa. Sellaiseen työhön minä puolestani tiesin olevani aivan kykenemätön enkä siihen tuntenut kutsumustakaan. Mutta sittenkin sinne veti minua toivo päästä yhteyteen siellä asuvien eurooppalaisten kanssa.

Ja niinpä ryhdyimmekin Perjantain kanssa rakentamaan uutta venettä yhdestä puunrungosta niin kuin entisiäkin. Sopivista aineksista saarella ei suinkaan ollut puutetta. Kokonaisen laivastonkin olisi saattanut siellä rakentaa. Kuukauden päivät raadoimme ahkerasti aamusta iltaan, kunnes veneen runko oli valmis, mutta kului vielä kaksi viikkoa, ennen kuin saimme sen rantaan, sillä meidän oli työnnettävä se veteen telojen päällä. Matka edistyi vain tuuma tuumalta.

Runko meillä nyt kyllä oli, mutta kului vielä kaksi kuukautta, ennen kuin saimme mastot, purjeet ja peräsimen valmiiksi ja paikoilleen. Silloin muistutti veneeni suuresti purtta, jolla olin Salésta purjehtinut pois.

Perjantai, joka kyllä oli taitava soutaja ja meloja, mutta ei ollut milloinkaan nähnyt purjeita, katseli hämmästyneenä, miten vene minun ohjaamanani soutamatta eteni vedenpinnalla käännähdellen ja puikkelehtien milloin puoleen, milloin toiseen. Mutta pian hänkin tottui purjeveneeseen, ja ennen pitkää hänestä tuli varsin taitava merimies. Kompassia vain hänen oli vaikea käsittää.

Nyt alkoi seitsemäskolmatta vuosi täällä oloni ajasta, josta kolme viimeistä vuotta olin viettänyt yhdessä Perjantain kanssa. Kiitollisena Jumalan armollisesta huolenpidosta aloitin tämänkin uuden vuoden hänen apuunsa turvaten. Sadeaika alkoi taas kuten tavallista, me panimme uuden purtemme suojaan joen poukamaan ja rakensimme vedenpitävän katoksen sen ylle. Seuraavan marras- tai joulukuun aikana meidän oli määrä lähteä yrittämään ulapalle.

Pouta-ajan tultua ryhdyin valmistautumaan matkalle. Ensiksi varustin eväät. Kerran aamulla näissä puuhissa ollessani lähetin Perjantain merenrannalle katsomaan, olisiko siellä kilpikonnia, joita tavallisesti saimme viikossa yhden. Hetken kuluttua näin hänen juoksevan hirmuista vauhtia takaisin, hyppäävän vallin yli ja rientävän luokseni. En ennättänyt kysyä syytäkään tähän kiireeseen, kun hän jo huudahti:

– Master, master! Voi suru! Voi hirmu!

– Mitä nyt, Perjantai?

– Tuolla, tuolla yks, kaks, kolme kanootti, yks, kaks, kolme.

Luulin hänen tarkoittavan kuutta, mutta lähemmin kyseltyäni sain tietää hänen nähneen vain kolme.

– Niitäkö sinä noin säikähdit?

Koetin rauhoittaa häntä minkä taisin, mutta mies parka oli aivan suunniltaan. Hän ei kyennyt muuta ajattelemaan kuin että viholliset olivat tulleet häntä hakemaan. Nyt he saisivat kiinni, tappaisivat ja söisivät hänet. Koetin rauhoittaa häntä kaikin tavoin. Selitin hänelle, että olinhan minä yhtä suuressa vaarassa kuin hänkin: jos he hänet surmaisivat, niin eivät he minuakaan henkiin jättäisi.

– Mutta, lisäsin minä, – meidän täytyy taistella heidän kanssaan.

Osaatko taistella, Perjantai?

– Kyllä minä ampua, vastasi hän, – mutta ne on niin hirmun moni.

– Vähät siitä! minä vakuutin. – Me ammumme heidät, ja kuka henkiin jää, se pakenee pyssyn pauketta.

Kysyin sitten, puolustaisiko hän minua, jos minä puolustaisin häntä, ja lupaisiko hän pysyä rinnallani ja tehdä kaiken, mitä vain käsken. Hän vastasi:

– Jos master vaikka käskee Perjantai kuolla, niin Perjantai kuolla.

Annoin hänelle kulauksen rommia ja käskin tuoda molemmat lintupyssyt, jotka latasin karkeilla hauleilla. Panin panokseen neljä muskettia pistäen kuhunkin kaksi metallipalasta ja viisi pientä luotia. Samoin latasin molemmat pistoolit, sidoin sitten miekan vyölleni ja käskin Perjantaita ottamaan kirveensä. Näin varustettuna lähdin kiikari mukanani vuoren huipulle.

Rannalla näkyi olevan yksikolmatta villiä ja heillä oli kolme vankia mukanaan. Hiekalle oli vedetty kolme kanoottia. He eivät olleet nousseet maihin samaan paikkaan, josta Perjantai aikoinaan oli karannut, vaan lähemmäksi joen suuta, missä metsä ulottui melkein rantaan saakka. Heillä oli nähtävästi aikomus taas käydä syömään kaameita verisiä aterioitansa, ja tämä saattoi minut niin vimmoihini, että alas tultuani ilmoitin Perjantaille aikovani ampua tai lyödä heidät kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Kysyin häneltä, lupaisiko hän auttaa minua. Hän oli nyt toipunut ensimmäisestä säikähdyksestään ja vakuutti olevansa valmis vaikka kuolemaan, jos niin käskisin.

Yhä vieläkin vimmoissani jaoin aseet meidän kahden kesken. Käskin Perjantain pitämään pistoolin vyöllään ja ottamaan kolme pyssyä olalleen. Itse otin myös pistoolin ja kolme pyssyä. Pistin taskuuni pienen pullon rommia sekä vähän leipää ja annoin Perjantain huostaan ruuti- ja luotipussin käskien hänen kulkemaan jäljessäni aivan ääneti ja laukaisemaan vasta silloin, kun minä määrään. Teimme sitten lähes mailin pituisen kierroksen joen yli, niin että pääsimme metsän suojassa villien huomaamatta heidän lähelleen.

Matkalla aloin vähitellen lieventää äskeistä ankaraa päätöstäni. Siihen ei ollut syynä se, että olisin pelännyt villien monilukuisuutta – minähän olisin yksinänikin ollut voimakkaampi kuin nuo alastomat aseettomat raukat – vaan se, että tulin jälleen ajatelleeksi: mitä syytä, mikä oikeus minulla on tahrata käsiäni ihmisverellä? Perjantain vihollisia he kyllä olivat, Perjantailla oli lainmukainen oikeus hyökätä heidän kimppuunsa, mutta mitä pahaa he minulle olivat tehneet? Oliko minulla oikeus, sanoin itsekseni, käydä heitä rankaisemaan heidän kansallisten syntiensä tähden? Ja niin päätin mennä vain läheltä katsomaan, mitä he tekivät, ja ryhtyä toimenpiteisiin vasta siinä tapauksessa, että saisin jonkin erityisen merkin.

Hiljaa ja varovasti kuljin eteenpäin Perjantai kintereilläni, kunnes pääsimme niin lähelle villejä, että meidät erotti heistä vain pieni metsänniemeke. Viittasin Perjantain luokseni, käskin hänen hiipiä erään suuren puun taakse aivan metsän reunaan ja tuoda minulle tietoja näkemästään. Pian hän tulikin takaisin kertoen villien istuvan nuotion ympärillä. Yksi vangeista oli tapettu ja häntä he parhaillaan söivät. Toinen oli rannassa sidottuna odottamassa vuoroaan. Tämä sai jo vereni kuohumaan, mutta ylimmilleen vimmani yltyi kuultuani Perjantailta, ettei tuo vanki ollutkaan hänen kansalaisiaan, vaan niitä valkoisia, partasuisia miehiä, joita hänen maassaan asui. Kauhistuneena menin omin silmin tutkimaan asiaa ja näin todellakin kiikarillani valkoisen miehen makaavan rannassa, eurooppalainen puku yllään, sidottuna käsistä ja jaloista.

Noin puolisataa yardia lähempänä heitä kasvoi tiheän ryteikön laidassa toinen puu. Sen taakse hiivin nyt ja pääsin noin kahdeksankymmenen yardin päähän villeistä. Perjantai oli uskollisesti seurannut minua askel askelelta.

Yksitoista julmuria istui maassa yhdessä, ja oli juuri lähettänyt kaksi teurastajaa maassa makaavan kristityn kimppuun. Nämä olivat parhaillaan päästämässä hänen jalkojaan siteistä irti. Nyt emme voineet viivytellä enää silmänräpäystäkään. Käännyin Perjantain puoleen sanoen:

– Tee nyt samoin kuin näet minun tekevän ja tottele jokaista käskyäni!

Laskin maahan yhden musketin ja molemmat lintupyssyt. Perjantai noudatti esimerkkiäni. Yhden musketin ojensin villejä kohti ja rupesin tähtäämään käskien Perjantain tehdä samoin.

– Oletko valmis nyt?

– Kyllä.

– Ammu sitten! Samassa laukaisin minäkin.

Perjantai oli tähdännyt paremmin kuin minä, sillä hänen puolellaan kaatui kuolleena maahan kaksi ja haavoittui kolme; minun puolellani kuoli yksi ja haavoittui kaksi. Kauhea hämmästys valtasi haavoitetut. Muutkin kavahtivat pystyyn, mutta eivät tienneet, minne paeta, minne katsoa, sillä eiväthän he tienneet, mistäpäin tämä tuho ja turmio oli tullut.

Laskin musketin maahan ja sieppasin toisen lintupyssyn. Perjantai teki samoin. Minä ojensin ja viritin hanan; hän samoin.

– Oletko valmis, Perjantai?

– Kyllä.

– Laukaise sitten Jumalan nimeen! käskin minä ampuen samassa itsekin.

Lintupyssyt olivat ladatut pelkillä raehauleilla, ja siksi ei tällä kertaa kaatunut kuin kaksi miestä. Sitä useampi haavoittui, ja nämä alkoivat nyt huutaen ja parkuen juosta verissään sinne tänne kuin mielipuolet. Pian heistäkin kolme vaipui maahan, vaikka ei aivan hengettömänä.

– Nyt, Perjantai! komensin minä laskien käyttämäni pyssyn maahan ja tarttuen muskettiin. – Seuraa nyt minua!

Samassa hyökkäsin piilostani esiin, Perjantai jäljessäni. Heti kun villit olivat nähneet meidät, aloin huutaa minkä jaksoin, käskin Perjantain tehdä samoin ja riensin suoraa päätä vanki paran luokse. Teurastajat, jotka olivat säikähtäneet ensimmäisiä laukauksia, jättivät hänet rauhaan ja pakenivat hurjaa vauhtia merenrannalle päin. Siellä he ja kolme muuta villiä hyppäsivät kanoottiin. Minä käännyin Perjantain puoleen ja käskin häntä juoksemaan heidän jäljessään ja ampumaan. Hän ymmärsi heti, juoksi kolme-, neljäkymmentä yardia lähemmäksi ja laukaisi muskettinsa kanoottia kohti.

Luulin hänen jo ampuneen kuoliaaksi siellä joka miehen, sillä kaikki viisi kaatuivat yhtaikaa veneen pohjaan. Mutta kaksi heistä nousi heti reippaina ylös. Kaksi oli kuollut, kolmas haavoittunut.

Sillä välin sieppasin puukkoni, katkoin vanki poloisen siteet, nostin hänet pystyyn ja kysyin portugalin kielellä, kuka hän oli. Hän vastasi latinaksi: "Christianus" (kristitty), mutta oli niin heikko, että tuskin jaksoi seisoa ja puhua. Otin rommipullon taskustani, annoin hänen ryypätä siitä ja ojensin hänelle sitten palasen leipää, jonka hän söi hyvin halukkaasti. Tiedusteltuani, mitä kansallisuutta hän oli, hän vastasi: "Espanol" (espanjalainen) osoittaen samalla kaikenlaisin merkein, kuinka syvästi kiitollinen hän oli henkensä pelastumisesta.

– Seignior! sanoin minä huonolla espanjallani, – puhutaan siitä myöhemmin, nyt meidän täytyy taistella. Jos teillä on vähänkin vielä voimia, niin ottakaa tämä pistooli ja miekka.

Kiitollisena hän otti ne vastaan, ja tuskin olivat aseet hänen käsissään, niin hän tunsi jo voimiensa elpyneen ja ryntäsi hurjalla vimmalla murhaajiensa kimppuun. Kaksi villiä hän löi maahan heti. Villi parat olivat todellakin niin kauhuissaan pyssyjen laukauksista, jollaisia he eivät vielä ikinä olleet kuulleet, että heitä jo pelkästä säikähdyksestäkin kaatui maahan. Niin kävi veneeseenkin paenneitten: kaikki viisi kaatuivat, vaikka kolmeen vain oli sattunut.

Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita, milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä, mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan, ennenkuin minä ennätin avuksi.