Czytaj książkę: «Leonarda: Näytelmä neljässä tapauksessa»
ENSIMÄINEN TAPAUS
Suuri huone, jonka peräovet ovat avoimina. Vasemmalla puolella pöytä; vanhan-aikaiset huonokalut; oikealla puolella pulpetti, jonka vieressä rouva Falk seisoo.
Ensimäinen kohtaus.
ROUVA FALK (sonnustetussa ratsaspuvussa).
Asia on hukassa.
PEDERSEN.
Mutta, rouva —
ROUVA FALK. Hukassa joka hiukka. En minä myy hoki palaneita tiiliä. Paljonko tämä tekee? Kaksi täyttä uunillista, se on 24,000 tiiltä. Nykyisen hinnan mukaan 576 kruunua. Mikä teitä vaivaa, mies? Tahdotteko, että erotan teidät?
PEDERSEN.
Rouva, tämä on ensi kerta —
ROUVA FALK. Ei, eipä olekaan, – niin, on muka kyllä ensi kerta, kun tiilet ovat hoki poltetut, mutta laskunne ovat useasti olleet virheelliset, niin että olette saanut minut lähettämään väärän fakturan. – Mikä teitä vaivaakaan?
PEDERSEN.
Rouva, hyvä rouva!
HANNUS (tulee).
Hevonen on valmis, rouva, – ja kenraali tulee pitkin lehtokujaa.
ROUVA FALK.
Hyvä. – (Hannus menee.) – Oletteko ruvennut ryyppäämään, Pedersen?
PEDERSEN.
En, rouva.
ROUVA FALK. Ei olisikaan se teidän tapaanne. Mutta mikä siis teidän on? Te näytättekin aivan muuttuneelta. – Pedersen! Nyt minä tiedän sen! Minä näin teidän eilen tulevan toiselta puolen jokea – metsätalosta. Oletteko rakastunut?
PEDERSEN (kääntyy peräänpäin).
ROUVA FALK. Vai niin. Eikä hyvällä onnella? (Menee ja laskee kätensä hänen olallensa ja seisoo poispäin kääntyneenä niinkuin hänkin.) Onko hän antanut lupauksensa teille?
PEDERSEN.
On.
ROUVA FALK. Mutta eihän se ole mikään hyvä tyttö! Hän ei ole teille uskollinen. (Kumartuu alemmaksi hänen kasvojansa kohden.) Ja kuitenkin rakastatte häntä? (Poistuu hänestä.) Olette siis heikko mies, Pedersen. Sitä on meidän mahdoton kauemmin rakastaa, joka on meidät pettänyt. (Panee toisen ratsashansikkaan käteensä.) Siitä voi hirveästi kärsiä jonkun ajan; mutta rakastaa – ! ei!
PEDERSEN (poispäin kääntyneenä).
Kyllä sen on helppo sanoa, joka ei ole koettanut.
ROUVA FALK.
Koettanut?.. Sitä ette tiedä. – Tulkaa luokseni illalla kello 7.
PEDERSEN.
Kyllä, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Niin keskustelen kanssanne. Menemme tuokioksi ulos kävelemään.
PEDERSEN.
Kiitoksia, rouva.
ROUVA FALK. Luulen taitavani auttaa teitä tästä, Pedersen. Ja kun noin on laita, – älkää enää ajatelko tiiliä, eikä sitä, mitä teille sanoin. Suokaa anteeksi!
(Kurottaa kättään hänelle.)
PEDERSEN.
Hyvä rouva! (tarttuu siihen.)
Toinen kohtaus.
KENRAALI (ovessa).
Hyvää huomenta! (Pedersen menee ylöspäin.) Saakeli soikoon, Pedersen!
Näytätte kuin olisitte suin siirapissa. (Pedersen menee. Rouvalle.)
Oletteko sielunpaimenena näin varhain aamulla – ja näin kauniina päivänä? Sepä oivaa. – No, oletteko saanut kirjettä Ogootilta?
ROUVA FALK (hattuansa kiinni sitoessaan).
En, en tiedä, mikä tytön on. Nyt on jo pian kaksi viikkoa —
KENRAALI. Hän huvittelee. Minä muistan, kun minä huvittelin, en kirjottanut koskaan.
ROUVA FALK (katsoo häneen).
Olette kyllä huvitellut eilen illallakin?
KENRAALI. Voi, saatatteko nähdä sen? – Minä luulin, että kylvettyäni ja ratsastettuani —
ROUVA FALK.
Ei, eipä se siten lähde! —
KENRAALI. Sen tiedätte hyvin, rouvani, että, kun en täällä saa olla, olen klubissa.
ROUVA FALK.
Mutta onko mahdotonta käydä klubissa ilman —
(Keskeytyy halveksimisen odotuksella.)
KENRAALI. Tiesi hänet, hitto vie, kuinka se tapahtuu. Mutta minun eteeni pannaan aina yksi lasi liiaksi.
ROUVA FALK.
Yksikö? Sanokaa kolme!
KENRAALI.
Mielelläni. Tiedättehän, etten koskaan ole ollut luja luvunlaskussa.
ROUVA FALK.
Saatte siis nyt mennä yksin ratsastamaan.
KENRAALI.
Mutta, rouva – !
ROUVA FALK. Niin, en minä tule tänään ratsastamaan semmoisen miehen kanssa, joka eilen oli juopuneena. (Ottaa hatun jälleen päästänsä.) Hannus! (Hän kuuluu vastaavan.) Vie hevoseni sisään!
KENRAALI. Rouva, te ette rankaise ainoasti minua, vaan itseännekin, kun ette saa nähdä luontoa päivänä tämmöisenä, – ja luontoakin, joka ei saa nähdä teitä! —
ROUVA FALK.
Eiköhän mikään enää saa teitä totiseksi?
KENRAALI. Saa kyllä. – Sinä päivänä, jona teiltä jotakin puuttuu, tulen minä totiseksi.
ROUVA FALK. Te käytte siis täällä odottamassa minun onnettomuuttani? Saatte odottaa, toivon ma. (Menee pulpetin viereen.)
KENRAALI. Niin minäkin toivon! Sillä siten saan minä kuitenkin käydä täällä niin kauan.
ROUVA FALK.
Siksi kuin käsky tulee Amerikasta.
KENRAALI.
Tietysti – kunnes Shermanin käsky tulee.
ROUVA FALK.
Niin, ettekö jo ole saanut?
KENRAALI.
En.
ROUVA FALK. Tämä näyttää epäiltävältä. Kauanko siitä on, kuin sain teidät kirjottamaan?
KENRAALI.
Niin, joka sen muistaisi!
ROUVA FALK.
Minun johtuu mieleeni jotain… Totta kai kirjotitte – ?
KENRAALI.
Tietysti kirjotin… Minä teen aina, mitä te käskette.
ROUVA FALK. Te kouritte suurta huovinpartaanne, – ja silloin on aina jotain koirankuria mielessänne…
KENRAALI.
Kuinka saatatte luulla – ?
ROUVA FALK.
Te ette ole kirjottanut! Miksi ei tuo ennen johtunut mieleeni?
KENRAALI.
Minä olen kirjottanut monesti; minä vakuutan – !
ROUVA FALK.
Mutta ei Shermanille? Ette ole uudestaan tarjoutunut palvelukseen?
KENRAALI.
Muistatteko noita venäläisiä pikkusikareita, joita usein olen kehunut?
Nyt olen saanut niitä. Otin muutamia mukaani näytteeksi: saanko luvan – (Tarjoo.)
ROUVA FALK.
Ettekö häpee minua?
KENRAALI.
Minä teen, mitä vaan tahdotte…
ROUVA FALK. Te odotutatte minua kolmatta kuukautta verukkeilla … täydellisellä ilveilemisellä! Euroopan upseeri, joka suuressa amerikalais-sodassa on saavuttanut kunniaa, virka-arvoa ja vakinaisen viran … tuhlaa aikansa tuommoisiin – ja muihin, nyt on koko vuosi —
KENRAALI.
Suokaa anteeksi: – kahdeksan kuukautta.
ROUVA FALK.
Niinkuin ei siinä olisi kyllin?
KENRAALI.
Liiaksikin. Mutta te tiedätte parhain, miksi näin teen! —
ROUVA FALK.
Olenko minä pyytänyt teitä tänne? Te luulette saavanne minut väsymään?
KENRAALI.
Leonarda!
ROUVA FALK (katsoo häneen).
KENRAALI (kumartaa kursastelevasti). Pyydän anteeksi, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Nyt kirjotatte täällä tuon kirjeenne, jossa tarjoutte virkaan kohta.
KENRAALI.
Käskynne mukaan.
ROUVA FALK.
Minä panen sen postiin.
KENRAALI.
Paljon kiitoksia.
ROUVA FALK.
Kierrätte partaanne taas? Mitä vehkeilette?
KENRAALI.
Minäkö? – Täälläkö minun pitää kirjottaa? (Menee pulpetin viereen.)
ROUVA FALK. Täällä. (Kenraali ottaa kynän.) – Haa, nyt huomaan. Kotiin tultuanne kirjotatte toisen kirjeen, jolla peräytätte tämän.
KENRAALI.
Niin, kuinkas myös!
ROUVA FALK.
Hah hah ha! (istuutuu.) Ei, jääköön sillensä!
KENRAALI.
Paljon kiitoksia, rouva! – Tahdotteko nyt maistaa pikkusikareitani?
ROUVA FALK.
En.
KENRAALI.
Eikä tulla ratsastamaan?
ROUVA FALK. Ei.
KENRAALI.
Tohdinko tulla tänne illalla?
ROUVA FALK.
Minulla on esteitä.
KENRAALI.
Mutta huomis-aamuna lähdette ratsastamaan?
ROUVA FALK.
Sitä en tiedä.
KENRAALI. Minä rohkenen siis tulla kuulemaan – . Toivotan teille hyvää päivää, rouva!
ROUVA FALK.
Mutta tuossa on outo herra ovessa! (Nousee seisoalle.)
KENRAALI. Kuinka? (Kääntäytyy.) Tohtiiko hän tulla tänne? (Sattuu luomaan silmänsä ulos avonaisesta akkunasta.) Ptruu! Ptruu! Mutta, Hannus, etkös näe, että hevoseni on päässyt irti? (Menee kiireesti ylöspäin tuon herran ohitse, joka kumartaa tervehtien, ja sitte ulos.) Ptruu! Ptruu!
Kolmas kohtaus.
HAGBART.
Hyvä rouva! – (Keskeytyy.)
ROUVA FALK.
Rohkenenko kysyä? —
HAGBART.
Te ette tuntene minua?
ROUVA FALK.
En.
HAGBART.
Minä olen kandidati Hagbart Tallhaug.
ROUVA FALK.
Ja sitä sanotte minulle – naurusuin!
HAGBART.
Jos saisin ensin luvan —
ROUVA FALK.
Kuinka rohkenette tulla tänne?
HAGBART.
Jos saisin ensin luvan —
ROUVA FALK.
– Ei sanaakaan! Vai onko kaksi sen nimistä?
HAGBART.
Ei.
ROUVA FALK. Te olette siis se, joka astuitte esiin Filharmoniassa, kun minä pyysin päästä siihen jäseneksi kasvattityttäreineni, – ja sanoitte minua "epäilyttäväksi naiseksi"? Tekö se olette?
HAGBART.
Niin, hyvä rouva, – ja minun täytyy – ROUVA FALK (yhtähaavaa ja lujemmin).
Teidän täytyy täältä pois! Hannus! (Tämä vastaa avoimen akkunan takaa.)
HAGBART.
Hyvä rouva, saanko ensin luvan —
ROUVA FALK.
Hannus, saata tämä herra pois minun kartanostani!
HANNUS.
Va-i niin!
HAGBART.
Ei, varros vähän, Hannus!
HANNUS.
Varronko? – (Katsoo rouvaan.)
HAGBART.
Asiani koskee sisarenne tytärtä, hyvä rouva!
ROUVA FALK. Ogootia! – Onko Ogootin mitään tapahtunut? En ole saanut mitään kirjettä! —
HAGBART.
Varro tuolla ulkona, Hannus!
HANNUS.
Varronko? —
ROUVA FALK.
Varro, varro! – Mikä nyt?
HAGBART.
Ei mitään vaarallista, hyvä rouva…
ROUVA FALK.
Mutta kuinka te tänne Ogootin asiaa tulette!
HAGBART. Ei ole helppo välttää toinen toistansa kylpypaikassa, hyvä rouva. Muutoin saatan vakuuttaa, että neiti siinä kohden teki parastaan. Hän osotti minulle mitä suurinta halveksimista – ja vähän enemmänkin. Mutta eihän hän saattanut kieltää minua puhuttelemasta niitä, joita hän itse puhutteli, eikä olemasta siellä, missä hän itsekin oli – ja niinpä tapahtui, kuin aivan itsestään, että – niin, että neiti kuuli minusta puhuttavan ja minun puhuvan … ja vihdoin vielä puhuttelikin minua.
ROUVA FALK.
Teitä?
HAGBART. Niin, hyvä rouva, – ei hyödytä sitä kieltää; tosiaankin puhutteli hän minua, ja useita kertojakin.
ROUVA FALK.
Mutta mitä täällä-käyntinne tarkottaa?
HAGBART.
Jos suvaitsisitte minun —
ROUVA FALK.
Minä halaan kuulla asianne, lyhyeltä, suoraan, eikä rahtuakaan muuta.
HAGBART.
Mutta minä en saa sitä sanotuksi, ennenkuin saan —
ROUVA FALK. Joko saatte taikka ei, niin muuta en tahdo; sillä sitä ette saa sanoa, että minunkin kanssani olette joutunut pakinoihin.
HAGBART. Koska ei muuta neuvoa ole: minä olen rakastunut kasvattityttäreenne, hyvä rouva! —
ROUVA FALK.
Tekö? Ogootiin? – Sen rangaistuksen olette ansainnut!
HAGBART.
Varmaankin niin, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Hah hah ha! Vai niin, rakastunut.
HANNUS (avonaisessa ovessa).
Nyt kai saan mennä?
ROUVA FALK. Hah hah ha! Niin, mene! No? Entäs sitte? Oletteko ilmottanut Ogootille sitä?
HAGBART.
Olen, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Ja mitä saitte kokea? – Olette vaiti; tuntuu tukalalta sanoa sitä?
HAGBART.
Minua ilahuttaa, että olette ruvennut lystikkääksi, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Niin, lystikästä tuo on. No, mitä Ogoot vastasi? Ei häneltä sanoja puutu.
HAGBART.
Ei puutukaan. Me tulimme tänään tänne samalla höyryveneellä —
ROUVA FALK.
Samalla veneellä – ? Ogoot ja te? Oletteko vainoomiseen ryhtynyt?
HAGBART. Hyvä rouva, teidän on mahdoton tajuta mitään, ennenkuin annatte minulle luvan —
ROUVA FALK. Minä halaan kuulla lopun sisareni tyttäreltä, joka siis pian saapuu tänne.
HAGBART.
Aivan niin, mutta —
ROUVA FALK. Tuota ei käy täällä jatkaminen! Jos mielitte vainota kasvattitytärtäni rakkaudellanne, kuten olette minua vihallanne vainonnut, niin onhan se vallassanne. Mutta tänne ette saa tulla. Täällä minä voin estää sitä.
HAGBART.
Mutta, hyvä rouva kulta – !
ROUVA FALK. Tosiaankin rupee kärsivällisyyteni loppumaan, taikka oikeammin, se on jo loppunut. Mitä täältä tahdotte?
HAGBART. Koska ei mikään muu auta – ei, minä sanon sen suoraan, vaikka se tulee päätähavin – minä olen tässä anomassa kasvattityttärenne kättä.
ROUVA FALK (joka taas on ottanut hansikkaansa osille). Jos olisin mies, viskaisin minä, ettei vastaus olisi "epäiltävä", tämän hansikkaani vasten silmiänne.
HAGBART.
Mutta naisena ette tee sitä.
HANNUS (ovessa).
Ogoot, rouva! —
OGOOT (ulkopuolella).
Täti!
ROUVA FALK.
Ogoot!
Neljäs kohtaus.
OGOOT. Täti! – Voi tuota ilkeätä Hannusta! Minä viittasin hänelle; olisin äkkiarvaamatta – (Lankee tädin kaulaan.)
ROUVA FALK.
Lapsi, et sinä ole pettänyt minua?
OGOOT.
Pettänyt sinua? Minäkö?
ROUVA FALK.
Tiesin mä sen! (Syleilee häntä.) Anna anteeksi! Minulla oli tuokion aikaa hirveä luulo, – mutta kohta kuin näen sinut, on se poissa! – Terve, tervetultuas! Kuinka kaunis sinä olet! Tervetultua!
OGOOT.
Voi, täti! —
ROUVA FALK.
Mikä sinun on?
OGOOT.
Tiedäthän sinä sen jo.
ROUVA FALK.
Hänen häpeällisen vainoomisensa, niin!
(Hagbart on tällä aikaa poistunut näyttämöltä.)
OGOOT.
Hs! – Ei, hän on poissa! – Oletko ollut epäkohtelias häntä vastaan?
ROUVA FALK.
En niin, kuin olisi ansainnut…
OGOOT.
Sanoinhan minä sen hänelle.
ROUVA FALK (nauraen).
Mitä sanoit hänelle?
OGOOT. Kuinka pikainen sinä saatat olla! – Olitko tosiaankin ilkeä häntä vastaan?
ROUVA FALK.
Säälitteletkö sinä – häntä?
OGOOT. Säälittel – ? – Mutta, hyvä Jumala! eikö hän siis ole sanonut sinulle – ?
ROUVA FALK.
Mitä?
OGOOT. Että hän? Että minä? Että me? Ei, täti, älä katso minuun noin hirveästi! Sinä et tiedä siitä.
ROUVA FALK.
En.
OGOOT.
Herra minua auttakoon! Täti – !
ROUVA FALK.
Mutta ethän sinä kuitenkaan olle – ?
OGOOT.
Olen, täti!
ROUVA FALK. – hänen kanssansa, joka – ? – Sinä olet siis kuitenkin – ! Mene pois luotani!
OGOOT (lankee polvillensa).
Kuule, täti, hyvä, armas täti!
ROUVA FALK.
Mene ulos hänen luoksensa! Pois!
OGOOT.
Oletko katsellut häntä, täti! Oletko nähnyt, kuinka kaunis hän on?
ROUVA FALK.
Kaunisko? Hän?
OGOOT (ylös noustessaan). Voi, herra varjelkoon, eikö hän ole edes kaunis?! Sitte sinä olet ollut ihan suunnaton – !
ROUVA FALK. Minusta nähden on hän se mies, joka kaikkein riemuitessa tuossa ylpeässä pikkukaupungissa on sanonut minua "epäiltäväksi". Kun hän jonakin päivänä esittää itsensä täällä kasvattityttäreni sulhoksi, niin minä en joutuisi pois tavallisilta suunniltani? Kiittämätön lapsi —
OGOOT.
Täti —
ROUVA FALK. – jonka tähden minä tässä sopessa olen pannut alttiiksi 8 – kahdeksan vuotta elämästäni, luopuen kaikista, mitä ajatella voi! – Hän on tuskin kasvanut suureksi, ennenkuin hän kaikkein ensimmäisellä matkallaan heittäytyy sen syliin, joka on luonut häpeää päälleni. Minun tulisi kai pitää sitä aivan luonnollisena asiana? Tulisi vaan katsoa häntä kauniiksi? – Minä en tahdo nähdä sinua! Mene! —
OGOOT (itkien). Etkö luule, täti, minun itse sanoneen kaikkia noita? Oi, sanoin tuhannesti. Senpätähden en kirjottanut; olen ollut mitä hirveimmässä tuskassa.
ROUVA FALK. Jo hiukankin tuommoista havaittuasi, olisi sinun pitänyt turvata tänne, minuun, … jos sinussa olisi ollut vähänkin uskollisuutta.
OGOOT.
Täti! (Polvillansa.) Täti!
ROUVA FALK.
Ettäs olit noin kurja.
OGOOT. Täti! – Senpätähden, että hän katui, mitä hän oli sinua vastaan tehnyt, minä ensin —
ROUVA FALK.
Katui! Hän tuli tänne naurusuin.
OGOOT.
Se oli pelosta, täti.
ROUVA FALK.
Nauretaanko pelosta?
OGOOT. Ei muut, mutta hän! Armas täti, niin alkoi hän minuakin puhutella; todellakin nauroi hän aivan tyhmästi, ja on sittemmin sanonut sen tulleen pelosta.
ROUVA FALK. Jos hänellä olisi ollut paha omatunto, niinkuin luulet, olisi hän kai ollut edes joutuisa pyytämään anteeksi.
OGOOT.
Eikö hän pyytänyt?
ROUVA FALK.
Ei; kaikenmoisilla verukkeilla ja naurusuin seisoen —
OGOOT. – Sitte sinä olet säikähyttänyt järjen hänestä; katsos, hän on kömpelö, tätiseni; hän on teologi.
ROUVA FALK.
Vai on hän sekin?
OGOOT. On, tiedäthän sinä sen, täti. Onhan hän piispan veljenpoika ja itse myös teologi; senpätähden hän ennen oli niin raivokas. Mutta juuri se, mitä hän silloin teki, herätti hänet, sillä hänellä on hyvä sydän. Armas, hyvä täti – ?
ROUVA FALK.
Nouse ylös! Aivan hupsumaista on maata noin. Missä sitä olet oppinut?
OGOOT (nousee ylös).
En todellakaan tiedä. Mutta kovin sinä säikähytät minua. (Itkee.)
ROUVA FALK. Niin, mitä minä sen teen! Sillä sinähän, lapsi, minua ensin olet säikähyttänyt.
OGOOT. Mutta eihän laita ole niin, kuin sinä luulet, täti! ei hän nyt enää ole vihamiehemme; hän on käytöksestään sinua kohtaan puhunut kovin paheksivalla, ankaralla – se on ihan totta! – Me olemme kaikki kuulleet sen. Ensin puhui hän siitä muille, joilta sain tietää sen, sitte puhui hän minun kuulteni ja vihdoin suorastansa minulle.
