Czytaj książkę: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», strona 63

246.
Valkoinen ja musta hevonen

– Sepä kummallista, – ajatteli kapteeni. – Gourville noin iloisena laukkaamassa pitkin katuja, vaikka on melkein varmaa, että herra Fouquet on vaarassa, – vaikka on melkein varmaa, että juuri herra Gourville ilmoitti hänelle siitä äsken kirjelapulla, jonka yli-intendentti repi palasiksi parvekkeella, viskaten ne tuuliajolle. Gourville hykerteli käsiään, hän on siis tehnyt jotakin sukkelaa. Mistä Gourville tulee? Gourville tulee Rue aux Herbesiltä. Minne se katu vie?

D'Artagnan tarkkasi linnan vallitsemien talojen harjain yli katujen uurtamia juovia, ikäänkuin olisi katsellut topografista pohjakaavaa, – se vain erona, että hengettömän ja litteän, tyhjän ja aution paperin asemesta tämä elävä kartta sai tehoa liikkeistä, huudoista ja ihmisten ja esineiden varjoista.

Kaupungin piirin ulkopuolella levisi vehmaita kenttiä Loiren rantamille, näköjään tavoitellen purppurahohteista taivaanrantaa, johon vetten sini ja rämeiden tumma rehevyys kyntivät vakoja.

Heti tulliportilta haarautui kaksi valkoista tietä eri suuntiin kuten jättiläiskäden haritetut sormet.

D'Artagnan, joka parvekkeen poikki astuessaan oli yhdellä silmäyksellä koonnut katseeseensa koko tämän näköalan, johtui Rue aux Herbesin linjaa pitkin tänne toisen tien päähän.

Vielä askel, ja hän oli laskeutumassa parvekkeen portaita torniin, mennäkseen hakemaan rautaristikolla varustetut vaununsa ja ajaakseen Fouquetin asunnolle. Mutta juuri kun hän oli jälleen astumaisillaan porraskäytävään, sattui hänen huomionsa kiintymään tuolla tiellä etääntyvään pisteeseen.

– Mikähän tuo on? – tuumi muskettisoturi. – Juokseva hevonen, varmaankin karannut. Pistelee aikamoista laukkaa!

Liikkuva piste poikkesi tieltä mallasviljelmille.

– Valkoinen hevonen, – jatkoi kapteeni, joka oli eroittanut tummaa pohjaa vasten hohtavan värin, – ja satulassa onkin ratsastaja. Joku poikanen, jonka hevonen on janoissaan ja kirmaa hänen kanssaan suorinta tietä juottopaikalle.

Nämä salamannopeat, näköhavainnon kanssa samanaikaiset mietelmät oli d'Artagnan jo unohtanut laskeutuessaan portaiden ensimmäisiä askelmia.

Muutamia paperihiutaleita näkyi askelmilla, paistaen tummuneelta kivipinnalta.

– Kas, kas! – päätteli kapteeni. – Tuossa on muutamia herra Fouquetin repimän kirjeen palasia! Miesparka, hän uskoi salaisuutensa tuulelle, mutta tuuli ei siitä enää välitä, vaan tuo sen kuninkaalle. Todellakin sinä olet, Fouquet-rukka, onnettomuuden leikkipallo! Peli ei ole tasaväkinen; onni on sinua vastaan. Ludvig XIV: n tähti himmentää omasi; tarhakäärme on oravaa voimakkaampi tai taitavampi.

Alas astuessaan d'Artagnan otti käteensä tuollaisen paperipalan.

– Gourvillen pientä käsialaa! – tuumi hän, tarkastaen kirjeen siekaletta. – Enpä erehtynyt.

Ja hänen silmäänsä osui sana valkoinen.

"Kah!" äännähti hän. Ja hän tarkasti toista jätettä, mutta sille ei ollut piirretty kirjaintakaan. Kolmannessa palassa oli sana hevonen.

"Valkoinen hevonen", toisti hän kuin tavaileva lapsi. "Ai, hyvä Jumala", huudahti epäilevä henki, "valkoinen hevonen!"

Ja ruudinjyvän lailla, joka palaessaan laajenee satakertaisesti, d'Artagnan ajatuksista ja epäluuloista paisuen vilisti nopeasti jälleen parvekkeelle.

Valkoinen hevonen juoksi, juoksi yhä Loirea kohti, jonka rannassa häämöitti näköpiirin rajassa vesihuuruihin sekoittuneena pienoinen keinuva purje.

– Oh, oh! – tuumi muskettisoturi. – Vain pakeneva rientää tuollaista vauhtia viljellyillä mailla. Ainoastaan joku Fouquet, joku rahamies saattaa noin kiitää keskellä päivää valkoisen ratsun selässä… Ainoastaan Belle-Islen herralla voi olla tuollainen kiire pelastumaan rannikolle, vaikka tuuheat metsät tarjoisivat maalla suojaa… Ja ainoastaan d'Artagnan kykenee tavoittamaan herra Fouquetin, jolla on puolen tunnin etumatka ja joka ehtisi veneeseensä ennen kuin tunti on kulunut.

Muskettisoturi antoi kiireisen käskyn toimittaa rautaristikkovaunut erääseen metsikköön kaupungin ulkopuolelle. Hän valitsi parhaan hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti Rue aux Herbesille; siirtymättä kuitenkaan Fouquetin kulkemalle tielle hän nelisti heti Loiren rantaa pitkin varmana siitä, että hän täten voittaisi taipaleella kymmenen minuuttia ja suuntien leikkauspisteessä saavuttaisi pakolaisen, joka ei voinut pelätä takaa-ajoa tältä puolelta.

Kilpajuoksun innosta ja vainoojan levottomuudesta kiihoittuen kuin metsästyksessä tai sodassa yllätti Fouquetille niin leppeä ja hyvänsuopa d'Artagnan itsensä hurjistumassa ja melkein verenhimoiseksi tulemassa. Melkoisen tovin hän ratsasti keksimättä enää valkoista hevosta. Hänen kiihkonsa alkoi kääntyä raivostukseksi, hän epäili itseään, hän jo otaksui, että Fouquet oli painunut maanalaiselle tielle tai vaihtanut valkoisen hevosensa johonkin noista mainioista, tuulen nopeudella kiitävistä mustista, joiden terhakkaa keveyttä d'Artagnan niin monta kertaa oli Saint-Mandéssa ihaillut ja kadehtinut.

Pieksevän tuulen pusertaessa kyyneleitä hänen silmistään, satulan polttaessa ja kannusten iskuista kiljahtelevan hevosen lennättäessä sateena hienoa hiekkaa ja someroa taakseen, d'Artagnan tällaisina hetkinä kohosi jalustimissa, ja näkemättä mitään virralla, havaitsematta mitään puiden siimeksessä, hän tähysteli kuin mieletön ilmaan. Hän oli vimmastua hulluksi. Saaliinhimonsa puuskassa hän haaveili ilmaratoja – seuraavan vuosisadan keksintöjä, – hän muisteli Daidaloksen laajoja siipiä, joiden avulla tämä oli pelastunut Kreetan vankiloista.

Käheä huokaus puhkesi hänen huuliltaan. Naurunalaiseksi joutumisen pelossa hän toisteli:

– Minä, minäkö? Minäkö olisin antanut jonkun Gourvillen vetää itseäni nenästä!.. Sanottaisiin, että käyn vanhaksi, sanottaisiin, että olen ottanut miljoonan lahjukset päästääkseni Fouquetin pakenemaan.

Ja taas hän upotti molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin; hän oli karauttanut lieuen parissa minuutissa. Yhtäkkiä hän erään laidunmaan syrjässä pensasaitojen takana keksi valkoisen hahmon, joka näyttäytyi, hävisi ja vihdoin pysyi näkyvissä jollakin korkeammalla kohdalla.

D'Artagnan vavahti ilosta, ja hänen mielensä kirkastui heti. Hän pyyhki otsaltaan tihkuvaa hikeä, hellitti polvensa, joiden puristuksesta vapautuessaan hevonen hengitti syvempään, ja kiristäen ohjaksista hän hillitsi tarmokkaan eläimen – ihmismetsästykseen osallisen toverinsa – vauhtia. Hänellä oli nyt aikaa katsastella asemaa.

Yli-intendentti oli hengästyttänyt valkoisen ratsunsa pehmeällä maalla. Hän tunsi tarvetta päästä kovemmalle kamaralle ja oikaisi suorassa suunnassa maantielle päin.

D'Artagnanin tarvitsi vain laskettaa suoraan rintaharjanteen alla, joka suojasi hänet vihollisensa katseilta. Tällä tavoin hän tielle päästessään olisi pakolaisen kintereillä, joskaan ei enää kyennyt katkaisemaan sitä häneltä. Vasta sitten syntyisi todellinen kilpajuoksu; vasta siitä kamppailu alkaisi.

D'Artagnan antoi hevosensa hengähtää keuhkojen täydeltä. Hän huomasi yli-intendentin muuttavan raviksi; hänkin siis levähdytti ratsuaan. Mutta kiire ei sallinut kumpaisenkaan pitkälti tyytyä tähän menoon. Valkoinen hevonen ponnahti kiitämään kuin nuoli, koskettaessaan kavioillaan vankempaa pohjaa. D'Artagnan hellitti ohjia, ja hänen musta hevosensa kävi nelistämään. Molemmat seurasivat nyt samaa suuntaa; tömistelyn kai'ut sekaantuivat toisiinsa, ja Fouquet ei ollut vielä huomannut d'Artagnania. Mutta muskettisoturin poiketessa harjanteen suojasta tielle hänen ratsunsa jymisteli kuin ukkonen ja sai kulkunsa edelläkiitävän pakolaisen kuuluviin. Fouquet kääntyi; hän näki sadan askeleen päässä takanaan hevosen kaulalle kumartuneen vihollisensa. Ei ollut epäilemistäkään: kimalteleva hankkilus ja punainen päällysnuttu ilmaisivat muskettisoturin. Fouquetkin hellitti ohjaksia, ja hänen valkoinen hevosensa lisäsi kaksikymmentä askelta vastustajan ja itsensä välille.

– Oh, – ajatteli d'Artagnan ahdistuneena, – Fouquet ei vilistä millään tavallisella hevosella. Tarkatkaamme!

Ja pettämättömällä silmällään hän tutki huolellisesti ratsun ravakkuuden laatua. Pyöreät lautaset, harva ja pitkä häntä, laihat koivet, jäntevät kuin teräslangat, kaviot marmoria kovemmat.

Hän kannusti omaansa, mutta välimatka pysyi samana.

D'Artagnan kuunteli henkeään pidätellen: hän ei eroittanut kuorskahdustakaan, ja kuitenkin hevonen halkaisi ilmaa. Musta hevonen sensijaan alkoi korista kuin yskän kohtauksessa.

– Perille on päästävä, vaikka ratsuni pakahtuisi, – ajatteli muskettisoturi.

Ja hän alkoi kuolaimilla sahata eläinrukan suuta, samalla kun hänen kannuksensa raatelivat sen verille raastettua ihoa. Hurjistuksissaan hevonen voitti kaksikymmentä syltä matkaa ja saapui pistoolinkantaman päähän Fouquetista.

– Rohkeutta, – tuumi muskettisoturi, – rohkeutta! Ehkäpä valkoinen hevonen uupuu; ja ellei ratsu kaadu, niin ratsastaja lopuksi sortuu.

Mutta sekä hevonen että mies pysyivät pystyssä, voittaen taas vähitellen matkaa.

D'Artagnan päästi hurjan huudon, joka sai Fouquetin kääntymään, mutta hänen ratsunsa kiihtyi yhä.

"Mainio hevonen, vimmastunut ratsastaja!" murisi kapteeni. "Halloo, mordioux, herra Fouquet, halloo! Kuninkaan käskystä!"

Fouquet ei vastannut.

"Kuuletteko minua?" karjui d'Artagnan, hevosensa juuri astuessa harhaan.

"Pardieu!" vastasi Fouquet lyhyeen, ja vauhti oli yhäkin vinhempi.

D'Artagnan oli tulemassa hulluksi; veri nousi kiehuen hänen ohimoihinsa, silmiinsä.

"Kuninkaan lähettinä!" hän kiljaisi toisen kerran. "Pysähtykää, tai pudotan teidät pistoolin laukauksella."

"Tehkää niin", vastasi Fouquet yhä lentäen.

D'Artagnan tempasi toisen pistoolinsa ja veti hanan vireeseen, toivoen että lukon naksahdus pysähdyttäisi vihollisen.

"Teillä on myöskin pistoolit", huusi hän; "puolustautukaa!"

Fouquet kääntyi todellakin ääntä kohti, ja katsellen d'Artagnania suoraan kasvoihin hän avasi oikealla kädellään nuttunsa, pistoolikoteloihinsa koskematta. Heidän väliään oli kaksikymmentä askelta.

"Mordioux", kirosi d'Artagnan, "minä en rupea teitä teurastamaan! Ellette tahdo tähdätä minuun, niin antautukaa! Mitäpä vankila sitten on?"

"Kuolen mieluummin", vastasi Fouquet; "silloin kärsin vähemmän."

Huumaantuneena epätoivosta d'Artagnan heitti pistoolinsa tielle.

"Minä tavoitan teidät elävältä", sanoi hän.

Ja ihmeponnistuksella, johon vain tämä verraton ratsastaja kykeni, hän sai hevosensa kymmenen askeleen päähän valkoisesta juoksijasta. Hän ojensi jo kätensä siepatakseen saaliinsa.

"Kuulkaa, surmatkaa minut! Se olisi inhimillisempää", ähkäisi Fouquet.

"Ei, elävänä, elävänä!" jupisi kapteeni.

Hänen hevosensa astui toistamiseen harhaan; Fouquetin ratsu pääsi etääntymään.

Tämä kahden hevosen kilpajuoksu oli jotakin ennen näkemätöntä. Ratsut elivät vain ratsastajainsa tahdosta. Vimmattu laukka oli muuttunut nopeaksi raviksi ja sittemmin tavalliseksi juoksuksi. Mutta kilpailu pysyi yhtä jännittävänä näille kahdelle uupuneelle voimailijalle. Suunniltaan joutunut d'Artagnan sieppasi toisen pistoolin ja tähtäsi valkoista hevosta.

"Hevoseenne, ei teihin!" hän huudahti Fouquetille.

Ja hän ampui. Luoti osui hevosen säkään; raivokkaalla hyppäyksellä se kavahti takajaloilleen. Samassa d'Artagnanin ratsu henkitoreissaan sortui maahan.

– Olen häväisty, – ajatteli muskettisoturi, – olen kurja nahjus. "Jumalan tähden, herra Fouquet, heittäkää minulle toinen pistoolinne, jotta ammun pääni puhki!"

Fouquet alkoi jälleen kiitää.

"Taivaan nimessä, armahtakaa!" karjui d'Artagnan. "Mitä ette tällä hetkellä tahdo tehdä, sen teen itse ennen kuin tunti on kulunut. Mutta tässä, tällä tiellä kuolisin uljaasti, kuolisin arvossapidettynä. Tehkää minulle se palvelus, herra Fouquet!"

Fouquet ei vastannut, vaan antoi hevosensa ravata edelleen.

D'Artagnan läksi juoksemaan vihollisensa perässä. Yksitellen hän heitti maahan hattunsa ja nuttunsa, jotka tuottivat hänelle hankaluutta, ja sitten miekanhuotran, joka hakkasi hänen sääriään. Miekkakin kävi liian raskaaksi hänen kädessään; hän paiskasi sen pois kuten huotrankin.

Valkoinen hevonen rohisi; d'Artagnan pääsi lähemmäksi. Uupunut eläin hiljentyi ravista pikku hölkkään, ja huimaus puistatti sen päätä; verta purskui vaahdon mukana suusta.

D'Artagnan teki epätoivoisen ponnistuksen, hyppäsi Fouquetia kohti ja tarttui hänen sääreensä, lausuen katkonaisella, läähättävällä äänellä:

"Vangitsen teidät kuninkaan nimessä. Murskatkaa pääni, niin olemme kumpikin tehneet velvollisuutemme."

Fouquet linkosi loitolle virtaan molemmat pistoolinsa, jotta d'Artagnan ei voisi päästä niihin käsiksi, astui maahan ja virkkoi:

"Olen teidän vankinne, monsieur. Tahdotteko ottaa käsivarteni, koska olette pyörtymäisillänne?"

"Kiitos", mutisi d'Artagnan, joka todellakin tunsi maan pettävän jalkainsa alla ja taivaan luhistuvan päälleen.

Ja hän kierähti hiekalle lopen hengästyneenä ja voimattomana.

Fouquet astui alas jokiäyrästä, ammensi vettä hattuunsa, kostutteli muskettisoturin ohimoita ja juoksutti jonkun raikkaan pisaran hänen huultensa väliin.

D'Artagnan kohottausi, katsellen ympärilleen etsivin, harhailevin silmin.

Hän näki Fouquetin polvistuneena, märkä hattu kädessä ja hymyillen sanomattoman lempeästi.

"Te ette ole paennut!" huudahti hän. "Oi, monsieur, oikea kuningas uskollisuudessa, sydämeltään ja sielultaan ei ole Louvren Ludvig eikä Sainte-Margueriten Filip, vaan se olette te, henkipatto ja tuomittu!"

"Minä, joka tänään olen joutunut hukkaan vain yhden virheen vuoksi, herra d'Artagnan."

"Minkä, hyvä Jumala?"

"Minun olisi pitänyt hankkia teidät ystäväkseni. Mutta mitä nyt teemme Nantesiin palataksemme? Olemme sieltä hyvin kaukana."

"Se on totta", myönsi d'Artagnan miettiväisenä ja synkkänä.

"Valkoinen hevonen ehkä toipuu; se oli kerrassaan hyvä ratsu! Nouskaa sen selkään, herra d'Artagnan; minä kävelen, kunnes olette levähtänyt."

"Eläinrukka, haavoitettu poloinen!" surkutteli muskettisoturi.

"Kyllä se juoksee, vakuutan teille, minä tunnen sen. Nouskaamme mieluummin yhdessä selkään."

"Koettakaamme", suostui kapteeni.

Mutta tuskin olivat he kuormittaneet eläimen tällä kaksinkertaisella taakalla, kun se horjahti, suoristausi jälleen ja astui muutamia minuutteja, mutta hoippui uudestaan ja lysähti mustan hevosen viereen, jonka luo se oli ehtinyt.

"Menkäämme jalkaisin, kohtalo vaatii sitä; siitä tulee mainio kävely", ehdotti Fouquet, pistäen käsivartensa d'Artagnanin kainaloon.

"Mordioux!" huudahti tämä tuijottavin katsein, otsa rypyssä ja sydän pakahtumaisillaan. "Häijy päivä!"

He etenivät verkalleen neljä lieuea metsän laitaan, missä vaunut saattajineen odottivat.

Kun Fouquet näki tämän synkän kojeen, virkkoi hän d'Artagnanille, joka loi silmänsä alas ikäänkuin häpeissään Ludvig XIV: n puolesta:

"Tuo ei ole uljaan miehen keksintöä, kapteeni d'Artagnan, se ei ole teidän hankkeitanne. Miksi nuo ristikot?"

"Jotta te ette voisi heitellä kirjelappuja tielle."

"Nerokasta!"

"Mutta te voitte puhua, ellette voikaan kirjoittaa", huomautti d'Artagnan.

"Puhua teille!"

"Niin… jos tahdotte."

Fouquet mietti hetkisen; sitten hän katsahti kapteenia suoraan silmiin.

"Vain yksi sana", virkkoi hän. "Talletatteko sen…?"

"Kyllä sen teen."

"Sanotteko sen, kelle tahdon?"

"Minä sanon."

"Saint-Mandé!" äännähti Fouquet hiljaa.

"Hyvä. Kelle?"

"Rouva de Bellièrelle tai Pélissonille."

"Se hoidetaan."

Vaunut vierivät Nantesin läpi ja kääntyivät Angersin tielle.

247.
Suurmiehen seuraaja

Kello oli kaksi ehtoopäivällä. Kärsimättömyyden kiusaama kuningas kulki työhuoneensa ja parvekkeen väliä, toisinaan kurkistaen käytävänkin ovesta, mitä hänen kirjurinsa puuhasivat. Viimeksi oli Colbert istuutunut samalle paikalle, missä de Saint-Aignan oli viettänyt koko aamupuhteen, ja jutteli hiljaisella äänellä de Briennen kanssa, kun Ludvig kiivaasti avasi oven ja kysyi heiltä:

"Mistä siinä on puhetta?"

"Keskustelemme säätyjen ensimmäisestä istunnosta", vastasi de Brienne nousten.

"Vai niin!" sanoi kuningas ja käännähti takaisin huoneeseensa.

Viitsi minuuttia myöhemmin soittokello kutsui Rosen, jolla nyt oli tuntinsa.

"Oletteko saanut valmiiksi ne jäljennökset?" kysyi hallitsija.

"En vielä, sire."

"Katsokaahan, onko herra d'Artagnan palannut."

"Ei vielä, sire."

"Kummallista!" mutisi kuningas. "Kutsukaa herra Colbert."

Intendentti astui sisälle; hän oli jo tuntikausia odottanut tätä hetkeä.

"Herra Colbert", sanoi kuningas kiihkeänä, "olisi toki saatava selville, mihin herra d'Artagnan on joutunut."

"Mistä päin teidän majesteettinne tahtoo häntä etsittävän?" kysyi Colbert tyynellä äänellään.

"Eh, monsieur, ettekö tiedä, minne hänet lähetin?" vastasi Ludvig närkkäästi.

"Teidän majesteettinne ei ole sanonut sitä minulle."

"On arvattavia asioita, monsieur, ja etusijassa teille."

"Olen saattanut otaksua, sire; mutta minä en olisi sallinut ajatusteni tehdä suoranaisia päätelmiä."

Samassa hallitsijan ja virkamiehen keskustelun katkaisi paljon tuimempi ääni kuin kuninkaan.

"D'Artagnan!" huudahti kuningas ilostuen.

Kalpeana ja raivostuneella päällä muskettisoturi tiukkasi kuninkaalta:

"Sire, teidän majesteettinneko on antanut määräyksiä minun muskettisotureilleni?"

"Mitä määräyksiä?" oudoksui kuningas.

"Herra Fouquetin asunnon suhteen?"

"En ole käskenyt siinä kohden mitään erityistä", vastasi Ludvig.

"Ahaa!" äännähti d'Artagnan viiksiään pureskellen. "En ole erehtynyt; siinä oli tämä herra säätäjänä", ja hän viittasi Colbertiin.

"Mistä säännöksestä on kysymys?" tiedusti kuningas.

"Koko huoneiston mullistamisesta, herra Fouquetin palkollisten ja virkailijain kovakouraisesta pidättämisestä, laatikoiden murtamisesta auki, rauhallisen asunnon rumasta raastamisesta. Mordioux, se oli villin riivaannusta!"

"Monsieur!.." huudahti Colbert hyvin kalpeana.

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "ainoastaan kuninkaalla, kuuletteko, ainoastaan kuninkaalla on oikeus käskeä minun muskettisotureitani; mutta teiltä minä kiellän sellaisen komentamisen, ja sen sanon teille hänen majesteettinsa edessä! Miekkaa kantavat aatelismiehet eivät ole mitään tuhruksia, jotka pitävät kynää korvansa takana."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" jupisi kuningas.

"Se on nöyryyttävää", pauhasi muskettisoturi; "sotilaani ovat häväistyjä. Onko minun väkeni mitään huoveja tai nappiherrain kätyreitä, mordioux!"

"Mutta missä vika? Kertokaa!" sanoi kuningas käskevästi.

"On sattunut semmoinen selkkaus, sire, että tämä herra, joka ei ole kyennyt arvaamaan teidän majesteettiinne aikomuksia eikä siis ole tiennyt herra Fouquetin vangitsemishetkestä, vaikka olikin esimiehelleen teetättänyt tuon rautanakin, – tämä herra on lähettänyt herra Fouquetin asuntoon herra de Roncheratin toimittamaan kotitarkastusta, jossa kaikki sisustus papereita pengottaessa on käännetty ylösalaisin. Minun muskettisoturini pitivät taloa aamusta saakka silmällä, minun saamieni ohjeitten mukaan. Millä oikeudella heidät on panta tunkeutumaan sisälle, auttamaan raastamisessa, joutumaan osallisiksi tottelemattomuudesta? Mordioux, kuningasta me palvelemme, emmekä herra Colbertia!"

"Herra d'Artagnan", lausui kuningas ankarasti, "muistakaa, että minun läsnäollessani ei sovi tuolla tavoin kiivastella."

"Olen toiminut kuninkaan hyväksi", selitti Colbert vavahtelevalla äänellä; "kovaa on saada tällaista kohtelua teidän majesteettinne upseerilta, ja ilman hyvitystä, kun olen velvollinen kunnioittavasti pidättymään väittelystä hallitsijani edessä."

"Kunnioittava pidättyminen", pauhasi d'Artagnan säkenöivin silmin, "vaatii teitä ensiksi pitämään arvossa hänen määräysvaltaansa ja juurruttamaan samaa kunnioitusta muihin. Jokainen valvomattoman vallan välikappale edustaa sitä valtaa, ja kun kansa kiroaa iskevää kättä, niin Jumala lukee syyn kuninkaan vastuulle, ymmärrättekö? Pitääkö neljänkymmenen vuoden kohlujen ja verenvuodatuksen kovettaman soturin antaa teille tämä opetus, monsieur? Pitääkö säälittelyn tulla minun puoleltani ja julmuuden kuulua teille? Te olette pidättänyt, kytkettänyt, suljettanut vankilaan viattomia."

"Herra Fouquetin mahdollisia rikostovereita", tokaisi Colbert.

"Kuka teille sanoo, että herra Fouquetilla on sellaisia kumppaneita tai että hän itsekään on rikollinen? Ainoastaan kuningas tietää sen, hänen oikeudenkäyttönsä ei ole sokeata. Kun hän käskee: 'pidättäkää, viekää vankilaan ne ja ne', silloin totellaan. Älkää siis enää puhuko minulle kunnioituksesta kuningasta kohtaan ja varokaa sanojanne, ettei niihin sattumalta tuntuisi sisältyvän jotakin uhkausta, sillä kuningas ei anna epäkelpojen palvelijain uhkailla niitä, jotka palvelevat häntä hyvin, – ja jos minulla – mistä Jumala varjelkoon! – olisi niin kiittämätön herra, niin toimittaisinpa omalla voimalla arvonantoa itselleni."

Tämän sanottuaan d'Artagnan suoristausi ylpeästi paikalleen kuninkaan työhuoneessa, leimuavin silmin, käsi miekankahvassa, värähtelevin huulin, tekeytyen vielä paljon kiukkuisemmaksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Nöyryytettynä ja raivosta kiehuen Colbert kumarsi kuninkaalle ikäänkuin pyytääkseen lupaa saada poistua.

Korskeudessaan ja uteliaisuudessaan ristiriitaan joutuneena kuningas ei vielä tiennyt, mille kannalle asettua. D'Artagnan näki hänen epäröivän. Jäädä pitemmäksi aikaa alalleen olisi ollut virhe; oli päästävä voitolle Colbertista, ja ainoana keinona oli kannustaa kuningasta niin pikaisesti oikeaan kohtaan, että hänen majesteetilleen ei jäisi muuta selviytymisen muotoa kuin valita kiistaajista toinen tai toinen.

D'Artagnan siis kumarsi kuten Colbertkin. Mutta kuninkaan teki ennen kaikkea mieli kuulla täsmällisiä ja seikkaperäisiä tietoja yli-intendentin vangitsemisesta, oltuaan tästä jo hetkiseksi pahoin huolissaan; hän käsitti, että d'Artagnanin närkästyttäminen olisi viivyttänyt tätä jännittävää selvitystä vähintään neljännestunnilla, ja niinpä Ludvig unohti Colbertin, jolla ei ollut mitään erityisempiä uutisia kerrottavina: hän kutsui muskettisoturien kapteenia likemmäksi.

"Ei, kuulkaa, monsieur", hän sanoi, "tehkää ensin ilmoituksenne; voitte sitten levätä."

D'Artagnan oli jo astumassa kynnyksen yli, mutta seisahtui kuninkaan huomautuksesta ja tuli takaisin. Nyt oli Colbertin pakko lähteä. Hänen kasvonsa peitti tumma puna; mustissa ja häijyissä silmissä kiilui synkkä leimu tuuheiden kulmakarvain alta. Hän jouduttausi poistumaan, kumarsi kuninkaalle, suoristausi puolittain d'Artagnanin sivuuttaessaan ja astui ulos kirvelevin sydämin.

Jäädessään kahden kesken kuninkaan kanssa d'Artagnan heti omaksui lauhkean sävyn ja lausui säveästi:

"Sire, te olette nuori kuningas. Aamuruskosta ihminen päättelee, tuleeko päivä ihana vai synkkä. Mitä enteitä kansa, jonka Jumala on uskonut määräysvaltanne ohjailtavaksi, saa teidän hallituksestanne, sire, jos käytätte välittäjinänne pikamielisiä ja väkivaltaisia ministereitä? Mutta puhukaamme minusta, sire; jättäkäämme haastelu, joka teistä tuntuu joutavalta, kenties sopimattomalta. Olen vanginnut herra Fouquetin."

"Siihen meni aikaa", virkahti kuningas nyrpeästi.

D'Artagnan silmäili kuningasta.

"Näen satuttaneeni sanat huonosti", hän oikaisi. "Ilmoitinhan teidän majesteetillenne, että minä olen vanginnut herra Fouquetin?"

"Niin; no?"

"Kah, minun olisi tullut sanoa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet vangitsi minut; se olisi sattunut paremmin paikalleen. Selvän toden lausuakseni herra yli-intendentti sai minut voimattomaksi valtaansa."

Ludvig tähysti puhujaa ihmeissään. Nopeakatseinen d'Artagnan oivalsi, mitä hallitsijan mielessä liikkui. Hän ei antanut tälle aikaa kysymyksiin. Runollisen vilkkaasti hän kuvasi Fouquetin paon, takaa-ajon, vimmatun kilpailun ja lopuksi yli-intendentin verrattoman jalomielisyyden, kun hän olisi niin hyvin voinut rientää turvaan, niin helposti surmata hätyyttelevän vastustajansa, mutta mieluummin valitsi vankilan ja ehkä pahempaakin kuin tuotti nöyryytystä miehelle, joka oli ehtinyt jäljille riistämään häneltä vapauden.

Kapteenin kertoillessa kuningas kiihtymistään kiihtyi, jännittyneesti tarkaten jokaista sanaa ja naputellen kynnenpäitä vastakkain.

"Tästä johtuu, sire", lopetti soturi, "että ainakin minun silmissäni mies, joka käyttäytyy siten, on kelpo kansalainen eikä voi olla kuninkaan vihollinen. Se on minun käsitykseni, sanon vieläkin. Tiedän, mitä kuninkaani aikoo tähän sanoa, ja kumarran: 'Valtiollinen asia'. Olkoon, siihen perusteeseen ei minulla ole mitään sanomista. Minä olen vain soturi, sain toimintaohjeen, se on pantu täytäntöön, – joskin oikeastaan vastoin tahtoani, mutta toimitettuhan se tehtävä toki on. Siihen se asia päättyy minun puolestani."

"Missä herra Fouquet tällä hetkellä on?" kysyi Ludvig tuokion äänettömyyden jälkeen.

"Herra Fouquet, sire", vastasi d'Artagnan, "istuu siinä rautahäkissä, jonka herra Colbert hänelle laitatti, ja neljä ravakkaa hevosta kiidättää häntä parhaillaan Angersiin."

"Minkätähden jätitte hänet taipaleelle?"

"Syystä että teidän majesteettinne ei ollut määrännyt minua saattajaksi perille asti. Esittämäni perusteen parhaana tukena on se seikka, että vastikään jo kysyitte minua… Ja oli minulla toinenkin syy."

"Mikä siis?"

"Minun ollessani saapuvilla ei herra Fouquet-parka olisi enää yrittänyt pelastautua."

"Mitä ihmettä?" huudahti kuningas hämmästyksissään.

"Teidän majesteettinne täytyy käsittää, että kiihkeimpänä halunani on kuulla herra Fouquetin saaneen vapautensa. Panin hänen kaitsijakseen kömpelöimmän sotilaani, helpoittaakseni toivomaani yritystä."

"Oletteko järjiltänne, herra d'Artagnan?" kivahti kuningas laskien käsivartensa rinnalleen ristiin; "lausutaanko tuollaista luonnottomuutta julki, jos valitettavasti tuleekin sellaista ajatelleeksi?"

"Voi, sire, ettehän odottane minusta herra Fouquetin vihamiestä sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minun ja teidän tähtenne? Ei, älkää koskaan luovuttako häntä minun vartioitavakseni, jos välttämättömästi tahdotte saada hänet säilymään lukkojen takana; olipa häkki kuinkakin vankalla ristikolla suljettu, lintu lentäisi lopulta tiehensä."

"Minua ihmetyttää", sanoi kuningas synkästi, "että te ette suoraa päätä yhtynyt sen puolelle, jonka herra Fouquet tahtoi asettaa valtaistuimelleni. Siinä teille tarjousi kaikki tarvitsemanne: hellyys ja kiitollisuus. Minun palveluksessani, monsieur, tapaa herran."

"Ellei herra Fouquet olisi käynyt noutamassa teitä Bastiljista, sire", vastasi d'Artagnan painokkaasti, "niin yksi ainoa toinen olisi sen tehnyt, nimittäin minä; sen tiedätte hyvin, sire."

Kuningas malttui. Ei käynyt väittäminen tätä suorasukaisen upseerin sattuvaa huomautusta vastaan. Kuullessaan d'Artagnanin vakuutuksen kuningas muisti entisaikaisen d'Artagnanin, joka seisoi Palais-Royalissa hänen vuodeuutimiensa taakse kätkeytyneenä, kun kardinaali de Retzin johtama Parisin rahvas tunkeusi varmistautumaan siitä, että nuorta majesteettia ei ollut viety pois. Hän muisti d'Artagnanin, jota hän kädenpuristuksella tervehti vaunujensa ovella, kun Parisiin palatessaan oli lähdössä Notre-Dameen; hänen mieleensä palasi soturi, joka oli Bloisissa katsonut olevansa hyödytön hänen palveluksessaan ja jättänyt hänet, – luutnantti, jonka hän oli uudestaan kutsunut luokseen, kun Mazarinin kuolema toimitti hänet valtansa oikeuksiin. Hänelle selvisi äkkiä, kuinka rehelliseksi, urheaksi ja kiintyneeksi hän oli aina havainnut tämän tukensa.

Ludvig lähestyi ovea ja kutsui Colbertia. Tämä ei ollut poistunut käytävästä, jossa kirjurit työskentelivät; hän saapui.

"Te olette siis toimituttanut herra Fouquetin luona tarkastuksen, Colbert?"

"Niin, sire."

"Mitä siitä oli tuloksia?"

"Herra de Roncherat, jonka lähetin teidän majesteettinne muskettisoturien kanssa, on tuonut minulle muutamia papereita", vastasi Colbert.

"Katsastan niitä piakkoin… Nyt annatte minulle kätenne."

"Käteni, sire?"

"Niin, laskeakseni sen herra d'Artagnanin käteen. Todellakaan, d'Artagnan", hän lisäsi hymyillen kääntyessään soturiin, joka virkamiehen nähdessään oli jälleen omaksunut korskean sävyn, "te ette tunne tätä miestä; tutustukaa häneen. Hän on keskulainen palvelija toisarvoisilla sijoilla, mutta korottaessani hänet ylimpään luottamusasemaan hänestä sukeutua suuri mies."

"Sire!" sopersi Colbert mielihyvän ja arastuksen huumeessa.

"Ymmärrän minkätähden", mutisi d'Artagnan kuninkaan korvaan; "hän oli kateellinen?"

"Aivan niin, ja kateus kytki häneltä siivet."

"Siitä saadaan siis nyt siivekäs tarhakäärme", murisi muskettisoturi tuntien vielä hiukan kaunaa äskeistä vastapuoltansa kohtaan.

Mutta lähestyen häntä Colbert esitti hänen katseilleen kokonaan toisenlaisen muodon kuin hän oli tottunut tässä miehessä näkemään. Hän näytti nyt niin suopealta, säyseältä ja hyväluontoiselta ja hänen silmissään kuvastui niin ylevän henkevyyden ilme, että d'Artagnan etevänä ihmistuntijana järkkyi käsityksissään ja melkein muuttuikin mieleltään.

Colbert puristi hänen kättään.

"Kuninkaan huomautus teille osoittaa, kuinka hyvin hänen majesteettinsa osaa arvioida miehiään", hän lausui. "Se kiivas vastustus, jota olen tähän päivään asti kehittänyt väärinkäytösten poistamiseen – en ihmisten häviötä tavoitellen – todistaa, että silmämääränäni oli suuren hallituskauden valmistaminen kuninkaalleni ja suuren vaurauden tuottaminen maalleni. Minulla on paljonkin aatteita, d'Artagnan; te saatte nähdä niiden puhkeavan, yleisen rauhan päiväpaisteessa, ja jollei minulla ole kunnon miesten ystävyyden voittamisen varmuutta ja onnea, olen varma ainakin siitä, monsieur, että saan heidän arvonantonsa. Heidän ihailustaan antaisin henkeni, monsieur."

Tämä muutos, tämä äkillinen ylentäytyminen ja kuninkaan mykkä hyväksymys antoivat paljon mietittävää muskettisoturille. Hän tervehti hyvin kohteliaasti Colbertia, joka yhä tarkkasi häntä.

Nähdessään sovinnon tehdyksi kuningas viittasi hyvästiksi ja he poistuivat yhdessä. Työhuoneen ulkopuolella uusi ministeri pysähdytti kapteenin ja sanoi hänelle:

"Onko mahdollista, herra d'Artagnan, että teidän terävä silmänne ei ole heti ensi katseella havainnut, mikä minä olen?"

"Herra Colbert", vastasi muskettisoturi, "auringon häikäisy estää näkemästä hehkuvimpiakaan loimuja. Vallassa oleva ihminen säteilee ympäristönsä loistoa himmentäen; mutta nyt teidän kohottuanne sen aseman kirkkauteen: miksi edelleen vainoisitte miestä, joka niin korkealta suistui epäsuosioon?"

"Vainoisinko, monsieur?" haastoi Colbert. "Oh, monsieur, minä en ole häntä milloinkaan vainonnut. Tahdoin hallita raha-asioita, yksinäni järjestää kuntoon valtion talouden koska minulla on kunnianhimoa ja etenkin mitä täydellisin luottamus ansiokkuuteni. Minua innostutti ajatella, että maan kaikki rikkaus joutuisi ihasteltavakseni, kulkemaan minun kätteni kautta, ainoankaan roposen jäämättä niihin, vaikka vielä kolmekymmentäkin vuotta eläisin. Tiesin luovani sillä kullalla vilja-aittoja, rakennuksia, kaupunkeja, purjehduskelpoisia satamia, hankkivani valtakunnalle sen arvoa vastaavan sotalaivaston, varustavani aluksia, jotka tekevät Ranskan nimen kuuluisaksi etäisimpienkin kansojen keskuudessa, – edistäväni kirjastojen ja akatemiain toimintaa, tekeväni tästä maasta maailman sivistyneimmän ja varakkaimman. Siinä vaikuttimet nurjamielisyyteeni herra Fouquetia vastaan, joka esti minua toimimasta. Ja ollessani suuri ja voimallinen, Ranskan ollessa suuri ja voimallinen, minä vuorostani huudan: 'Laupeutta!'"