Czytaj książkę: «Suomalaisen teatterin historia III», strona 4

Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen – niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin. Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle" tarpeeksi? Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin kertomuksestamme onkin näkyvä. – Saavutettu kokemus johti siihen, että teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli maaseutukaupungeissa. – Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830 mk.²³

Näytännöissä – luvultaan 96 – esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 Saimaan rannalla; 4 Nummisuutarit, Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan viuluniekan lempi; 3 Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä, Jane Eyre, Parisin veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset, Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta, Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi, Tuhkimus, Mustalaiset; 2 Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku Suometar, Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä; 1 Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat, Sirkka, Sarah Multon, Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.

IX. Yhdeksäs näytäntökausi, 1880-81

Tänä suvena Bergbom-sisarukset eivät näytä ajatelleen ulkomaanmatkaa, vaan teki Emilie Juhannuksen jälkeen tavallisen kesäkäyntinsä Kuitiaan samalla kun Kaarlo liikkui muualla kotimaassa. Jälkimäisestä saamme muutamia tietoja sisaren kirjeistä nti Elfvingille. Emilie kirjoittaa näet 22/6:

– "Eilen lähti Kaarlo kesämatkalleen. Hän matkustaa ensin rautatiellä Tampereelle, sieltä höyrylaivalla Virroille ja sitte hän aikoo jatkaa jalkasin Vaasaan. Hän on kauvan miettinyt jalkamatkaa maan halki, mutta tähän saakka on hänellä kesäaikoina ollut muuta tehtävää. Vaasasta hän palaa kotia höyrylaivalla, ehkä muutamiksi päiviksi poiketen Kuitiaan." – Matkallaan Kaarlo näkyy vapauttautuneen kirjeenvaihdostakin, niin ettei ole olemassa ainoatakaan riviä sen vaiheista. Että retki oli virkistävä huomaa kuitenkin niistä sanoista, joilla Emilie (23/7) mainitsee hänen kotiatulonsa:

– "Pyhänä [18/7] Kaarlo palasi päivettyneenä ja ahavoittuneena niinkuin hyvinvoipa rustitilallinen, mutta terveenä ja reippaana. Eilen hän lähti Viipuriin tiedustelemaan, eikö teatterin olisi mahdollista olla siellä syksyllä. Viipuri on paras maaseutukaupunkimme, mutta kiusallista on että meidän nykyään on vaikea päästä esiintymään siellä. [Viipurin teatteri oli aivan ränstynyt ja eri mieliä oli siitä, oliko uusi rakennettava vai vanha korjattava.] Helsingissä emme mitenkään tahtoisi alottaa ennen lokakuun loppua; ohjelmistomme on täällä viimeiseen asti näytelty, niin että meidän on välttämättömästi oltava pari kuukautta muualla valmistaaksemme uutta." – Samoin kuin viime suvena näyttelijät nytkin suunnittelivat kiertoretkiä maaseuduille; mutta keisarinna Maria Aleksandrovnan kuolema (3/6) teki tuumat tyhjäksi ainakin alkukesästä. Sitä ennen oli pienempi näyttelijäryhmä jo lähtenyt antaakseen näytäntöjä Hämeenlinnassa ja Tampereella, mutta samana päivänä, kun ensi näytäntö edellisessä paikassa oli tapahtuva, tuli surusanoma ja keskeytti yrityksen. Suurempi ryhmä, joka aikoi esiintyä Viipurissa, oli onnekseen vielä Helsingissä eikä siis tarvinnut tehdä turhaa matkaa. – Heinä- ja elokuulla, jolloin näytteleminen taas oli sallittu, uudistettiin nämä hankkeet. Heinäkuulla pienempi seurue näytteli muutamia iltoja Tampereella ja Forssan tehtaalla ja elokuulla suurempi (rvat Aspegren ja Lundahl, neidit Hacklin, Savolainen ja Wikström sekä Axel Ahlberg, Aspegren, Böök, Pesonen ja Vilho) Viipurissa koko kymmenen kertaa. Jälkimäinen ryhmä esitti kolmena iltana Noorankin (rva Aspegren – Noora) ja kahtena Sevillan parturin (neiti Hacklin – Rosina).

Ida Aalbergin toinen ulkomaanmatka muodostui niin vaiherikkaaksi ja merkilliseksi, että siitä on kerrottava verraten seikkaperäisesti. – Ensin hän, Szinnyein nuoren parin seurassa, suuntasi kulkunsa Dresdeniin, puolentoista vuotta ennen annetun lupauksensa mukaan palatakseen rva Marie Seebachin kouluun. Tämä vastaanotti hänet, niinkuin hän 28/5 kirjoitti Bergbomille, todellisella ilolla ja kohta käytiin työhön käsiksi. Ensiksi otettiin tutkittavaksi Orleansin neitsyen rooli, joka "retoriikkansa tähden kaksinkerroin vaikeana" oli läpikäytävä sekä saksan- että suomenkielellä. Sen jälkeen tulisi Julia ja myöhemmin Gretchen, jonka erittelemistä hänen oman käsityksensä mukaan rva Seebach katsoi erityiseksi myötätuntoisuuden osotukseksi "rakkaalle oppilaalleen, joka tuotti hänelle ainoastaan kunniaa". Oppikausi kesti kesäkuun loppuun, jolloin nti Aalberg lähti Müncheniin. Siellä tarjoutui hänelle silloin aivan erikoinen tilaisuus oppia taidettaan näkemällä 16 iltaa käsittävän näytäntösarjan hoviteatterissa, jossa Ernst Possartin johdolla Saksan ja Itävallan etevimmät näyttelijät esittivät yhtä monta Schillerin, Goethen, Lessingin ja Shakespearen draamaa. Ensimäinen näytäntö oli 1 ja viimeinen 21 p. heinäk. Enimmän miellyttivät näyttelijätärtämme Wienin Burgtheaterin taiteilijat ja niistä etenkin Ad. Sonnenthal ja Charlotte Wolter.

Tällä ajalla tapahtui että Ida Aalberg tuli esitellyksi Nooran runoilijalle, joka näinä vuosina asui Münchenissä. Tuttavuuden välittäjä oli tri V. Vasenius, joka myöskin oli sinne saapunut. Ibsen, joka tavallisesti oli hyvin jäykkä vieraita kohtaan, vastaanotti Nooran suomalaisen esittäjän erinomaisen ystävällisesti ja toimeenpanemissaan päivällisissä, joihin Münchenissä oleskelevat pohjoismaiset taiteilijat olivat kutsutut, hän asetti hänet oikealle ja Nooran esteettisen puolustajan Suomesta vasemmalle puolelle itseään. Jopa hän esitti maljankin nti Aalbergin kunniaksi. Vähän tämän jälkeen rva Ibsen kävi noutamassa nuoren näyttelijättären koko päiväksi runoilijan perheeseen. On helppo ajatella kuinka innostavasti mahtoi vielä kokemattomaan taiteilijattareen vaikuttaa ensi kerran huomattuna henkilönä seurustella runoilijakodissa ja taiteilijapiirissä, jota suuren luovan taidehengen itsetietoisuus ja toimihalu elähytti.

Kun juhlanäytännöt olivat päättyneet, nti Aalberg lähti, noudattaen Ibsenin neuvoa ja kehotusta, Baijerin Oberammergauiin, jossa juuri tänä suvena jälleen uudistui joka kymmenentenä kesänä siellä tapahtuva, useita päiviä kestävä, kylän asukkaiden suorittama Vapahtajan kärsimysnäytelmän esitys. Täältä näyttelijätär muutti Elsterin kylpypaikkaan Etelä-Sachseniin. Siellä hän oleskeli yhdessä rva Emmy Achtén kanssa, joka jo maaliskuulla oli lähtenyt Dresdeniin harjottaakseen laulutaidetta nuoremman Lampertin johdolla. Kylpyajan perästä oli näyttelijättäremme matkustava Budapestiin, jossa alkumatkan toverit, Szinnyei rouvineen, häntä odottivat.

Kun Ida Aalberg, nähtyään Goethen Iphigeneian Wienin Burgtheaterissa, 2 p. syysk. saapui Unkarin pääkaupunkiin, hän ei enään ollut aivan tuntematon tässä maassa. Kotia tultuaan Szinnyei näet oli alkanut unkarilaisissa sanomalehdissä kertoa mitä hän oli nähnyt ja kokenut Suomessa. Muun muassa hän oli seikkaperäisesti kuvannut Suomalaisen teatterin synnyn, miten se oli nopeasti kehittynyt ja mikä viehättävä primadonna sillä oli Ida Aalbergissa, joka Boriskana Kylänheittiössä näytteli niin oivallisesti, ettei hän (Szinnyei) Unkarissakaan ollut nähnyt mitään parempaa. Tämä edellä käypä kiitos ja yksityiset puheet tekivät, että nti Aalbergille myönnettiin tilaisuus Pestin kansallisteatterissa esiintyä mainitussa roolissa.²⁴ Yritys oli totta sanoen arveluttavinta laatua: tuntematonta kieltä puhuva vieras näyttelijätär keskellä unkarilaisia näyttämötaiteilijoita esittämässä unkarilaista talonpoikaistyttöä! Kun ilta tuli, kävi kyllä huhu, että kun tuo vieras harjotuksessa oli näytellyt kolmannen näytöksen suurta kohtausta Göndörin kanssa, olivat näyttelijättäret alkaneet itkeä ja Tamássy-Göndörinkin silmissä olivat kyyneleet välkkyneet; mutta ylipäätään oltiin epäilevällä kannalla. Ja kuitenkin päättyi kaikki täydelliseen, hämmästyttävään voittoon. Näytäntö oli 7/9, ja seuraavana päivänä Szinnyei kirjoitti Antti Jalavalle:

"Victoria! Odottamatonta, suurenmoista! – Koko kaupunki on hälytetty, kaikki sanomalehtimiehet ovat rakastuneet ja kirjoittavat ylistysvirsiä. Tänään ei puhuta muusta kuin nti Aalbergista." – "Illalla oli suuri teatteri täynnä, joka merkitsee paljon, sillä kun rva Blaha ei näyttele, on teatteri tavallisesti jotensakin tyhjä. Kuumeentapainen uteliaisuus näkyi kaikkien silmissä, ja kun nti Aalberg ilmestyi, otettiin hänet vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla. Hän näytteli todellakin mainiosti, paljon paremmin kuin koskaan ennen." – "Sanalla sanoen ilta oli loistava. Harva muukalainen näyttelijä on meillä näytellyt niin erinomaisen suurella menestyksellä kuin nti Aalberg, sillä hän on yhtenä iltana tullut yleisön lemmikiksi, ja kaikki tunnustavat yksimielisesti, että hän on suuri taiteilijatar. – Nti Aalberg on tuottanut Suomenmaalle niin paljon kunniaa kuin ei kukaan ennen ulkomaalla."

Todistukseksi ettei Szinnyei liiotellut otamme muutaman kohdan parista arvostelusta. "Hirveän ankara arvostelija" Beöthy Zsolt kirjoitti Unkarin etevimmässä valtiollisessa lehdessä, Pesti Napló'ssa:

– "Tuskin olimme ajatelleet, että hän edes sen verran voisi tulla toimeen tässä vieraassa piirissä, että tietäisi tuoda ilmi yleisimmät näytäntölahjat jäsentenliikunnon, kasvojeneleiden ja äänenvaihtelun suhteen, kun näyttämöllisen vaikutuksen sielu, sana, oli häneltä kielletty. Sillä emmehän sanoista mitään ymmärtäneet. Ja mikä oli päätös? Se, että näytännön loputtua meistä tuntui kuin nti Aalberg olisi antanut paljon lujempia ja vakuuttavampia todistuksia suomalaisunkarilaisesta kieliheimolaisuudesta kuin kaikki oppineet miehemme yhteensä. Me ymmärsimme häntä täydellisesti. Lohduttakoot itseänsä antifinnistit (suomiheimolaisuuden vastustajat): ymmärtämisen välikappaleena ei ollut kielen sukulaisuus, vaan se yleinen kieli, jota maailman kaikilla näyttämöillä ymmärretään: tunteen totuus, havainnollisuuden kyky, plastiikan jalous, mielenilmauksen voima. Nti Aalbergin näyttämöllinen kutsumus ilmaisee itsensä jo ensi silmänräpäyksessä. Hänen solakka vartalonsa, hänen puhuvat suuret siniset silmänsä, hänen vaaleat hiuksensa, hänen äänensä erinomaisen rikas vaihtelevaisuus ja heleä sointu: kaikki tämä tuo myötänsä viehätyksen, lumouksen. Yleisön ensimäiset kättentaputukset tarkottivat vaan näitä. Mutta jota edemmäksi näytäntö edistyi, sitä enemmän se ihastui hänen tavattomista sisällisistä näyttelijälahjoistaan. Siitä tietysti ei voi olla puhettakaan, että hän olisi näytellyt unkarilaista talonpoikaistyttöä. Mutta jos ei rotuomituisuuden puutetta lukuun oteta, ei voi toivoa liikuttavampaa ja jalompaa Boriskaa. Emme tiedä kuinka hän puhuu suomea, mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhuu mainiosti. Hänen esityksensä oli monipuolinen ja elävä: huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja surun kyynel. Joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja joku lumoava sulous on hänen esitykselleen omituinen. Melkein iloiten hän kärsii tuskaa, ja voimallisten tunteiden ilmi puhjetessa hän ymmärtää harvinaisella hienoudella ylläpitää tarpeellista maltillisuutta. Hänen itkunsa toisen näytöksen lopussa ja hänen rakkaudentunnustuksensa kolmannessa näytöksessä liikuttivat jokaisen sydäntä ja kiihottivat yleisöä, joka ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, mutta kuitenkin käsitti jok'ikisen äänen, myrskyisiin kättentaputuksiin esiripun ylhäällä ollessa." – Toisesta lehdestä (Függetlenség – Itsenäisyys) otettakoon seuraavat rivit:

– "Ainoastaan uudenaikaisen Europan jokapäiväisyydestä ja veltostuneista oloista kaukana olevan, puhtaassa alkuvoimassa elävän pohjoisen kansan tytär saattaa niin huokailla, itkeä, hymyillä, kuin tuo pieni suomalainen tyttö, jonka jokaisesta liikkeestä luonnollisuus pistää esiin, jokaisessa sanassa lumous vallitsee. Suurimman vaikutuksen hän saavutti kolmannen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa sydämeen koskevalla näyttelemisellään. Harvoin taikka kenties emme koskaan ole nähneet riehuvaa intohimoa niin luonnollisella naivisuudella kauniimpaan sopusointuun yhdistyvän kuin tässä. Nti Aalberg ei ollut tuo itkullinen, hentomielinen Boriska, jota jo kylläkseen on saanut kansallisteatterin näyttämöllä nähdä, vaan tuo äärettömällä intohimolla rakastava, ainoaan tunteeseensa sulava kansan tyttö, joka tietää kuollakin rakkautensa tähden. Ja mikä oli suurin ansio tällä suomalaisella taiteilijattarella: ei ainoastakaan liikunnosta pistänyt esiin 'neiti'; hän pysyi loppuun asti talonpoikaistyttönä. Kohtauksen lopussa innostus jo nousi todelliseen raivoon. Perätysten huudettiin vieras viisi kertaa esiin ja sai vastaanottaa kauniin kukkakimpun, josta nti Aalberg nähtävällä liikutuksella kiitti." – Näytäntö uudistettiin vielä 9 ja 14 p. entistä suuremmalla menestyksellä. Viimeistä sanottiin parhaimmaksi sentähden, että nti Aalbergin näyttelemistapa oli vaikuttanut toisiin myötävaikuttajiin, niin että he jättivät tavallisen huolettomuuden ja näyttelivät suurella innolla. Kumpanakin iltana olivat piletit loppuun myydyt (joten teatterissa oli noin 2500 henkeä) ja joukko ihmisiä palasi tyhjin käsin pääsemättä sisään. Rva Blaha näytteli Finum Rózsin osaa, mutta hänkin joutui syrjään nti Aalbergin rinnalla. Metsäkohtauksen jälkeen sai näyttelijätär suuren laakeriseppeleen kansallisteatterin jäseniltä – ensimäisen, jonka hän lienee saanut. Sanomalehtien ylistyksetkin kiihtyivät kiihtymistään, samalla kun vakuuttivat, että ensi-illan jälkeen ihailtiin ainoastaan taiteilijatarta. Semmoista Boriskaa ei oltu vielä Unkarin näyttämöllä nähty, ja hänen saavuttamaansa suosiota verrattiin siihen, joka oli tullut rva Ristorin osaksi. Emme kuitenkaan lisää otteitamme, yhtä vähän kuin kerromme loistavista kemuista ja puheista, joita pidettiin "Pohjan tähden" kunniaksi. Se mitä on esiintuotu riittää jo todistamaan, että hänen voittonsa ja menestyksensä Pestissä oli todella harvinainen laatuaan, kunniaa tuottava näyttelijättärelle itselleen ja hänen isänmaalleen.

Budapestista nti Aalberg, noudattaen ystävällistä kutsumusta, matkusti Kolozswáriin (Klausenburgiin), jossa hän 21 ja 23 p. syysk. näytteli Boriskan, 24 p. Louisen Kavaluudessa ja rakkaudessa, 27 p. Jane Eyren ja 29 vielä kerran Boriskan. Menestys täällä oli sama kuin pääkaupungissa. Toisena Boriska-iltana tuli näyttelijätär huomattavan kunnianosotuksen esineeksi, kun hänet, esiripun ylhäällä ollessa, kutsuttiin näyttämölle kokoontuneen teatteriseurueen keskelle, ja ylijohtaja Béla Mátrai piti hänelle ylistävän puheen ja kaikkien nimessä ojensi hänelle laakeriseppeleen. Unkarilainen puhe päättyi suomalaisiin sanoihin: "Älä unhota meitä!" Eikä viimeinenkään ilta kulunut ilman erikoista ihastuksenilmaisua. Silloin lähetystö Kolozswárin yliopiston nuorison puolesta antoi nti Aalbergille komean, Unkarin ja Suomen kansallisvärisillä nauhoilla koristetun laakeriseppeleen. Sen ohella pidettiin ensin unkarin- ja sitte suomenkielinen puhe, johon vastatessaan näyttelijätär vaatimattomasti selitti hyvin ymmärtävänsä, että heimolaistunto se oli joka oli aiheuttanut sen lämpimän vastaanoton, joka oli hänen osakseen tullut.

Siihen päättyi Ida Aalbergin riemuretki Unkarissa, ja hän matkusti takaisin Budapestiin ja sieltä Wieniin, jatkaakseen opintojaan, siksi kunnes hän joulukuun alussa palaisi kotia. Että hänen menestyksensä oli herättänyt suurta mielenkiintoa Suomessa, näkee hyvin sanomalehdistöstämme, joka sisältää laajoja otteita Unkarin lehdistä, ja olihan sillä merkityksensä. Ensiksikin Ida Aalbergin kukkaansa puhkeava taide ulkomaalaisen tunnustuksen kautta sai, niin sanoaksemme, europpalaisen leiman, jolle meillä niin suurta arvoa annetaan ja jota ilman moni ei näy uskaltavan arvosteluunsa luottaa, toiseksi se virkisti ja loi lämpöä toisistaan kaukana asuvien heimokansojen keskinäiseen suhteeseen ja kolmanneksi tämä suomalaisen taiteilijan saavuttama voitto – varsinkin silloin harvinainen laatuaan – oli Suomalaisen teatterin ansioksi luettava. Sillä jos olisi nöyrästi uskottu mitä ruotsinmielisemme 1860- ja 1870-luvuilla – tietenkin syvästä vakaumuksestaan – väittivät, että näet suomalainen ei kykene näyttämölle, niin ei Ida Aalberginkaan kaltaisella nerolla olisi ollut kehitysmahdollisuutta.

* * * * *

Teatteriseurue kokoontui syyskuun alussa Tampereelle. Toimi oli jälleen alkava maaseuduilla, ja Helsinkiin mentäisiin vasta kun ohjelmistolle uusia kappaleita oli valmistettu. Kumminkin erosi teatterin elämä entisestä siinä, että Bergbom nyt oli koko ajan mukana. Näytännöt alkoivat 5/9 ja seurasivat toisiaan niin taajasti, että seitsemäs jo oli 15/9. Paitse pikkukappaleita näyteltiin näinä päivinä Parisin veitikka, Nummisuutarit ja Porvari aatelismiehenä. Aleksanterinpäivänä 11/9 oli juhlanäytäntö, jonka ensi numero oli kuvaelma riemujuhlasta 2/3 (kts. ylemp. s. 39), ja seuraavana juhlanäytäntö Pietari Brahen muistoksi. Sinä päivänä oli näet 200 vuotta kulunut tämän suurmiehen kuolemasta ja sentähden oli turkulaisten alotteesta ruvettu puuhaamaan hänen muistonsa viettämistä siinä tarkotuksessa, että samalla kerättäisiin varoja "kreivin" muistopatsaan pystyttämiseen Suomen vanhaan pääkaupunkiin. Useissa maan kaupungeissa ryhdyttiinkin toimeen, ja Tampereella pyydettiin kaupungin valtuuston puolelta Bergbomia toimeenpanemaan juhla teatterissa. Bergbom vastasi myöntäen, mutta tehtävä oli vaikea paikkakunnalla, jossa ei ollut mitään teatterivarastoa. Hän sommitteli seuraavan ohjelman: 1) Kuvaelma: Kristina kuningatar, hovinsa ympäröimänä, antaa Pietari Brahelle Turun yliopiston perustuskirjan; 2) Laulua ja lausuntoa [Pilven veikko, Maamme nti Avellanin lausumana y.m.]; 3) Lea. Mutta mistä saada pukuja?

– "Luonnollisesti", Kaarlo kirjoittaa Emilielle, "et sinä ullakolta voi löytää mitään, matta jos sattumalta, ilman suurta vaivaa, saisit käsiisi joitakuita ruotsalaisia sotilaspukuja, polvussaappaita, pitsikauluksia y.m. semmoista, joka sopisi Kristina kuningattaren hoviin ja ympäristöön, niin lähetä ne tänne ja pikajunalla. Teatterista saanet lisäksi jonkun haarniskan – mutta ei kovin painavaa tavaraa! Jos siitä on paljo vaivaa, niin jätä se sikseen; kyllä kai me keksimme jonkun neuvon. Kysy Löfgreniltä minkälainen Ruotsin vaakuna oli siihen aikaan. Jos saat Pietari Brahen kuvan – luullakseni niitä on Edlundilla – niin lähetä sekin." – Kuinka juhla onnistui saamme tietää toisesta kirjeestä (13/9):

"Rakas sisar! Vihdoin on yksi levottomimpia viikkoja teatterielämässäni ohi. Viisi näytäntöä kuudessa päivässä, uusi ohjelma joka päivä, kakstoista uutta roolia,²⁵ proloogeja,²⁶ amatöörejä, musiikkia, kuvaelmia y.m. y.m. Joka päivä olen mennyt teatteriin k: lo 8 aamulla ja palannut k: lo 11 ehtoolla. Jollei välillä olisi ollut päivälliset, eivät Ossian ja Therese [veli ja käly, joiden luona Kaarlo asui] todellakaan olisi tienneet minun olevan olemassakaan. – Tulot ovat olleet: perjantaina 200 sekä tilaus (noin 80), lauantaina 140 (ja sama lisäys), pyhänä 380 (ilman tilausta). Lauantain [Aleksanterinpäivän] näytäntö oli erehdys, sillä tulo oli huono taikka, kun ajattelee kustannuksia, ei mitään ja lisäksi kaikki sähkösanomat, touhu, vaivat! Porvari aatelismiehenä meni hyvin yksityisiin rooleihin nähden, mutta yhteisnäytteleminen oli niin ja näin, seuraus alituisesta ohjelman vaihtelusta ja uusista rooleista. Lauantaikuvaelma miellytti; Sotavanhuksen joulussa oli Kallio parempi kuin ennen missään vakavassa roolissa, ja Saimaan rannalla oli tanssi toistettava. Parhaiten meni sunnuntainäytäntö; Lealla oli oikea tunnelma, kiitos olkoon erittäinkin Kaarolan. Merkillistä kuinka hän on paljon vapaampi ja todellisempi pikkukaupungeissa kuin Helsingissä. Kuvaelma oli loistava, kiitos olkoon rikkaiden pukujen, rva Lundahlin brokaattivaatteuksen, Kallion naamioituksen ja rva Leinon historiallisen ulkonäön (hän oli hovinainen). – Orkesteria ei ole, koetan tulla toimeen ilman. Ainoastaan lauantaina oli siitä haittaa tai ei silloinkaan, sillä Nottbeckin ilotulitus ja maksuton Schneevoigtin musiikki veivät meiltä yleisön. Näyttelijät ovat olleet taipuvaisia, tarkkaavaisia ja ahkeria. Olen siinä kohden harvoin ollut tyytyväisempi." – Syyskuulla näyteltiin vielä seuraavat kappaleet, kukin kaksi kertaa: ohjelmistolle uusi A. Dennéryn Don Cesar de Bazan (17/9), Sevillan parturi ja Noora.

– "Rva Aspegren" [Noorana], Kaarlo kirjoittaa, "voitti odotukseni, mutta luultavasti sain hänestä paremman käsityksen kuin hän ansaitsi, sillä en nähnyt häntä vaan ainoastaan kuulin, ja myötäesiintyjät sanoivat hänen kasvojeneleitään epämiellyttäviksi. Toisessa näytöksessä oli hänellä yksityisiä loistavia sieluntuskan piirteitä, mutta hänen tuskansa oli liiaksi ruumiillista laatuaan. Paras oli hän viime näytöksessä keskustellessaan Helmerin kanssa, vaikka ulkoluku oli vaillinainen. Kun Noora annettiin toisen kerran, oli huone niin täynnä naisväkeä, että tuskin 10 herraa nähtiin. Kättentaputukset olivatkin sangen heikkoja (!)" – Tampereelta pistäytyi osa seuruetta Hämeenlinnassakin ja antoi siellä pari kolme näytäntöä, joista puhdas voitto teki 250 mk. Noora ei miellyttänyt Hämeenlinnan yleisöä, vaikka oltiin tyytyväisiä rva Aspegrenin esitykseen.

Lokakuulla jatkettiin Tampereella 17 p:ään asti, jolloin oli viimeinen näytäntö. Ohjelmisto käsitti Helsingistä tunnettua, paitse Törmäsen suomentamaa, Siraudinin 1-näytöksistä huvinäytelmää Vaimojen kyyneleet (15/10). Neiti Elisabeth meni oivasti; nti Hacklin miellytti suuresti Nyrnbergin nukessa, ja Weckman näytteli Maantien varrella "erittäin kauniisti suuren kohtauksen 4: nnessä näytöksessä", mutta oli muutoin liian lapsellinen. Mustalaisten menestys erinomainen; nti Avellan herätti mitä suurinta suosiota. Ylipäätään yleisö innostui yhä enemmän, niin että Bergbom olisi luopunut suunnittelemastaan Porin matkasta, jollei se olisi ollut päätetty asia. Kuitenkaan ei keskitulo Tampereella noussut 300 markan yli. – Hyvästijättöjuhlan pitivät tamperelaiset 11/10, ja se oli vilkashenkinen ja tunnelmaltaan isänmaallinen. Paitse tavallisia puheita johtajalle ja seurueelle oli Vilholla "onnellinen päähänpisto" esittää malja Ida Aalbergille, joka niin loistavasti oli Unkarissa edustanut suomalaista näyttämöä. Puhe herätti innostusta ja juhlasta lähetettiin yhteinen tervehdys-sähkösanoma näyttelijättärelle.

Porissa alotettiin 15/10. Bergbom oli näet lähtenyt sinne osa näyttelijöitä mukanaan antaakseen kaksi ensimäistä näytäntöä samoina päivinä kuin viimeiset olivat Tampereella. Ensi ohjelma suoritettiin sentään epäedullisissa oloissa. Vilho oli sairastunut, ja Tervon täytyi äkkiä astua hänen sijaansa. Toiseksi tulivat puvustolaatikot, vastoin "vuurmannien" lupauksia – ei vuorokautta vaan – puolentuntia ennen näytännön alkua! Parisin veitikan ja Kihlauksen puvut olivat siis viime hetkessä etsittävät "noin tusinasta kirstuja, sillä tapansa mukaan oli nti Savolainen hajottanut ne niin moneen eri kirstuun kuin mahdollista (!)". – Tilattu oli pilettejä 230 markasta iltaa kohti. Se sekä kasvava innostus yleisössä teki että tulot paranemistaan paranivat. Ohjelmisto oli koko lokakuulla sama kuin Tampereella, ja samoin kuin siellä kilpailivat nti Avellan ja nti Hacklin yleisön suosiosta, edellinen oivallisella näyttelemisellään, jälkimäinen heleällä, raikkaalla laulullaan (esiintyi silti myöskin niin vaativissa puherooleissa kuin Rosina Sevillan parturissa). Kun Mustalaiset annettiin toisen kerran, tuotti se 536 mk, suurin tulo koko aikana. "Ohimennen sanoen", Bergbom kirjoittaa, "täysi huone antaa 502; missä sitä paitse oli tilaa 34 markasta, sitä en ymmärrä (!)" Kun Vilho oli parantunut, voitiin marraskuun alussa näytellä Porvari aatelismiehenä ja Valapatto. Sitte tuli O. Feuillet'in 5-näytöksinen draama Nuoren aatelismiehen vaiheet (5/11) ja sen jälkeen, Sevillan parturin mentyä välissä, kaksi näytäntöä, joissa rva Winterhjelm esiintyi. Taiteilijatar, joka niinkuin tiedämme toukokuulla oli saapunut Suomeen, oli nti Maria Grapen vieraana viettänyt kesän sisämaassa. Syksyllä hän oli antanut tunteja Helsingissä ja jonkun iltaman (Viipurissa) sekä lupautunut esiintymään muutamia kertoja teatterissakin. Sitä varten oli valittu kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta, nimittäin Schillerin Maria Stuart ja Halmin Ravennan miekkailija. Edellinen oli jo Porissa valmistettu, ja sen ensi-illaksi rva Winterhjelm tuli sinne.

"Et voi uskoa", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 2/11. "kuinka erinomaisen jalo ja kunnollinen hän on yhteistoimessa. Nyt hän matkustaa Poriin ja näyttelee siellä Maria Stuartin, ainoastaan sentähden että voisimme täällä alottaa sillä kappaleella. – Voi sentään, jos voisimme kasvattaa meille semmoisen taiteilijan kuin rva Winterhjelm; aina hän asettaa yrityksen ensi sijaan ja itsensä toiseen, kun saamme oman semmoisen kuin hän on, silloin on Suomalaisen teatterin tulevaisuus turvattu."

Ensi näytäntö, jossa rva Winterhjelm oli mukana, oli 10/11 ja esitettiin siinä Taistelujen välillä, Pilven veikko ja Nyrnbergin nukki, toinen ja kolmas 12/11 ja 14/11 ja näyteltiin silloin Tuokon suomentama Schillerin murhenäytelmä Maria Stuart. Välillä 13/11 oli näytäntö, joka kävi rva Winterhjelmin iltaman nimellä ja jonka ohjelma oli: Mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, Jeannetten häät ja Lea. Viimeisessä näytännössä 15/11 annettiin Mustalaiset. Siinä sai nti Avellan kukkasvihkon, johon oli kätketty kallisarvoinen kultakello. Näytännön jälkeen pitivät kaupunkilaiset tavalliset jäähyväiskekkerit seurueelle, joka nyt palasi pääkaupunkiin.

* * * * *

Teatterin poissaollessa oli Helsingissä sattunut yhtä ja toista, joka ansaitsee mainitsemista. Siten olivat Alma Fohström ja Ida Basilier-Magelsen laulajaisia antamalla palauttaneet muistiin oopperan loistoajat. Edellisestä Emilie kirjoittaa veljelleen (26/9):

"Tulen juuri Fohströmin konsertista – voitkos ajatella? – kaipauksen huokauksella muistelen ooppera-vainajaa! Hän oli aivan loistava: en luule koskaan nähneeni häntä semmoisena kuin tänään. Hän osotti taiteilijaylemmyyttä, joka mitä syvimmin koski sydäntäni ja joka saa tyytymään hyvin paljoon elämän vaivaloisuuteen: en voi sanoin lausua kuinka erinomainen hän oli. Sali oli ihan täynnä ja suosionosotukset 'raivoisia' taikka sitäkin hurjempia: aivan kuulumaton innostus pääsi vallalle, eikä yleisö mitenkään tahtonut lähteä tiehensä." – Ida Basilier-Magelsenista taasen lausuu U. S. (15/10):

"Eilen laulajaisissa yleisö oli katkeamattomassa ihastuksen vallassa, joka vain yltymistään yltyi. Se soi tuo heleä ääni niin tutulta, niin kodikkaalta kuin olisimme sitä aivan äskettäin kuulleet. Tämä leivonen kerran ennusti kaunista kevättä kotimaiselle laulutaiteellemme, ja takatalvi unohtui nyt kun leivonen liverteli jälleen. – Viimeiseksi saatiin kuulla Ah voi kuinka kauheasti, jota pyydettiin da capo ja olisi kuunneltu, vaikka aamuun asti." – Pari päivää myöhemmin antoi sama laulajatar rva Winterhjelmin, nti Naëmi Ingmanin, R. Faltinin y.m. avulla konsertin Suomalaisen teatterin hyväksi, ja silloinkin oli innostus rajaton. Yliopiston eteisessä tervehdittiin "rakasta taiteilijaa" eläköönhuudoilla ja illemmalla kävivät ylioppilaat laulamassa hänen asunnollaan. Lahja teatterille oli Smk. 941:40.

Tämä johtaa meidät toiseen seikkaan. Teatterin kannattajain kokous oli 30/9 ja siinä ilmotettiin, että täksi näytäntökaudeksi oli merkitty niin vähän osakkeita, että johtokunta kieltäytyi jatkamasta tointaan. Koko 10,000 mk oli vielä tarpeen talouden turvaamiseksi. Kokous lykättiin 9 p: ksi lokak., ja tästä toisesta kokouksesta Emilie kirjoittaa Kaarlolle:

– "Eilinen kokous oli käynyt hyvin. Tällä viikolla oli kerätty 2500 mk lisää, ja johtokunta taipui pyynnöstä jäämään yhdeksi kuukaudeksi, jolla ajalla toivottiin varmaan voitavan saada mitä puuttuu. Ylipäätään oli mieliala ollut hyvä. Yrjö Koskinen esim. oli merkinnyt lisää 2 osaketta, niin että hänellä nyt on 5; sitä paitse hän oli ottanut listan ja luvannut hankkia enemmän. Siis näyttää kaikki taas lupaavalta. [Neidit] Hanna Snellman, Naëmi Ingman ja Ellen Nervander ovat päättäneet toimeenpanna arpajaiset ja heidän aikomuksensa on järjestää yritys oikein laajaksi, koko maan yli ulottuvaksi. Olen neuvonut heitä kohta, kun Adlerberg tulee, pyytämään yleistä lupaa. Tietysti hän myöntyy ja siten ehkäistään kuvernöörien, pormestarien y.m. rettelöimiset. Jos Adlerberg on sanonut: jaa, niin ei Creutzkään voi sanoa: ei. Edelleen olen kehottanut heitä koettamaan saada voiton perintöruhtinasparilta, sillä semmoinen voitto herättäisi suurta mielenkiintoa varsinkin maaseuduilla. Juuri kun Hanna toverineen oli [kuvernööri] Alfthanilla lupaa pyytämässä, oli siellä ollut lähetystö anomassa lupaa arpajaisille Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi." – Arpajaiset päätettiin pitää 2 p. helmik. ja valittiin (12/10) toimikunnan jäseniksi: rvt M. v. Alfthan, Ilta Ekroos, Toni v. Haartman, Elisabeth Löfgren ja Sofie Rein sekä neidit Naëmi Ingman, Jenny Molander, Ellen Nervander, Sophie Nordenstam, Hanna Snellman ja Hevilla Thilén. Emilien neuvon mukaan toimikunta laati suoraan "Dagmarille" osotetun kirjeen, jossa pyydettiin voittoa arpajaisiin ja jonka parooni Indrenius lupasi viedä perille. Sitä paitse kehotettiin julkisesti maaseutulaisia eri kaupungeissa ja kunnissa joko samana päivänä toimeenpanemaan erityisiä arpajaisia samaa tarkotusta varten taikka lähettämään voittoja Helsinkiin ja tilaamaan täältä arpoja. Kiitos olkoon nti Elfvingin oli Turku ensimäinen, josta kuultiin että kehotus ei kohdannut kuuroja korvia.