Czytaj książkę: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», strona 71

262.
Atoksen vanhuus

Edelläkerrottujen tapausten eroittaessa ainiaaksi toisistaan nuo neljä muskettisoturia, jotka olivat näyttäneet katkeamattomilla siteillä yhteen liittyneiltä, alkoi Atos – jääneenä yksikseen Raoulin lähdettyä – maksaa veroansa sille ennakkokuolemalle, jota sanotaan poissaolevan rakastetun kaihoksi.

Palattuaan kartanoonsa Bloisin lähistölle, kun ei edes Grimaud enää ollut vastaanottamassa hänen heikkoa hymyilyänsä kävelyretkillä puutarhassa, Atos tunsi päivä päivältä riutuvansa, niin heikentymättömänä kuin hänen elinvoimansa olikin jo kauan säilynyt.

Hellityn hoidokin läsnäolo oli torjunut vanhuutta, joka nyt saapui tuoden mukanaan sitäkin suuremman saattueen vaivoja ja kiusoja, kun sen oli pitänyt odottaa vuoroansa. Atoksella ei enää ollut poikaansa kannustimena astelemaan suorana ryhdiltään, pitämään päätänsä pystyssä, antamaan hyvää reippauden esimerkkiä; nuoren miehen säihkyvät silmät eivät enää olleet elvyttämässä hänen omien katseittensa hehkua.

Ja on myös sanottava, että tämä hienotuntoisessa pidättyväisyydessään harvinainen luonne nyt varsinaisen vaikuttimensa menettäneenä antausi murhemielisyyteen yhtä kiihkeästi kuin karkeammat luonteet ratkeavat riemuitsemaan. La Fèren kreivi oli säilynyt nuorekkaana kahdenseitsemättä ikäiseksi; tämä karaistunut soturi oli jäänyt voimakkaaksi kaikkien rasitustensa jälkeen, hänen sielunsa joustavuutta eivät onnettomuudet olleet murtaneet, – eivät mylady, Mazarin, la Vallière olleet saaneet hänen valoisaa elämänkatsomustansa samennetuksi. Mutta hänestä oli tullut viikossa vanhus siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli kadottanut jälkinuoruutensa tuen.

Yhä komeana, mutta köyryisenä, – ylväänä, mutta apeana, hän säveästi ja huojuen etsiskeli valkohapsisessa yksinäisyydessään sellaisia aukkopaikkoja, joista auringonsäteet tunkeusivat puistokujain lehväholvien läpi. Raoulin mentyä pois hän vieraantui elinaikaisista ruumiinharjoituksistaan. Palvelijat olivat kaikkina vuodenaikoina tottuneet näkemään hänet jalkeilla aamunkoitteessa ja hämmästelivät kuullessaan kellon seitsemän lyöntiä kesällä isäntänsä vielä ollessa makuulla. Atos viivyskeli vuoteessa, kirja päänalusen alla; hän ei nukkunut, mutta ei liioin lueskellut. Hän makaili säästyäkseen kannattelemasta ruumistaan, antaen henkensä ja sielunsa liidellä ulos tomumajasta poikansa tai Jumalan luo.

Toisinaan ihan kammoksutti nähdä hänen tuntikausia syventyvän mykkään ja tajuttomaan haaveiluun; hän ei silloin kuullut pelokkaan kamaripalvelijan askeleita, kun tämä tuli kamarin kynnykselle kurkistamaan, oliko hänen herransa nukuksissa vai valveilla. Hän alkoi jo unohtaa, että päivä saattoi olla kulunut puoleen, että molempien ensimmäisten ateriain hetki oli mennyt ohi. Sitten hän havahtui, nousi, lähti alas varjoiseen puistokujaan ja poikkesi aurinkoisiin kohtiin ikäänkuin hetkisen niiden lämmöstä nauttiakseen poissaolevan lapsukaisen kanssa. Taas alkoi synkkä ja yksitoikkoinen kävely, ja viimein hän jälleen saapui kamariinsa ja vuoteeseensa, mieluisimpaan olosijaansa.

Useaan päivään kreivi ei virkkanut sanaakaan. Hän kieltäysi vastaanottamasta vieraita, ja öisin hänen nähtiin sytyttävän lamppunsa ja viettävän tuntikausia kirjoittaen tai pergamentteja selaillen. Tällöin Atos myös kyhäsi kirjeen Vannesiin ja toisen Fontainebleaun kuninkaalliseen linnaan, saamatta kumpaiseenkaan vastausta. Syyhän on selvä: Aramis oli jättänyt Ranskan, d'Artagnan oli matkustanut Pariisista Nantesiin ja palattuansa lähtenyt suoraa päätä Pierrefondsiin.

Kreivin kamaripalvelija huomasi, että hän päivä päivältä vähensi joitakuita kierroksia kävelystänsä. Suuri lehmuskuja kävi piankin liian pitkäksi edes päästä päähän mitellä – jaloille, jotka entiseen aikaan olivat tuhanteenkin kertaan päivässä suorittaneet sen taipaleen. Kreivin nähtiin astelevan vaivalloisesti keskikohdan puiden luo, istuutuvan sammalmättäälle, joka soukensi sivukujan suuta, ja odottavan siinä voimien paluuta tai oikeastaan illan tuloa.

Sitten jo satakin askelta voivutti hänet. Lopulta Atos ei tahtonut enää ollenkaan nousta; hän hylkäsi kaiken ravinnon, ja vaikka hän ei valitellut, vaan aina säilytti herttaisen sävynsä ja suopean hymyn huulillaan, säikähtyi hänen väkensä siitä noutamaan Bloisista Monsieur-vainajan entisen henkilääkärin. Asiantuntija tuotiin kreivi de la Fèren luo sillä tavoin, että hän saattoi tarkkailla kituvaa itse näkyviin joutumatta, – hänelle nimittäin luovutettiin makuuhuoneen viereinen kamari sillä pyynnöllä, että hän ei näyttäytyisi, kun pelättiin isännän muutoin panevan pahakseen, koska hän ei ollut halunnut lääkäriä.

Tohtori oli noudattanut kutsua mielellään. Atos oli jonkunlainen sen tienoon aatelismiesten esikuva; paikkakuntalaiset ylpeilivät tästä vanhan ranskalaisen kunnian maineikkaasta edustajasta. La Fèren kreivi oli tosiaan varsin ylhäinen herra siihen aatelistoon verraten, jota kuningas hetkittäin loi kosketellessaan nuorella ja hedelmällisellä valtikallaan maakunnan vaakunallisten sukupuiden kuivettunutta kannokkoa. Atosta kunnioitettiin ja rakastettiin. Lääkäri ei hennonnut nähdä hänen palkollistensa vetistelevän ja kulmakunnan köyhien parveilevan murheellisina koolle, näiden totuttua saamaan elämänsä ja lohtunsa Atoksen sydämellisistä sanoista ja auliista almuista.

Hän siis tutkisteli kätkössään sen salaperäisen taudin merkkejä, joka niin nopeasti jäyti ja hivutti vastikään eloisana ja elämänhaluisena esiintyneen miehen voimia. Hän huomasi kreivin poskilla hehkua kuumeesta, joka hellittämättömänä kehittyy näivettämään kaiken elon, saatuaan alkunsa jostakin sydämen sopukasta ja vetäytyen tämän varustuksen suojaan, – varttuen tuottamastansa kärsimyksestä.

Kreivi ei enää puhunut kellekään, sanoimme, eikä hän haastanut itsekseenkään. Hänen ajattelunsa kartti melua ja nousi siihen kiihtymyksen tilaan, joka rajoittuu haltioitumiseen. Siihen syventynyt ihminen ei vielä kuulu Jumalalle, mutta maan päällä ei hänen perustansa myöskään ole.

Lääkäri tarkasti usean tunnin ajan tätä tuskallista taistelua, jota tahto kävi ylempää vaikutusvoimaa vastaan. Pahoin huolestutti häntä nähdä noiden silmien pysyvän niin vakaasti tähdättyinä näkymättömään kohteeseen, nähdä tuon sydämen sykkivän ja huokailevan ainiaan vaihtumattomassa poljennossa, – kun toisinaan kärsimyksen säännöttömät vihlaisut herättävät lääkärissä toivoa.

Siten kului puoli päivää. Tohtori teki rohkean miehen päätöksen, omaksui lujan mielen kannan: hän astui ripeästi esiin lymystänsä, suoraan Atoksen luo, joka ei hänen ilmestymisestään osoittanut sen enempää kummastusta kuin jos koko kohtaus olisi ollut jokapäiväinen.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lääkäri huomaavaisen kohteliaasti, "mutta minulla on moite lausuttavana teille; suvaitkaa suosiollisesti kuunnella minua."

Ja hän istuutui Atoksen päänalusen viereen, vanhuksen vaivoin havahtuessa mietiskelystään.

"Mikä on, tohtori?" kysyi kreivi hetkisen äänettömyyden jälkeen.

"Te olette sairas, monsieur, ettekä toimita itsellenne hoitoa."

"Minäkö sairas!" sanoi Atos hymyillen.

"Kuumetta, näivetystä, vaarallista riutumista, herra kreivi!"

"Riutumista!" toisti Atos; "onko se mahdollista? Vaikka lepäilen."

"No, no, herra kreivi, miksi kierrellä? Te olette harras kristitty."

"Niin uskon", myönsi Atos.

"Antautuisitteko itsemurhaan?"

"En koskaan, tohtori."

"Mutta kuitenkin te juuri nyt kuoletatte itseänne tahallisesti, monsieur; parantukaa, herra kreivi, tervehtykää!"

"Mistä? Keksikää ensin tauti. Minä en ole milloinkaan tuntenut oloani paremmaksi, taivas ei ole ikinä näyttänyt minusta kauniimmalta, en ele konsaan suuremmalla nautinnolla hellinyt kukkasiani."

"Teillä on salaista mielenkarvautta."

"Salaista?.. Ei suinkaan, minä kaipaan poissaolevaa poikaani, tohtori, – siinä koko vaivani, ja sitä en peittele."

"Herra kreivi, teidän poikanne on elossa ja terveenä, hänellä on ansiokkaan ja jalosukuisen aatelismiehen kaikki tulevaisuus; eläkää hänen tähtensä…"

"Minähän elän, tohtori. Oh, olkaa huoletta", hän lisäsi kaihomielisesti myhäillen, "niin kauan kuin Raoul elää, se tiedetään hyvin, sillä niin kauan elän minäkin."

"Mitä sanottekaan?"

"Yksinkertaisen totuuden. Tällähaavaa minä jätän elonhenkeni turruksiin. Minulle kävi ylivoimaiseksi viettää unohtavaa, hommaavaa, välinpitämätöntä elämää Raoulin ollessa loitolla luotani. Te ette edellytä lampun palavan, kun kipinä ei ole päässyt liekiksi; älkää myöskään vaatiko minua elämään touhussa ja kirkkauden vallassa. Minä oleilen, olen asettunut odottamaan. Muistakaa noita sotilaita, tohtori, joita niin usein yhdessä näimme kokoontuneina satamapaikkaan odottamaan merillelähtöä; loikoen, harrastuksettomina, puolittain toisen alkuaineen ja puolittain toisen varassa he vartosivat, tamineet valmiina, mieli jännittyneenä, katseet kiinteinä. Odotus – toistan – on oikea sana minun nykyisestä elämästäni. Makaillen kuten nuo sotilaat, korva herkkänä kuulemaan ensimmäistä kutsua, tahdon olla valmis viipymättömään lähtöön. Kumpainen sen kutsun antanee, elämäkö vai kuolema? Jumala vai Raoulko? Tamineeni ovat kunnossa, sieluni on löytänyt tasapainon, odotan merkkiä… Minä varron, tohtori, minä varron!"

Lääkäri tunsi tämän henkisen lujuuden, hän osasi pitää arvossa tämän ruumiin sitkeyttä; hän mietti tuokion, päätteli vastaväitteiden olevan hyödyttömiä, paranteiden järjettömiä, ja poistui kehoittaen palvelijoita olemaan jättämättä häntä hetkeksikään valvonnastaan.

Atos ei hänen mentyänsä ilmaissut suuttumusta eikä pahoittelua häiritsemisestä. Hän ei edes muistuttanut toimittamaan hänelle pikaisesti kaikki saapuvat kirjeet, sillä hän tiesi, että jokainen hänelle koituva huomion heräte oli palvelijoille ilahduksen ja toivon aiheena, jonka hankkimisesta he olisivat verelläänkin maksaneet.

Uni oli hänelle käynyt harvinaiseksi. Mietiskelyn voimalla Atos korkeintaan muutamiksi tunneiksi unohtausi syvempään ja hämyisempään unelmoimiseen kuin oikeastaan voi haaveiluksi sanoa; tämä hetkittäinen lepo antoi toipumistilaisuutta ruumiille, jota henki uuvutti, sillä Atos eli kaksinkertaisesti näillä sielunsa vaelluksilla. Eräänä yönä hän näki unta, että Raoul pukeusi teltassa, lähteäkseen retkelle, jota Beaufortin herttua itse johti. Nuori mies oli murheellinen, hän kiinnitti verkkaan költerinsä soljet ja sovitti hitaasti miekkansa kupeelleen.

– Mikä sinun onkaan? – kysyi isä hellästi.

– Minua painostaa hyvän ystävämme Portoksen kuolema, – vastasi Raoul; – kärsin täällä samaa murhetta kuin te tunnette siitä sanomasta siellä.

Ja näky katosi Atoksen unen mukana.

Päivän valjetessa muuan kamaripalvelija astui herransa makuuhuoneeseen, tuoden Espanjasta lähetetyn kirjeen.

– Aramiksen käsialaa, – ajatteli kreivi.

Hän luki.

"Portos on kuollut!" huudahti hän silmättyään ensimmäiset rivit. "Oi, Raoul, Raoul, kiitos! Sinä pidät lupauksesi, ilmoitat minulle!"

Ja kylmän hien vallassa Atos pyörtyi vuoteessaan heikkoudesta.

263.
Atoksen näky

Toinnuttuaan tainnuksista kreivi melkein häpesi, että oli niin herpautunut yliluonnollisesta tapauksesta; hän pukeutui ja pyysi hevosta, päättäen käydä Bloisissa järjestämässä varmemman kirjeenvaihdon sekä Afrikkaan että d'Artagnanin ja Aramiksen kanssa.

Aramiksen kirje oli ilmoittanut kreiville Belle-Islen retken huonon menestyksen. Se kertoi myös kylliksi paljon yksityiskohtia Portoksen kuolemasta, jotta Atoksen hellä ja harras sydän siitä liikuttui sisintänsä myöten. Atos tahtoikin samalla mennä vielä viimeiselle vierailulle Portos-ystävänsä luokse. Tästä kunnianosoituksesta entiselle asetoverilleen hän aikoi ilmoittaa d'Artagnanille, viedäkseen hänet uudestaan vaivalloiselle Belle-Islen matkalle, suorittaakseen hänen seurassaan tämän surullisen toivioretken niin suuresti rakastamansa jättiläisen haudalle ja sitten palatakseen kotiin totellen salaperäistä vaikutusta, joka aavistamattomia teitä pitkin kuljetti häntä iäisyyteen.

Mutta tuskin olivat palvelijat riemuissaan pukeneet herransa, jonka he mielellään näkivät valmistautuvan matkalle, toivoen sen karkoittavan hänen synkkämielisyyttään, – tuskin oli säysein hevonen kreivin tallista satuloitu ja tuotu pääportaitten eteen, kun Raoulin isä tunsi päätänsä huimaavan, herpautumista jaloissaan, ja huomasi olevansa kykenemätön astumaan enää askeltakaan.

Hän pyysi kantamaan itsensä päivänpaisteeseen; hänet hoivattiin sammalpenkille, ja näin kului runsas tunti ennen kuin hän toipui.

Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin tämä hervottomuus viime päivien raukean levon jälkeen. Atos nautti lihalientä, saadakseen voimia, ja kostutti kuivia huuliaan vanhalla Anjoun viinillä täytetystä pikarista; se oli hänen mieliviiniään, niinkuin kunnon Portoksen ihailtavassa testamentissakin oli mainittu.

Sitten hän vahvistuneena ja mieleltään virkistyneenä antoi jälleen tuoda hevosensa; mutta hän tarvitsi palvelijain apua, noustakseen työläästi satulaan. Hän ei ehtinyt sataa askelta. Väristys valtasi hänet tien mutkassa.

"Tämäpä omituista", hän virkkoi mukanaan tulleelle kamaripalvelijalle.

"Pysähtykäämme, monsieur, pyydän sitä kaikin mokomin", vastasi uskollinen palvelija. "Kah, tehän kalpenette!"

"Se ei minua estä pitkittämästä matkaani, kun kerran olen tiellä", sanoi kreivi, ja hän hellitti ohjia.

Mutta sensijaan että olisi totellut isäntänsä ajatusta elukka äkkiä seisahtui. Liikkeellä, josta Atos ei ollut tietoinen, hän oli kiristänyt suitsia.

"Jokin tahtoo estää minua menemästä edemmäksi", lausui Atos. "Tue minua", hän samassa lisäsi ojentaen käsivartensa; "nopeasti, tule! Tunnen kaikkien lihasteni laukeavan, ja putoan pian satulasta."

Palvelija oli nähnyt herransa tekemän liikkeen samalla kun hän sai määräyksen. Hän kiirehti luo ja otti kreivin syliinsä, ja kun vielä oltiin kyllin lähellä taloa, jotta ovelle katselemaan jääneet palvelijat huomasivat tämän häiriön isäntänsä tavallisesti niin säännöllisessä kulussa, kamaripalvelija kutsui tovereitaan liikkein ja sanoin, jolloin kaikki hätäisesti juoksivat paikalle.

Tuskin oli Atos laahautunut muutaman askeleen takaisin asuntoonsa päin, kun hän tunsi voivansa paremmin. Hänen tarmonsa näkyi elpyvän, ja hänelle palasi halu ratsastaa kuitenkin kaupunkiin. Hän käänsi hevosensa. Mutta tämän ensi liikkeestä hän vaipui takaisin horrokseen ja järkkymykseensä.

"Noh, varmasti tahdotaan", jupisi hän, "että jään kotiin."

Hänen väkensä lähestyi; hänet autettiin hevosen selästä, ja kaikin he kantoivat kreivin juoksujalkaa taloon. Hänen kammionsa oli pian järjestetty, ja he laskivat hänet vuoteeseen.

"Teidän on tarkoin muistettava", virkkoi hän heille valmistautuessaan nukkumaan, "että vielä tänään odotan kirjeitä Afrikasta."

"Monsieur kaiketi kuulee mielellään, että Blaisoisin poika on ratsastanut matkaan, ehtiäkseen tunnin verran Bloisin kuriirin edellä", ilmoitti kamaripalvelija.

"Kiitos!" vastasi Atos sydämellisesti hymyillen. Kreivi nukahti; hänen levoton unensa näytti tuskaiselta. Vaalija huomasi hänen kasvoillaan sisäisen kärsimyksen ilmeen useinkin kuvastuvan. Kenties Atos näki unta.

Päivä kului, Blaisoisin poika palasi, kuriiri ei ollut tuonut mitään uutisia. Kreivi laski epätoivoissaan minuutteja; häntä puistatti, kun nämä minuutit olivat muodostaneet tunnin. Ajatus, että hänet oli unohdettu tuolla kaukana, juolahti hänelle kerran mieleen ja vihlaisi kamalasti sydäntä.

Kukaan talossa ei enää toivonut, että viestintuoja saapuisi; hetki oli jo kauan sitten ohi. Erityislähetti oli neljään kertaan tehnyt Bloisin matkan, mutta mitään ei ollut kuulunut kreivin osoitteella.

Atos tiesi, että kuriiri tuli vain kerran viikossa. Siis seitsemän kuolettavan pitkän päivän viivytykseen alistuttava! Hän aloitti yönsä tässä tuskallisessa varmuudessa. Kaikki synkät aavistukset, mitä sairas ja kärsimysten ärsyttämä ihminen voi lisätä muutoinkin jo surullisiin otaksumiin, kokosi Atos tämän kuolettavan yön ensi hetkinä.

Kuume nousi; se saavutti pian rinnan, jossa alkoi riehua tuli, käyttääksemme Blaisoisin pojan viime käynnillään Bloisista noutaman lääkärin sanoja.

Sitten se ulottausi päähänkin. Lääkäri iski suonta kahdesti perätysten; se haihdutti kuumeen, mutta heikonsi sairasta, jättäen ainoastaan aivot toimintakykyisiksi.

Mutta tuo peloittava kuume oli joka tapauksessa lakannut. Se ahdisti vielä viime otteillaan puutuneita käsiä ja jalkoja ja väistyi kokonaan puoliyön tullen.

Nähtyään tämän eittämättömän toipumisen potilaan tilassa lääkäri palasi kaupunkiin, kun ensin oli määrännyt muutamia apukeinoja ja julistanut kreivin pelastuneeksi.

Silloin Atokselle alkoi omituinen, määrittelemätön tila. Hänen valveutunut ajatuskykynsä vei hänet rakastetun pojan luo. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle Afrikan kentät Djidgellin ympäristöllä, missä Beaufortin herttuan oli pitänyt laskea maihin armeijoineen.

Hän näki harmaita kallioita, jotka olivat paikoitellen kokonaan vihertyneet meriveden vaikutuksesta, kun se kovan aallokon ja myrskyjen aikana pieksi rannan äyräitä. Näiden hautakummun kaltaisten kallioiden kirjavoittaman rannikkokaistaleen takana kohosi mastiksipuiden ja kaktuspensaiden keskeltä puoliympyrässä kylän tapainen, josta kuului hämärää melua sekä näkyi sankkaa savua ja säikkynyttä hyörinää.

Äkkiä savun helmasta hulmahti liekki, joka ryömien laajeni peittämään koko kylän ja vähitellen nieli kaikki punaisiin pyörteisiinsä. Itkua, huutoja, ojennettuja käsivarsia kohosi taivasta kohti. Hetkisessä syntyi sitten sortuvien tukipuiden, vääntyvien metallilevyjen, kalkiksi palaneiden kivien ja kärventyneiden, tuhottujen puiden hirvittävä sekamelska.

Omituista! Tässä sekasorrossa, jossa Atos eroitti kohotettuja käsivarsia, kuuli huutoja, nyyhkytyksiä ja vaikerrusta, hän ei havainnut ainoitakaan ihmiskasvoja.

Kanuunan jyskettä kuului etäältä, muskettituli rätisi, meri meurasi, karjalaumat pakenivat hypähdellen vehmaille rinteille. Mutta ei sotamiestä tuikkaamassa sytytintä tykkipattereissa, ei merimiestä tuon laivaston liikkeitä ohjaamassa, ei paimenta noita laumoja kaitsemassa.

Kylän ja sitä vallitsevien linnoitusten ikäänkuin taikavoimalla ja ainoankaan ihmiskäden avutta tapahtuneen hävityksen jälkeen liekki sammui raunioihin, ja savua alkoi jälleen nousta, käyden ohuemmaksi ja vaaleammaksi ja haihtuen vihdoin kokonaan.

Sitten yö peitti tienoon, läpikuultamaton yö maan pinnalla, loistava taivaanlaella. Afrikan taivaan suurina leimuavat tähdet hohtivat, valaisten ainoastaan itsensä, mutta eivät mitään ympärillään.

Seurasi pitkällinen hiljaisuus, joka levähdytti Atoksen kiihtynyttä mielikuvitusta; mutta hän tunsi, että nähtävä ei ollut vielä loppunut, ja sentähden hän kohdisti tajuntansa silmät sitä tarkkaavammin tähän omituiseen näytelmään, jonka mielikuvitus hänelle loi.

Näytelmä sai pian jatkoa.

Leppeä, kalpea kuu kohosi rantakukkuloiden takaa, ja ensin läikehdittäen meuruamasta tyyntyneen meren aaltoilevat poimut se tuli siroittelemaan timantteja ja opaaleja mäenrinteen viidakkoihin ja lehtoihin.

Harmaat kalliot kohottelivat äänettömien ja tarkkaavaisten aaveiden lailla viherviä huippujaan, ikäänkuin nekin kuutamossa tutkiakseen taistelutannerta, ja Atos huomasi ottelun aikana aivan tyhjältä näyttäneellä kentällä nyt kasoittain kaatuneitten ruumiita.

Kuvaamaton pelon ja kauhun väristys valtasi hänen sydämensä, kun hän tunsi pikardialaisten sotamiesten sinivalkeat puvut, sinivartiset peitset ja liljankuvalla merkityt musketinperät, – kun näki kaikki nuo ammottavat ja kylmät haavat sinitaivasta tähystelevinä, ikäänkuin ne olisivat vaatineet uloslaskemiansa sieluja siltä takaisin, – kun hän näki hevoset aukiviilletyin vatsoin, kieli roikkuen suupielestä, makaamassa sivuilleen hyytyneessä veressään, joka tahrasi niiden loimia ja harjoja, – kun hän näki Beaufortin herttuan valkoisen ratsun murskatuin päin kentälle ojentuneena, kuolleiden kumppanien ensi riveissä.

Atos laski kylmän käden otsalleen, joka hänen ihmeekseen ei tuntunut polttavalta. Tällä kosketuksella hän totesi olevansa kuumehoureitta katselemassa äsken Djidgellin rantamalla riehunutta taistelua alkuasukasten ja sen retkikunta-armeijan kesken, jonka hän oli nähnyt Ranskan rannoilta lähtien häviävän näköpiirin taa ja jonka päällikön jäähyväislaukausta isänmaalle hän oli viimeisenä tuprahduksena ajatuksin ja elein tervehtinyt.

Ken voi kuvata kuolettavaa ja raatelevaa tuskaa, jolla hänen sielunsa – valppaan silmän tavoin seuraten ruumisrivejä – vuoronsa jälkeen tähysti jokaista kaatunutta, nähdäkseen lepäsikö ehkä Raoulkin niiden joukossa? Ken voi kuvata sitä päihdyttävää, jumalaista iloa, jolla Atos kumartui Kaikkivaltiaan eteen kiittämään, kun ei ollut kuolleiden joukossa tavannut pelokkaasti etsimiänsä kasvoja?

Ja kaikki nuo paikoilleen kaatuneet, jäykistyneet, kylmenneet, hyvin tunnettavat vainajat ikäänkuin kääntyivät suopeasti ja kunnioittavasti la Fèren kreiviin, jotta hän voisi heidät kolkossa katselmuksessaan paremmin eroittaa.

Nämä ruumiit nähdessään hän kuitenkin kummasteli, ettei huomannut eloonjääneitä.

Hän oli tullut niin eläytyneeksi harhakuvaan, että tämä näky tuntui hänestä todelliselta matkalta, jonka isä oli tehnyt Afrikkaan hankkiakseen tarkempia tietoja pojastansa.

Niinpä hän väsyneenä laajojen merien ja mantereitten yli matkaamisesta etsi lepoa kallion suojaamista teltoista, joiden huipulla liehui valkoinen liljalippu. Hän haki sotamiestä saattamaan itseään herttuan telttaan.

Kun hänen katseensa silloin harhaili kentän kaikkiin suuntiin, näki hän valkoisen hahmon ilmestyvän pihkantuoksuisten myrttien takaa.

Tämä hahmo, joka oli upseerin puvussa ja piteli taittunutta miekkaa kädessään, lähestyi verkalleen Atosta, joka pysähtyi äkkiä ja tuijotti häneen puhumatta mitään, hievahtamatta paikaltaan, mutta aikoen avata sylinsä, koska hän tässä äänettömässä ja kalpeassa upseerissa oli tuntenut Raoulin.

Kreivi yritti huutaa, mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Pannen sormen huulilleen Raoul viittasi häntä vaikenemaan ja peräytyi vähitellen, Atoksen näkemättä hänen jalkainsa liikkuvan.

Raoulia kalpeampana ja vapisevampana kreivi seurasi poikaansa vaivalloisesti kanervien ja pensaitten, kivien ja ojien yli. Raoul ei näkynyt koskettavan maata, eikä mikään vastus pidätellyt hänen kulkunsa keveyttä.

Epätasaisella maalla kompasteleva kreivi pysähtyi pian uupuneena, mutta Raoul viittoi häntä yhä seuraamaan. Hellä isä, jolle rakkaus antoi uusia voimia, kiipesi viimeisellä ponnistuksellaan vuorelle nuoren miehen jäljestä, joka häntä kutsui liikkein ja hymyin.

Vihdoin hänen jalkansa koskettivat kukkulan huippua, ja hän näki Raoulin ilmavan, runollisen muodon piirtyvän mustana kuun valaisemaa taivaanrantaa vasten. Atos ojensi kätensä tavoittaakseen rakastettua poikaansa ylängöllä, ja tämäkin kurkoitti häntä kohti omansa. Mutta äkkiä, ikäänkuin nuori mies olisi vastoin tahtoaan temmattu pois, hän yhä peräytyen jätti maanpinnan, ja Atos näki taivaan välkkyvän lapsensa jalkojen ja kukkulan kamaran välistä.

Raoul kohosi vähitellen avaruuteen, yhä hymyillen, yhä viittoen luokseen; hän etääntyi siten yläilmoihin.

Atokselta pääsi säikähtyneen hellyyden huudahdus. Hän katsahti alas, nähden edessään hävitetyn kentän ja liikkumattomina hiukkasina kaikki nuo kuninkaallisen armeijan kalvenneet ruumiit.

Kohottaen sitten päänsä hän näki yhä, yhä poikansa, joka kutsui häntä nousemaan hänen mukanaan.