Czytaj książkę: «Panu», strona 8

Ensi kerran, kun Kari Annikkia Panulta pyysi, sanoi Panu:—»Millä sinä, tyhjä mies, semmoisen tytön ostat?»—»Paljonko tahdot?» kysyi Kari jouseensa nojaten, sillä he olivat tavanneet toisensa metsässä. Panu määräsi kaksi karhun nahkaa, kolme ilvestä ja viisi rihmaa oravia. Mutta kun Kari ne vei, vaati lisää vielä kaksi karhunnahkaa, sanoen olevan tytöllä muitakin tahtojia. Mutta kun nekin oli saanut, ei sanonut antavansa ennen kuin vuoden päästä tytön nuoruuden takia. Nyt oli vuosi kulunut, eikä hän niin paljon voisi lisätä, ettei Kari niitä hankkisi. Johan oli Annikkikin kihlavaatteet yllensä pukenut.

Mutta missä hän viipyy? Taas kavahti Kari ylös luullen kuulleensa kahauksen lumessa. Jos ei uskalla tulla esiin metsän rannasta näkijöitä peläten? Kari meni metsän rantaan ja vihelsi hiljaa. Ei kuulunut vastausta. Mutta kun hän taas palasi tähystyskivelle, istui Annikki poron nahkan päällä sukset vierellään.

–Missä olet niin kauan viipynyt?

Annikki oli hengästyksissään, ettei ensin kyennyt vastaamaan.

–Tuollahan minä … reitalaisten puheilla, sai hän viimein sanotuksi.

–Mitä sinä heistä … ja missä heidät saavutit?

–Mikä se oli?

–Tuuli se vain…

–Hiihdin perästä ja saavutin vasta yönuotiolta. Veljestäni kävin viestiä. Veli on tullut näille maille, Reita veli, mutta emo on kuollut.

–Mistäpä tiesivät veljestäsi?

–Tapasin heidät markkinoille mennessään ja sanoivat hakevansa häntä kostamaan … mutta ei ole Reidasta kostajaksi … Ristin-Kiesusta kumartaa … niin kertoivat … ei ole meidän suvussa miehiä.

–Älä sitä sure.

–Hukka minut perii, jos tietävät heimolaisteni puheilla olleeni ja siitä Panulle puhuvat. Ilpotar väijyy minua joka askeleella … sinua tytölleen toivoo ja minua vainoo.

–Älä pelkää hänen vainojaan, ei sinulle mitään tehdä, ja kohta olet omani.

–Minua peloittaa väliin, ettei anna minua lunnailla millään.

–Silloin otan sinut lunnaitta.

–Sitä älä tee. Panu saavuttaa meidät, vaikka minne paennemme. Tuhoo taioillaan. Sillä on isäni taiat. Saa vaikka kivet taivaasta päällemme putoamaan.

–Ei ne taiat sinuun pystyne.

–Mutta sinuun pystyvät. Parempi, kun vielä varrotaan.

–Huomiseen varron, jos ei silloin pidä puhettaan, niin tiedän, mitä teen.

–Nyt minä menen, alkavat kaivata.

–Älä mene, istu vielä hetkinen. Istu tähän polvelleni, niin on lämpimämpi.

–Istuisin ikäni, kun saisin. Sinua öillä unelmoin, sinua päivät päästänsä ajattelen,—ja painuen Karin syliin pillahti Annikki katkeraan itkuun.

–Mitä itket?

–Itken sukuni surkeutta, ja oman mieleni aavistuksia itken. Kun niin isot lunnaat tahtoo, mihin vielä aikonee myydä, toiselle eikä sinulle.

–Toteutukoon aavistuksesi, silloin tartun tapparaani ja isken, vaikka kehen sattunee.

–Älä uhkaa, ehkei äitisikään minusta tahdo, mustasta tytöstä.

–Äitini ovat tekemät ne vaatteesikin, jotka toin. Hän vuottaa sinua hartaasti ja kysyy, etkö jo tule. Tupani vuottaa sinua, aittasi vuottaa.

–Vuottaneeko Karikin?

Ihastuksissaan kietaisi Kari hänet väljään kauhtanaansa ja painoi hänet rintaansa vasten, eikä Annikkikaan pyrkinyt irtautumaan.

Mutta samassa tuikahti kaukaa järven päästä tuli, jonka molemmat yht'aikaa näkivät. Annikki hyppäsi suksilleen ja katosi siitä kuin maata pitkin lentävä yölintu mäen alle. Kari sytytti soihtunsa ja pystytti sen hankeen heilautettuaan sitä kolme kertaa päänsä päällä. Sitten riensi hän alas taloon ilmoittamaan, että kauan odotetut markkinamiehet olivat saapumassa. Nuoret miehet tempasivat sanoman kuultuaan tuohuksensa sopelta, sytyttivät ne uunin lieskasta ja kiirehtivät ulos, toiset mennen jäälle vastaan, toiset muodostaen käytävän tuvan rappujen edestä saunalle saakka. Koirat hulakehtelivat iloissaan, ja kesy karhunpenikka, joka oli päivällä maannut havumajassaan, kömpi sieltä outoa tulitusta oukailemaan ja juosta ruhvelsi rantatörmästä alas jäälle isäntäänsä vastaanottamaan.

XIV

Hetken päästä ilmaantui tulijain jono saaren luo, jossa vastaanottajat olivat heitä odottamassa, ja ottivat matkamiehiltä heidän ahkionsa niitä pihaan vetääkseen. Kun Panu, joka astui eillimmäisenä, oli saapunut ensimmäisen soihdun pitäjän luo saunan eteen, ojensi tämä hänelle soihtunsa ja virkkoi:

–Terve teille suuret urhot, terve tultua talohon matkan pitkän käytyänne, suorittua suuret kaupat.

Panu otti soihdun hänen kädestään, taittoi kolme oksaa saunan edessä olevasta suuresta kuusesta, joka sanottiin siihen muinaisina aikoina pyhältä vuorelta istutetuksi ja jossa talon kotihaltija asui ja virkkoi:

–Terveytän tienottani, maireutan mannertani, terve maa ja terve manner, terve tervehyttäjälle! Akka manteren alainen, manun eukko, maan emäntä, älä viskele vihoja, älä pura puhkujasi kohti miestä meikäläistä, emon lasta laadullista, ota suojaasi omaasi, hoitohosi, huostahasi, tähän korjahan kotihin, asuntohon armahasen.

Sitten vuolaisi Panu muutamia lastuja hopeisesta rintasoljestaan puun juureen ja jatkoi:

–Tuoss' on tuomiset tulijan, matkamiehen maistiaiset. Suuri kiitos suojastasi, kaunis kaupoista hyvistä. Hyvin hoidit, varsin vaalit, onnen teitä ohjaelit.

Toimituksen tehtyään astui Panu miehineen soihtujen keskitse tupaan. Siellä olivat naiset valmiina vastassa auttaakseen miehiä vaatteiden riisunnassa. Mieliala oli muuttunut juhlalliseksi ja väen käytös arvokkaaksi. Ei kukaan liikahtanut paikaltaan eikä käynyt tulijoita vastaan ennenkuin Panu keskelle lattiaa pysähtyen virkkoi:

–Sanon terveisiä markkinoilta!—jolloin kaikki tuvassa olijat yhteen ääneen vastasivat:

–Terve tervehyttäjälle!

Naiset odottivat vielä kehoitusta Panulta ennenkuin kävivät vaatteita ottamaan.

–Tuoss' on lakkini, sanoi hän ojentaen sen vaimolleen ja lisäsi:– Autahan Joukoa, poika on vähän matkasta väsynyt.—Ja kääntyen Ilpottaren puoleen:

–Siin' on kintaani … siinä kauhtanani…

Ilpotar auttoi vaatteet hänen yltään, veti kengät jalasta, ja samalla tavalla päästelivät muut naiset muilta miehiltä heidän tamineensa.

–Onko sauna valmis? kysyi Panu.

–Valmispa vallan … puolilta päivin on seestymässä ollut ja metsän parhailla puilla lämmitetty, ehätti Ilpotar vastaamaan.

–Kuka lähtee kylvettäjäkseni?

–Oiva löyly oman eukon, vielä vierahan parempi, vastasi Ilpotar, ja kaikki remahtivat nauramaan.

–Mitäs emäntä sanoo?

–Minä kylvetän vuorostani Ilpoa! vastasi emäntä pilaan yhtyen.

–Niinpä tule sitten!

Saunaan lähtiessään huomasi Panu tuvan ovella miehen, jolla oli hiha veressä.

–Missä olet hihasi verennyt?

–Reitalaisten kanssa tässä vähän kisailtiin, vastasi Taru arasti, peläten nuhteita, sillä Panu oli aina kieltänyt ilmiriitaa rakentamasta, vaikka oltiinkin vihoin.

Mutta kun tapaus oli kerrottu, virkkoi Panu, ammuttua nuolta katsellen:

–Pidä tallessa nuoli … sitä ehkä vielä tarvitaan.

Ilpotar saattoi Panun soihdun valolla saunaan, ja soihtu pistettiin saunan oven eteen lumihankeen kylventäajaksi. Se oli Panun määräämä taika, joka vaati pitkältä matkalta palanneen tällä tavoin tekemään, ettei räähkä kylpiessä pääsisi uupuneeseen ruumiiseen. Sill'aikaa kun kylpijä oli saunassa, ei kukaan saanut sitä lähestyä, ja parasta oli, että kaikki väki pysyi pirtissä sen aikaa, etteivät vihat, jotka ulkona väijyvät, pääsisi heidän kimppuunsa käymään.

Hienoksi ja hempeäksi oli Ilpotar saunan sisustanut, lattian ja lauteet oljilla peittänyt ja kesällä kerätyitä hajuheinäkimppuja pistellyt seinänrakoihin, kiukaan ympärille. Lempeästi hiveli tuoksuva, hauteleva löyly miehen kontistuneita, jäykkiä jäseniä, kun se Ilpon emännän taitavan käden heittämänä kohoili tasaisesti lämminneestä kiukaasta yhä täyteläisempänä, ensin vastan päältä ja sitten paljaalta kiukaasta. Haudottuaan vastan ja saatuaan tasaisen lämpimän saunaan, nousi Ilpotar itse lauteille ja hauteli, veteli ja ripsui. Sitten kävi hän käsiksi mieheen ja hieroskeli ja paineli pitkästä hiihdon ponnistuksesta kipeytyneitä jäntereitä.

–On siinä pulska mies vielä pulskemman naisen käsissä, puheli Ilpotar Panun äänetönnä loikoessa. Sitä selkää ja noita hartioita, kun ovat kuin visasta … ja entä nämä pohkeet, niin joustavat kuin jousen ponsi … ei ole huonot hyppyset minullakaan, mutta hohtimet pitäisi olla erää saadakseen.

–Älähän sentään niin puristele.

–Äläjämään kenen hieroja saisi, se hänestä mieleen. Käännyhän kyljellesi, niin nivusiasi vetelen. Olla minulla tuommoinen mies omana omituisena … vaan vanha on rähjä; kun kiinni tarttuu, hajoovan käsiinsä luulee.

–Vielähän Ilpo miesten rinnalla hiihtää ja asiansa ajaa.

–Ei aja miesten asioita, sen tietänen paremmin kuin sinä. Etpä vielä ole halannutkaan hierojaasi.

–Vielähän tässä ehdin, jahka jäsenet vertyy.

–Vertymän pitää!—Neuvosta minulle lemmen nosto.

–Ei tehoo taika antajaansa.

–En sitä sinua varten. Kylliin tahtoisin Karin lemmen nostaa. Ei ole näkevinäänkään tyttöä, Annikin lumoissa on. Äsken toi taas lunnaitaan.

–Ei tule niistä kaupoista.

–Jos ei tullekaan, niin ei sillä ole pojan lempi toiseen nostettu.

Neuvohan nyt hyvä taika.

–Tiedäthän lemmen nostosanat?

–Pala tuli, pala taula, pala rätsinää räpäle, pala vatsa valkeaisen, pala mieli nuorten miesten!

–Osaanhan niitä, vaan ei sanoista apua, taika sille olla pitää.

–Kun nyt muistaisin … huomenna saat.

–Muistat, kun muistelet, jo tänä iltana tarvitseisin.

–Ei se nyt tähän hätään joudu, mutta otat yölinnun ja annat sen tytöllesi…

–Mistäs minä sen keskellä talvea saan?

–Minulla on varastossa.

–Kaikkia sinulla onkin.

–Kaikkia pitää olla … annat sen tytöllesi ja käsket pitää kolme yötä vasemmassa kainalossa ja sillä kiertää kolme kertaa toivottuansa—hyvin kauaitse ei saa kiertää—ja sitten pankoon sen salaa pojan vuoteen alle, niin kyllä tulee ikävä ja alkaa kiertää tyttöä samalla lailla … mutta miksi Karia tytöllesi?

–Ei ole parempaa poikaa koko heimossa. Saisinhan talooni miehen, joka johonkin kykenisi.

–En luule saavasi, vaikka mitä taikoja tekisit. Kari on niitä miehiä, joihin ei taika pure. Se on sitä Jorman lahkoa.

–Oletko koettanut?

–Koetin taikoa irti Annikista. Syötin salaa karhun aivoja ja sydäntä ja käärmeen pään läpi laskettua vettä juotin, mutta yhä enemmän alkoi antimia lunnaiksi kantaa.

–Et ottaisi vastaan.

–Kari on hurjapää, vaikk' on niin tyynen näköinen … saattaisi ryöstää tytön.

–Olisiko tuosta niin suuri vahinko, jos ryöstäisi?

–Siin' on taika, jota et ymmärrä.

–Mutta lupaahan se, ettet häntä Karille anna.

–En anna.

Panu astui alas lauteilta ja istuutui penkille kuivailemaan. Ilpotar pyyhkeili häntä kiireestä kantapäähän ja ojensi hänelle paidan, housut ja kauhtanan, vetäisi vielä vyönkin ympärille ja kiinnitti soljen.

–Kourista nyt kiitokseksi!

Panu kouristi kylvettäjäänsä.

–Kouristaisin enempikin, jos en olisi matkasta väsynyt.

–Et ole niin väsynyt, muuta mielessäsi hautelet.

–On totisia tuumia tekeillä huomenna, ja silloin ei saa naista lähestyä, onni menee, sen tiedät.

–Ethän karhun ajoon aikone?

–Suurempi peto karjaani vaanii.

Kylvettyä saatteli Ilpotar Panun taas soihdun valolla pirttiin. Siellä otettiin hänet riemuhuudoilla vastaan. Kuisma oli matkalla miettinyt runon kaikista markkinamatkan tapahtumista ja lauloi sitä parhaillaan. Jo oli hän laulanut Joukon suuresta linnustuksesta, hyvistä kaupoista ja siitä, miten oli kuninkaan ostajia petkutettu, kuinka Panu oli pappia pilkannut ja taikonut torniolaisen koskeen. Viimeksi oli hän laulanut:

 
—Panu sairahat paranti,
rammat kulkuhun kohotti,
 

ja jokaisen tapauksen kerrottuaan kysyi hän toisten miesten puoleen kääntyen:

—Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?

–Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista, vastasivat toverit yhteen ääneen, kaiken tuvan väen heitä säestäessä.

Mutta vielä oli viimeinen urotyö laulamatta, ja Kuisma jatkoi:

—Vielä kerron kaiken kumman, ihmehen oman näkemän: Panu seisoi paaden päällä, Rajavaaralla vihainen, loi on silmät lounahasen, läntehen käet kohotti, taikoi templin taivahalle, ylös pilvihin ylensi. Kumohon kirosi kirkon, ilmahan ylösalaisin. Sanokaatte, suuret urhot, va'at miehet, vastatkaatte, puhunko totta vai valetta?

–Totta puhut ja pajatat, totta laulat laadullista!

Hämmästys oli yhtä suuri kuin ihastus. Kummia oli aina Panun retkiltä kuulunut, mutta ei niin suuria ihmeitä ennen. Se oli tekonen, jolla ei ollut vertoja vanhimpainkaan Panujen urotöissä. Olihan kuultu, että sana vaikutti ihmisiin ja eläimiinkin, että sana siirteli kiviä ja repi puita juuriltaan, eikä kukaan epäillyt sitä, että hyvä tietäjä sai ilmat ja vedet mielensä mukaan läikähtelemään, mutta sitä ei oltu ennen kuultu, että isot kirkot olisivat ilmaan nousseet ja siellä kumolleen keikahtaneet. Jo piti mennä etsimään Väinämöisen laulusta asti, jota kuu ja aurinko tulivat kuulemaan, tähän tapaukseen vertoja saadakseen.

–Ei ole semmoista ennen kuultu eikä nähty, uudisti Ilpo miesten ihmettelyjen vahvistukseksi. Itse näin, kun ensin ilmaantui kuin kohdalleen ja sitten manauksen kuultuaan kumoon keikahti.

–Vaan jos silmäsi valehteli? kysyi Jorma.

–Mitenkä voi kymmenen miehen silmä valehdella? puhalsivat mukana olleet melkein yhteen ääneen.

Panu oli väkijoukon häntä ja hänen tekojaan ihmetellessä istunut pöydän päässä ja alkanut nauttia siihen kannetuita ruokia. Päretuohukset, jotka roihuten paloivat pöydän ympärillä, valaisivat hänen kasvojaan, kun muu osa tuvasta jäi puolipimeäksi. Hänen musta ja sileä, saunan jäljeltä vielä kostea tukkansa, joka hartioille valahti, kiilteli tulen valossa, hänen partansa sojotti totisena valkeata rintaa vastaan, ja silmä katsoi suoraan pöytään, ja hän istui, niinkuin eivät olisi nuo puheet häntä vähääkään liikuttaneet. Tanakkana ja voimakkaana hän istui ja virkkoi viimein katkaisten kaikki kiitospuheet:

–Vetäkää ahkioni pirttiin.

Kun ahkio oli tuotu ja asetettu keskelle lattiaa, käski Panu, yhä pöydän päässä istuen, avata nuorat, joilla päällysnahka oli siihen kiinnitetty.

–Antakaa lipas tänne.

Hienoa tuohitekoa oleva ja messinkiheloilla koristettu lipas otettiin esille pulkan perästä, jonka istuimen aluksen se täsmällensä täytti, ja vietiin Panun eteen pöydälle. Jännittävän hiljaisuuden vallitessa avasi Panu lippaan. Lipas sisälsi rahat, jotka oli nahkoista saatu, kallisarvoisimmat ostokset ja Panun markkinatuomiset. Rahoista sai jokainen heimon mies osansa sen mukaan, miten paljon hänellä oli nahkoja ollut, niistä kuitenkin pois luettuna uhrivuoren haltijalle tuleva uhrilahja, jonka Panu otti huostaansa ja heitti pöydällä olevaan hopeamaljaan. Karin vuoro kun tuli astua esiin osuuttaan vastaanottamaan, ei hän liikahtanut paikoiltaan ovensuupenkin alta, johon oli istuutunut, vaan sen sijaan nousi hänen vierestään Jorma ja sanoi Karin ei tahtovankaan osaansa, vaan jättävän ne taloon Annikin lunnaiksi, jota hän nyt julkisesti pyytää naisekseen.

–Mikä tämä nyt on aika naimakaupan hierontaan, vastasi Panu ynseästi.

–Rahat kun sattuivat saapuville ja heimo koolle.

–Ei tähän asiaan heimon päätöstä tarvita.

–Antanet sitten heimoa kysymättä.

–Ei ole rahoista vielä riittämäänkään.

–Sanonet, paljonko tahdot, niin vuoden päästä Kari suorittaa.

–Ei naista velkakaupalla.

–Jorma menee takuuseen, virkkoi nyt Kari.

–Jorman takuista … naurahti Panu pilkallisesti, ja puhe katkesi siihen.

Kun rahat oli jaettu, jakoi Panu tuomiset. Emäntä sai kaulasoljen, Ilpotar rintakoristeen ja muut naapurin naiset minkä pienen kalun mikin. Kaikille saapuvilla oleville miehille ilman erotusta antoi Panu piiharkon ja murusen tulikiveä. Sitäpaitsi oli tilattu vaskea heloiksi, nuolenpäitä y.m.

Lopuksi otti Panu lippaansa pohjalta hienoon vaatteeseen huolellisesti käärityn myttysen, joka avattuna näyttäytyi olevan korea helminauha.

–Tule tänne, Annikki, sanoi hän.

–Annikille helminauha! huudahdettiin pirtissä, ja kaikki kurottautuivat katsomaan.

–Mitäs te minulle tämmöisiä lahjoja, soperti Annikki sekä hyvillään että hämillään, ymmärtäen yhtä vähän kuin muutkaan, mistä hyvästä häntä yht'äkkiä tämmöinen onni kohtasi.

–Ei se ole minulta, vaan voudilta … vouti pestaa sinut saunapiiakseen.

–En huoli voudin pestistä, sanoi Annikki ja tarjosi takaisin lahjat.

–Pidä, kun olet saanut, tyrkytti Ilpotar.

–Vaan minä en huoli, siin' on omanne.

–Ei minun ole lupa takaisin ottaa, sanoi Panu.

–Niinpä panen tuohon,—ja Annikki aikoi heittää helmet uhrimaljaan.

–Älä saastuta, orjanainen, haltijan pyhää astiaa! ärjäisi Panu ja vetäisi maljan syrjään.

–Luulin voudin kalun kelpaavan … niinpä pankaa, mihin tahdotte, ja päättävästi, melkein vihaisesti sysäsi Annikki koristeen kädestään Panun eteen pöydälle.

–Pannaan sitten talteen, niin saa itse antaa, kun tulee, virkkoi Panu, kaksimielisesti hymähtäen orjatytön jälkeen, joka itkua tehden livahti ulos pirtistä.

Hetken kuluttua seisoivat Kari ja Annikki saunan seinämällä. Kari oli aseissa ja pois lähdössä.

–Älä vielä tee sitä, rukoili Annikki, odota vielä vuosi niinkuin lupasit. En minä uskalla … tekee, minkä tahtoo, kun kirkotkin ilmaan nostaa.

Kari seisoi synkkiä tuumia hautoen. Mutta eihän hänellä ollut, mihin paeta tytön kanssa keskellä talvea. Hänen majastaan heidät pian saavuttaisivat, kun kaikki heimon miehet tietysti olisivat Panun puolella. Ja häntä itseäänkin jo kammotti Panun salainen voima.

–Kun vain tietäisin, etteivät lahjoillaan saa sinua lumotuksi?

–Vaikka heittäisivät helmaani kaikki Ruotsin kuninkaan rikkaudet, niin en sittenkään.

Kari veti tytön puoleensa, Annikki kurkottautui käsillään häntä olkapäihin, ja sanattomina seisoivat he hetken aikaa heikon kuutamon kuvatessa heidät pitkäksi varjoksi hangelle, jossa tuuli lunta juoksutteli. Varjo erosi kahdeksi, toinen katosi saunan suojaan, mutta toinen lähti nopeasti liukumaan jäälle päin.

Se katosi rantatörmän alle, ilmaantui taas jäälle ja hoippui siellä yhä himmeten, kunnes kokonaan katosi.

Tuvassa oli Panu käskenyt väkensä levolle käymään, ilmoitettuaan miehille, että huomenna oli tähdellisiä asioita keskusteltava, ja pian olivat soihdut sammutetut ja talo unen hiljaisuuteen vaipunut.

Ennenkuin itse paneutui levolle, pistäytyi Panu kuitenkin pihalle kuulostamaan ja katsomaan, olisiko haltijoilla jotakin outoa tekeillä. Seisoen tuvan nurkalla kuuli hän silloin huuhkaimen uhrivuoren rinteellä huutavan. Nopeasti palasi hän tupaan takaisin, vetäisi kengät jalkaansa, otti uhrimaljasta muutamia rahoja ja lähti kiireesti hiihtämään vuorta kohti ehtiäkseen ennen puolta yötä antamaan haltijalle omansa ja suositellakseen häntä niihin tärkeihin tuumiin, joita hän oli alkanut mielessään hautoa.

XV

Seuraavana aamuna, kun tupa oli puhdistettu ja eine otettu, ajettiin kaikki nuoret miehet ja naiset tanhualle, ja vanhemmat miehet vetäytyivät tupaan. Panu istui pöydän päässä, heimon kaksitoista vanhinta penkeillä sen edessä ja takana, kuusi kummallakin puolella, ja muu heimo pitkin seiniä. Kesäiseen aikaan pidettiin käräjät ja kokoukset pyhällä uhrivaaralla, käräjäkivien päällä, mutta talvella Panulan suuressa tuvassa, johon silloin tunnusmerkiksi asetettiin kaksitoista pyhältä vuorelta käräjäaituuksen sisästä poimittua pyöreätä kiveä, yksi kunkin vanhimman eteen. Panun edessä oli kannus eli taikarumpu, arpavasara ja arpanappulat, jotka hän ennen toimituksen alkamista, niin kauan kuin naiset tuvassa vielä askaroivat, oli vaatteella peittänyt. Ilotuli oli sytytetty takkaan, ja luukut oli suljettu, niin ettei päivä päässyt sisään muualta kuin vähän lakeisesta.

Astuttuaan pöydän päähän korotti Panu oikean kätensä kattoa kohti, jossa se hukkui miesten päiden tasalla lainehtivaan savuun niinkuin pilveen, painoi toisen poikkiteloin rinnoilleen ja rukoili:

—Oi, Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattaroiden hallitsija, pidä pilvissä käräjät, säkehissä neuvot selvät, laita tuumas tuumiksemme, aattehesi meille anna, pannos mieltä miesten päihin, oikeahan osatamme, väärä tieto väistäksemme.

Rukouksen luettuaan virkkoi Panu:

–Tietänevätkö heimon miehet, mistä neuvo on tänä päivänä pidettävä? Toiset tietänevät, toiset eivät. Sanonen siis, mitä varten olen teidät tänne pysähyttänyt.

–Sano, sano, esitä asia, kuuntelemme, korvamme teroitamme! kuului kehoittavia ääniä eri haaroilta miesten joukosta, jotka istuivat totisina lattiaan katsoen, kyynärpäät polvien varassa.

–Kontojärvellä kävimme, alkoi Panu, ja kuulleet olette, mitä siellä on tapahtunut ja mitä sieltä tullessa. Menimme markkinoita pitämään ja hyvät pidimme. Eivät olleet kaupat äijän hyvät, eivät äijän huonotkaan. Vaan en nyt siitä tahdo puhua, jokainen on saanut osansa ansionsa mukaan, ja haltijakin on saanut osansa. Tahdon puhua teille, heimoni miehet, vaarasta, joka meitä uhkaa Karjalan miehiä, jotka isäin haltijoita vielä palvelemme emmekä tyyten vielä ole vieraisiin jumaliin taipuneet.

–Lieneekö vihollinen tienoillemme tulossa … rauhanhan maassa olevan luulimme? virkkoi joku ääni.

–Rauha on maassa, mutta vihollinen kuitenkin veräjällämme väijyy.

–Väijyy ja on jo kauankin väijynyt, vaikkemme ole häntä vastustella osanneet, puuttui Ilpo selittämään.

–Osata olisi pitänyt, jatkoi Panu, jos olisi ollut mieltä miesten päässä.

–Ristin-Kiesuksesta puhuu Panu, selitti taas Ilpo.

–Paljon hän on meille tuhoa tehnyt ja vielä enemmällä uhkaa. Ennenkuin tänne tuli, olivat kaikki maat ja vedet viljoineen ja aarteineen meidän heimon hallussa aina Kontojärvelle ja sen toiselle puolelle. Kontokoski oli Karjalan kansan ja meidän panulaisten paras kalastuspaikka, siellä lohiapajat meidän, majavavedet meidän. Pois meidät sieltä Kiesuksen miehet karkoittivat, alkoivat metsämaitamme maahan hakata ja tulella polttaa, eikä ollut Karjalan miehissä haltijoittensa puolustajia eikä etujensa valvojia. Siivosti suostuivat jakamaan vieraiden kanssa ja sovintoa hieromaan. Sai Kiesus huoneen itselleen rakentaa ja sai Karjalan miehet itseään kumartamaan. Suuttuivat siitä omat haltijat, nurjeni heidän mielensä, pienensivät viljan saannin sekä maasta että vedestä. Eikö ole, niinkuin puhun?

–Niin on, Panu, oikein puhut. Nähtiinpä se Reidan aikana.

–Kaiken tämän tiedätte, usein on siitä pakinaa ollut. Mutta kuitenkin, kaikitenkin … pahempia vielä aikoo, uhkaa karkoittaa meidät täältäkin. Näin ovat asiat. Uusi on pappi tullut Kontojärvelle, uusi on tietäjä Kiesuksella, entisiä taitavampi, ja iso on nousemassa hänellä voima. Ei Kiesus yksinään mitään mahda, se on nähty, jos ei ole käskyjensä kävijää. Poikaseksi häntä kutsuin, kun en tuntenut. Sileäturpaiseksi lahnaksi luulin, joka tyyniä vesiä ui, mutta potkiva onkin lohi, joka kovimmat kosket soutaa, nousee Konnosta Korpiselkään, ellei patoja rakenneta ja rakenneta korkeita. Karjalan jumalat kirosi, pyhät taiat kirosi, kirosi minut ja kaikki tietomiehet.

–Lieneekö tehoa hänen sanoillaan?

–Ei minuun hänen kironsa pysty eikä muihinkaan miehiin, jotka varansa pitävät, mutta heikkoja huimata voipi, ja vaimoisiin veriin vaikuttaa, jos silmätyksi saa.

–Niin on, kuin Panu puhuu, vahvisti Ilpo. Vaan kun vaaran tiennet, niin tiennet keinon, millä torjutaan.

–Tietänen senkin. Näin olen miettinyt: viha vihasta, kirot kirosta, ja jos sotaan käy, niin sota sodasta. Älköön kukaan tästä lähin antimia papille kantako, älköön viekö lapsiaan kastettavaksi, niinkuin vanhan tavan mukaan eräät ovat tehneet, älkööt kukaan käykö kuulemassa häntä ja kieltäköön sen naisiltaan. Siten hänen tiensä tukkeamme. Se on mieleni. Sanokaa, onko sama mielenne teidänkin?

–Sama on mielemme meidänkin, virkkoivat vanhimmat, ja koko muu tupa yhtyi heihin.

Silloin kuului Jorman ääni uunin kupeelta, jossa hän istui portaitten päässä kumarissaan:

–Saaneeko vanha mies eroavan mielensä virkkaa?

–Sano, setä, mielesi, kehoitteli Panu.

–Enhän tiedä, millainen mahtaja lienee Kontolan uusi pappi, lienee hyvinkin pelättävä, Panuhan sen tiennee. Enkä tiedä, kun en ole hänen voimaansa kokenut, miten lienee iso haltija Ristin-Kiesus. Toiset sanovat hyväksi, joka onnea antaa, toiset pahaksi kelleävät. En osaa häntä pelätä, ei ole haluni hyvitelläkään. Ei minulle mitään mahda. Ukon tiedän, Tapion tunnen, heitä lepyttelen, heille vähät uhrini kannan ja Väinön viisauden askeleitani johtaa annan. Niissä suojani tähän saakka ja niihin vieläkin varaan. Mutta lienee tämä Kiesus samoja Kiesuksia, joita Väinö väisti, niin on mieleni se, että mitä Väinö väisti, sitä minäkin. Lienettekö nuorempi polvi väkevämpiä häntä vastaan astumaan? Kaiketikin voimanne tiennette, ja kovinhan taikojansa kehuu Panu. Mutta en minä kiroisi kenenkään jumalia, en uskaltaisi vihoittaa haltijaa, vaikka olisi kuinkakin heikko, saati sitten niin voimallista kuin Kiesuksen olevan luulen … ystäväkseni tekisin ja puoleeni suosittelisin. Tietoni mukaan puhun, puhukoot muut paremmin.

–Mitenkä sitten menetellä tahtoisit, Jorma, palveltavanko tahtoisit?

–Parempi palvella kuin riitaa rakentaa, koska häntä kuitenkin pelkäävän näytte. Minä en pelkää, en rakenna riitaa enkä palvele. Palvelisitte häntä parhaanne mukaan, suosittelisitte, lepyttäisitte siksi, kunnes teitä tottelisi ja tietäjän mieltä noutaisi. Mahtaisiko olla Kiesus kovempi lumota kuin muutkaan vieraat haltijat? Niinhän tekivät vanhat Panutkin siihen aikaan, kun Kontokosken suvannossa kalastelivat, ja rauhan antoi miehille, sanotaan kalaonneakin suoneen.

–Rauhan antoi ja rauhan soi silloin, mutta nyt ovat ajat toiset, nyt on sotaa uhannut ja sotaa tahtoo. Ennen antoi omiin jumaliimmekin turvata, nyt niitä kukistaa tahtoo. Ennen hyväksi herkesi, nyt näyttää hampaitaan kuin peto.

–Kesyttäkää peto!

–Emme tiedä hänen taikojansa. Jos Kiesukselle hyväksi herkeämme, pappi meidät valtaansa saa niinkuin hänetkin. Papilla on hänen taikansa, se häntä hallita osaa. Ei ole meissä hänen kesyttäjäänsä.

–Opittaisiin taikansa. Panisit nuoren miehen hänen oppiinsa, se tiedot ja syntysanat tänne toisi. Lähettäisit Joukon Kiesusta oppimaan, jota muutenkin tietäjäksi neuvot.

–Emme tarvitse hänen tietojansa … ja kun kirosi minut, kiroisi poikanikin.

–Ei ole aika silloin toisen sovintoa hieroa, kun toinen aseitaan hioo, säesti Ilpo.

–Vaan jos kironsa peruuttaisi, jos pyörtäisi pyhät sanansa?

–Pyörtäköön hän, vaan minä en pyörrä.

–Teet, niinkuin tahtonet, minä sanoin mieleni, kun mieliä kysyttiin.

–Ei tohise tuulena Jormankaan tuumat … järkeä puhuu Jorma, järkeä Panu. Ajattelen, että arpaa kysymme, virkkoi Patva-vanhus.

–Arpa toden tietänevi, vahvistivat muut.

–Arpaa on kysytty ja arvan mieltä olen ilmoitellut, vaan kun tahtonette, kysyn kerran kysyttyänikin, sanoi Panu.

–Kysy arpaa, arpa paras neuvojista, kannus varmin viisahista.

Panu nousi heti ylös ja ryhtyi arpomista toimeen panemaan. Kun kannusta kattava vaate oli pois otettu, ilmaantui sen alta pyöreä suuren seulan kokoinen kapine, joka oli päällystetty hienolla helähtelevällä kalvolla kuin rumpu. Kalvo oli täynnä kuvia, lepänkuorivedellä maalattuja. Siinä näkyi aurinko, kuu ja tähdet; haltijat, pyhä uhrivuori, kirkko; metsän eläviä karhu, susi, ilves, hirvi, lintuja, kaloja; kalajärvi ja koski ynnä muita kuvioita; näkyi vielä markkinatie, joka oli merkitty hiihtäjän vetämällä pulkalla, vihan tie, joka oli keihäällä merkitty, ja sitä poikkiteloin oleva sovinnon tie, joka oli merkitty lehdellä. Uteliaina kurkottautuivat miehet katsomaan tietäjän suurta kannusta, joka ainoastaan tärkeimmissä tiloissa otettiin esille. Joka talossa oli kyllä oma kannuksensa, jolta isäntä kysyi neuvoja pienemmissä, jokapäiväisissä pulmissa, mutta ne olivat pienempiä ja kuvat niissä harvalukuisemmat. Eikä ollut kaikkien kannuksissa sitä kulta- ja hopeahelyjen paljoutta, mikä tässä. Ne olivat toiset kannuksen kehään kiinnitetyt, toiset sen alla olevaan ristikkoon, kaikki lahjoja niiltä, joille tämä arpakalu oli apua tai hyviä neuvoja suonut.

–Lisää puita valkeaan, Jouko! käski Panu, ja kun tuli lieskasi kirkkaammin takassa, työnsi hän vasemman kätensä kannuksen alle, tarttui päristimeen, joka oli nahkalla päällystetty kaksihaarainen vasara, ja kosketti sillä muutamia kertoja rumpukalvoa, joka antoi kumean äänen samalla, kun helyt kalahtelivat. Ääni ei ollut mieleinen, oli liian alhainen ja veltto. Sentähden oli kalvoa tulessa lämmitettävä. Pidettyään kannusta vähän aikaa tulen ääressä, kunnes sen kalvo hänen mielestään antoi oikean äänen, oli oikeassa vireessä, lähetti Panu sen kiertämään miehestä mieheen heidänkin koeteltavakseen.

–Kun kaikkien korvaan saman äänen sanonee, siitä tiedämme Jumalan äänen olevan.

–Saman sanoo, minkä sinullekin, kertoivat miehet, kalvos vasaralla koeteltuaan.

Sill'aikaa kun kannus kulki miehestä mieheen, pukeutui Panu pöydän päässä tamineisiin. Päähänsä asetti hän huuhkaimen nahkasta tehdyn lakin, jonka siivet hartioille valahtivat, ja kiinnitti vasemman olkapään yli ja oikean kainalon alaitse vyön, jossa riippui messinkirenkaita, rautaisia nuolenpäitä, käärmeen niveliä, karhun hampaita ja haukan kynsiä.

Kun kannus oli saapunut pöydälle takaisin, asetti Panu sen päälle messingistä valetun, sammakon kuvan näköisen nappulan, tarttui hyppysillään päristimeen ja loihti:

—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, tahon taivon haltijalta, maakamaran katkojalta; sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, miten pulma poistetahan, kuten kulma kierretähän, lähde nyt arpa myötäpäivän, sovun tielle singahtele, rauhan poikete polulle, jos sovussa suoritahan, taikka rauha raketahan,– lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan, sodan käyden suoritahan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan napahutti Panu vasaralla kalvoon. Sammakon muotoinen arpanappula harppasi ympyrän keskestä askeleen ilmaan ja asettui keskelle vihan tietä.

–Ei suorita sovussa! huudahtivat miehet, jotka kaikki olivat kokoontuneet pöydän ympärille.

Mutta arpaa oli pantava kolme kertaa. Panu siirsi sammakon entiselle sijalleen ja loihti:

—Kysyn Luojalta lupoa, anon taatolta apua, sano arvalle, Jumala, arpa ilmoita minulle, lähde arpa myötäpäivän, jos sovussa suoritahan, lähe silloin vastapäivän, jos kiroten kuljetahan.

Vasara helähytti kalvoa, kalvo jousesi, ja sammakko istahti keskelle sovun tietä.

–Sovussahan suoritahan! riemahti Jorma.

–Kolmas kerta tosi kerta!

Panu nosti sammakon pois kalvon päältä, nappaili vasaralla kalvoa varovasti joka taholta, tunnustellakseen, oliko se yhä vireessä, ja kun huomasi olevan, sovitteli hän nappulan hyvin huolellisesti paikoilleen ja loihti ääntään yhä uhkaavammaksi kiihottaen:

—Sano totta, Luojan merkki, juttele, Jumalan arpa, sano arpa syytä myöten, älä miehen mieltä myöten; jos arpa toen sanovi, niin arvo ylennetähän, ylös arpa nostetahan, polville pyhän Jumalan!

Miehet kertoivat yhdestä suusta: