Czytaj książkę: «Neiti de Taverney», strona 23

40. Veljen huolestus

Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo on ollut tilaisuus mainita.

Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti. Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan olivat seuranneet toisiaan.

Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.

Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä, ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella hänen hengitystään.

Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut keijukainen.

Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi, että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.

Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.

Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden, tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat sielullisista syistä.

Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää peljästynyttä liikettä.

Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä lankeamaan veljensä kaulaan.

– Sinä, sinäkö, Filip! – virkkoi hän.

Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?

– Niin, niin, minä, – vastasi Filip syleillen ja tukien häntä, sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, – minä, joka tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä rauhoitti.

– Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?

– Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.

– Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat, ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka kyllä itsestään menevät ohitse.

– Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée…

– Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?

– Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään…

– Ei se mitään vaarallista ole.

– Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.

– Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan…

– No?

– Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä kaikki.

– Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.

– Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen, Filip?

– Oi, rakas Andrée! – Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.

Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa varjostuivat.

– Katso, katso, sinä petit minua! – huudahti Filip. – Ah, rakas sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!

– Pullo, pullo! – kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.

Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.

Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa, jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.

– Kas niin, – virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa ja elämää, – nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No, luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.

Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.

Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin koskaan ennen.

– Ah niin, – sanoi hän, – nythän näet, Filip, että se on jo ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän, Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni, joka sinua niin suuresti rakastan… sinua, elämäni ponninta ja keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin aivan tervekin.

– Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin aiheutuvan.

– Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin, eilen… ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen, että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.

– Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari, sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat, ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt. Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta – olit silloin tuskin kuusivuotias – virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.

– Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.

– Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja antanut tuoda kukkia huoneeseesi.

– En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti Taverney onnellinen henkilö!.. Sillä tämän päänkivun aiheuttama pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen kohtalostaan.

– Kuinka niin?

– Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen tullakseen minua katsomaan… Oi, Filip, madame la dauphine on kovin herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä, ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä, tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä onni minulle viimeksi tapahtui?

– En.

– Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta, ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle, kuka sinut peloitti?

– Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.

– Gilbert? – huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.

– Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.

– Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?

– Andrée, Andrée!

– No?

– Sinä kalpenet taas.

– Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.

– Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.

– Ah niin, hyvä Jumala!.. Mutta se onkin…

Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.

– Tuo on omituista! – jupisi Filip.

Andrée ponnistausi.

– Ei, ei se mitään ole, – virkkoi hän; – älä välitä kaikista näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.

– Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.

– Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?

– Tuota pikaa, rakas Andrée, – sanoi tämä hellästi hilliten sisartansa; – et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä hetkinen.

– Olkoon niin.

Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän piti kädestä.

Ja miksi, jatkoi hän, – tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin ilmoittamatta?

– Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut minulle kirjoittamasta?

– Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.

– Melkein kaksi viikkoa, Andrée.

Tyttö loi silmänsä alas.

– Sinua huolimatonta! – sanoi Filip lempeän moittivasti.

– Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa, pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia, väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.

– No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä minulle äsken sanoit.

– Mitä se oli?

– Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa samaa itsestäni.

– Itsestäsi?

– Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna; sisarenikaan ei ole minua muistanut.

– Oi Filip!

– Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä, jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?

– Oh, se ei minua kummastuta, – sanoi Andrée.

– Mitä, eikö se kummastuta sinua?

– Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta henkilöä, joka ei koskaan tule.

– Mutta kuningas, Andrée, kuningas?

– Mitä, kuningasko?

– Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.

Andrée katsahti arasti ympärilleen.

– Mitä tarkoitat? – kysyi veli.

– Kuule, kuningas… puhukaamme hiljaa… on luullakseni hyvin oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa…

– Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?

– Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle, kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen, – ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa; mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani tehnyt.

– Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?

– No kuningas.

– Kuningasko?

– Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois, luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei tosiaan ollut minun syyni.

– Lapsi-parka, – sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä, – eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?

– Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt säästää minut selostuksiltaan.

– Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.

– Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!

– Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!.. Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?

Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa; täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi kiertää.

– Aivan varmaan, – mutisi Filip, – on sinun sairautesi, sisareni, niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot, mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi välinpitämättömyydellä.

– Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi…

– Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?

– Hän käy joka päivä Trianonissa.

– Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?

– Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.

– Onko hän nyt täällä?

– Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.

– Hyvä, – sanoi Filip tyynempänä, – minä odotan luonasi.

41. Erehdys

Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen aikeensa.

Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin tulevan häntä vastaan.

Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata, arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.

Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:

– Mitä haluatte?

– Anteeksi, monsieur, – sanoi Filip; – onko minulla kunnia puhutella tohtori Louista?

– Kyllä, monsieur, – vastasi lääkäri sulkien kirjansa.

– Suokaa minulle sitten muutama sana, – virkkoi Filip.

– Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.

– Monsieur… – ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen sulkeakseen lääkäriltä tien, – monsieur, henkilö, jolle anon teidän huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.

– Kenestä te siis puhutte? – kysyi lääkäri.

– Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.

– Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?

– Oikein, monsieur.

– Vai niin, – virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen mieheen.

– Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.

– Hänellä on kouristuksia, eikö niin?

– Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.

– Voiko nuori neiti siis huonommin?

– Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa jotakuta…

– Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?

– Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!

Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.

– Ahaa, – virkkoi hän, – se olette siis te…? Lääkäri pysähtyi epäröiden.

– Mitä aioitte sanoa, monsieur? – kysyi Filip.

– Te siis olette…?

– Kuka minä olen… mitä, monsieur?

– No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, – sanoi lääkäri kärsimättömästi.

Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden kalmankalpeaksi.

– Monsieur, – virkkoi hän, – olkaa varuillanne, te herjaatte sisartani!

– Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?

– On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.

– Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne… sai minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin veljenrakkaus…

– Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta sisartani hartaammin kuin minä.

– Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi, ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt, monsieur…? – Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.

– Tohtori, – tivasi Filip, – pyydän, älkää jättäkö minua ensin rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.

– Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?

– Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.

– Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia…

– Vakavaako, tohtori?

– Miltä kannalta sitä katsoo.

– Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.

– Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa…

– Tohtori, tohtori, – sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä valuvalle otsalleen, – te luulitte minua neiti de Taverneyn rakastajaksi?

– Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.

– Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?

– Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä ajatuksistani.

– Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata? Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.

– Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta, monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää hallitse itseänne.

– Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.

– Monsieur!

– Tohtori, – huudahti Filip entistä kiihkeämmin, – tämä merkitsee siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus, jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?

– Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.

– Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon… Se ei ole ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä, rohkeutta… Tämä sairaus, tämä häpeä kenties… Hyvä Jumala, te ette keskeytä minua, tohtori, tohtori!

– Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.

– Ette, ette ole mitään sanonut… Mutta näettehän, että tulkitsen äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki, jos olen joutunut harhaan.

– Hyvästi, monsieur, – vastasi tohtori liikutettuna.

– Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.

Lääkäri pysähtyi.

– Monsieur, – virkkoi hän, – vast'ikään, ja siitä johtui onneton erehdys, josta te loukkaannuitte…

– Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.

– Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne. Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän kuin elämäänne.

– Se on totta.

– Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä vastaa siihen samallaisella hellyydellä?

– Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

– No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur; tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.

Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.

– Ei, ei, se on mahdotonta! – huudahti Filip mielettömänä tuskasta ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. – Ei, tohtori, olen kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!

Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:

– Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua, se on parasta, mitä voitte tehdä.

– Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta, joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa edes, todistakaa.

– Hyvästi, monsieur.

– Tohtori! – huusi Filip epätoivoissaan.

– Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin tahtonut salata teiltä itseltännekin.

– Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, – virkkoi Filip niin matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; – mutta voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus erehtynyt.

– Harvoin, monsieur, – vastasi lääkäri; – minä olen syvällisiä opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt… tiedän… olen varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen; mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin, tyyntykää, ja erotkaamme.

Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.

– Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! – sanoi Filip. – Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin, mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.

– Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.

– Monsieur, luvatkaa minulle… ah, tämä on armo, jota pyövelikään ei uhriltaan kieltäisi!.. luvatkaa minulle palata sisareni luo, käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä, tohtori, luvatkaa se minulle!

– Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.

– Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte erehtyneenne.

– Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt, myönnän sen ilomielin.

Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.

Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta, joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot alkoivat välkkyä.