Czytaj książkę: «Papin rouva», strona 13

–Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen.

He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin. Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti hämärästi, mitä hänessä liikkui… Hänen suostumuksensa ei ollut vapaaehtoinen. Hän ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä?

Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä.

Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi … hän ei minua niin paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän tahtoo…

Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt.

Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista.

Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi voinut olla oikeassa.

XXIV

Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa. Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä heille tervetuliaisiksi.

He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta kannaltaan.

Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä.

Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa:

–Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette … minä olen tässä odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen … ajattelin, että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan, niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette jaksaneet?

Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen toiselle puolen tietä.

–Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi.

–Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään syksyyn.

Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan kertoa omista asioistaan.

Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla.

–Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä karjakartanollekin.

Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi ollut itsestään selvä, että vasta hänen kanssaan heillä olisi ollut hauska retkellään.

Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan.

–Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt, tulisitteko … mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja välttämättä syödä pieni juhla-illallinen.

–Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi.

–Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se hääpäivämme.

–Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi huoneeseensa.

Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän.

Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa.

–Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois … voithan olla täällä niin kauan kuin haluttaa … meille sinä aina olet hupina, vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet.

–Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen.

–Mitäpä niistä pitkistä puheista … ei muuta kuin terveyttä vain … maljasi, sinä vanha veikko!

Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin, jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut kuulua.

Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla, saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen.

Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään, hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään.

Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä näyttäytynyt.

Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta, että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali. Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut perillisiä…

–Eikö ole tietoakaan?

–Ei ole vielä tähän asti ollut.

Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin.

–Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella ole niin suurta merkitystä?

–Rakastaahan se … kyllähän minä tiedän, että se rakastaa … mutta ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu päiväkausiin sanaakaan…

–Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen … päinvastoin minä olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen.

–Onko se puhunut sinulle minusta mitään?

–Mitäs hän olisi minulle siitä?

–Ei mitään erittäin … mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet… No, mutta terve nyt … pannaan nyt toiselle jalalle.

–Ei kiitoksia … en minä enää.

–Tee nyt pois vain … istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy alkuun … mutta missä se Elli on?

Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän:

–Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet … vanhat tuttavat ja viikkokausia haukkuvat toisiaan.

Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa:

–Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä … alussa se aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä myöten ajamaan … mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri lähteneet…

Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen.

–Elähän nyt … kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta … ei sinun tarvitse ujostella tätä Olavia … me olemme niin vanhat tutut ja me olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta … olisi se sentään kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan helmassa…

–Sinähän tulet aivan runolliseksi…

–Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa … mutta sen minä sanon sinulle, Olavi, että kun sinä kerran menet naimisiin, niin tuo sinä se rouvasi tänne … tule meille koko kesäksi niinkuin nytkin … voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä niin hyvänä, että … eikö totta, Elli?

Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli:

–Olivatko kotona pappilassa?

–Olivat … mutta nythän olen aivan unohtanut … minullahan on sinulle kirje.

Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä noutamaan.

Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä.

–Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö?

–Mitäs minä olisin…

–Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen

–Rakastanhan … mutta minä toivoisin…

–Mitä … sanokaa…

Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan.

–Voi, voi, sanokaa nyt!

–Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään … vaikkei se teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään sen minun tähteni.

–Kuinka te voitte sitä epäillä … pitäisihän teidän tietää, että tahdon tehdä kaikki, mitä voin…

–Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä kaikkea!

Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat, että Olavi tulisi heidän mukaansa.

Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä, melkeinpä mielihyvällä.

–Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori.

–En tiedä vielä.

–Mutta minä sanon, että sinä et mene … vastahan tässä juuri tulit … ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään!

–Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta.

–Ei niistä puhettakaan … tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä menojaan… Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä!

–Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa.

–Voit sinä … mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin… Olavi voi muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää.

–Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan.

–No, no … se on hyvä se … nyt mennään syömään, koska kuuluu jo illallinenkin olevan valmis.

Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki … puhua suunsa puhtaaksi … särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla säpäleiksi!

Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää niin kylmän ivalliselta—minuakin kohtaan.

–Eikö mennä vähän kävelemään … tahi ehkä vähän soutelemaan, kun järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen.

–En minä nyt, sanoi Olavi.

–Etkös tule Ellikään?

–En.

–No mennään sitten nukkumaan koko komppania.

Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen, käänsi hänelle selkänsä.

Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen:

–Anna minun olla!

–No, no … etkö tule kohta nukkumaan?

–En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla rauhassa!

–Ka, ka … mikäs nyt?

–Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa!

Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa.

Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn itkuunsa.

Hän ylenkatsoo minua … hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen…

Mutta minä en suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!… Minä tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin … että hän saa tehdä minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua jätä!

Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös, juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.

Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi kiinni… Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!… Eikä Elli uskaltanut edes kolkuttaa.

Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.

XXV

—Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon, jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian naurettavaa! … ja nyt on tämä lopussa.

Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.

Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan tieheni!

Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta, haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua tummapohjaisiin tunnelmiin … ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?

»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni, lisääntykää ja täyttäkää maa!

Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.

Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia ja kirjainsa kansia.

Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes hänen sormenpäitään suudella!

Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä se tapahdu hänen tahdostaan.

Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan, laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.

Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani on täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!

Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin Elliä kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä työ, jos hän menisi nyt kohta?

Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä tuttaviaan.

Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan, ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli voinut niiden valtaan antautua!

Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko elämänsä tähän rakkauteen … sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta, miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla, että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin elävästi oli kertonut.

Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen kanssaan Amerikkaankaan paeta!»

Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan. Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan päinvastaista kuin eilen… Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa… Kirjeessä se käy niin paljoa helpommin.

Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää… Oli kuitenkin ikuinen onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä toverinani, ainainen hauska ystäväni…

–Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.

Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista, iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta, suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.

Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän täällä … sydänmaassa … koko kesää…? Ihastunutko johonkuhun sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin…—Oo, Oo!—Vai ei kuitenkaan? No, hyvä sitten!—»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä iltana lähdetään … eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen hauskalta … me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.»

Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!

–Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.

–En, en!

–Saammeko olla aivan varmat, että tulette?

–Saatte olla!

Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas muisti, minne hän oikeastaan ajoi.

Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään hellämielisyyttä ja peräytymistä.