Czytaj książkę: «Lauri Stenbäck»

Ruotsalaisen painoksen esipuhe

Varsinaisten suurmiestemme rinnalla esiintyi 1830- ja 1840-luvulla joukko nerokkaita henkilöitä, joiden nimet – joskaan ei yhtä loistavan säleikön ympäröiminä – ovat lähes yhtä kulumattomasti piirtyneet sivistyksemme historiaan. Etumaisia tästä joukosta on Lauri Stenbäck, jonkun verran tuttu, mutta enimmäkseen tuntematon nykyiselle sukupolvelle. 'Tosirunoilijana myönnetään hänelle kyllä sija suurimpaimme rinnalla, mutta hyvin vähän tiedetään tai muistetaan, että hän samalla oli erään henkisen liikkeen jaloin edustaja kulttuurielämässämme, jonka liikkeen merkitykselle kansan kasvattajana tähän saakka tuskin on annettu täyttä arvoa. "Pietismi", joka saattoi Stenbäckin laskemaan runoilijakanteleen käsistään, ei näet ollut yksinomaan taantumusliike, vaan sillä oli samalla positiivinen sisällys siveellisesti puhdistavaa ja kohottavaa laatua, joka on mahtavasti vaikuttanut yleiseen käsitys- ja ajatustapaan kauas ulkopuolelle ei ainoastaan "heränneiden", vaan kirkollismielisten piirien yleensä. Alkaneena aikaisemmin kuin kansallinen liike se on katsottava jonkunmoiseksi pohjavirraksi jälkimmäiselle, ja jos tahtoo oikein ymmärtää, kuinka ne ihanteet ovat muodostuneet, jotka etupäässä Topeliuksen isänmaallisen runouden ja lukukirjain vaikutuksesta ovat tulleet yhteisiksi ylhäisille ja alhaisille maassamme, niin on ehdottomasti uskonnollinen uudistus otettava lukuun. Itsetietoisesti, koko sielunsa palavalla innostuksella taisteluun antautuminen "maailmaa" vastaan, sitä pintapuolisuutta ja kevytmielisyyttä, sitä "leben und leben lassen" – teoriaa vastaan, jonka vanhempi sukupolvi oli tehnyt todellisuudeksi, se on pietismin, se on Stenbäckin työ. Hän taisteli kristittynä kristillisyyden nimessä eikä uskonut mihinkään muuhun uudistukseen kuin uudistumiseen uskon ja Pyhän Hengen kautta, mutta siitä huolimatta ulottui – kuten sanottu – elämänkatsannon uudeksimuuttuminen muihinkin kuin niihin, jotka liittyivät pietismiin, jopa sen suoranaisiin vastustajiinkin. Ne, joista tämä väite tuntuu paradoksilta, verratkoot vain niitä vaatimuksia velvollisuuden täyttämiseen ja elämäntapoihin nähden ylipäätään, jotka nyt asetetaan ei ainoastaan papeille, vaan kansalaisille yleensä, ennen pietismin aikaa vallassa olleihin käsityksiin, niin he myöntävät sanotun todeksi. Se että, varsinkin myöhempinä aikoina, muitakin syitä on ollut tähän vaikuttamassa, ei vähennä pietismin perustavaa merkitystä.

Tämä käsitys pietismin ja Stenbäckin merkityksestä sivistyselämällemme on minussa teoksen valmistelun varrella vakaantumistaan vakaantunut ja selittää tämän elämäkerran laveuden. Ei ainoastaan runoilijalle ollut tehtävä oikeutta, vaan myöskin pietistille, joka "masensi" runoilijan, eikä mikään menettely ollut mielestäni siihen soveliaampi kuin noudattaen täyttä objektiivisuutta antaa kumpaisenkin vapaasti tulla esiin ja tulkita mielensä astumatta kriitillisesti ehkäisten väliin. Tämä menettelytapa on, arvatakseni, myös parhaiten tyydyttävä erilaisia lukijoita, sitä enemmän kun kuvattava persoonallisuus noina molempina suunnaltaan niin vastakkaisina kehityskausina pysyi täysin muuttumattomana, samalla intohimoisen kiihkeänä ja rakastettavan lapsellisena välittömyydessään ja vilpittömässä suoruudessaan. Niillekin, jotka Stenbäckissä ennen kaikkea näkevät teologin, on siten tärkein aines esitetty. Pietismin historiasta en ole ottanut esitykseen enempää kuin on ollut tarpeen hänen osuutensa ja asemansa valaisemiseksi tässä virtauksessa.

Siitä hyväntahtoisuudesta ja suuresta luottamuksesta, jolla kirjan ensi lehdellä mainitut [Teoksen ensimmäinen painos oli omistettu "Lauri Stenbäckin jälkeen jääneille rakkaille, Ebba Stenbäckille ja Charlotta Achrénille".] kunnioitetut henkilöt, runoilijan puoliso ja sisar, sekä monet muut sukulaiset ja vanhemmat ja nuoremmat ystävät ovat sallineet minun käyttää kirjeitä ja muuta kirjallista jälkeimistöä sekä osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti antaneet minulle arvokkaita tietoja, ilmaisen täten nöyrän kiitollisuuteni, samalla kuin lausun sen toivon, etten millään olisi loukannut sitä kallista kuvaa vainajasta, joka heillä on sydämissään.

Rauhalahdessa elokuulla 1900.

Ensimmäisen suomalaisen painoksen esipuhe

Tuskin tarvinnee sanoa, miksi tämä teos ensiksi esiintyi ruotsinkielellä. Olihan kuvattava henkilö ruotsinkielinen runoilija ja kaikki lähteetkin samankielisiä. Ajan puute taas on syynä siihen, etten itse ole toimittanut suomalaistakin laitosta. Jos se on vahinkona pidettävä, niin se on yksistään minun eikä lukijan, sillä kääntäjä [O. Manninen.] on suorittanut tehtävänsä kypsyneellä kyvyllä ja uupumattomalla huolella. Kun sitä paitsi itse olen arkki arkilta tarkastanut työtä, ei käännös kovinkaan käännökseltä tuntune.

Sisällykseen nähden ei suomalainen laitos muutoin eroa ruotsalaisesta, kuin että joitakuita erehdyksiä on korjattu. Muutamat arvostelijat ovat kyllä moittineet teoksen laajuutta, ja kääntäessä olisi saattanut tehdä lyhennyksiä; kumminkaan en ole siihen suostunut, sillä kaikki, mitä olen Stenbäckin kirjelmiä teokseen ottanut, on minusta sen arvoista, että se rikastuttaa kirjallisuuttamme. Jos olisi ollut mahdollista ajatella niiden julkaisemista erikseen, niin se olisi kai ollut otollisempi tapa tehdä ne tunnetuksi; mutta itsekseen ei niitä mielestäni olisi voinut painattaa loukkaamatta vainajan muistoa. Toisin on elämäkerrassa, missä jokainen kirje tai muu kirjallinen muistokappale ei ainoastaan luo valoa aikaan ja oloihin, vaan myöskin saa niistä tarpeellista valoa; siinä voi julkaista semmoistakin, jota ei koskaan ole yleisölle aiottu.

Vaikka Stenbäck vereltään ja hengeltään oli puhdas suomalainen, oli hän sukunsa mukana omituisten sivistysolojemme tähden näennäisesti vieraantunut suomenkielisestä osasta kansaamme. Kun hän nyt sekä runojensa suomennoksen [Lauri Stenbäck, Runoja, suomentanut Yrjö Weijola. Helsingissä 1900. Otavan kustantama.] että tämän elämäkerran kautta on tullut kansan tajuttavaksi, on harras toivoni, että kansa tuntee hänet omakseen ja sulkee hänet kalleimpien muistojensa joukkoon.

Helsingissä marraskuulla 1901.

Eliel Aspelin.

ENSIMMÄINEN LUKU. 1811-1827

Stenbäckin suku. – Vanhemmat ja koti Kuortaneella. – Koulunkäynti. – Muutto Vöyrille ja koti siellä. – Runoilijalahjat ilmaantuvat.

Stenbäck-suvun historia alkaa liikuttavalla tarinalla velvollisuudentunnosta ja ihmisrakkaudesta, jossa säilyy kantaisän ja hänen veljensä muisto.

Suvun kantaisä, Jooseppi nimeltä, oli talollisen Heikki Liukun poika Lyyskilän kylästä Laihian pitäjästä. Kun poika tuotiin Vaasan triviaalikouluun, antoi rehtori hänelle nimen Stenbäck (kiviluoma) muistoksi muutamasta isosta kivestä luomassa eli joessa kotitalon kohdalla. Papintutkinnon, joka siihen aikaan oli alemmista kansankerroksista opin teille lähteneiden tavallinen päämäärä, Jooseppi Stenbäck suoritti 27 vuoden vanhana Turussa, ja hänet määrättiin sen jälkeen ensin kotipitäjänsä kirkkoherran apulaiseksi ja myöhemmin Ilmajoen kappalaiseksi. Vihan aikana hän oli kutsuttu julistamaan rauhaa ihmisille. Viholliset täyttivät maan, jonka asukkaat turvattomina olivat jätetyt heidän mielivaltaansa. Ketkä suinkin kykenivät, pakenivat meren taakse taikka kätkeytyivät erämaihin. Pakolaisiin olivat liittyneet myöskin kaikki näiden seutujen papit paitsi Jooseppi Stenbäckiä, joka järkähtämättömänä pysyi paikallaan. V: een 1714 hän piti vaimonsa ja lapsensa luonaan, mutta silloin hän toimitti heidät Tukholmaan. Varmaankin oli ero katkera, mutta sittenkin hän oli kai iloinen ollessaan yksin, sillä hänen ei tarvinnut pelätä ainakaan omaistensa henkeä, kun hänet vähän aikaa myöhemmin vangittiin ja kuljetettiin Vaasaan. Jooseppi Stenbäckin vankeuden aikana kaupungissa – niin tarina kertoo – tapahtui eräänä yönä, että hänen vanhempi, naimaton veljensä Laihialta salaa hiipi hänen luoksensa ja rukoili saada jäädä hänen sijaansa vangiksi, jotta nuorempi veli paeten pelastuisi perheelleen ja seurakunnalleen. Yöllinen kohtaus päättyi niinkuin luonnollista oli. Kieltäytyen vastaanottamasta uhria Jooseppi jäi nytkin paikalleen, ja veljen täytyi palata samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun sama veli jonkun aikaa sen jälkeen lähti viemään ruokatavaroita sydänmaassa piileskeleville omaisilleen, joutui hän vihollisten käsiin ja surmattiin. Joosepin taas kasakat kuljettivat Kristiinankaupunkiin, pidellen häntä niin pahasti, että hän tuli rammaksi molemmilta jaloiltaan. Rauhanteon perästä hän palasi seurakuntaansa ja ryhtyi jälleen virkaansa hoitamaan – vaikk'ei kuitenkaan niin kuin ennen. Voimatta itse liikkua paikaltaan kannettiin hänet sunnuntaisin nojatuolissa kirkkoon, missä kansa hartaasti kuunteli kovia kokeneen miehen opetuksia.

Jooseppi Stenbäckin pojista joutui Lauri-niminen konrehtoriksi Turun katedraalikouluun, Tuomas Limingan kirkkoherraksi ja Juhani kappalaiseksi Alahärmään. Keskimmäinen näitä veljeksiä on tunnettu muutamien painosta julkaistujen suomalaisten ja ruotsalaisten saarnojen tekijänä, jota paitsi hän on kirjoittanut (ruotsiksi) "historiallisen kertomuksen Raahesta ja Saloisista" (Tukholmassa 1769). Nuorimmalla oli useita poikia, joista jälleen kolme, Kaarle Fredrik, Juhani ja Kustaa, tuli papiksi. Ensinmainittu on sen kodin perustaja, joka on tämän elämänkertomuksen varsinainen lähtökohta.

Kun Pohjanmaa menneen vuosisadan alussa uudestaan tuli sotatantereeksi, oli Kaarle Fredrik Stenbäck kirkkoherrana Kuortaneen pitäjässä, seudulla, joka oli kesällä 1808 tapahtuvien sotaliikkeiden ja tappelujen keskellä. Pitäjän enimmin viljelty, väkirikkain osa sijaitsee näet Kuortanejärven ympärillä, jonka rantaa maantie Lapuan ja Alavuden välillä kulkee. Järven itäisimmän ja isoimman, Kirkkojärveksi sanotun ulapan itärannalla on pitäjän kirkko ja vastapäätä toisella rannalla pappila. Kun tämä on noin 20 kilometriä Lapualta, 30 Alavudelta ja ainoastaan puolitoista kilometriä Ruonan sillalta, niin tykkien jyske näiltä kolmelta samannimiseltä tappelutantereelta häiritsi sen rauhaa yhä uudestaan, vain joidenkuiden viikkojen väliajalla. – Jo tässä mainittakoon, että pappila asemapaikkaansa nähden on kauneimpia Etelä-Pohjanmaalla. Niinkuin nimikin, Haapaniemi, ilmaisee, on talo järveen pistävällä niemellä. Järven puolella asuinrakennusta on puutarha, josta kirkkoherra Stenbäckin istuttama lehtokuja johtaa alas rantaan. Näköala aukean, saarettoman järven yli oli muinoin vielä kauniimpi kuin nykyjään. Silloin näet Melliniemi vasemmalla ja Hiironiemi oikealla kädellä pappilan niemestä enimmäksi osaksi olivat metsän vallassa, samoinkuin vielä tätä nykyä vastakkainen ranta, mistä kirkon katto ja kellotapuli huippuineen kohoavat tumman havumetsän ylitse.

Kirkkoherra, joka oli syntynyt 1760, oli sodan aikana parhaimmissa miehuudenvoimissaan. Oltuaan yhdeksän vuotta koulunopettajana Pietarsaaressa oli hänet 1790 nimitetty Alahärmän kappalaiseksi viran tultua avoimeksi hänen vuotta aikaisemmin kuolleen isänsä jälkeen. Vuotta ennen sodan syttymistä hän oli päässyt Kuortaneelle kirkkoherraksi. Samana vuonna kuin hän muutti Alahärmään, hän oli nainut kauppiaan tyttären Beata Mellbergin Pietarsaaresta, mutta tämä ei ollut hänen kohtaloissaan osallinen kauemmin kuin v: een 1807. Rouva kuoli näet kuukautta ennen Kuortaneelle muuttoa. Sodan alkaessa ei siis pappilassa ollut äitiä, joka olisi hoitanut siellä kasvavia kolmea lasta. Luultavasti oli nuorempien lasten, 11-vuotiaan Susanna Sofian ja 10-vuotiaan Kaarle Fredrikin, hoito uskottu joko jollekin vanhemmalle vaimonpuoliselle sukulaiselle taikka vanhimmalle siskolle, 16-vuotiaalle Elisabet Margaretalle eli Lisettelle, niinkuin häntä kotona nimitettiin. Paitsi näitä lapsia oli kirkkoherralla ensimmäisestä aviosta ollut kolme muutakin, joista kaksi oli kuollut aivan pieninä ja poika Simon Reinhold tapaturmaisesti saanut surmansa kaukana kodista.

Koska viimeksimainitulla tapahtumalla on välillinen merkitys aineeseemme katsoen, kerrottakoon se tässä. Tuntemattomasta syystä tämä poika, tuskin lapsenkamarista päässeenä, 1805 lähetettiin pitkälle merimatkalle – arvattavasti Pietarsaaresta olevassa laivassa, jonka omistaja taikka päällikkö oli joku äidin sukulaisia. Laiva kävi Espanjassa ja oli, sinne saakka kaiken sujuttua onnellisesti, juuri lähtenyt paluumatkalle, kun nuori Stenbäck Malagan ja Gibraltarin välillä hukkui 25 p. marraskuuta mainittuna vuonna: hyökyaalto pyyhkäisi hänet kannelta mereen. Saatuansa surusanoman isä sepitti allaolevan suomenkielisen murherunon sisarusten laulettavaksi kirkossa, silloin kun tavanmukainen kiitos veljen kuolemasta tehtiin. Runo, joka sisältää lasten suuhun pantuja lohdutussanoja vanhemmille, painettiin Vaasassa varustettuna seikkaperäisellä otsakirjoituksella, jossa ilmoitetaan sepitelmän aihe. Säkeet kuuluvat näin:

 
    Aaltoin pesä, myrskyin maja, aukko aava
        Nieli veljemm siksensä;
    Vaan säästä surus, äiti, isä: taivaan Isä
        Sielun sulki syliinsä.
 
 
    Mailman myrskyst, synnin seurast, sielun surmast
        Merta tuimaa tuimemmast,
    Niistä lastas säästääksensä Itsellensä,
        Sanoi: tempaan Tuonelast.
 
 
    Satamaan, jonk Isä sääsi, poika pääsi,
        Vaaratonna vioista;
    Onko syytä voivotella, valitella
        Luojan laupiaan laitosta?
 
 
    Jesus, lasten lunastaja, rakastaja,
        Veljemm siellä kasvattaa;
    Taivaan kuoriss' ihannellen, viittaa meillen:
        Tänne tulkaat! toivottaa.
 
 
    Toivon silmäll katsoin sinne, jäimme tänne
        Murhemaalle taivaltaa,
    Hyväll isäll, äidill iloks, lohdutukseks;
        Ei meit Jesus unohda.
 
 
    Rakas Jesu! Sielun paimen, paras paimen,
        Kaitse meit näill laitumill,
    Kaitse niityll runsahalla, raittihilla,
        Vesill vie virvoittaviin
 

Pieni näytelmä, jossa pikku tytöt – arvattavasti vanhan virsikirjan n: o 278 ("Etkös ole, ihmisparka") virren nuotilla – veisasivat nämä sanat, tapahtui Alahärmän kirkossa ja antaa alkuperäisyydessään sangen omituisen piirteen isän ja perheen luonteenkuvaukseen.

Kirkkoherra ei ollut kauan leskenä. Jo 1809 v: n alussa hän meni uusiin naimisiin Lapuan kirkkoherran tyttären Eva Maria Gummeruksen kanssa, joka oli syntynyt 1774 ja siis miestään 13 vuotta nuorempi. Tästä aviosta syntyi neljä lasta, nimittäin Juhani Mikael 1809, Lauri Jakob 26 p. lokakuuta 1811, Charlotta Fredrika 1813, Maria 1814 ja Laura 1816, jotka, samoinkuin ennenmainitut kolme lasta ensimmäisestä aviosta, kasvoivat täysikäisiksi ja jäivät eloon vanhempainsa jälkeen.

Eri kirjaimilla painettu nimi on tulevan runoilijan, jonka elämäkerta tässä on kuvattavanamme. Edellinen nimi, Lauri [Kun Stenbäck Isossakyrössä ollessaan kirjoitti nimensä suomenkielisten kirjelmäin alle, käytti hän muotoa Lauri Stenbäck.] (Lars), joksi häntä aina sanottiin kodissa, oli perhenimi, jota tähän päivään saakka jokaisessa polvessa joku suvun jäsen on kantanut. Seurakunnan kastettujen kirjasta, joka ilmaisee, että poika kastettiin 3 p. marraskuuta, otettakoon tähän kummien nimet, koska ne tavallaan osoittavat, miten perhe ja sen seurapiiri olivat kansanomaisia. Kummeina mainitaan: lukkari Juhani Perander ja hänen vaimonsa Klaara Höök, talollinen Siimon Hynnilä ja hänen vaimonsa Valpuri Jaakontytär, talollinen Matti Sysilampi ja hänen vaimonsa Agneeta Matintytär, talollinen Matti Koskela ja hänen vaimonsa Maria Heikintytär sekä demoiselle Maria Forbus. Kasteen toimitti apulainen Juhani Nygren.

Tätä kirjoitettaessa [1900] on se koti, jossa Lauri Stenbäck kasvoi, ollut hajonneena noin kuusikymmentä vuotta, ja useimmat sen nuoremmatkin jäsenet ovat toinen toisensa perästä eri paikoilla nähneet elämänsä päivän laskevan. Kumminkin on vielä yksi sisar – Charlotta – elossa, [Leskirouva Charlotta Achrén (o.s. Stenbäck) kuoli 90 vuotta täytettyään 1903.] ja hänen uskollista muistiansa on pääasiassa kiittäminen niistä tiedoista, joihin seuraava kuvaus perustuu. Kun tämä sisar oli runoilijaa kahta vuotta nuorempi, ovat siis hänen varhaisimmat omat muistonsa menneen sataluvun toisen vuosikymmenen lopulta; mutta aikaisemmistakin tapauksista hän on voinut antaa tietoja, sillä ne kuuluivat perhemuistoihin.

Ensiksi muutama sana vanhemmista. Isä oli ainakin vanhemmilla päivillään jotenkin raskasmielinen ja itse perhepiirissäkin harvapuheinen. Lasten kunnioitus häntä kohtaan oli suuri, ja he varoivat huolellisesti häiritsemästä häntä hänen kamarissaan, missä hän tavallisesti istui lueskellen. Kirjat, joita hän luki, lienevät enimmäkseen olleet hengellisiä. Huolimatta suljetusta luonteenlaadustaan oli hänellä kumminkin runollisia ja tavallaan taiteellisia taipumuksia. Tuo jo mainittu, jotenkin tavaton toimi, kun hän pani puolikasvuiset tyttärensä veisaamaan omaatekemäänsä runoa seurakunnan edessä kirkossa, ei ollut ainoa laatuaan. Muulloinkin hän kuuluu osoittaneen samaa taipumusta järjestämään näytelmäntapaisia esiintymisiä. Niin esim. oli hänellä tapana jouluksi sepittää lauluja lasten laulettavaksi joulukuusen ympärillä tanssiessa. Joskus hän kuuluu itsekin niin innostuneen ja lämminneen nuorison ilosta, että rupesi osalliseksi sekä lauluun että tanssiin. Suurempiarvoisia lienevät kirkkoherran runolliset lahjat tuskin olleet, eikä niistä näy jälkimaailmalle säilyneen muuta jälkeä kuin edelläluetut säkeet, mutta sittenkin on täysi syy olettaa, että Laurin runoilijalahjat olivat isältä perityt. Tämä olettamus on sitä enemmän oikeutettu, kun hilpeä- ja helläluontoinen äiti, kuten Gummerus-suku yleensä, oli ennen kaikkea käytännöllinen ihminen. Hänestä oli periytynyt se vilkas, avoin, rakastettavan lapsellinen piirre pojan luonteessa, jonka kaikki ystävät ovat panneet merkille.

Siitä hellästä hoidosta, jonka äiti omisti lapsilleen, tuli runsain osa Laurille, epäilemättä siitä syystä, että hän näytti olevan muita vähemmin varattu elämän taistelua kestämään. Ruumiinrakennukseltaan hän alusta alkaen oli hento ja heikko, kasvot olivat hienopiirteiset ja kauniit sekä mieli tämän mukaisesti hyvin herkkätunteinen. Kun äiti huomattavasti hellitteli tätä lasta, noudattivat perheen muutkin jäsenet hänen esimerkkiänsä, ja kun Lauria niin oli ensin lapsena hemmoiteltu, eivät poikavuodetkaan tuottaneet hänelle voimistuttavampaa kehitystä. Hän laiminlöi kokonaan ne erilaiset urheiluharjoitukset, joihin kasvavat pojat maalla tavallisesti käyttävät enimmän osan aikaansa, ja pysyttelihen sen sijaan enimmiten sisarten seurassa. Tästä johtui, että hän olennoltaan oli kaino ja hiljainen, enemmän tytön kuin pojan kaltainen. Kumminkaan kainous ja hiljainen käytöstapa eivät estäneet häntä ilmaisemasta tunteitaan, kun mikä kävi hänen mielelleen. Päinvastoin oli hänen luonteensa semmoinen, että hän hyvin kiihkeästi, jopa liioitellun kiihkeästi ilmoitti sekä surunsa että ilonsa. Milloin hän oli iloinen kuin lintu, milloin pahalla tuulella, ja kun jälkimmäinen puuska sattui, silloin sisaret sanoivat: "nyt on Lauri taas lauantaituulellaan" – lauseparsi, joka jostakin unohtuneesta syystä oli tullut käytäntöön perheessä. Tavattomassa herkkämielisyydessä ilmeni runoilijaluonto ylipäänsä, mutta kun sanotaan, ettei hän lapsenakaan koskaan salannut tunteitaan, vaan ilmaisi ne suoraan ja avoimesti, niin esiintyi siinä yksilöllinen piirre, joka suoruuden ja avomielisyyden muodossa koko elämän ajan pysyi yhtenä Lauri Stenbäckin luonteen pääpuolia. Äidin ja pojan suhteesta on vielä mainittava, että Lauri puolestaan palkitsi emon rakkauden sydämensä hartaimmalla kiintymyksellä. Hän oli, kuten sanotaan, valmis kantamaan äitiä käsillään, ja vielä vanhoilla päivilläkin hänen kasvonsa kirkastuivat, milloin vain puhelu siirtyi "mammaa" koskeviin muistoihin.

Surullista kyllä sattui lapsuusaikana onnettomuus, joka huolimatta Laurin synnyltään heikosta terveydestä antoi äidin sydämelle kylliksi aihetta ohjata hänen kasvatustaan yllämainittuun tapaan. Noin kuuden vuoden iässä tapahtui näet, että poika tapaturmaisesti istuutui taikka putosi astiaan, joka oli täynnä kuumaa vettä, ja poltti koko alaosan ruumistaan niin pahasti, että pelättiin hengenkin menevän. Monta viikkoa hän oli vuoteen omana ja kärsi, niinkuin ymmärrettävissä on, tuskia, jotka olisivat olleet täysikasvuisenkin vaikeat kestää. Pikku poika osoitti kaiken aikaa ihmeellistä kärsivällisyyttä, mutta jostakin tavallista herkemmästä hienotunteisuudesta – tai miksi sitä olisi sanominen – hän ei sallinut nuorempien sisarusten tulla luoksensa katsomaan, kun hän makasi kääreissään. Ainoastaan läheisestä huoneesta, ovenraosta, he säälien kurkistelivat potevaa veljeään.

Lauri kehittyi nopeasti, ja varhain pantiin kirja hänen käteensä. Tavattoman varhain alkoi myöskin hänen koulunkäyntinsä kodin ulkopuolella. Syy siihen oli seuraava. Kun vanhin veli Kaarle Fredrik 1818 oli tullut ylioppilaaksi, sai hän paikan everstiluutnantti Tuomas Henrik Adlercreutzin luona Pälkäneen Myttälässä kahden pienen pojan kotiopettajana, ja samalla sovittiin, että hän toisi sinne mukanaan molemmat nuoremmat veljensä Jannen ja Laurin, jotta nämä yhdessä Adlercreutz-veljesten kanssa valmistettaisiin kouluun otettaviksi. Silloin Lauri ei vielä ollut täyttänyt seitsemättä vuottaan, ja ero kodista oli pienokaiselle varsin katkera. Myöhemmin vanhemmat kuuluvatkin katuneen sitä, että niin varhain toimittivat pojan maailmalle. Kumminkaan ei saattanut olla merkityksetöntä Laurin kehitykseen nähden, että hän jo lapsi-iässä tuli oleskelleeksi vieraassa, hienosti sivistyneessä kodissa. Everstiluutnantti, lauluissa ylistetyn sankarin Kaarle Juhana Adlercreutzin nuorempi veli, oli Hämeenlinnan jääkärijoukon majurina ollut mukana sodassa ja vähää myöhemmin nainut Sääksmäen Lotilasta Helena Gustava Blåfieldin, joka kuuluu olleen tavattoman rakastettava henkilö, sillä hänestä sanotaan, että tuli ikäänkuin päivänpaiste huoneeseen, kun hän astui sisään. Paitsi molempia poikia ja yhtä tytärtä kuului perheeseen everstiluutnantin kaksi naimatonta sisarta. Tässä kodissa eivät Stenbäck-veljekset kauan saattaneet tuntea itseään vieraiksi, ja mitä Lauriin tulee, sanotaan hänen vielä paljoa myöhemmin erityisellä lämmöllä puhuneen toisesta noita vanhoja neitejä – Hedda-tädistä – , joka sekä leikissä että todessa oli koettanut herättävästi johtaa poikain mieliä maallisista täydellisempiin. Sitä paitsi Lauri luku- ja leikkitovereistaan Kaarle ja Kustaa Adlercreutzista sai ensimmäiset lapsuudenystävänsä, joista hän erittäin liittyi jälkimmäiseen, häntä vuotta nuorempaan veljeen. Jo lapsuudessa näet esiintyi hänessä taipumus vilpittömällä ystävyydellä kiintyä jaloihin luonteihin, jommoinen mainittu ystävä varmaankin oli. Valitettavasti kävi kuitenkin niin onnettomasti, että Lauri hyvin varhain kadotti nämä niinkuin muitakin ystäviänsä.

Mitä lukuihin tulee, niin ne koskivat paraasta päästä Lindblomin katkismusta, "uskonnonhistoriaa" ja latinaa, jonka ohella harjoitettiin kirjoitusta ja laskentoa. Kaikissa näissä aineissa Lauri sai myöskin suorittaa tutkinnon, ennenkuin hänet 5 p. helmikuuta 1820 sisäänkirjoitettiin Turun katedraalikouluun. Vaasan triviaalikoulu olisi ollut lähempänä, mutta Turun oppilaitos valittiin sen tähden, että Kaarle Fredrik harjoittaessaan opintoja yliopistossa saattaisi olla nuorempain veljiensä tuki ja ohjaaja koulun aikana. Vaikka Janne-veli oli kaksi vuotta vanhempi, lähetettiin hänet yhdessä Laurin kanssa kouluun. Molemmat vastaanotettiin ensimmäiselle luokalle, ja niin he seurasivat toisiaan koko koulun läpi vieruskumppaneina, vanhempi aina nuoremman yläpuolella. Ettei veljesten edistys itse asiassa kumminkaan ollut niin yhdenmukainen kuin tästä saattaisi luulla, sen huomaa koulumatrikkelin lyhyistä tiedonannoista. Koko kouluaikana annetaan nimittäin Jannelle arvolauseet "begriplig" ja "flitig", jotavastoin Laurille, joka ensin oli saanut samat arvosanat, lukuvuodesta 1822-23 alkaen merkitään "qvick" ja "flitig". Jälkimmäisen suuremmat lahjat tulivat siis näkyviin, vaikka vähenevä ahkeruus hidastutti edistystä. Kahtena viimeisenä vuonna, 1825-27, rehtori on Laurin nimen kohdalle piirtänyt kysymysmerkin ahkera-sanan jälkeen – ensi kerran lyijykynällä, toisen kerran musteella!

Varhainen koulunkäynti ei mitenkään vieroittanut Lauria lapsuudenkodista. Päinvastoin hän oli siihen kiintynyt, jopa hellemmin kuin pojat tavallisesti ovatkaan. Joka kerta kun hänen piti lähteä koulumatkalle, oli suru ja huoli yleinen koko perheessä, ja hänen itsensä sanotaan aina eron jälkeen olleen viikon tai pari ikäänkuin sairaana, ennenkuin hän jälleen tottui vieraaseen ympäristöön. Kerran kuuluu heltymys menneen niin pitkälle, että vanhemmat antoivat Laurin jäädä kotiin koko lukukaudeksi. Mahdollisesti tämä tapahtui sen ankaran taudin jälkeen, joka, kuten tuonnempana tulee kerrottavaksi, häntä kouluaikana kohtasi. Mutta jos kaipaus Laurin poissa ollessa oli molemmin puolin suuri, niin oli ilo sitä suurempi, kun hän veljensä kanssa jälleen palasi lupa-ajoiksi kotia.

Varsinaiset lapsuusvuotensa, jolloin ilo huolimatta kaikista sitä katkaisevista kärsimyksistä ja kyynelistä on niin "sydämenkylläistä", nuori runoilija eli Kuortaneella. Tähän paikkakuntaan liittyi siis rakkaita, valoisia muistoja, jopa sellaisiakin, jotka myöhemmin pukeutuivat runon muotoon. Niitä oli m.m. seuraava. Eräänä syksynä, kun pakkanen oli vetänyt järven ensimmäiseen hienoon jääriitteeseen, Lauri lähti omin päin peilikirkkaalle jäälle. Vaaraa aavistamatta hän oli jo mennyt hyvän matkaa rannasta, kun muut äkkäsivät hänet. Kun jää ei vielä kantanut aikaihmisiä, ei ollut muuta neuvoa kuin rannalta hätäisin huudoin kehoittaa ja houkutella lasta kääntymään takaisin vaaralliselta retkeltään. Tämän muiston sanotaan olevan pohjana tuolle ihmeellisen tunnelmalliselle "Meri" balladille, laatuaan ainoalle runoelmalle, minkä runoilija on jättänyt jälkeensä. – Välittömämmin soinnahtelevat Kuortaneen muistot eräässä keskenjääneessä runoelmassa nimeltä "Runoilija" 30-luvun alulta, jonka ensimmäinen stroofi puhuu "hänen hiljaisesta äidinmajastaan", humisevien "tummien kuusten" keskellä, ja seuraavat kuuluvat näin:

 
    Mången stjärnbestrålad afton
    Satt han där vid hennes knän,
    Lyssnande när hennes lofsång
    Långsamt klang i månans sken,
    Tills det lilla hufvud sänktes
    Sakta med en bön till Gud.
    Vid de rena psalmers ljud
    Är så godt att somna.
 
 
    Men när solen öfver världen
    Glänste i sin gyllne dräkt,
    Och när vårens blommor åter
    Väcktes mildt af vindens fläkt,
    Lekte han med dem förtroligt,
    Språkade han med de små.
    Hvad de allt förtäljde då,
    Det må Herren veta.
 
 
    Sköna saker var det säkert;
    Ty bland dem han ofta satt
    Länge, leende och lycklig,
    Och hans öga glänste gladt.
    Som en broder ibland syskon
    Satt han, själf en blomma, där.
    Ack det unga lifvet är
    Rikt på frid och under.
 
 
    Så bland lekar och bland blommor
    Flöt hans fromma barndomstid,
    Allt hvad stort han tänkte sedan
    Låg uti hans bröst i frid – .
 

[Monet tähtikirkkaat illat hän istui siellä emon polvien ääressä, kuunnellen kun hänen kiitosvirtensä kuutamossa vieri verkkaisin sävelin, kunnes pikku pää vaipui hiljaa uniin, huulilla rukous luojan luo. Virsien puhtaihin säveliin on niin hyvä nukkua.

Mutta kun aurinko loisti yli maailman kultaisessa kaavussaan, ja kun tuulen lempeä henkäys taas herätti kevään kukkaset, leikki hän niiden kanssa tuttavallisesti, haasteli pienoisten kera. Tietäköön taivas mitä kaikkea ne silloin kertoivatkaan.

Ihanaa se oli varmaankin; sillä niiden seurassa hän istui usein kauan, hymyillen ja onnellisena, ja hänen silmänsä loisti iloisesti. Niinkuin veli siskojen joukossa hän istui, itse kukka, kukkien kera. Ah, nuori elämä on rikas rauhasta ja ihmeistä.

Niin leikkien ja kukkien kesken kului hänen lapsuudenaikansa, kaikki, mitä hän sitten ajatteli suurta, uinui rauhassa hänen rinnassaan. – ]

Kuortaneella runoilija ensin oppi ihailemaan Suomen luonnon kauneutta sekä tuntemaan ja rakastamaan sen kansaa ja kieltä. Ihmis-iän ensimmäiset kaksitoista vuotta – niin kauan oli Kuortane Lauri Stenbäckin kotiseutuna – jättävät mieleen katoamattomia jälkiä, ja kun runoilija myöhemmin ihanassa runoelmassaan "Suomalainen isänmaani", turhaan etsittyänsä sitä kaupungista ja maalta, vihdoin laulaa:

 
    Men framåt gick han – och han fann i ro
    Ett folk i torfbetäckta hyddor bo,
    Och friskhet glänste ur dess öppna öga.
    Det var så välbekant, så svalt det var;
    Hans hjärta kände, att det egde qvar
        Sitt Finska Fosterland!
 
 
    [Mutta hän kulki eteenpäin – ja löysi kansan,
    joka asui rauhassa, turvekattomajoissaan,
    ja terveys loisti sen avosilmästä.
    Oli niin tuttua, oli niin vilpoista;
    hänen sydämensä tunsi, että sillä oli
        suomalainen isänmaansa!]
 

niin tuskin käy epäileminen, että hän ainakin ajatuksissaan oli palannut takaisin ensimmäiseen kotiseutuunsa. Kansa siellä on vakavaa, avonaista, suoraa, ja kun hiekkainen maaperä on niukkakasvuista, on se oppinut tyytymään vähään ja tottunut yksinkertaisempiin elämäntapoihin kuin ennenmainittujen naapuripitäjien asukkaat. Vielä tänä päivänä tervanpoltto on kuortanelaisten pääelinkeino. Nyt on tosin varallisuus sielläkin suurempi, ja on ehkä "liikasivistyksen pilaantunut ilma" levinnyt sinnekin, mutta Stenbäckin aikana ei suinkaan laita ollut semmoinen. Siellä jos missään asui "turvekattomajoissa" se kansa, jonka luona oli "niin tuttua ja vilpoista" ja joka saattoi uudestaan virittää laulun hänen rinnassaan ja uskon isänmaahan.

Muuan seikka, joka sekä Laurille että koko perheelle teki Kuortaneen ajan muistot laadultaan erikoisiksi, oli se, että perhepiiri vain siellä oli eheä. Kirkkoherran molemmat tyttäret ensimmäisestä aviosta joutuivat näet jo siellä naimisiin: Lisette samassa pitäjässä Puodinkedon tilalla asuvan henkikirjuri D. Kr. Larickin sekä Susanna Sofia apulaispappi B. G. Hällstenin kanssa. Ne sisaret, joihin Lauri, niinkuin edellä on kerrottu, lähinnä liittyi niin suruissaan kuin iloissaankin, olivat kumminkin nuoremmat: Lotta, Maria ja Laura. Näistä taasen näyttää, niinkuin muun muassa myöhempinä aikoina kirjoitetut kirjeetkin osoittavat, ensinmainittu olleen Laurin sydämelle rakkain. Luonteeltaan he olivatkin enimmin yhdenkaltaiset, sillä kaksi vuotta nuorempi sisar oli myöskin herkkämielinen ja kiihkeätunteinen. Sitävastoin kuuluu nuorin sisar, Laura, enimmin muistuttaneen isää; hän oli tyynempi luonteeltaan, ja hänellä oli soitannollisia ja runollisia lahjoja. Hän lauloi ja soitti pianoa sekä sepitteli runoja, joista, kuten vielä tulemme näkemään, yksi näyte tavataan "Evangeliskt Weckoblad'issa".