Czytaj książkę: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», strona 68

256.
Titaanin kuolema

Paremmin tottuneena pimeyteen kuin kaikki nuo päivänvalosta tulleet ihmiset Portos katsahti sivulle nähdäkseen, eikö Aramis tässä yössä antanut mitään merkkiä. Samassa hän tunsi keveän kosketuksen käsivarteensa ja kuuli heikon äänen, vienona kuin tuulen hengähdys, kuiskaavan korvaansa:

"Tule."

"Oh", virkahti Portos.

"Sh!" kuiskasi Aramis vielä hiljempaa.

Ja kolmannen miesryhmän tömistellessä sisemmäksi luolaan, pystyyn jääneiden henkivartiosotilaiden sadatellessa ja kuolevien huokuessa viimeisiä hengähdyksiään, Aramis ja Portos hiipivät huomaamatta luolan graniittiseiniä pitkin.

Aramis vei Portoksen luolan viimeisen jakson suulle, näyttäen hänelle seinän syvennyksessä kuuden- tai kahdeksankinkymmenen naulan painoista ruutinassakkaa, johon hän oli juuri kiinnittänyt sytytyslangan.

"Ystäväni", hän sanoi Portokselle, "sinä otat tämän nelikon, jonka sytytyslankaan minä kohta annan tulen, ja paiskaat sen keskelle vihollisiamme. Jaksatko?"

"Parbleu!" vastasi Portos, ja hän kohotti pienen tynnyrin yhdellä kädellä. "Iskehän vain tulta."

"Odota", neuvoi Aramis, "kunnes ne ovat kaikki kasaantuneet yhteen, ja sitten sinä, Jupiterini, nakkaat ukonnuolesi heidän keskelleen."

"Anna tulta", toisti Portos.

"Minä", jatkoi Aramis, "menen bretagnelaisteni luo auttamaan heitä aluksen kuljettamisessa mereen. Odotan sinua rannalla; sinkauta tanakasti ja riennä sitten luoksemme."

"Tulta", kehoitti Portos viimeisen kerran.

"Oletko käsittänyt?" kysyi Aramis.

"Parbleu!" vakuutti Portos vielä, yrittämättäkään tukahduttaa nauruaan. "Kun minulle selitetään, niin ymmärränhän toki. Tuikkaa nyt vain minulle tuli ja lähde asiallesi."

Aramis antoi palavan taulan Portokselle, joka ojensi hänelle kyynärvartensa puristettavaksi, kätensä kun olivat kiinnitetyt. Aramis puristi molemmin käsin ystävänsä käsivarsia ja hiipi sitten luolan taka-aukolle asti, missä nuo kolme soutajaa häntä odottivat.

Yksikseen jääneenä Portos lähensi rohkeasti taulaa sytytyslankaan.

Taulan pieni kipinä, suunnattoman tulipalon ensimmäinen alku, loisti pimeässä kuin lentävä tulikärpänen ja tarttui sytyttimeen, jonka se viritti palamaan, Portoksen vielä hohutuksellaan lietsoessa kytemistä.

Savu oli hiukan hälvennyt, ja tämän rätisevän sytytyslangan valossa saattoi parin sekunnin ajan eroittaa esineet.

Jättiläinen, kalpea, verinen ja kasvot pimeässä loistavan sytytystulen kirkastamina, esiintyi tällöin hetkellisenä, mutta komeana näkynä.

Sotilaat huomasivat hänet. He näkivät nassakan, jota hän piteli kädessään. He käsittivät, mitä oli tulossa. Silloin nämä miehet jo vavisten siitä, mitä oli tapahtunut, ja kauhistuneina ajatellessaan, mitä kohta tapahtuisi, päästivät kaikki yhdellä kertaa kammottavan tuskan ulvahduksen.

Toiset yrittivät paeta, mutta he kohtasivat kolmannen joukkueen sulkemassa tien; toiset nostivat koneellisesti muskettinsa poskelleen ja yrittivät ampua laukaistuilla pyssyillään; muutamat taasen vaipuivat polvilleen.

Pari kolme upseeria huusi Portokselle, luvaten hänelle vapauden, jos hän säästäisi heidän henkensä.

Kolmannen osaston luutnantti käski ampua; mutta sotilailla oli omat säikähtyneet toverinsa edessään, elävänä suojamuurina Portokselle.

Kuten sanoimme, tätä Portoksen puhalteleman taulan ja sytytyslangan hohdetta kesti vain pari sekuntia. Mutta tämän kotvasen kuluessa se ehti valaista ensiksikin jättiläisen, jonka hahmo hämyssä suureni, ja sitten kymmenen askeleen päässä hänestä viruvan kasan verisiä, ruhjottuja, silvottuja ruumiita, joissa vielä eli viimeinen tuskanvavahtelu, kohotellen röykkiötä niinkuin viimeinen hengähdys olisi paisuttanut jonkun yössä kuolevan, muodottoman hirviön kylkiä. Jokainen Portoksen puhallus, jokainen sytytyslankaa elvyttävä hengähdys loi tähän ruumisläjään leveiden purppurajuovien viileskelemän, kellervän rikinhohteen.

Paitsi tätä pääryhmää virui luolassa hajallaan siellä täällä, miten kuoleman tai iskun yllätys oli sattunut ne viskelemään, muutamia ruumiita erillään, uhkaavasti ammottavine haavoineen. Veren liottaman tantereen yläpuolella kohosivat kolkkoina ja kimaltelevina luolan vankat pilarit, joiden lämpimästi tehostuneet vivahdukset työnsivät valaistuja osia sitä huomattavammin esille.

Ja kaikki tämä nähtiin ruutitynnyriin yhdistetyn sytytyslangan väräjävässä valossa, soihdun hohteessa, joka valaisi kuoleman sadon ja ilmaisi uutta saalista odottavan turman.

Tässä lyhyessä hetkisessä kolmannen osaston upseeri kuitenkin kokosi kahdeksan musketeilla aseistettua sotilasta ja käski miesten väliin satunnaisesti jääneestä aukosta ampua Portosta. Mutta määräyksen saaneet tutisivat siinä määrin, että tästä yhteislaukauksesta kolme omaa miestä kaatui ja muut viisi luotia vingahtivat naarmuttamaan kattoholvia, kyntämään maata tai murentamaan luolan seiniä.

Naurunremahdus tervehti tätä ukkosenjyrinää; sitten jättiläisen käsivarsi heilahti, ja kohta nähtiin ikäänkuin lentotähden valopiirto kaarena ilmassa.

Kolmenkymmenen askeleen päähän paiskattu tynnyri lensi ruumisesteiden yli, pudoten parkuvaan sotilasryhmään, jossa jokainen heittäytyi vatsalleen maahan.

Upseeri oli silmillään seurannut ilmassa välkkyvää juovaa; hän tahtoi syöksyä tynnyrin päälle riuhtaistakseen siitä sytytyslangan ennen kuin tuli ehti sisällä olevaan ruutiin.

Turhaa uskollisuutta! Ilmanhenki oli lietsonut johtimen liekkiä; sytytyslanka, joka itsekseen olisi riittänyt viideksi minuutiksi, kului kolmessakymmenessä sekunnissa, ja helvetillinen vehje räjähti.

Raivokkaita ilmapyörteitä, tulikiven ja salpietarin sihinää, kärventävien tulenkielujen ryöppyä yhtyi räjähdyksen hirvittävään pamaukseen tässä hornan holvissa.

Kalliot halkesivat kuin kuusilaahkot kirveen iskusta. Tulta, savua, paasijärkäleitä syöksähti luolan keskeltä laajenevana suihkuna ilmoihin. Mahtavat liuskakiviseinät kallistuivat sortuakseen soraan, ja sora taasen, paiskautuen kovettuneista kerroksistaan, sinkoili raatelemaan kidutusvälineenä lukemattomilla kirveltävillä hiukkasillaan kasvoja.

Huudot, ulvonta, kiroukset haihtuivat, kaikki elämä sammui äärettömään ryskeeseen. Luolan kolme ensimmäistä onkaloa muuttui hävityksen kuiluksi, johon jokainen kasvi-, kivennäis- ja elimellinen jäännös painonsa mukaan peräkkäin suistui. Sitten vaipuivat vuorostaan keveämmät hiekka ja tuhka harmahtavaksi ja savuavaksi paariliinaksi tämän synkän hautuumaan yli.

Etsikää nyt, etsikää tästä kytevästä haudasta, tästä maanalaisesta tulivuoren suppilosta, etsikää sieltä kuninkaan sininuttuisia, hopeanauhaisia henkivartiosotilaita. Etsikää kultakirjailusta välähteleviä upseereja, etsikää aseita, joihin he puolustuksekseen luottivat, etsikää kiviä, jotka heidät tappoivat, kamaraa, jota he polkivat.

Yksi ainoa ihminen oli tehnyt tästä kaikesta pahemman, muodottomamman, kamalamman sekasorron kuin se hämmennys oli, joka vallitsi hetkeä ennen kuin Jumala päätti luoda maailman.

Kolmesta ensimmäisestä luolaonkalosta ei ollut mitään jäljellä, ei mitään, minkä edes Jumala olisi voinut luomakseen tuntea…

Heitettyään ruutinassakan vihollisten keskelle oli Portos puolestaan, Aramiksen neuvoa noudattaen, paennut ja ehtinyt luolan äärimmäiseen osastoon, johon aukosta tunki ilmaa, valoa ja päivänpaistetta.

Tuskin olikaan hän kääntynyt kolmannen ja neljännen komeron välisestä kulmauksesta, kun hän näki veneen kelluvan sadan askeleen päässä aalloilla. Siellä olivat hänen ystävänsä, siellä odotti vapaus, sieltä viittoi elämä saavutetun voiton jälkeen.

Vielä kuusi hänen mahtavaa harppaustaan, ja hän olisi holvin ulkopuolella; senjälkeen hän parilla kolmella ponnahduksella olisi veneen vieressä.

Äkkiä hän tunsi polviensa herpautuvan, lumpionsa ikäänkuin tyhjiksi ja säärten pehmenevän allaan.

– Oh, oh! – tuumi hän hämmästyneenä, – Joko väsymykseni minut jälleen kohtaa? Enhän enää pääse paikaltani liikahtamaan! Mitä tämä merkitsee?

Aukon läpi Aramis huomasi hänet, käsittämättä, miksi hän noin pysähtyi.

"Tule, Portos", huusi Aramis, "tule! Riennä!"

"Oh", vastasi jättiläinen, turhaan ponnistaen ruumiinsa jokaista jänterettä, "minä en voi!"

Nämä sanat lausuessaan hän lysähti polvilleen, mutta rotevilla käsillään tarttuen kiinni kallioista pääsi jälleen ylös.

"Riennä, riennä!" toisteli Aramis, kumartuen rantatöyrästä kohti ikäänkuin vetääkseen Portoksen käsivarsilleen.

"Tässä olen", sopersi Portos, kooten kaikki voimansa astuakseen vielä askeleen.

"Taivaan nimessä, Portos, joudu, joudu, tynnyri räjähtää!"

"Tulkaa, monseigneur!" huusivat bretagnelaiset Portokselle, joka kamppaili kuin unessa.

Mutta oli jo myöhäistä. Räjähdys jymähti, maa halkeili; isoista kallionraoista syöksyvä savu tummensi taivaan; meri kuohahti rannalta tulihenkäyksen ajamana, joka purskui luolasta kuin jättiläislohikäärmeen kidasta. Pakeneva vesi kuljetti aluksen kahdenkymmenen sylen päähän, kaikki kalliot järähtivät alustoillaan ja jakousivat kuin kiilatut pölkyt. Kuin nopeasti vedetyillä köysillä nostettuna paiskautui osa rotkon kivikattoa taivasta kohti; rikin punervanvihreät liekit ja sulaneen saven musta laava vyöryi ja kamppaili hetkisen majesteettisen savuholvin alla. Pitkien kallionharjojen, joita räjähdyksen rajuuskaan ei ollut kyennyt heittämään ilmaan vuosisataisilta jalustoiltaan, nähtiin ensin horjuvan, sitten vuoronsa jälkeen kaatuvan; ne tervehtelivät toisiaan kuin vakavat ja hitaat vanhukset ja lankesivat maahan, vaipuen ikipäiviksi pölyiseen hautaansa.

Tämä hirvittävä täräys näkyi antavan Portokselle hänen menetetyt voimansa jälleen; hän kohosi jättiläisenä jättien keskeltä. Mutta samassa kun hän pakeni graniittihaamujen kaksoisrivin välitse, viimemainitut, joita eivät enää vuorijonojensa yhdyshaarakkeet kannattaneet, alkoivat jyskyen vieriä tämän titaanin ympärille kuin hän olisi ollut taivaan suistama kallionlohkareitten keskelle, joita hän oli itse sinkautellut sitä vastaan.

Portos tunsi tuon pitkällisen repeytymisliikkeen tärisyttämän kamaran vapisevan jalkainsa alla. Hän ojensi valtavat kouransa oikealle ja vasemmalle, työntääkseen sortuvia kallionlohkareita takaisin. Mahtava möhkäle painautui hänen kummallekin ojennetulle kämmenelleen; hän taivuttausi kumaraan, ja kolmas graniittijärkäle laskeusi hänen hartioilleen.

Hetkeksi olivat Portoksen käsivarret taipuneet; mutta Herakles kokosi kaikki voimansa, ja sen vankilan kiviseinäin, johon hän oli hautautumassa, nähtiin verkalleen väistyvän hänen tiellään. Hetkiseksi hän ilmestyi näihin graniittisiin pihtipieliin, muistuttaen muinaista sekasorron enkeliä; mutta työntäessään sivukallioita hän menetti tukikohtansa voimakkailla hartioillaan lepäävää järkälettä vastaan, joka nyt rasitti häntä koko painollaan ja pakotti jättiläisen polvilleen. Kotvaseksi siirrähtäneet sivupaadet lähenivät uudestaan, lisäten painonsa alkuperäiseen taakkaan, joka olisi riittänyt rusentamaan kymmenen miestä.

Jättiläinen kaatui avunhuutoa päästämättä. Hän sortui vastaten Aramikselle rohkaisun ja toivon sanoilla, sillä tuokion hän käsiensä vipuvoimaan luottaen kai luuli Enkeladoksen tavoin voivansa ravistaa päältänsä tämän kolminkertaisen painon. Mutta vähitellen Aramis näki lohkareen painuvan; hetkiseksi puristuneet kourat, viimeisen ponnistuksen pingoittamat käsivarret taipuivat, jännitetyt olkapäät vaipuivat runneltuina, ja kallionlohkare yhä laskeusi vähitellen alemmaksi.

"Portos, Portos!" huusi Aramis repien tukkaansa. "Missä olet, Portos?

Puhu!"

"Täällä, täällä!" mutisi Portos sammuvalla äänellä. "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!"

Tuskin oli hän lausunut viimeisen sanan, kun lausumisesta johtuneen siirrähdyksen enentäessä painoa mahtava möhkäle laskeutui alemmaksi molempien toisten päältäpäin työntämänä ja peitti Portoksen lohkarekumpuun.

Kuullessaan ystävänsä voipuvan äänen oli Aramis hypähtänyt maalle. Kaksi bretagnelaista seurasi häntä vääntökanki kädessä; yksi mies riitti venettä vartioimaan. Uljaan taistelijan kuolonkorahdukset opastivat heitä raunioissa.

Säteilevänä, ylväänä, nuorekkaana kuin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan Aramis hyökkäsi kolmen kivimöhkäleen muodostamaa röykkiötä kohti, ja naisellisen hennoilla käsillään hän ihmeellisen tarmokkaasti kohotti suunnattoman graniittisen hautaholvin syrjää. Silloin hän tämän onkalon pimennossa vilahdukselta näki ystävänsä vielä loistavan silmän, sillä hetkiseksi kohautettu taakka oli palauttanut hänelle hengityksen. Heti riensivät molemmat muut, ja tarraten rautakankeen he kolmisin koettivat yhdistynein voimin elleipä kivimöhkäleitä nostaa, toki pysyttää ne paikoillaan. Kaikki oli turhaa: nämä kolme miestä uupuivat vähitellen tuskanhuudoin, ja Portoksen karhea ääni, kun hän näki heidän nääntyvän hyödyttömässä punnerruksessa, mutisi leppoisen ilkkuvasti viimeiset sanansa:

"Liian raskas!"

Senjälkeen silmä hämärtyi ja ummistui, kasvot kävivät kalpeiksi, käsi vaaleni, ja titaani laskeutui lepoon, huoahtaen viimeisen kerran.

Hänen mukanaan luhistui kallio, jota hän vielä kuolinkamppailussaan oli kannatellut!

Nuo kolme miestä päästivät kangen käsistään, ja se vierähti hautakivelle. Läähättäen, valjuna, otsa hikeä valuen Aramis kuunteli hetkisen, kouristus rinnassa, sydän särkymäisillään.

Ei mitään enää! Jättiläinen nukkui ikuista unta haudassa, jonka Jumala oli hänelle suonut mittansa mukaisen.

257.
Portoksen hautakirjoitus

Äänettömänä, jähmettyneenä, vavisten kuin pelokas lapsi, Aramis nousi kylmin värein tältä kiveltä. Kristitty ei kulje hautojen päällä.

Mutta vaikka hän kykeni pysymään pystyssä, hän ei kyennyt kävelemään.

Olisi voinut sanoa, että Portoksen kanssa kuoli jotakin hänessä.

Hänen bretagnelaisensa ympäröitsivät hänet. Aramis antautui heidän tuettavakseen, ja nuo kolme merimiestä veivät hänet veneeseen.

Asetettuaan hänet sitten tuhdolle peräsimen luo miehet ponnistivat airoillaan, pitäen viisaampana poistua soutamalla kuin nostaa purjeen, joka olisi voinut antaa heidät ilmi.

Entisen Locmarian luolan hävityksestä tasoittuneella paikalla, koko tällä litteäksi lyödyllä rannalla vain yksi kumpunen pisti silmään. Aramis ei voinut siitä kirvoittaa katsettaan, ja heidän etääntyessään ulapalle näytti uhkaava ja ylväs kallio hänestä kohoavan, kuten vastikään oli kohonnut Portos, nostaen hymyilevää ja voittamatonta päätänsä taivasta kohti, niinkuin oli tehnyt hänen rehellinen ja uljas ystävänsä, väkevin neljästä ja kuitenkin ensimmäisenä tuonelaan temmattu.

Omituinen oli näiden rautaisten miesten kohtalo! Sydämestään yksinkertaisin liittyneenä älykkäimpään ja viekkaimpaan, ruumiin raaka voima hengen hienon terävyyden johtamana, ja ratkaisevalla hetkellä, jolloin pelkkä rotevuus saattoi pelastaa sielun ja ruumiin, kivimöhkäle, kallionjärkäle, halvan aineen raskas paino vei voiton lihasvoimasta ja sortuen ruumiin päälle karkoitti siitä sielun.

Kunnon Portos, syntyneenä muita auttamaan, aina valmiina uhrautumaan heikkojen pelastukseksi, ikäänkuin Jumala olisi antanut hänelle voimaa yksistään tätä varten, hän luuli kuollessaan täyttävänsä vain Aramiksen kanssa tekemänsä sopimuksen ehdot, sopimuksen, jonka Aramis kuitenkin oli yksinään sanellut ja jonka Portos oli tullut tuntemaan ainoastaan vaatiakseen osansa sen kauheasta vastuunalaisuudesta.

Jalo Portos! Mitä hyödyttivät upeasti sisustetut linnat muhkeine huonekaluineen, riistaa vilisevät metsät, kalaiset lammikot ja runsasvaraiset kellarit? Mitä hyödyttivät loistavapukuiset lakeijat ja niiden keskellä Mousqueton ylpeänä sinulta saamastansa vallasta? Oi, jalo Portos, joka niin huolellisesti kasasit aarteita, tarvitsiko sinun niin paljon puuhata elämäsi sulostuttamisessa ja kuristamisessa, tullaksesi ojentamaan jäsenesi autiolle rannalle, missä merilinnut kirkuvat kylmän kiven alle murskaantuneiden luittesi yllä! Ja tarvitsiko, jalo Portos, kerätä niin paljon kultaa, kun et voinut sillä ostaa edes runoilijapahaisen sepittämiä säkeitä hautapatsaallesi!

Uljas Portos! Hän nukkunee vieläkin unohdettuna, nimettömänä kiviröykkiön alla, jota nummen paimenet luulevat muinaiskelttiläisen hautakummun jättiläiskatoksi.

Ja niin paljon vilunviileätä kanervaa, niin paljon sammalta, jota valtameren kirpeä tuuli hyväilee, niin paljon elinvoimaista jäkälää on kasvanut kytkemään hautaholvin maahan, että ohikulkija ei koskaan aavistaisi kuolevaisen olkapään voineen kannatella moista graniittimöhkälettä.

Yhä kalpeana, yhä kylmänä, sydän kurkussa Aramis katseli päivän viime säteeseen asti näköpiiristä häipyvää rantaa. Hänen huulensa eivät hiiskuneet sanaakaan, ei ainoatakaan huokausta kohonnut hänen syvästä rinnastaan. Taikauskoiset bretagnelaiset katselivat häntä vavisten. Tuollainen äänettömyys ei ollut ihmisen, vaan kuvapatsaan.

Ensimmäisten harmaitten juovien valahtaessa taivaalta oli vene nostanut pienen purjeensa, joka tuulen suutelosta pyöristyen kuljetti venettä nopeasti rannikolta. Se viiletti uljaasti – keula Espanjaa kohti käännettynä – peloittavista myrskyistään kuuluisalle Biskajan lahdelle.

Mutta tuskin oli purjeen nostamisesta kulunut puolta tuntia, kun joutilaiksi jääneet soutajat kumartuen teljoillaan ja varjostaen kädellään silmiänsä osoittivat toisilleen taivaanrannalle ilmestynyttä valkoista pistettä, niin liikkumatonta kuin näennäisesti on aaltojen huomaamattoman huo'unnan keinuttelema kalalokki.

Mutta sen, mikä olisi näyttänyt liikkumattomalta tavallisille silmille, huomasi tottunut merimies kulkevan nopealla vauhdilla; mikä näytti hievahtamattomalta laineilla, kiitikin keveästi niiden harjojen yli.

Nähdessään, mihin syvään horrostilaan heidän herransa oli vaipunut, merimiehet eivät rohjenneet häntä vähiin aikoihin havahduttaa, vaan tyytyivät keskenänsä vaihtamaan arveluja matalalla ja levottomalla äänellä. Niin, valpas ja virkeä Aramis, jonka silmä alati valvoi kuin ilveksen, nähden paremmin yöllä kuin päivällä, Aramis todellakin uinui sielunsa epätoivossa.

Täten kului tunti, jonka aikana aurinko vähitellen vaipui alemmaksi, mutta myöskin näkyviin tullut alus voitti niin paljon matkaa, että Goennec, yksi noista kolmesta, rohkaistui sanomaan jokseenkin äänekkäästi:

"Monseigneur, meitä ajetaan takaa!"

Aramis ei vastannut mitään; laiva tuli yhä lähemmäksi.

Silloin kaksi merimiestä isäntänsä Yvesin käskystä vetivät purjeen alas, jotta tämä ainoa aaltojen pinnalla näkyvä merkki lakkaisi opastamasta heitä vainoavan vihollisen silmää.

Laivan puolelta päinvastoin joudutettiin takaa-ajoa kahdella uudella pikkupurjeella, joiden nähtiin kohoavan mastojen huippuihin.

Onnettomuudeksi oli nyt vuoden kauneimmat ja pisimmät päivät, ja tätä turmiollista päivää seurasi kuu kaikessa loistossaan. Pientä purtta ahdistavalla, myötätuuleen kulkevalla laivalla oli siis käytettävänään vielä puolen tunnin hämärä ja sitten kokonaisen yökauden puolivalaistus.

"Monseigneur, monseigneur, me olemme hukassa!" huudahti laivuri.

"Katsokaa, he näkevät meidät, vaikka olemme poistaneet purjeemme."

"Se ei ole ihmeellistä", jupisi eräs merimiehistä, "koskapa kaupunkilaisten sanotaan paholaisen avulla valmistaneen kojeita, joilla he näkevät kaukaa yhtä hyvin kuin läheltä, yöllä yhtä hyvin kuin päivälläkin."

Aramis otti aluksen pohjalta kaukoputken, pani sen ääneti kuntoon ja ojensi merimiehelle.

"Kas tässä", hän virkkoi, "katsokaa!"

Merimies epäröitsi.

"Olkaa huoleti", tyynnytti piispa, "se ei ole synnillistä, ja jos olisikin, niin minä otan synnin vastuulleni."

Merimies nosti kaukoputken silmälleen ja päästi huudahduksen. Hän luuli, että laiva, joka hänestä näytti olevan hyvinkin tykinkantaman päässä, jonkun ihmeen kautta oli äkkiä ja yhdellä ainoalla nykäyksellä siirtynyt tuon pitkän välimatkan. Mutta ottaessaan kojeen pois silmältään hän näki, että laiva tässä lyhyessä hetkessä mahdollisesti kulkemaansa tietä lukuunottamatta oli vielä yhtä etäällä.

"Siis", mutisi merimies, "he näkevät meidät niinkuin mekin näemme heidät?"

"He näkevät meidät", vahvisti Aramis.

Ja hän vaipui lakaisin tunteettomuuteensa.

"Mitä, näkevätkö he meidät?" huudahti Yves laivuri. "Mahdotonta!"

"Ka, katsokaa, isäntä", sanoi merimies, ojentaen hänelle kaukoputken.

"Monseigneur vakuuttaa minulle, että tässä eivät ole paholaisen sormet pelissä?" kysyi laivuri.

Aramis kohautti olkapäitänsä.

Laivuri nosti kaukoputken siimalleen.

"Oh, monseigneur", sanoi hän, "millainen ihme! Tuolla he ovat, minusta näyttää kuin olisin heihin koskemassa. Vähintään viisikolmatta miestä! Ah, näen kapteenin keulassa! Hänellä on kädessään samanlainen pitkäsiima, jolla hän meitä tähystelee… Kah, nyt hän kääntyy antamaan määräyksen; he vierittävät kanuunan laivan keulaan, panostavat sen, tähtäävät… Auta armias, he ampuvat meitä!"

Ja koneellisella liikkeellä laivuri laski kaukoputken syrjään, jolloin esineet taivaanrantaan työntyen kuvastuivat jälleen luonnollisessa näkökulmassaan.

Laiva oli vielä parin meripenikulman matkan päässä, mutta Yvesin ilmoittama liike ei silti ollut vähemmän todellinen.

Kevyt savupilvi näyttäytyi purjeitten alapuolella, niitä sinisempänä ja puhkeavan kukan tavoin laajeten; sitten huomattiin tuhatkunnan jalan päässä pienestä veneestä kuulan katkaisevan harjan parilta kolmelta aallolta, kyntävän valkoisen vaon mereen ja häviävän tuon vaon päähän, vielä haitattomana kuin kivi, jolla leikittelevä koulupoika heittää voileipiä. Se oli samalla kertaa sekä uhkaus että varoitus.

"Mitä tehdä?" kysyi laivuri.

"Ne aikovat upottaa meidät", sanoi Goennec. "Antakaa meille synninpäästö, monseigneur."

Ja merimiehet polvistuivat piispan eteen.

"Te unohdatte, että ne näkevät teidät", virkkoi tämä.

"Se on totta", sanoivat merimiehet häpeissään heikkoudestansa.

"Käskekää, monseigneur, olemme valmiit kuolemaan edestänne."

"Odottakaamme", sanoi Aramis.

"Mitä! Odottaisimmeko?"

"Niin, ettekö näe, kuten sanoitte juuri äsken, että jos yritämme paeta, ne ampuvat aluksemme upoksiin?"

"Mutta ehkä", uskalsi laivuri, "ehkä yön avulla voimme päästä heidän käsistään?"

"Oh", sanoi Aramis, "kaiketi heillä on mukanaan kreikkalaista tulta, valaistakseen omansa ja meidän tiemme."

Ja samassa, ikäänkuin pieni laiva olisi tahtonut vastata Aramikselle, toinen savupilvi kohosi verkalleen taivaalle, ja sen keskeltä syöksyi tulinen nuoli, joka lentäen sateenkaaren kaltaisena heittoviivana putosi mereen, missä se jatkoi palamistaan, valaisten ympärillään neljänneslieuen kehän.

Bretagnelaiset katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Näette hyvin", toisti Aramis, "että on parempi pysähtyä heitä odottamaan."

Merimiehet päästivät airot käsistään, ja kulustaan lakannut pieni alus keinui liikkumattomana aaltojen harjalla.

Yö saapui, mutta laiva läheni yhä.

Näytti siltä kuin se olisi pimeän tullen enentänyt vauhtiaan.

Kuten korppikotka kurkoittelee verinokkaista päätänsä pesästään, sinkautteli se tuon tuostakin kupeistaan valtamereen valkohohtoisen lumen lailla hehkuvaa kreikkalaista tulta.

Vihdoin se ehti musketinkantaman päähän.

Kaikki miehet olivat komentosillalla aseet käsissä ja tykkimiehet kanuunainsa luona; sytyttimet paloivat.

Olisi voinut luulla olevan kysymyksessä nousta fregattiin ja taistella lukumäärältään suurempaa miehistöä vastaan eikä vain anastaa nelihenkinen pursi.

"Antautukaa!" huusi laivan päällikkö äänitorvellaan.

Merimiehet katsahtivat Aramikseen. Tämä nyökäytti päätänsä. Laivuri Yves kohotti koukkuseipään päähän sidotun, valkoisen kankaan lippuna liehumaan.

Laiva kiiti lähemmäksi kuin kilparatsu. Se sinkautti uuden kreikkalaisen tuliraketin, joka putosi kahdenkymmenen askeleen päähän pienestä aluksesta ja valaisi sen kirkkaammin kuin hehkuvimman auringon sädekimppu.

"Ensimmäisestä vastarinnan merkistä", huusi päällikkö, "laukaiskaa!"

Sotamiehet laskivat muskettinsa.

"Mutta ilmoitetaanhan teille, että antaudumme!" huusi laivuri Yves.

"Elävinä, elävinä, kapteeni!" kirkuivat muutamat innostuneet sotamiehet. "Heidät on otettava elävinä!"

"Niin, niin, elävinä", sanoi kapteeni. Sitten hän kääntyi bretagnelaisten puoleen. "Te saatte kaikki pitää henkenne, hyvät miehet", huusi hän, "kaikki muut paitsi herra chevalier d'Herblay!"

Aramis säpsähti huomaamattomasti.

Hetkisen hän tuijotti silmillään valtameren syvyyksiin, jonka pintaa kreikkalaisen tulen viime heijastukset valaisivat kiiveten aaltojen sivuja, leikkien töyhtöinä niiden harjalla ja tehden peittämänsä kuilut vielä synkemmiksi, salaperäisemmiksi ja peloittavammiksi.

"Kuuletteko, monseigneur?" äännähtivät matruusit.

"Kyllä."

"Mitä te käskette?"

"Suostukaa."

"Mutta te, monseigneur?"

Aramis kumartui edemmäksi, leikkien valkoisten ja ohuiden sormiensa päillä meren vihreässä vedessä, jolle hän hymyili kuin ystävättärelle.

"Suostukaa!" toisti hän..

"Me suostumme", vastasivat merimiehet; "mutta minkä takuun saamme?"

"Aatelismiehen sanan", virkkoi upseeri. "Upseeriarvoni ja nimeni kautta vannon, että jokainen, joka ei ole chevalier d'Herblay, saa pitää henkensä. Sen takaa kuninkaan fregatin La Pomonen luutnantti Louis-Constant de Pressigny."

Nopealla liikkeellä Aramis, joka jo oli kumartunut mereen päin puoliksi ulos veneestä, kohotti päänsä ja nousi seisomaan hehkuvin silmin, säteilevänä ja hymy huulilla.

"Heittäkää portaat, messieurs", hän käski, ikäänkuin komentaminen olisi kuulunut hänelle.

Toteltiin.

Silloin hän tarttui köysitikkaisiin ja nousi ensimmäisenä; mutta pelon asemesta, jota oli odotettu kuvastuvan hänen kasvoillaan, laivan miehistö näki kummastuksekseen hänen astuvan päällikön luo varmana, katsahtavan häneen tiukasti ja tekevän hänelle kädellään salaperäisen ja tuntemattoman merkin, josta upseeri kalpeni, vapisi ja painoi otsansa alas.

Sanaa lausumatta Aramis kohotti kätensä päällikön silmien tasalle, näyttäen hänelle vasemman nimettömässä olevan sormuksen kantaa.

Ja tämän eleen tehdessään Aramis kylmäkiskoiseen äänettömään, ylvääseen majesteettisuuteen verhoutuneena muistutti keisaria, joka tarjoo kätensä suudeltavaksi.

Päällikkö oli hetkiseksi jälleen kohottanut päänsä, mutta kumarsi toistamiseen mitä syvimmän kunnioituksen osoitukseksi.

Sitten hän viittasi laivan perään päin eli kajuuttaansa kohti ja väistyi sivummalle, päästääkseen Aramiksen astumaan edellä.

Nuo kolme bretagnelaista, jotka olivat nousseet laivaan piispansa perässä, katselivat toisiansa ihmeissään. Koko laivan miehistö oli vaiti.

Viisi minuuttia myöhemmin päällikkö kutsui toista luutnanttiansa, joka piammiten palasi kannelle, määräten suunnan muutettavaksi La Coruñaa kohti.

Tätä määräystä toteutettaessa Aramis saapui uudestaan kannelle, mennen istumaan kaidevantteja vasten.

Yö oli tullut, eikä kuutamo vielä ollut alkanut, ja kuitenkin Aramis itsepintaisesti tähysti Belle-Islen taholle. Silloin Yves lähestyi päällikköä, joka oli jälleen asettunut paikalleen laivan perään.

"Minnekähän tässä nyt matkataan, kapteeni?" hän kysyi hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Me purjehdimme hänen ylhäisyytensä ohjeiden mukaan", vastasi upseeri.

Aramis vietti yönsä nojaillen vantteihin.

Lähestyessään häntä aamupuhteella Yves huomasi, että yön oli täytynyt olla hyvin kostea, sillä kaidepuu, johon Aramis oli tukenut päätänsä, oli kuin kasteesta lionnut.

Kuka tietää? Kukaties tuon kasteen olivat jättäneet ensimmäiset kyyneleet, mitä Aramiksen silmät koskaan olivat vuodattaneet!

Mikä hautakirjoitus olisi ollut tämän arvoinen, kunnon Portos?