Czytaj książkę: «Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani», strona 19

XXIV.
Paviljonki

Kello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi Planchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.

Planchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.

D'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä; sitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä. Planchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä hänen takanansa.

D'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja noudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi Saint-Cloud'iin.

Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui hänen lakeijansa mielessä.

– Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?

– Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?

– Mitenkä niin, Planchet?

– Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.

– Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?

– Niin, pelottaa että kuultaisiin.

– Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.

– Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa käynnissä jotakin vastenmielistä!

– Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?

– Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.

– Sentähden että olet jänishousu, Planchet.

– Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa; varovaisuus on hyvä avu.

– Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?

– Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi alemmaksi?

– Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja varoitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin saada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.

Planchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi ollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.

– Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.

– Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.

– Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?

– Minä ajan vielä muutamia askelia.

– Ja herra jättää minut yksin tänne?

– Sinä pelkäät, Planchet.

– En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että yö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on kurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.

– No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin, joita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.

– Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte minulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta vilustumisen varalle.

– Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.

D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.

– Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; – ja kun hänellä oli kiire lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli kaikki kyläkapakan tuntomerkit.

Sillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle, jatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän olisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle kaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun paviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea muuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja toisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka taustalla oli rappeutunut hökkeli.

Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.

Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten, heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.

Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.

Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.

Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli yössä.

Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.

Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä. Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä kaunis rouva Bonacieux.

Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat todistivat huoneen muutakin komeutta.

Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.

Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.

Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.

Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin määrätty kello kymmeneksi.

Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Kello löi yksitoista.

D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut rouva Bonacieux'ille.

Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä – rakastuneiden tavallinen merkki; – mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.

Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli nukkunut häntä odottaessaan.

Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.

Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi luoda silmänsä paviljonkiin.

Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan paviljongin sisään.

Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä, jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa; lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.

Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.

Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä. Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita, jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin Pariisia kohden.

Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista kätösestä.

Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa, että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.

Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on meitä uhkaamassa.

D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä, meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle tiedustelemaan lauttamieheltä.

Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen oli nuori ja kaunis.

Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka lauttamies oli nähnyt.

D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta, lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.

Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli tapahtunut.

Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä uudet havainnot odottivat.

Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.

D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.

Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.

Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.

Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa, joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.

Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.

– Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä, joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!

Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan kalpeampi kuin ensi kerralla.

D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen hävitystilan.

Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.

– Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan toki!

– Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.

– Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n, kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta, ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.

Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa, että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla äänellä:

Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen miehen, jotka olivat herraspuvussa.

– Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?

– Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.

– On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.

– Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua häiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai kuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä minä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.

Näin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja annoin hänelle tikapuut.

Suljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni huoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä varjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki, ollen itse näkymättömänä.

Nuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista vetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka oli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita myöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin alas ja mutisi matalalla äänellä:

– Hän se on!

– Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin porttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja katosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni vanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija satulahevosia.

Yht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi ikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi ne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen perästänsä huoneesen.

Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen särkymistä. – Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään nähnyt enkä kuullut.

D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden raivottaret riehuivat hänen povessansa.

– Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

– Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?

– Häntä en tuntenut.

– Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

– Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

– Niin.

– Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

– Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

– Kuka?

– Se pieni.

– Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään kunnioitusta.

– Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

– Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

– Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän, että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

– Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin. D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.