Czytaj książkę: «Kapteenin tytär»

ENSIMMÄINEN LUKU.
Kaartin kersantti

 
Kapteeniksi kaartin pääsis heti hän.
– Ei niin! Mut ensin armeijassa palvelkohon.
Niin juuri, niin! Ja siellä kovaa kokekohon —
– — – — – — – — – — – — – —
Mut mikä hänen isäns on?
 

Knjashnin.

Isäni, Andrei Petrovitsh Grinev, oli nuoruudessaan palvellut sotaväessä kreivi Minnichin aikana ja otti eron pää-majorina vuonna 17—. Siitä pitäin asui hän kylässään Simbirskin kupernissa, jossa nai erään köyhän aatelisneidon Avdotja Vasiljevna J:n. Meitä oli yhdeksän lasta. Kaikki veljeni ja sisareni kuolivat pieninä. Minä olin kirjoitettu kersantiksi Semenovskin kaartiin, ja siitä tuli meidän kiittää majoria samassa kaartissa, ruhtinas B:ta, likeistä sukulaistamme. Minua luettiin virkavapauden saaneiden joukkoon kotikasvatukseni loppuun asti.

Viisi-vuotisena annettiin minä ratsaspalvelijan Saveljitshin huostaan, joka nuhteettoman käytöksensä vuoksi oli koroitettu hoitajakseni. Hänen johdollansa minä edistyin niin, että kahdentoista vuoden iässä osasin lukea ja kirjoittaa venättä ja aivan järkevästi kykenin arvostelemaan jäniskoirain ominaisuuksia. Tähän aikaan palkkasi isä minulle Franskalaisen monsieur Beaupré'n, joka tilattiin taloon Moskovasta samalla kertaa kuin viinit ja ruokaöljy. Franskalaisen tulo harmitti kovasti ukko Saveljitshia.

– "Hyvä Jumala!" mutisi hän itsekseen; "onhan luullakseni lapsi pesty ja kammattu ja kylläinen. Mitäs varten rahoja turhaan viskataan ja palkataan munsyöriä, niinkuin ei omaa väkeä olisi yltä kyllä?"

Beaupré oli isänmaassaan ollut peruukintekijänä, sitten Preussissa sotamiehenä, mutta muutti sieltä viimein Venäjälle, ruvetakseen utshitel'iksi (opettajaksi), itsekään ymmärtämättä, mitä tuo sana oikeastaan merkitsee. Hän oli hyväntahtoinen, mutta sanomattoman suuri hulivili. Hänen suurin heikkoutensa oli herkkyys kauniisen sukupuoleen; usein hän hellyyksistänsä sai kolauksia, joita sitten voivotteli vuorokausin. Sen lisäksi hän, kuten itse sanoi, ei vihannut pulloa, toisin sanoen hän naukkasi ja naukkasi liiaksikin. Mutta kun viiniä meillä ei tarjottu kuin päivällisellä, jolloin opettaja usein jätettiin ilmankin, niin tottui herra Beaupré varsin pian paloviinaan, ja rupesi vihdoin pitämään sitä paljoa parempana kotimaansa viinejä, sanoen sitä vatsalle hyödyllisemmäksi. Meistä tuli pian hyvät ystävät, ja vaikka hänen, niinkuin kontrahtiin oli kirjoitettu, tuli opettaa minulle franskankieltä ja saksankieltä ja kaikkia tieteitä, niin piti hän kumminkin sopivampana oppia minulta vähän söhertämään venättä, jonka jälkeen sitten kukin meistä teki omia askareitaan. Me sovimme keskenämme erinomaisen hyvin. Toista opettajaa en olisi tahtonutkaan. Mutta pian meidät kohtalo eroitti. – Tämmöinen oli tapaus.

Lihava ja rokon-arpinen pesutyttö Palashka ja toissilmäinen karjapiika Akulika suostuivat kuin suostuivatkin eräänä päivänä menemään äitini luokse, heittäytyivät polvilleen ja tunnustivat rikoksen, johon heidät, kokemattomat, oli saattanut munsyöri. Äitini kanteli asiasta heti isälle. Hänellä taas oli laki lyhyt ja selvä. Heti paikalla käski hän kutsua tuon kanaljan Franskalaisen luokseen, mutta, tuli sana, että hän paraikaan antaa minulle tuntia. Isä heti minun kamariini. Siellä oli Beaupré makaamassa viattomuuden unta. Minä puolestani olin täydessä työssä. Minulle oli näet Moskovasta tilattu maantieteellinen kartta. Se rippui seinällä ilman aikojaan ja tuo suuri, paksu paperi oli jo kauan kiusannut minua. Viimein päätin kuin päätinkin tehdä siitä paperileijan ja ryhdyin nyt työhön, käyttäen hyödykseni Beaupré'n unta. Olin juuri kiinnittämässä niinistä pyrstöä Hyvän toivon niemeen, kun isä tuli kamariin. Nähtyään minun ponnistelujani maantiedon oppimisessa, nykäsi hän minua korvasta ja, juostuaan sitten Beaupré'n ääreen, herätti hänet jotenkin varomattomasti ja alkoi nuhdesaarnan. Hämmästynyt Beaupré yritti nousta ylös, mutta ei jaksanut: hän oli kovin juovuksissa. Isä tarttui silloin opettajan nutun kaulukseen ja sysäsi hänet porstuaan. Samana päivänä jo sai Franskalainen virkaeron, ja tuostakos ilo ja riemu Saveljitshille. Siihen päättyi minun kasvatukseni.

Elelin sitten vaan mamman lellipoikana, ajellen kyyhkysiä ja ollen polttosilla renkipoikain kanssa. Niin tultiin kuudentoista vuoden ikään, mutta silloinpa asiat muuttuivat.

Kerran syksyllä oli äiti vieraskamarissa keittämässä hunajamehua; minä, kieltäni maiskutellen, katselin kuohun kihajamista. Isä istui akkunan ääressä ja luki "Hovi-kalenteria", jonka hän sai joka vuosi. Tämä kirja teki häneen aina suuren vaikutuksen: erinomaisella tarkkuudella hän aina luki sitä, ja tuo luku se saattoi hänen sappensa kiehumaan ja kuohumaan. Äiti, hyvin tietäen ukon tavat, koetti aina sysätä tuon kirjan jonnekin piiloon, ja usein sattuikin, ettei isä saanut kalenteriansa nähdä moneen kuukauteen. Mutta kun hän sen sitten taas sattumalta löysi, – niin istui hän tuntikausia sen ääressä. Niinpä hän nytkin luki "Hovi-kalenteria", tuon tuostakin kohotellen olkapäitään ja toistellen yhä: "kenraali-luutnantti!… Minun komppaniassani hän oli vielä kersanttina. Ja Venäjän molempain tähdistöjen ritari!… Ja joku aika sitten…" – Vihdoin heitti isä kalenterinsa sohvalle ja vaipui syviin mietteisin, jotka eivät ennustaneet hyvää.

Äkkiä hän kääntyi äitiin puoleen: "Avdotja Vasiljevna, kuinka vanha Petrusha¹ nyt on?"

– "Nyt alkoi seitsemästoista vuosi", vastasi äiti. "Petrusha syntyi samana vuona kuin täti Nastasja Gerasimnovna kävi koukkuun, ja kuin vielä…"

– "Hyvä se", keskeytti isä; "aika on hänen mennä palvelukseen. Tarpeeksi on jo poikaa hellitelty vaimoväen puolella. Kyllä saavat loppua nuo kyyhkyslakkaan kiipeilemiset".

Äiti, kuullessaan erosta puhuttavan, säpsähti, niin että pudotti lusikan kastrulliin, ja rupesi itkemään. Minä sitä vastoin ihastuin sanomattomasti. Ajatus palveluksesta tuotti heti mieleen ajatuksia vapaudesta, Pietarin elämän huvituksista. Jo kuvailin itseäni kaartin upseeriksi, joka minun mielestäni oli inhimillisen onnen korkein kukkula.

Isän ei ollut tapana muuttaa päätöksiänsä eikä vitkailla niiden toimeenpanemisessa. Määrättiin niin muodoin lähtöni päivä. Edellisenä päivänä sanoi isä tahtovansa kirjoittaa tulevalle päällikölleni ja käski tuoda paperin ja kynän.

– "Älä unohda, Andrei Petrovitsh", sanoi äiti, "panna minultakin terveisiä ruhtinas B:lle; minä toivon, kirjoita niin, että hän on oleva suosiollinen Petrushalle".

– "Mitä joutavia!" vastasi isä, rypistäen kulmakarvojaan. "Mitä varten minä ruhtinas B:lle kirjoittaisin?"

– "Sanoithan kirjoittavasi Petrushan päällikölle".

– "Entä sitten?"

– "Petrushan päällikköhän on juuri ruhtinas B. Petrushahan on kirjoitettu Semenovskin kaartiin".

– "Kirjoitettu. Vaikka olisi kirjoitettu minne hyvänsä! Petrushaa vaan en Pietariin laske. Mitä hän siellä oppisi? Rahaa tuhlaamaan ja tyhjää toimittamaan! Ei mar, palvelkoon vaan armejassa, kokekoon kovaa, haistakoon ruudin savua; hänestä tahdon sotamiestä, vaan en kaartilais-huliviliä! Missä pojan passi? Annas tänne!"

Äiti haki passini rasiasta, jossa sitä säilytettiin yhdessä sen paidan kanssa, joka oli ollut päälläni minua ristittäessä, ja antoi sen vapisevin käsin isälle. Isä luki sen tarkasti, pani sitten pöydälle eteensä ja rupesi kirjoittamaan kirjettä.

Minua vaivasi uteliaisuus. Minne minut pannaan menemään, kosk'eivät lähetä Pietariin? Silmäni seurasivat lakkaamatta isän kynää, joka liikkui jotenkin vitkallisesti.

Vihdoin hän lopetti, pani kirjeen ja passin samaan kuoreen, lukitsi sen sinetillä ja sitten, ottaen silmälasit pois, kutsui minut luokseen.

– "Tuoss' on kirje Andrei Karlovitsh R:lle", sanoi hän, "vanhalle toverilleni ja ystävälleni. Sinä lähdet tästä Orenburgiin, palvelemaan hänen väessänsä".

Niin nyt haihtuivat kaikki minun loistavat toiveeni! Hauskan elämän sijaan Pietarissa, odotti minua ikävä tuolla syrjäisessä seudussa. Palvelusta olin vielä hetki sitten ajatellut suurella riemulla; nyt tuntui se surkealle onnettomuudelle. Mutta asiata ei käynyt muuttaminen! Seuraavana aamuna seisoi jo kuomireki portaiden edessä: siihen pantiin kapsäkki, laukku, jossa oli tee-serviisi, sekä kääröt täynnä vehnäsiä ja piirakaisia, viimeisinä merkkeinä kotoisista makeanleivän-päivistä.

Vanhemmat siunasivat minua. Isä lausui: "Hyvästi, Pietari. Palvele uskollisesti sitä, kelle valan teet; ole kuuliainen päälliköllesi; älä himoitse heidän lempeänsä; älä tunkeile palvelukseen, älä vältäkään palvelusta; ja muista aina sananlaskua: säästä vaatetta uudesta pitäin, säilytä kunniata nuoresta pitäin". Äiti itkien pyysi, että kaikin mokomin suojelisin terveyttäni; Saveljitshin sydämmelle pantiin, että hän pitäisi tarkkaa huolta lapsesta. Päälleni pantiin jäniksen-nahkainen pikku-turkki ja sen yli vielä ketunnahkainen matkaturkki. Minä nousin kuomiin Saveljitshin kanssa ja läksin liikkeelle, itkien katkerasti.

Samana yönä tulimme Simbirskiin, jossa meidän oli viipyminen koko vuorokausi, kaikenlaisten tarpeiden ostamista varten, jotka olivat Saveljitshin huolena. Me otimme asuntoa ravintolaan. Saveljitsh läksi jo aamulla varhain ostoksille. Minä katselin ensin kauan aikaa akkunasta likaiselle poikki kadulle, mutta ikävystyin viimein ja rupesin kulkemaan huoneesta huoneesen. Biljardi-saliin tultuani, näin siellä pitkän herrasmiehen, noin viidenneljättä vuoden iässä, ylähuulessa pitkät viikset, yönuttu yllä, biljardikeppi kädessä ja piippu suussa. Hän pelasi marköörin kanssa, joka voitettuansa sai ryypyn viinaa, mutta menetettyänsä oli velvollinen nelin ryömin konttaamaan biljardipöydän alla. Minä rupesin katsomaan heidän peliänsä. Mitä enemmin aikaa kului, sitä tiheämmiksi kävivät nuo konttaus-pasierailemiset pöydän alla, kunnes markööri jäikin sinne. Herra lausui muutamia mahtipontisia sanoja, hautauspuheen tapaan, ja kysyi, enkö minä tahtoisi pelata hänen kanssaan. Minä en sanonut osaavani. Tuopa näkyi häntä kummastuttavan.

Hän katsahti minuun melkein sääliväisesti. Me puutuimme kumminkin puheisin keskenämme. Hän sanoi olevansa Ivan Ivanovitsh Surin, ratsumestari eräässä husaarirykmentissä ja tulleensa Simbirskiin rekryytin-ottoon ja asuvansa tässä ravintolassa. Surin kutsui minua päivälliselle kanssaan, aterioimaan, "mitä Jumala on antanut, sotamiehen tapaan". Minä suostuin kernaasti. Kävimme pöytään. Surin joi paljon ja kehoitti minuakin, sanoen, että täytyy tottua palvelukseen. Hän kertoi minulle kaikenlaisia juttuja armeija-oloista ja niille nauroin kuollakseni. Pöydästä nousimme aivan hyvinä tuttavina. Silloin tarjoutui hän opettamaan minua biljardia pelaamaan. "Tämä", sanoi hän, "on välttämätöntä meikäläisille. Kun esim. ollaan marssilla ja pysäytään jonnekin, – millä saa ajan kulumaan? Ei muuta kuin mene ravintolaan biljardia pelaamaan: mutta sitäpä varten pitää osata sitä!" Minä olin tuosta täydellisesti vakuutettu ja rupesin hyvin ahkerasti opettelemaan. Surin rohkaisi minua tuon tuostakin, ihmetteli minun nopeata edistymisestäni ja muutaman läksyn perästä ehdotteli, että ruvettaisin pelaamaan rahan päälle, ei muuta kuin puolen kopekan vaan, tietysti ei voittamisen tarkoituksessa, mutta siksi vaan, ettei pelattaisi turhan päiten, mikä hänen mielestänsä oli kaikista kelvottomin tapa. Minä suostuin siihenkin, ja silloin käski Surin tuoda punssia ja sai minutkin maistamaan, toistaen yhä vaan, että palvelukseen pitää tottua, ja mikäs palvelus se muka ilman punssia on? Minä tottelin. Peliämme kesti yhä. Mitä useammin minä maistelin, sitä rohkeammaksi kävin. Pallot lentelivät alinomaa laidan yli; minä kiivastuin, toruen markööriä, joka luki taivas tiesi kuinka hullusti, vähä väliä lisäsin panosta, – sanalla sanoen, menettelin kuin konsanaankin poika, joka on päässyt omiin valtoihinsa. Aikaa sillä välin oli kulunut paljon. Surin katsahti kelloonsa, laski kepin kädestänsä ja ilmoitti, että olin menettänyt hänelle sata ruplaa. Tuosta minä vähän hämmästyin. Rahani olivat Saveljitshin huostassa. Minä rupesin pyytelemään anteeksi. "Älä, veikkonen, tuosta huoli", keskeytti Surin; "saatanhan minä odottaakin".

Surinin kanssa sitten vietin koko illan ja kamariini lähtiessäni tuskin jaksoin käydä. Surin saattoi minut sinne.

Saveljitsh parkasi, nähtyään selvän selvät merkit minun innostani palvelukseen.

– "Mutta mitäs tämä nyt merkitsee?" voivotteli ukko. "Missä sinä nyt tuon näköiseksi olet tullut? Herra Jumala, eihän tuommoista ole ennen kuultu eikä nähty!"

– "Suu kiinni, äijä!" vastasin minä änkyttäen; "sinä olet kai humalassa; mene maata … ja saata minutkin".

Aamulla herättyäni tunsin kovan päänkivun; hämärä muisto oli minulla eilis-päivän tapauksista. Muisteluni keskeytti Saveljitsh, joka tuli sisään, tuoden teetä. "Pietari Andreitsh", virkkoi hän, päätään heilutellen, "varhainpa, varhainpa olet alkanut huimaa elämää. Ja kehen sinä tuletkaan? Ei isä juo, ei vaarikaan juonut; äidistä puhumattakaan: hän ei ole iki pitkinä päivinä suuhunsakaan pannut muuta kuin kaljaa. Ja kuka tähän kaikkeen on syynä? Kukas muu kuin tuo kirottu munsyöri. Aina vähä väliä hyppäsi hän Antipjevnan luokse: 'matame sö vu prii, viinaa!' Tässä se nyt on se sö vu prii! kylläpä pani viisautta ja ymmärrystä lapsen päähän, se hirtehinen! Ja mitä varten palkattiin mokomaa murjaania! Niinkuin ei meidän herralla omaa väkeä olisi yltä kyllin!"

Minua hävetti. Minä käännyin häneen selin ja sanoin: "Mene tiehes, Saveljitsh: minä en huoli teestä". Mutta kun Saveljitsh kerran oli yltynyt saarnamaan, niin ei ollut helppo saada häntä vaikenemaan. "Katsos nyt, Pietari Andreitsh, semmoista tuo juominen on. Ja päätäkin kivistää, ruokahaluakaan ei ole. Juomarista ei ole mihinkään… Juopas vähän kurkkuvettä hunajan kanssa, mutta kaikista parasta kumminkin lienee pieni kohmelo-ryyppy. Tahdotkos?"

Samassa tuli sisään poika, tuoden minulle kirjelapun I. I. Surinilta.

Minä avasin sen ja luin:

"Armas Pietari Andrejevitsh, ole hyvä ja lähetä minulle pojan kanssa sata ruplaa, jotka menetit minulle eilen. Olen suuressa rahantarpeessa.

Aina altis sinua palvelemaan.

Ivan Surin".

Ei muuta neuvoksi. Minä tekeydyin aivan kylmäkiskoiseksi ja, kääntyen Saveljitshin puoleen, käskin hänen antaa pojalle sata ruplaa.

– "Kuinka! Mitä varten?" kysäsi Saveljitsh hämmästyen.

– "Minä olen ne hänelle velkaa", vastasin minä niin tyyneenä kuin mahdollista.

– "Velkaako!" huudahti Saveljitsh, hämmästyen yhä enemmin: "mutta milloinka sinä, hyvä ihminen, ennätit joutua hänelle velkaan? Ei, kyllä tässä nyt on jotakin kummallista. Sano mitä suvaitset, mutta rahoja minä en anna".

Minä ajattelin, että jos en minä tällä ratkaisevalla hetkellä saa voittoa itsepäisestä ukosta, niin minun vast'edes on kovin vaikea päästä hänen holhousvallastansa. Senvuoksi, luoden häneen ylpeän silmäyksen, lausuin:

– "Minä tässä herra olen, sinä olet palvelija. Rahat ovat minun. Minä menetin ne hänelle siitä syystä, että niin suvaitsin tehdä. Ja kyllä se on parasta, ettes ollenkaan viisastele, vaan teet mitä käsketään".

Saveljitsh kävi niin kokonaan ymmälle tuosta, että löi kätensä yhteen ja jäi seisomaan kuin suolapatsas.

– "Mitäs siinä seisot?" kiljasin äkäisenä.

Saveljitsh itkemään.

– "Voi herttainen, Pietari Andreitsh", nyyhkytti hän vapisevalla äänellä: "älä saata minua hautaan pelkästä sydämmen surusta. Lapsi kulta; tottele minua, vanhaa ukkoa: kirjoita sinä tuolle ryövärille, että sinä vaan laskit leikkiä; sano, ettei meillä semmoisia rahoja ole olemassakaan. Sata ruplaa! No kaikki pyhät! Sano sinä, että vanhemmat kiven kovaan ovat kieltäneet sinua pelaamasta, muuta kuin kenties nappi-peliä".

– "Älä valehtele", keskeytin hänet; "laita tänne rahat tai otan sua niskapäästä!"

Saveljitsh loi minuun silmäyksen täynnä katkeraa surua ja meni rahoja noutamaan. Minun oli sääli ukko parkaa, mutta minun teki mieli kerrankin oiaista siipeni ja näyttää hänelle, ett'en enää ole lapsi! Rahat lähetettiin Surinille. Saveljitsh kiiruhti heti paikalla saattamaan minut pois tästä kovan onnen paikasta. Hän tuli ilmoittamaan, että hevoset ovat valjaissa. Minä läksin Simbirskistä, rinnassani rauhaton omatunto ja ääretön katumus. En sanonut edes jäähyväisiäkään opettajalleni; toivoinhan päinvastoin, ett'en enää milloinkaan kohtaisi häntä.

TOINEN LUKU.
Opas

 
Ei ole seudut synnin-seudut,
Ei ole tienot tuttujani.
Mikä tieni tänne käänsi
Kuka kehno ratsu saatti? —
Saatti tänne nuoren miehen,
Saatti uljahan urohon
Nuoren huiman hurja mieli,
Viinan voimakin väkevä.
 

Vanha laulu.

Matkamietteeni eivät olleet oikein hauskoja. Menettämäni sata ruplaa olivat siihen aikaan suuri raha. Minun täytyi tunnustaa itselleni käyttäineeni tuhmasti Simbirskin ravintolassa ja tunsin itseni syypääksi Saveljitshin edessä. Kaikki tuo oli niin tuskallista. Ukko istui nureissaan kuskilaudalla, selin minuun; hän ei puhunut sanaakaan, rykäsihän vaan väliin. Minun teki mieleni sopia hänen kanssaan, mutta en tiennyt mistä alkaa.

Viimein virkoin:

– "Älähän nyt, Saveljitsh, ole pahoillasi! Sovitaan pois! Näenhän itsekin, että olen syypää. Kyllä minä vast'edes olen viisaampi ja tottelen sinua. Älä nyt ole enää suutuksissa; sovitaan pois!"

– "Voi, hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi hän syvään huo'aten. "Itseheni minä suuttunut olen, minä se kaikkeen syypää olenkin. Kuinka saatoinkaan jättää sinut yksiksesi ravintolaan! Mutta tulihan näet niinkuin synniksi mieleeni käydä tervehtimässä vanhaa tuttavaa, lukkarin muoria. Sinne menin ja sinne jäinkin. Hyväinen aika! Mitenkäs minä poloinen nyt kotiin menen, ja mitä sanoo pappa ja mamma, kun saavat tietää, että lapsi nyt jo juo ja pelaa?"

Lohduttaakseni Saveljitsh parkaa minä lupasin, ett'en tästä puolin käyttäisi kopekkaakaan ilman hänen suostumustansa. Hän tyyntyi vähitellen; aina väliin kumminkin päätään heilutellen hän supisi: "sata ruplaa! Onkos tämä laitaa!"

Yhä lähemmäs tultiin määräpaikkaani. Ympärilläni aava aromaa, jossa siellä täällä näkyi mäen-törmiä ja solia. Kaikki oli lumen vallassa. Aurinko oli mailleen menemässä. Kuomi kulki kapealla tiellä tai oikeammin talonpoikais-reen tekemiä jälkiä myöten. Äkkiä rupesi kyytimies katselemaan sivulle ja virkkoi viimein:

– "Kuules, hyvä herra; eiköhän käännytä takaisin?"

– "Miksi niin?"

– "Ilmaan ei ole luottamista: rupeaa tuulemaan; katsos kuinka se lennättelee lunta".

– "Entä sitten?"

– "Näethän tuota!"

Ja kyytimies osoitti ruoskanvarrella itää kohti.

– "Eihän siellä näy muuta kuin lunta vaan ja selvä taivas".

– "Entäs tuo tuolla … tuo pilvi".

Nyt vasta huomasin aivan taivaan reunassa pienen valkoisen pilven, jota siihen saakka olin luullut kaukaiseksi mäentörmäksi. Kyytimies sanoi sen tietävän lumipyryä.

Olin kuullut kerrottavan sikäläisistä pyryistä ja tiesin, että kokonaisia kuormastoja oli jäänyt lumen alle. Saveljitsh puolusti kyytimiehen ehdotusta, että kääntyisimme takaisin. Mutta kun tuuli näytti minusta heikolle, niin toivoin pääsevämme hyvissä ajoin seuraavaan kestikievariin. Käskin senvuoksi ajaa eteenpäin.

Hevoset läksivät juoksemaan kiirusti, mutta yhä katsahteli kyytimies itään. Tuuli yltyi sillä välin yltymistään. Taanoinen valkoinen hattara kasvoi pilveksi, se kohosi raskaana yhä ylemmäs, vähitellen peittäen koko taivaan. Lunta rupesi satamaan; lumihiukaleet olivat alusta pieniä, mutta pian muuttuivat ne tavattoman suuriksi. Tuuli rupesi ulvomaan; alkoi pyry. Tuokion kuluttua oli tumma taivas sulanut yhteen lumisen meren kanssa. Kaikki katosi näkyvistä.

– "Kas niin", huudahti kyytimies, "nyt on pyry ja aika pyry onkin!…"

Minä kurkistin ulos kuomista: kaikki oli synkkää; en nähnyt muuta kuin ryöppyilevää lunta. Tuuli ulvoi niin vimmatulla äänellä, että näytti henkiseltä olennolta. Pian olimme aivan lumessa. Hevoset kulkivat jalka jalasta ja pian seisattuivat.

– "Mitäs nyt seisotaan?" kysyin kärsimätönnä kyytimieheltä.

– "Eipä tässä kulustakaan parane", vastasi hän, nousten maahan; "kukas tässä enää tietää missä ollaankaan; tietä ei ole eikä sitä näkisikään".

Minä rupesin häntä torumaan, mutta Saveljitsh kävi hänen puolellensa. "Pitipäs vaan olla tottelematon", jupisi hän äkäisenä; "olisi koreasti käännytty takaisin kestikievariin; olisit juonut teetä, maannut makeasti aamuun asti; myrsky olisi tauonnut, sitten olisi taas sopinut lähteä. Ja mikä kiire meillä sitten on? Häihinkö tässä hätä, vai minne?" Saveljitsh oli oikeassa. Mutta mikäpäs enää auttoi! Lunta satoi laaduttomasti. Nietos kasvoi kasvamistaan reen ympärille. Hevoset seisoivat, päät kumarruksissa, tuon tuostakin märähdellen. Kyytimies kulki ympäri, neuvotonna korjaillen valjaita, Saveljitsh mörisi äkäisenä; minä katsoin joka haaralle, toivoen näkeväni edes jonkun merkin ihmisasunnosta tai tiestä, mutta mahdoton oli eroittaa muuta, kuin lumen hurjaa kieppumista… Äkkiä huomasin jotakin mustaa.

– "Katsos?" huusin kyytimiehelle, "mikäs musta tuolta näkyy!"

Kyytimies tirkistämään.

– "Jumala sen tietää, hyvä herra, mitä se on", vastasi hän, nousten rekeen, "ei se ole kuorma eikä puukaan, mutta liikkuu se vaan. Ihminen kai lienee, joshan ei ole susi".

Minä käskin ajaa tuota outoa esinettä kohti, joka samassa rupesi lähestymään meitäkin. Parin minuutin kuluttua olimme kohdanneet ihmisen.

– "Kuules, hyvä ystävä", huusi hänelle kyytimies, "tietäisitkö sinä tietä tässä?"

– "Tässä se on; tiellä minä juuri seison", vastasi outo; "mutta mitäpäs siitä on hyötyä?"

– "Kuuleppas", virkoin minä; "tunnetko tämän seudun? Otatko saattaaksesi minua yökortteeriin?"

– "Kyllähän minä seudun tunnen", vastasi matkamies, "on sitä, Jumalan kiitos, niin monta kertaa kuljettu ja ajettu ristiin ja rastiin. Mutta mikäs kulku se tämmöisellä ilmalla: eksyy yks kaks! Paras on jäädä tänne ja odottaa, kenties myrsky tyyntyy ja taivas selkenee: kyllä sitten tähdet tien osoittavat".

Hänen tyyneytensä rohkaisi minua. Olin jo päättänyt jäädä Jumalan nimessä yöksi keskelle erämaata, kun matkamies äkkiä hyppäsi kuskilaudalle ja sanoi kyytimiehelle:

– "No, Jumalan kiitos, ei ole talo kaukana; käännä oikeaan ja anna mennä".

– "Mitäpäs sitä oikeaankaan mennään!" arveli kyytimies tyytymätönnä. "Missä sinä tien näet? Vai anna mennä vaan vieras hevonen muka, oma ruoska".

Kyytimiehellä oli mielestäni oikeus.

– "Tosiaankin", virkoin väliin, "mistä sinä arvelet, ettei talo ole kaukana?"

– "Kas tuolta kävi tuuli nyt", vastasi vieras, "ja sieltä hajahti savulle, kai talokin lähellä on".

Hänen älykkäisyytensä ja hieno aistinsa ihmetyttivät minua. Minä käskin kääntää sinne päin. Työläästi pääsivät hevoset kulkemaan syvässä lumessa. Verkalleen liikkui reki; milloin nousten nietoksen harjalle, milloin kuoppaan vajoten; milloin kallistuen laidalle, milloin toiselle. Oli kuin laivan keijuileminen myrskyisellä merellä. Saveljitsh'ilta pääsi aina huokaus, kun kupeemme löivät vastakkain. Minä laskin suojusnahan alas, kietouduin turkkiin ja torkahdin, myrskyn laulaessa minulle univirttä ja hiljaisen kulun minua tuuditellessa.

Näinpä tuossa unen, jota en koskaan ole voinut unohtaa ja jossa vielä nytkin näen jotain ennustavaista, kun vertaan sitä elämäni kummallisiin kohtauksiin. Lukija suopi minulle tuon anteeksi, sillä hän tietää kaiketi kokemuksestansakin, kuinka ihminen jo luonnostaankin on taipuvainen taikauskoon, vaikka hänellä olisi kuinkakin suuri inho kaikkia ennakkoluuloja kohtaan.

Minä olin siinä tunteiden ja sielun tilassa, jossa tosi-olo, antaen perää mielenkuvailulle, sulaa niiden kanssa epäselväksi unenhoureeksi. Me olimme vielä kulkevinamme lumista aromaata, jossa myrsky yhä raivosi… Äkkiä näin portin, josta sitten ajoimme kotini pääpihalle. Ensimmäisenä iski mieleeni ajatus: kunhan vaan isä ei panisi pahaksensa, että näin äkkiä tulen takaisin kotia; kunhan vaan ei pitäisi sitä tottelemattomuutena. Rauhatonna hyppäsin kuomista ja näin äitini seisovan kovin murheellisena kuistilla. "Hiljaa", sanoo hän minulle, "isäsi makaa kuolinvuoteella ja tahtoo sanoa sinulle jäähyväiset". Säikähtäen kuljin äitini perässä makuukammioon. Huone oli heikosti valaistu; vuoteen ääressä seisoi murehtivia ihmisiä. Minä lähenen hiljaa vuodetta; äiti vetää uutimet syrjään ja puhuu: "Andrei Petrovitsh! Petrusha on tullut: hän palasi, saatuaan tietää sinun olevan sairaan; siunaa häntä!" Minä laskin polvilleni ja loin silmäni sairaasen. Mitä näen minä?… Isäni sijassa makaa vuoteella mustapartainen talonpoika, iloisesti katsellen minua. Minä hämmentyneenä käännyn äitini puoleen, kysyen: "Mitäs tämä on? Eihän tuo ole isäni. Mitä minä tuon miehen siunauksella teen?"… "Sama se, Petrusha", vastasi äiti, "tämä on sinun isän-sijaisesi; suutele hänen kättänsä, ja anna hänen siunata sinua…" Minä en suostunut. Silloin kavahti mies vuoteelta, sieppasi vyöltänsä kirveen ja rupesi sillä viuhtomaan joka haaralle. Minä yritin juosta pakoon, mutta en voinut … huone tuli täyteen ihmisten ruumiita; minä kompastuin niihin ja jalkani luiskahteli verilätäköissä… Tuo hirveä mies huuteli minua lempeästi, sanoen: "Älä pelkää, tule vaan, niin siunaan sinua…" Kauhu ja hämmästys valtasivat minut… Samassa heräsinkin; hevoset seisoivat; Saveljitsh piti minua kädestä, puhuen:

– "Nousepas pois; nyt on tultu…"

– "Minne on tultu?" kysäsin, hieroen silmiäni.

– "Kestikievariin. Jumala ohjasi meitä, ajoimme suoraan aitaan kiinni.

Nouse pois, hyvä herra, ja käy lämmittelemään".

Minä astuin ulos kuomista. Myrsky pauhasi vielä, mutta hiljemmin entistä. Oli niin pimeä, että tuskin kättänsä eroitti. Isäntä tuli portille meitä vastaan, kantaen lyhtyä liepeensä alla ja saattoi minut ahtaasen, mutta siistiin tupaan, jossa paloi pärevalkea. Seinällä riippui luotipyssy ja korkea kasakanlakki.

Isäntä, syntyjään Jaikilainen kasakka, oli noin kuusikymmentä vuotta vanha, mutta vielä terve ja reipas ukko. Saveljitsh toi perässäni tee-neuvot, pyysi tulta, keittääksensä teetä, joka ei milloinkaan ollut tuntunut minusta niin tarpeelliselta. Isäntä meni toimittamaan.

– "Missäs opas on?" kysyin Saveljitsh'ilta.

– "Tääll'on, hyvä herra", vastasi ääni ylhäältä.

Minä katsahdin makuulavalle (komppeliin) ja näin mustan parran ja kaksi kiiluvaa silmää.

– "Tuliko vilu?"

– "Eipä vielä, kun ei ele muuta päällä kuin ohut nuttu. Oli turkkikin, mutta häpeä sanoa, kipeä kärsiä – oppiin panin eilen illalla kapakkaan: pakkanen ei näyttänyt juuri kovalle".

Samassa tuli isäntä sisään, tuoden kiehuvan samovaarin (vedenkiehuttimen). Minä kutsuin opastani juomaan teetä; hän laskeusi lavalta. Hänen ulkomuotonsa veti puoleensa huomioni. Hän oli noin neljänkymmenen iässä, kasvultaan keskikokoinen, laiha, mutta harteva. Musta parta vivahti jo vähän harmaasen: suuret silmät olivat tavattoman vilkkaat. Hänen kasvonsa näyttivät varsin miellyttäviltä, mutta samalla asui niissä jotain veitikkamaista. Tukka oli puolipyöriön muotoinen. Hartioilla oli hänellä rikkinäinen nuttu ja jalassa tatarilaiset roimahousut. Minä tarjosin hänelle kupillisen teetä; hän maistoi ja veti huulensa kurttuun.

– "Hyvä herra", virkkoi hän, "olkaa hyvä ja käskekää antaa minulle ryyppy viinaa; tee ei ole meidän, kasakkain, juomaa".

Minä tein kernaasti hänen tahtonsa.

Isäntä otti kaapista viinapullon ja lasin, meni hänen luokseen ja, nähtyään hänen kasvonsa, virkkoi:

–– "Ahaa! Oletpa taas näillä mailla! Mistä nyt matka?"

Opas iski hänelle silmää ja vastasi sananparrella:

– "Lensin pellolle, noukin hamppua; heitti mua muori kivellä, mutt'ei osannutkaan. Entäs teillä?"

– "Mitäpäs meillä?" vastasi isäntä, jatkaen salaperäistä puhetta, "iltakirkkoon soitettiin, mutta papin muori kielsi: pappi kylään meni, piru kävi kirkolle".

– "Ole vaiti äijä", vastasi oppaani, "kyllä sade sieniä kasvattaa, ja kun sieniä on, kyllä konttikin saadaan; mutta nyt (ja taas hän iski silmää) pistä kirves selän taakse: metsässä vartija kulkee. Maljanne, hyvä herra!"

Sen sanottuaan otti hän lasin, risti silmänsä ja juoda kulautti lasin yhtä haavaa, kumarsi sitten minulle ja palasi lavallensa.

Silloin en voinut vielä ymmärtää tuota rosvojen puhetta, mutta sittemmin vasta arvasin sen tarkoittaneen Jaikin (Uralin) sotaväen asiata, kansan, joka siihen aikaan juuri oli saatu rauhoitetuksi 1772 vuoden kapinan jälkeen. Saveljitsh kuunteli nähtävästi suurella tyytymättömyydellä.

Epäluuloisia katseita loi hän vuoroin isäntään, vuoroin oppaasen. Kestikievari oli syrjässä keskellä aroa, kaukana muista asutuista paikoista ja näytti hyvin rosvojen pesälle. Mutta mitäs tehdä! Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan. Saveljitsh oli rauhaton, ja tuo minua suuresti huvitti. Sillä välin kävin lavitsalle levolle. Saveljitsh päätti kömpiä uunin päälle. Isäntä kävi lattialle. Pian kuului koko tupa kuorsaavan; minäkin nukuin sikeästi.

Herättyäni seuraavana aamuna jotenkin myöhään, huomasin myrskyn jo tyyntyneen. Aurinko paistoi. Huikaisevana kimalteli lumi äärettömällä arolla. Hevoset olivat valjaissa. Minä kysyin isännältä paljonko olimme velkaa, ja hän otti meiltä niin kohtuullisen hinnan, ettei edes Saveljitshkaan ruvennut hänen kanssaan tinkimään. Eiliset epäluulotkin haihtuivat kokonaan hänen mielestään. Minä kutsuin oppaan, kiitin häntä avusta ja käskin Saveljitshin antaa hänelle viisikymmentä kopekkaa juomarahaa. Saveljitsh rypistelemään kulmakarvojansa. – "Viisikymmentä kopekkaa, niinkö?" virkkoi hän, "ja mistä hyvästä? Siitäkö, että sinä juuri suvaitsit kyyditä hänet kestikievariin? Ei millään muotoa: ei meillä tässä ole liikoja viisiäkymmeniä kopekoita. Paljoksipa kävisi ruveta joka miehelle antamaan juomarahoja; sillä tavalla pian itsekin panisimme hampaat naulaan".

Minä en ruvennut väittelemään Saveljitshin kanssa. Itsehän olin luvannut, että hän olisi täysi herra rahoille. Harmitti minua kumminkin, etten saattanut osoittaa kiitollisuuttani miehelle, joka oli auttanut minut, josko ei juuri hädästä, niin ainakin hyvin tukalasta tilasta.

– "Hyvä", virkoin kylmäkiskoisesti, "kun et tahdo antaa rahaa, niin annapas hänelle joku päällysvaate matkalaukustasi: hän on liian ohuessa puvussa. Anna hänelle jäniksen-nahkainen turkki".

– "No mutta hyvä Pietari Andreitsh!" vastasi Saveljitsh. "Mitäs hän sinun turkillasi tekee? kapakkaan tuo koira sen vie, ensimmäiseen kapakkaan".

– "Älä sinä, äijä parka, siitä huoli", virkkoi kuljeksija; "ei se ole sinun asiasi, kapakkaanko sen vien vai olen viemättä. Herra suvaitsee suoda minulle turkkinsa omilta hartioiltaan; semmoinen näetkös on Herran tahto; mutta sinä kun kerran olet lakeija, niin ole lakeijana vaiti ja tottele koreasti".