Czytaj książkę: «Liput liehumassa», strona 20

Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.

Tora hypähti ylös, kirkaisi, – heittäytyi sitten pitkäkseen eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.

Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui. Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan viereen.

Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.

Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.

3
Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin

Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin. Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.

Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena. Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia, mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan kirjanpitoa.

Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"

"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan." Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti hän. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se näytti peräti tähdelliseltä.

Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin. Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia, hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, – hän oli varmasti voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin, ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se tuntui ehdottomasti hyvältä.

"Missä äiti on?"

"En tiedä."

"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.

Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"

"Sävyn otankaan – ?"

Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.

"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.

Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin. Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala, tuon luulin olevan parhaita tekojani, – ja sitten kuulen, että se on kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.

Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva Rendalen – !" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle, ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; hänen oli siitä vastattava!

Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä – ! Rendalenin olemus sinä aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.

Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina nopeasti ja hälveni heti.

Viime aikoina sitä vastoin…

Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät erehtyneet.

Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että ellei häntä olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena. Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.

Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan, Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy, mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä. Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, – ja muutamilla vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan! Eikä sitä sitten edes oivalleta!

Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti tahtoi puhua hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja uskoi tälle kaiken.

Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle, ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt, että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen, saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia pöyristytti.

Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.

Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.

Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää pois, asettui äiti tielle.

"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli voimiesi, poikani."

Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja katkeroitunutta; se pisti.

"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla, joka olen äitisi? – Ei, älähän toki noin minua katsele! Minussa ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen ymmärtänyt – niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään, Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."

Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja hänen katseensa kuvasti surua.

"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" – Mutta Tomas siirrähti pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas! Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. – Niin, sinä nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin, mutta myöskin muiden nähden, – mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan, kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."

Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti. Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi kuohuksissaan harppailla edestakaisin.

"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset… Niin, Tomas, sinä et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta minun on kärsittävä enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, – luuletko, ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen…"

"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.

"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun täytyy ajatella … ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse, millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä – ? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit, että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin, mitä voin korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta – ?"

"Etkö sinä voi osoittaa minulle, sinä?" puhkesi Tomasin rinnasta.

Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa…

Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin, kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, – luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se "suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena samoja kohtaan, – hänen aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, – "ei tuota riivattua makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua hänet sellaisena kuin hän oli, siksi, että he uskoisivat häneen. Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.

Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, – hyvä Jumala, kuinka oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin, siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille yhdentekevää, jopa huojennus!

Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut – hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli äidin syy!

"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.

Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.

Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.

Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, – sehän olisi vain oikein, – vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi ja niin eristyneeksi.

Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä. Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, – hän rakastui. Jos hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika tahtoi, ja kaikki, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, – ja se oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.

Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä. Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana. Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä, vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta. Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin, vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä ilma, toiveikas mieliala.

Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.

Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; – matkasta olisi muutoin voinut koitua hankalia seurauksia.

Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.

Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista – mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein – , ja juuri nyt oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet. Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä. Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus – ei Toran, hän kiirehti lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"

Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut. Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan ja kesken kiireintä koulukautta lähti – Tukholmaan. Ja että hän seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin; jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.

Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä, mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna – kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.

Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa; heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään taipumusta avioliittoon".

Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas, asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja uskomattoman avulias.

Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan hän puheli ja Nora kuunteli. Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana lähteä, kun muut aloittivat.

Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan, johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan huulet yhteen puristettuina – ei mitään näkyvää sylkeä, enintään hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.

Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin – pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia, suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa – , käänsi päänsä sivulle ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin, niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.

Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti korjautunut.

Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi, kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat. Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut tätä hänen parantumatonta heikkouttaan – kuten useita muitakin. Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"

* * * * *

Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen perheeseen.

Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.

Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo tietää.

Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."

Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena; "se ei tiennyt asiasta".

Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. – Ei, kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.

Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta riippumatta – kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.

Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota.

Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, – ei etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin onnettomaksi".

Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.

Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.

Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka nimi oli pöytäkirjassa!..

Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta mitään viestiä kumpaiseltakaan.

Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen ilmoituksen ja syytöksen johdosta.

Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva pari."

Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut? Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".

Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!" oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.

Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.

Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset määrävuodet.

Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä kuninkaallekin, jos olisi tarvis.

"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin, rouva."

Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen, joka oli kysymyksessä, oli sopiva femme entretenne [Ranskaa, = jalkavaimo. Suom.] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle vaimoksi oli suunnatonta.

Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten "seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi useampiakin.