Czytaj książkę: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II», strona 10

144.
Planchetin huvila

Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat Lyon-kadulla vastapäätä Komean Riikinkukon majataloa. Tuuheiden seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie.

Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju ilmaisi navetan läheisyyttä.

"Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin takapihalla."

"Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti valaisemaan.

"Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden lukua tarkoin tiedäkään."

Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan, hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi.

"Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet.

"Kyllä vain… kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet!

Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen."

"Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen; "kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta."

"Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui joutuvan kovin lämpimiinsä."

"Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa; tulkaahan taloon, tulkaa."

Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille herttaisen lämpöisyyden vaikutelman.

Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä, särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä, hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen täydellisesti onnellinen.

Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla.

"Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua vetää retkillesi!"

"Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen, johon pöytä oli katettu, ja tervehti:

"Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan, suojelijani."

D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen.

"Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet.

Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi.

Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut mitään sitä vastaan.

D'Artagnan onnitteli Planchetia.

"Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän.

"Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen on sijoitettava mahdollisimman edullisesti…"

"Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin ukkonen jyrisee.

Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo.

"Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle."

"Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella korostuksella.

"Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko ympäristöään.

"Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen.

"Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet.

"Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä käyttäisit."

"Ei, minun puheessani hän on Trüchen."

"Sievä nimi", kiitti Portos.

"Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen aina pitänyt naapuri-maakunnan – Artoisin – tyttäristä, ja Artoisista on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen, joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi, niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi."

"Hyvä, Planchet!"

"Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani, kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena."

"Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti.

Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin.

– Mitä lempoa! – ajatteli d'Artagnan, – olisikohan Portoksella jo heti aikeita…?

Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita, suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia, vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti Portoksen sydäntä.

"Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä.

"Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta yösijoistanne."

Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella. Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan juustoa.

D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä. Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta.

– Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, – ajatteli d'Artagnan.

He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki, huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea. Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle herrasmiehelle.

Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin. D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista. Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten:

"Mordioux, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!"

Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi:

"Onneksi ei niitä osu tähän taloon."

Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi ovet ja veti verhot eteen.

"Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, – niin hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty.

Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi.

145.
Mitä Planchetin huvilasta näki

Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä, turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle.

D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista.

Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan, vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui ystävyksiä kädestä ja sanoi:

"Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa mielestänne vaivan."

"Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti valitse näkökohtiansa."

"Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät erilaisiin taustoihin."

"Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa erään ikkunan ääreen.

"Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan.

"Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, – pelkästään tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi toimittaa umpeen."

"Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan.

He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi ikkunaluukut syrjään.

"Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?"

"Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy valkoiseksi."

"Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää näkemästä loitommalle."

"Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee…"

"Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!.." äännähti Portos. "Mutta… mitä hittoa… ristejä, kivipatsaita – "

"Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan.

"Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin."

"Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos.

"Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan.

"Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet.

"No, sitä en kiellä."

"Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'"

"Kaiketi, miksei", myönteli Portos.

"Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin…"

"Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia, esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään."

"Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!"

"Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita", muistutti Planchet arasti.

"Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan.

"Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa."

D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä.

"Pardieu!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?"

"Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan.

"Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti. "Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan mahtavia."

"Niin, saattuetta ei ole ollenkaan."

"On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies."

"Se on totta, – viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan.

"No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet.

"Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan.

"Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo hautuumaan laulu."

"Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin alas."

Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten hänelle kätensä.

"Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa d'Artagnaniin.

"Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin."

"Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko siellä haudataan?"

"Ei juuri vielä."

"Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri… Mutta katsokaas, tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin."

"Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti; "mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin, älähän huoli häiritä."

Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui.

Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin juomarahaksi.

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!"

Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta, mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa.

"No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi, "mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!"

Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun.

Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle, ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä.

"Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin lemmenkohtaus!.. Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan… Kuka tuo kaunoinen onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään."

Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle.

D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon. Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää kumarassa ja mietteisiin vaipuneena.

"Mordioux, mordioux, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa.

– Hän ei ole nuori, – tuumi hän, – ja hän on hienoston nainen. Mutta tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin!

Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi päin tavoittajaansa.

D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi hämmennyksissään:

"Chevreusen herttuatar!"

Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu.

"Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan viimeiseen leposijaansa."

– Jos niin olisi asia, – ajatteli d'Artagnan, – ei Aramis olisi tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta ei Vannesin piispa ole mikään koira, – mutta vainun, vainun!