Czytaj książkę: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», strona 39

204.
Grimaud tuumii

D'Artagnan oli luvannut herra Baisemeauxille palata jälkiruokien maisteluun, ja hän piti sanansa. Oli juuri esillä hienoja viinejä ja liköörejä, joista vankilanpäällikön kellarin ihmeellisen runsas varasto oli kuuluisa, kun muskettisoturin kapteenin kannukset kilahtivat käytävässä ja hän itse ilmentyi kynnykselle.

Atos ja Aramis olivat näytelleet umpimielistä, eikä kumpikaan ollut päässyt toisensa perille. Oli aterioitu, haasteltu paljon Bastiljista, kuninkaan viime käynnistä Fontainebleaussa, juhlista, jotka herra Fouquet aikoi panna toimeen Vauxissa. Ylimalkaisista asioista oli juteltu ylenpalttisesti, mutta kukaan muu kuin Baisemeaux ei ollut kajonnut yksityisiin.

D'Artagnan tulla tuoksahti keskelle keskustelua. Hän oli vielä kalpea ja kuohuksissa kohtauksestaan kuninkaan kanssa, Baisemeaux kiirehti asettamaan hänelle tuolin. Kapteeni otti täytetyn lasin ja kulautti sen pohjaan. Atos ja Aramis huomasivat kumpikin ystävänsä kiihtymyksen. Baisemeaux sitävastoin näki ainoastaan hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteenin, jota hän kiirehti juhlimaan. Miehellä, joka oli lähellä kuningasta, oli kaikki oikeudet herra Baisemeauxin huomaavaisuuteen. Mutta vaikka Aramis oli nähnyt tämän järkkymyksen, ei hän voinut arvata sen syytä. Vain Atos luuli hänet ymmärtävänsä. Hänelle d'Artagnanin paluu ja varsinkin tämän hätääntymättömän miehen hämmennys merkitsi: "tulen pyytämästä kuninkaalta jotakin, mutta hän on minulta evännyt", ja hän uskoi varmasti olevansa oikeassa. Atos hymyili, nousi pöydästä ja iski silmää d'Artagnanille, ikäänkuin muistuttaakseen hänelle, että heillä oli muuta tehtävää kuin ruokailla yhdessä.

D'Artagnan ymmärsi, vastaten toisella merkillä. Tämän mykän haastelun nähdessään Aramis ja Baisemeaux loivat toisiinsa kysyvän silmäyksen, ja Atos otaksui, että hänen oli selvitettävä tilanne.

"Seikka on sellainen, ystäväni", virkkoi kreivi hymyillen, "että sinä, Aramis, olet syönyt illallista valtiollisen pahantekijän ja te, Baisemeaux, vankinne kanssa."

Herra Baisemeauxilta pääsi kummastuksen, melkeinpä ilon huudahdus. Kunnon Baisemeaux oli ylpeä linnoituksestaan. Hän oli aina hyvillään tulojensa lisääntymisestä, mutta vielä enemmän hän pani arvoa vankiensa yhteiskunnalliselle asemalle.

Aramis taasen omaksui tilanteeseen soveltuvan katsannon ja sanoi:

"Ah, paras Atos, suo anteeksi, mutta minä melkein aavistin tätä.

Kaiketi joku Raoulin tai la Vallièren selkkaus?"

"Ah", virkahti Baisemeaux.

"Ja", jatkoi Aramis, "sinunlaisesi ylhäinen aatelisherra on unohtanut, että on enää olemassa vain liehittelijöitä; olet käynyt kuninkaan luona ja sanonut hänelle mitä kuuluu?"

"Oikein osattu, ystäväni."

"Siis", sopersi Baisemeaux vapisten havainnosta, että oli niin tuttavallisesti aterioinut hänen majesteettinsa epäsuosioon joutuneen miehen kanssa; "siis, herra kreivi…?"

"Niin, hyvä herra kuvernööri", vastasi Atos, "ystäväni herra d'Artagnan esittää teille tuon paperin, joka pistää esiin hänen költerinsä aukosta ja varmastikin on minun vangitsemiskäskyni."

Baisemeaux ojensi kätensä tavanmukaisen joustavasti. Mutta d'Artagnan vetikin esille kaksi paperia, antaen niistä toisen vankilanpäällikölle.

Baisemeaux levitti sen auki ja luki puoliääneen, samalla katsellen Atosta arkin ylitse ja keskeytellen itseään:

"'Määräys chevalier d'Artagnanille…' hyvä on… 'vangita herra kreivi de la Fère'. Oi, monsieur, mikä tuskallinen kunnia minulle saada teidät hoitooni!"

"Te saatte kärsivällisen vangin, monsieur", virkkoi Atos lempeällä ja tyynellä äänellään.

"Ja vangin, joka ei jää luoksenne kuukaudeksikaan, paras herra kuvernööri", sanoi Aramis, sillävälin kun Baisemeaux vangitsemiskäskyä pidellen merkitsi kuninkaallista tahtoa rekisterikirjaansa.

"Eikä edes päiväksikään tai oikeammin yöksikään", lisäsi d'Artagnan, esittäen kuninkaan toisen määräyksen, "sillä teidän on nyt jäljennettävä myöskin tämä, jossa käsketään heti päästää kreivi vapaaksi."

"Haa", huudahti Aramis, "siinä säästät minulla homman d'Artagnan!"

Ja hän puristi merkitsevästi kapteenin ja samalla Atoksen kättä.

"Mitä!" ihmetteli jälkimmäinen. "Antaako kuningas minulle vapauteni takaisin?"

"Lue, rakas ystävä", vastasi d'Artagnan.

Atos otti paperin ja luki.

"Se on totta", sanoi hän.

"Oletko pahoillasi?" kysyi d'Artagnan.

"Oi, en, päinvastoin. Minä en suo pahaa kuninkaalle, ja suurimpana onnettomuutena saattaisi kuninkaille toivoa, että he tekisivät jonkun vääryyden. Mutta sinulla on täytynyt olla siitä paljon ikävyyttä, eikö niin? Kas, myönnä pois, ystäväni."

"Ikävyyttä! Eikä mitä!" vakuutti muskettisoturi hymyillen. "Kuningas tekee kaikkea, mitä vain haluan."

Aramis katsahti d'Artagnaniin ja näki hyvin, että tämä valehteli. Mutta Baisemeaux ei nähnyt mitään muuta kuin d'Artagnanin mahdin, tuntien mitä syvintä kunnioitusta miestä kohtaan, joka teetti kuninkaalla mitä tahtoi.

"Ja kuningas vain karkoittaa Atoksen?" kysyi Aramis.

"Ei, eipä oikeastaan; kuningas ei ole siinä suhteessa mitään virkkanutkaan", selitti d'Artagnan. "Mutta matkustaminen on mielestäni parasta, mitä kreivi saattaa tehdä, ellei hän välttämättömästi tahdo mennä kuningasta kiittämään."

"En tosiaankaan", tokaisi Atos myhäillen.

"Niin, mielestäni on kreiville parasta", toisti d'Artagnan, "vetäytyä linnaansa. Muuten, rakas Atos, puhu, pyydä; jos joku olinpaikka on sinulle mieluisampi kuin toinen, teen kaikkeni sen sinulle hankkiakseni."

"Ei, kiitos", lausui Atos; "mikään ei voi olla minulle mieluisampaa, rakas ystävä, kuin palata yksinäisyyteeni, istua puitteni siimekseen Loire-virran rannoille. Niinkuin Jumala on sielun kärsimysten korkein parantaja, on luonto paras lääke. Olen siis vapaa, monsieur?" hän lisäsi kääntyen Baisemeauxin puoleen.

"Niin, herra kreivi, uskoakseni ja toivoakseni, ellei", virkkoi vankilanpäällikkö hypistellen ja käännellen noita kahta paperia kädessään, "ellei vain herra d'Artagnanilla ole vielä kolmatta paperia."

"Ei, hyvä herra Baisemeaux, ei", vakuutti muskettisoturi, "teidän on pidettävä kiinni toisesta. Siihen meidän on tyydyttävä."

"Voi, herra kreivi", sanoi Baisemeaux Atokselle, "ettepä tiedä, mitä menetätte! Minä olisin asettanut teidät kolmenkymmenen livren muonitukselle kuin kenraalit. Mitä sanonkaan! Viidenkymmenen livren päivärahalle, kuten ruhtinaat, ja joka ilta olisitte aterioinut niinkuin tänään."

"Sallikaa, monsieur", sanoi Atos, "että pidän keskinkertaisuuteni." Ja d'Artagnaniin kääntyen hän kehoitti: "Lähtekäämme, ystäväni."

"Mennään", vastasi d'Artagnan.

"Onko minulla ilo saada sinut matkatoveriksi, veikkoseni?" kysyi Atos.

"Ainoastaan portille, rakas ystävä", selitti d'Artagnan, "ja senjälkeen sanon sinulle, kuten sanoin kuninkaalle: 'Olen palvelusvuorolla.'"

"Mutta sinä, rakas Aramis", virkkoi Atos hymyillen, "seurannet minua?

La Fère on Vannesin tiellä."

"Minulla, ystäväni", sanoi prelaatti, "on tänä iltana kohtaus Pariisissa, enkä voisi jäädä pois tärkeitä etuja haittaamatta."

"Sitten, rakas ystävä", lausui Atos, "salli minun ennen lähtöäni syleillä sinua. Ja suuri kiitos teille, paras herra Baisemeaux, hyväntahtoisuudestanne ja ennen kaikkea siitä näytöstä, jonka annoitte minulle Bastiljin jokapäiväisestä ruokajärjestyksestä."

Ja syleiltyään Aramista ja puristettuaan herra Baisemeauxin kättä sekä saatuaan kummankin onnentoivotukset matkalle Atos läksi d'Artagnanin kanssa.

Sillävälin kun loppusuoritus Palais-Royalin näytökseen esitettiin Bastiljissa, palatkaamme kertomaan, mitä tapahtui Atoksen ja Bragelonnen asunnoissa.

Kuten olemme nähneet, oli Grimaud seurannut herraansa Pariisiin; kuten olemme sanoneet, oli hän ollut saapuvilla Atoksen lähtiessä. Hän oli nähnyt d'Artagnanin pureskelevan viiksiään, nähnyt herransa nousevan vaunuihin ja tarkannut kummankin kasvonilmeitä. Hän oli tuntenut molemmat kyllin kauan nähdäkseen heidän levollisuudennaamionsa lävitse, että jotakin vakavaa oli tekeillä.

Heti kun Atos oli lähtenyt, alkoi hän miettiä. Silloin hän muisti, kuinka omituiseen tapaan isäntä oli hänelle sanonut hyvästi, – tuon kaikille muille paitsi hänelle huomaamattoman hämin hänen tyynimielisessä ja suoratahtoisessa herrassaan. Hän tiesi, että Atos ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin mitä hänellä oli päällään, ja kuitenkin hän luuli havainneensa, että hän ei poistunut tunniksi, eikäpä päiväksikään. Äänenpaino, jolla Atos Grimaudista erotessaan oli lausunut sanan "hyvästi", ennusti pitkää poissaoloa.

Kaikki tämä palasi mieleen vanhukselle, joka oli niin hartaasti kiintynyt ylevään kreiviin, ja se toi mukanaan tyhjyyden ja yksinäisyyden kammon, joka aina valtaa rakastavien henkilöiden sydämen. Kaikki tämä, sanomme, saattoi kunnon Grimaudin hyvin murheelliseksi ja olletikin kovin levottomaksi.

Selvittämättä itselleen menettelyään kreivin lähdön jälkeen hän harhaili pitkin huoneistoa ikäänkuin etsien herransa jälkiä ja muistuttaen tässä – kaikella hyvällä on yhtäläisyyttä – uskollista koiraa, joka osaamatta olla huolissaan isäntänsä poissaolosta ikävöitsee häntä. Mutta kun Grimaudissa eläimen vaistoon yhtyi ihmisen ymmärrys, tunsi Grimaud samalla kertaa sekä ikävää että huolestusta.

Löytämättä mitään johtolankaa, näkemättä mitään tai keksimättä mitään varmennusta epäluulolleen, Grimaud ryhtyi kuvittelemaan, mitä kaikkea oli saattanut tapahtua, mielikuvitus on hyvien sielujen apulähde tai pikemmin rangaistus. Tosiaankaan ei koskaan tapahdu, että jalo sielu kuvittelee poissaolevan ystävän onnelliseksi tai hilpeäksi. Matkalle lentänyt kyyhkynen herättää kotiin jääneessä toverissaan aina pelontunteita. Grimaudin levottomuus muuttui siis peloksi. Hän kertasi mielessään kaikki, mitä oli tapahtunut: d'Artagnanin kirjeen Atokselle, jonka kirjeen saatuaan viimemainittu oli näyttänyt niin murheelliselta; Raoulin vierailun Atoksen luona ja miten tämä senjälkeen oli pyytänyt tuomaan kunniamerkit ja juhlapukunsa; käynnin kuninkaan puheilla ja Atoksen synkän muodon sieltä palatessa; sitä seuranneen selvittelyn isän ja pojan välillä, jonka jälkeen Atos oli niin surumielisesti syleillyt Raoulia ja Raoul niin alakuloisena lähtenyt kotiinsa; sekä vihdoin d'Artagnanin, joka saapui viiksiään pureskellen ja jonka kanssa kreivi sitten oli astunut vaunuihin. Kaikki tämä muodostui hyvin selväksi viisiosaiseksi murhenäytelmäksi, varsinkin niin terävälle erittelijälle kuin Grimaud oli.

Ja Grimaud ryhtyi varsin häikäilemättömiin keinoihin. Hän meni etsimään isäntänsä jättämän ihokkaan taskusta herra d'Artagnanin kirjeen. Se oli vielä siellä ja kuului näin:

'Hyvä veliseni: Raoul tuli minulta pyytämään tietoja neiti de la Vallièren käytöksestä nuoren ystävämme oleskellessa Lontoossa. Minä olen poloinen muskettisoturien kapteeni, jonka korvissa kaiken päivää kaikuvat kasarmin ja katujen juorut. Jos olisin sanonut Raoulille, mitä luulin tietäväni, olisi poikaparka siitä kuollut. Mutta minä olen kuninkaan palveluksessa, enkä voi lörpötellä kuninkaan asioista. Jos sydämesi käskee, niin ryhdy toimiin! Asia koskee enemmän sinua kuin minua, melkein yhtä paljon kuin Raoulia.'

Grimaud riuhtaisi puoli hyppysellistä hiuksia päästänsä. Jos hänen tukkansa olisi ollut runsaampi, olisi hän kiskaissut isomman tukon.

– Siinä, – . älysi hän, – on arvoituksen ydin. Tyttönen on tehnyt kepposiaan. Se mitä hänestä ja kuninkaasta kerrotaan, on totta. Nuori herramme on petetty, ja hän näkyy sen tietävän. Kreivi on ollut kuninkaan puheilla ja sanonut hänelle mitä pitikin. Ja sitten kuningas on lähettänyt d'Artagnanin järjestämään asiaa. Voi, hyvä Jumala, herra kreivi on palannut ilman miekkaa!

Tämä havainto sai hien nousemaan kunnon miehen otsalle Hän ei siekaillut sen enempää, vaan painoi hatun päähänsä ja riensi Raoulin asuntoon.

Louisen lähdettyä oli varakreivi hillinnyt suruansa, ellei rakkauttaan, ja joutuessaan katsahtamaan eteenpäin tuolle vaaralliselle tielle, jolle häntä hulluus ja kapinanhalu ajoivat oli hän ensi silmäyksellä nähnyt isänsä kuninkaan vihan maalitauluna, koska Atos ensimmäisenä oli asettunut tätä vastustamaan.

Tällä selväjärkisen myötätunnon hetkellä nuori mies muisti täsmälleen Atoksen salaperäiset silmäniskut, hän muisti d'Artagnanin odottamattoman käynnin ja seuraukset tästä yhteenotosta hallitsijan ja alamaisen välillä kuvastuivat hänen pelästyneiden silmiensä eteen.

Palveluksessa oleva ja siis vartiopaikkaansa kiinnitetty d'Artagnan ei suinkaan saapunut Atoksen luo vain tätä huvittaakseen. Hän oli tullut jotakin sanomaan. Ja tämä jokin tiesi niin tukalissa olosuhteissa onnettomuutta tai vaaraa. Raoul vapisi ajatellessaan, että hän itsekkyydessään oli unohtanut rakkautensa tähden isänsä, ryhtyen etsimään epätoivon haaveilua tai epätoivon nautintoa, silloin kun kenties olisi ollut lyötävä takaisin Atokseen välittömästi kohdistuva isku.

Tämä ajatus sai hänet hypähtämään. Vyöttäen miekkansa kupeelleen hän riensi ensin isänsä asuntoon. Tiellä hän kohtasi Grimaudin, joka vastakkaiselta suunnalta tullen oli yhtä innokkaasti rientämässä ottamaan selkoa asiain tilasta. Nämä kaksi miestä törmäsivät toisiinsa, kumpainenkin joutuneena samaan mielikuvituksensa piirtämän kehän pisteeseen.

"Grimaud!" huudahti Raoul.

"Herra Raoul!" läähätti Grimaud.

"Herra kreivi voi hyvin?"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"En; missä hän on?"

"Minä etsin häntä."

"Entä herra d'Artagnan?"

"Lähti hänen kanssaan."

"Milloin?"

"Kymmenen minuuttia teidän lähtönne jälkeen."

"Miten he menivät?"

"Vaunuissa."

"Mihin aikoen?"

"En tiedä."

"Ottiko isäni rahaa?"

"Ei."

"Miekan?"

"Ei."

"Grimaud!"

"Herra Raoul!"

"Minä luulen, että herra d'Artagnan tuli…"

"Kreiviä vangitsemaanko?"

"Niin, Grimaud."

"Olisin sen vannonut!"

"Minne päin he menivät?"

"Rantakaduille päin."

"Bastiljinko suuntaan?"

"Ah, hyvä Jumala, niin."

"Nopeasti, juoskaamme!"

"Niin, juoskaamme!"

"Mutta mihin sitten?" kysyi Raoul äkkiä, näyttäen lamaantuneelta.

"Menkäämme herra d'Artagnanin luo; sieltä saanemme jotakin tietää."

"Ei, jos asia salattiin minulta isäni luona, salataan se kaikkialla.

Lähtekäämme… Oi, hyvä Jumala, tänäänhän minä olen hullu, hyvä Grimaud."

"Miksi niin?"

"Unohdin herra du Vallonin."

"Herra Portoksenko?"

"Joka yhä odottaa minua! Ah! Sanoinhan sinulle, että olen hullu."

"Joka odottaa teitä, missä sitten?"

"Vincennesissä Minimesin luona!"

"Ah, hyvä Jumala!.. Onneksi se on Bastiljin tiellä."

"Joutukaamme!"

"Monsieur, minä menen satuloimaan hevoset!"

"Tee niin, ystäväni."

205.
Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä

Kunnon Portos, uskollisena kaikille muinaisen ritarillisuuden laeille, oli päättänyt odottaa kreivi de Saint-Aignania päivänlaskuun asti. Ja kun hovimies ei ollut tulossa, – kun Raoul oli unohtanut sekundantilleen tästä ilmoittaa, ja kun miekkailupaikalla odottaminen alkoi tuntua mitä tuskallisimman pitkästyttävältä, oli Portos eräällä portinvartijalla tuottanut muutamia pulloja hyvää viiniä ja ison kimpaleen paistia, jotta hän aikansa kuluksi edes saisi silloin tällöin vetää tulpan ja pistää palasen poskeensa. Hän oli jo ehtinyt äärimmäisilleen, viimeisiin muruihin, kun Raoul saapui Grimaudin saattamana täyttä laukkaa ratsastaen.

Nähdessään tiellä nämä kaksi kiirehtivää hevosmiestä ei parooni epäillyt, että ne olivat hänen miehensä, ja nousten heti pehmeästä ruohosta, johon hän oli mukavasti istuutunut, hän alkoi norjistella polviaan ja ranteitaan, jupisten:

"Kauniita tapoja! Nyt se vintiö viimeinkin saapuu. Jos olisin poistunut paikaltani, ei hän olisi tavannut ketään ja olisi käyttänyt sitä hyväkseen."

Sitten hän suoristausi tanakasti seisomaan sotilaalliseen asentoon, pullistaen voimakkaalla vartalonsa liikkeellä valtavan rintansa komean kaarevaksi. Mutta de Saint-Aignanin sijasta hän huomasi Raoulin, joka epätoivoisin elein lähestyi häntä, huudellen:

"Oi, rakas ystävä! Oi, suokaa anteeksi! Voi, kuinka onneton olenkaan!"

"Raoul!" huudahti Portos ihmeissään.

"Olitteko suuttunut minulle?" huudahti Raoul, tullen syleilemään Portosta.

"Suuttunutko? Mistä sitten?"

"Siitä, että teidät näin unohdin. Mutta, nähkääs, pääni on ihan pyörällä."

"Oh, siitä viisi!"

"Jos tietäisitte, ystäväni…"

"Oletko tappanut hänet?"

"Kenet?"

"De Saint-Aignanin."

"Ah, ei ole kysymys de Saint-Aignanista."

"Mistä sitten vielä?"

"Asia on niin, että kreivi de la Fère lienee parhaillaan vangittuna."

Portos teki liikkeen, joka olisi voinut kaataa muurin.

"Vangittu!.. Kuka hänet olisi vanginnut?"

"D'Artagnan!"

"Se on mahdotonta", sanoi Portos.

"Mutta kuitenkin totta", vakuutti Raoul.

Portos kääntyi Grimaudin puoleen, ikäänkuin etsien vahvistusta väitteelle. Grimaud nyökäytti päätänsä.

"Ja mihin hänet on viety?" kysyi Portos.

"Luultavasti Bastiljiin."

"Mistä sitä päättelet?"

"Tiellä tiedustelimme henkilöiltä, jotka olivat nähneet vaunut. Ja toiset olivat huomanneet niiden ajavan sisään Bastiljiin."

"Hohhoh!" murahti Portos, astuen pari askelta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Raoul.

"Minäkö? En mitään. Enpä vain salli, että Atos jää Bastiljiin."

Raoul lähestyi kelpo paroonia.

"Tiedättekö, että vangitseminen on tapahtunut kuninkaan käskystä?"

Atos katseli nuorta miestä kuin sanoakseen hänelle: "Mitä se minuun kuuluu?" Tämä mykkä kieli oli Raoulista niin kaunopuheista, että hän ei enempää kysellyt. Hän nousi hevosensa selkään. Grimaudin auttamana oli Portos jo tehnyt samoin.

"Valmistakaamme suunnitelmamme", virkkoi Raoul.

"Niin", vastasi Portos, "juuri niin, laatikaamme suunnitelma."

Raoul päästi raskaan huokauksen ja pysähtyi äkkiä.

"Mikä vaivaa?" kysyi Portos. "Huimausko?"

"Ei, vaan voimattomuus! Luulottelemmeko me kolme voivamme valloittaa Bastiljin?"

"Haa, jos d'Artagnan on siellä", vastasi Portos, "en ole menestyksestä varma."

Raoul ihaili tätä yksinkertaisuudesta johtuvaa sankarillista luottamusta. Nämä olivat tosiaankin niitä mainioita miehiä, jotka kolmisin tai nelisin uhmailivat armeijoja ta: hyökkäsivät linnoja vastaan! Nämä miehet, jotka olivat säikähdyttäneet kuoleman ja jääneet elämään melskeisen ajanjakson jälkeen, olivat yhä voimakkaampia kuin vankimmat nuorten joukosta.

"Monsieur", sanoi hän Portokselle, "olette herättänyt minussa aatoksen.

On ehdottomasti tavattava herra d'Artagnan."

"Epäilemättä."

"Hänen on täytynyt palata kotiinsa, vietyään isäni Bastiljiin."

"Tiedustelkaamme ensin Bastiljista", virkkoi Grimaud, joka puhui vähän, mutta hyvin.

He kiirehtivät linnoituksen edustalle. Eräs niitä sattumia, joita Jumala sallii lujatahtoisille ihmisille, sai Grimaudin yhtäkkiä havaitsemaan nostosillan isolle portille kääntyvät vaunut. Tämä tapahtui sillä hetkellä, jolloin d'Artagnan palasi kuninkaan luota, kuten tiedämme.

Turhaan Raoul kannusti hevostaan saavuttaakseen vaunut ja nähdäkseen, keitä niissä ajoi. Hevoset olivat jo pysähtyneet tuon jälleen sulkeutuvan ison portin toiselle puolelle, kun vahtipaikalla seisova ranskalainen vartija tölmäsi Raoulin hevosen kuonoon musketillaan.

Raoul käännähti pois mielissään siitä, että saisi tietää jotakin noista vaunuista, jotka olivat sulkeneet haltuunsa hänen isänsä.

"Olemme hänet tavoittaneet", virkkoi Grimaud.

"Kun hiukan odotamme, palaavat vaunut varmasti, eikö niin, ystäväni?"

"Ellei d'Artagnan ole myöskin vangittuna", vastasi Portos, "siinä tapauksessa on kaikki mennyttä."

Raoul ei vastannut mitään. Kaikki oli mahdollista. Hän neuvoi Grimaudia viemään ratsut Jean-Beausiren sivukadulle, jotta vältettäisiin herättämästä epäluuloa, ja hän itse jäi terävillä silmillään vaanimaan d'Artagnanin tai vaunujen paluuta.

Tämä oli hyvä tuuma. Eikä ollut kulunut kahtakymmentäkään minuuttia, kun portti avautui jälleen ja vaunut tulivat näkyviin. Häikäisy esti Raoulia eroittamasta vaunuissa olijain kasvoja. Grimaud vannoi nähneensä kaksi henkilöä, vakuuttaen toisen niistä isännäkseen. Portos katseli vuoroin Raoulia, vuoroin Grimaudia, koettaen ymmärtää heidän ajatuksensa.

"On ilmeistä", sanoi Grimaud, "että jos herra kreivi on noissa vaunuissa, niin hänet on joko vapautettu tai häntä viedään toiseen talletuspaikkaan."

"Sen saamme nähdä suunnasta, jolle he kääntyvät", tuumi Portos.

"Jos hänet päästetään vapaaksi", huomautti Grimaud, "viedään hänet kotiinsa."

"Se on totta", myönsi Portos.

"Vaunut eivät käänny sille taholle", sanoi Raoul.

Ja todellakin hevoset olivat juuri häipyneet Saint-Antoinen esikaupunkiin.

"Rientäkäämme", ehdotti Portos; "hyökkäämme vaunujen kimppuun tiellä ja keholtamme Atosta pakenemaan."

"Kapinaa!" mutisi Raoul.

Portos loi Raouliin silmäyksen, joka oli hyvin hänen aikaisemman katseensa arvoinen. Raoul vastasi siihen vain puristaen hevosensa kylkiä kannuksillaan.

Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin olivat kolme ratsastajaamme saavuttaneet vaunut, ja he seurasivat niitä niin läheltä, että hevosten hengitys kostutti ajopelien kuomia.

D'Artagnan, jonka aistit aina valvoivat, kuuli kavioiden kapseen. Juuri silloin oli Raoul käskenyt Portoksen karauttaa vaunujen ohi katsomaan, kuka oli Atoksen seurassa. Portos totteli, mutta ei voinut nähdä mitään; verhot olivat lasketut alas.

Kiivastus ja levottomuus voitti Raoulin. Tuo salaperäisyys yllytti hänet ryhtymään voimakeinoihin.

D'Artagnan puolestaan oli täydellisesti tuntenut Portoksen. Hän oli samaten nahkauutimien alta eroittanut Raoulin ja ilmaissut tekemänsä huomiot kreiville. Kumppanuksia halutti nähdä, ryhtyisivätkö Raoul ja Portos äärimmäisyystoimenpiteisiin.

Niin tapahtuikin. Pistooli ojolla Raoul karkasi käsiksi ensimmäiseen vaunuhevoseen, käskien ajajan pysähdyttää. Portos tarttui itse mieheen ja nosti hänet alas istuimelta. Grimaud siirsi seisautettujen vaunujen oviverhoa syrjään.

Raoul levitti käsivartensa huudahtaen:

"Herra kreivi! Herra kreivi!"

"Kas, sinäkö, Raoul!" virkkoi Atos ilon innossa.

"Eipä hullumpaa!" lisäsi d'Artagnan, räjähtäen nauramaan.

Ja molemmat syleilivät nuorta miestä ja Portosta, joka oli heidät kahmaissut käsivarsiinsa.

"Kunnon Portos, oivallinen ystäväni!" huudahti Atos. "Aina olet kaltaisesi!"

"Hän on vielä kaksikymmenvuotias", sanoi d'Artagnan, "Bravo, Portos!"

"Lempo soikoon!" vastasi Portos hiukan hämillään; "me luulimme sinun olevan vankina."

"Ja olimmekin vain ajelemassa herra d'Artagnanin vaunuissa", vastasi Atos.

"Me olemme seuranneet teitä Bastiljista asti", vastasi Raoul epäluuloisella ja nuhtelevalla äänellä.

"Jonne olimme poikenneet syömään illallista kunnon herra Baisemeauxin kanssa. Muistatko Baisemeauxia, Portos?"

"Pardieu, aivan hyvin."

"Ja me tapasimme Aramiksenkin."

"Bastiljissako?"

"Niin, samassa illallispöydässä."

"Ah!" huoahti Portos rauhoittuen.

"Hän lähetti sinulle tuhannet terveiset."

"Kiitos!"

"Mihin herra kreivi matkustaa?" kysyi Grimaud, jota hänen isäntänsä jo oli palkinnut hymyilyllä.

"Me lähdemme kotiin maalle."

"Mitenkä?.. Suoraa päätäkö?"

"Suoraa päätä."

"Ilman matkatavaroita?"

"Niinhän vainkin! Raoulin toimeksi olisi jäänyt lähettää minulle kapineeni tai tuoda ne palatessaan luokseni, jos hän pääsee pistäytymään sinne."

"Ellei mikään häntä enää pidätä Pariisissa", sanoi d'Artagnan lujin, tikarina vihlaisevin katsein, sillä hän avasi uudestaan nuoren miespoloisen haavat, "ellei mikään häntä pidätä, tekee hän viisaasti, Atos, seuratessaan sinua."

"Mikään ei enää pidätä minua Pariisissa", vastasi Raoul.

"Me lähdemme siis", virkahti Atos heti.

"Entä herra d'Artagnan?"

"Oh, minä olin saattamassa Atosta vain tulliportille ja palaan Portoksen kanssa."

"Hyvä on", sanoi tämä.

"Tule, poikani", lisäsi kreivi, laskien käsivartensa lempeästi Raoulin kaulaan ja syleillen häntä vielä. "Grimaud", jatkoi hän, "sinä palaat hiljalleen Pariisiin ja otat mukaasi parooni du Vallonin hevosen, sillä Raoul ja minä nousemme tässä ratsaille ja luovutamme vaunut näille kahdelle herrasmiehelle, heidän palatakseen kaupunkiin. Päästyäsi asuntooni kokoat vaatteeni ja kirjeeni sekä lähetät kaikki meille."

"Mutta", huomautti Raoul koettaen saada kreiviä puhumaan, "kun palaatte toisella kertaa Pariisiin, ei tänne jää teille liinavaatteita eikä muita tarpeita, ja se on kovin hankalaa."

"Luulen, Raoul, että kuluu hyvin pitkä aika, ennen kuin palaan Pariisiin. Viime oleskelumme täällä ei ole minua kehoittanut uusiin pääkaupunginmatkoihin."

Raoul painoi päänsä alas, virkkamatta enää mitään.

Atos astui vaunuista, nousten hevosen selkään, jolla Portos oli ratsastanut, ja eläin näytti tästä vaihdoksesta olevan peräti hyvillään.

Oli syleilty, oli pudistettu käsiä, oli annettu monta todistusta ikuisesta ystävyydestä. Portos oli luvannut ensi tilassa viettää kuukauden Atoksen luona. Samaten lupasi d'Artagnan käyttää siihen ensimmäisen lomansa. Syleiltyään sitte Raoulia vielä viimeisen kerran hän virkkoi:

"Poikani, minä kirjoitan sinulle."

Nämä d'Artagnanin sanat sisälsivät paljon, hän kun ei koskaan kirjoitellut. Raoul heltyi kyyneliin asti. Hän riuhtaisi itsensä muskettisoturin käsistä ja lähti.

D'Artagnan astui Portoksen keralla vaunuihin.

"Kas niin, rakas ystävä", virkkoi hän, "onpa tämä ollut päivä!"

"On niinkin", vahvisti Portos.

"Kyllä sinä varmaan olet uuvuksissa."

"En kovin. Kuitenkin menen hyvissä ajoin levolle, ollakseni huomenna valmis."

"Ja mihin valmis?"

"Pardieu, lopettamaan, mitä olen aloittanut."

"Sinä saat minut vapisemaan, veikkoseni; näytäthän aivan tuohtuneelta. Mitä hittoa oletkaan pannut alulle, jota ei vielä olisi saatettu loppuun?"

"Kuulehan siis: Raoul ei ole taistellut. Niin ollen on minun taisteltava!"

"Kenen kanssa?.. Kuninkaanko?"

"Mitä, – kuninkaan?" virkkoi Portos hämmästyneenä.

"Niin juuri, suuri lapsi, kuninkaan kanssa!"

"Vakuutan sinulle, että kysymyksessä on herra de Saint-Aignan."

"Sitäpä sinulle halusinkin sanoa. Otellessasi sen herrasmiehen kanssa paljastat miekkasi kuningasta vastaan."

"Ah", äännähti Portos muljauttaen silmiään, "oletko siitä varma?"

"Pardieu!"

"No, miten sitten on asia järjestettävä?"

"Koetamme saada aikaan kelpo illallisen. Muskettisoturien kapteenin pöytä on varsin mukiinmenevä. Siellä näet de Saint-Aignanin keikarin ja juot hänen terveydekseen."

"Minäkö?" huudahti Portos.

"Mitä!" sanoi d'Artagnan. "Kieltäydytkö tyhjentämästä kuninkaan maljaa?"

"Mutta, corboeuf! Enhän puhu kuninkaasta, vaan herra de Saint-Aignanista."

"No, kun sinulle vakuutan, että se on samaa."

"Ah… hyvä siis!" myöntyi Portos voitettuna.

"Kai käsität?"

"En", sanoi Portos; "mutta vähät siitä!"

"Niin, välipä sillä", vastasi d'Artagnan. "Menkäämme illalliselle, Portos."