Czytaj książkę: «Panu», strona 19

–Tulin tätä kirjaa lukemaan.

–Mikset tule taloon?

–En uskalla tulla. Isäsi vaanii minua ja tappaisi, jos tavoittaisi. Minä luen sinulle nyt syntiinlankeemuksesta.

Ja vastausta odottamatta alkoi Reita lukea Joukolle lukua syntiinlankeemuksesta. Jouko katseli häntä hänen lukiessaan ja kuunteli vain toisella korvalla, ajatusten kulkiessa toisia teitä. Tuo se on nyt sen Reidan poika, ajatteli hän … sen poika, jonka isän henki on haltijana taikamajan käärmeessä, tuon isän pääkallossa, jonne minä sitä juotan … tänä iltanakin menen vastalypsettyä maitoa viemään. Se ei sitä tiedä … vai tietäisikö…

Yht'äkkiä säpsähti Jouko. Sehän sanelee käärmeestä, jostakin käärmeestä, joka osasi puhua.

Nyt kuuli hän kaikki, ja joka sana painui hänen mieleensä: »Ja Herra Jumala sanoi käärmeelle: ettäs tämän teit, kirottu ole sinä kaikesta karjasta ja kaikista eläimistä maalla: sinun pitää käymän vatsallas ja syömän maata kaiken elinaikasi. Ja minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille; sen pitää rikki polkeman sinun pääsi, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän».

–Minkä tähden sen piti rikki polkeman käärmeen pää? kysyi Jouko.

–Sentähden, että käärmeen kautta on kaikki paha maailmaan tullut. Kun käärmeen pään on rikki polkenut, niin on kaikki kirous maailmasta kadonnut.

–Isä on sanonut, ettei saa käärmettä tappaa.

–Isäsi on noita ja velho, joka pahoja henkiä palvelee.

–Käärmeessä asuu haltijan henki, sentähden ei sitä saa tappaa.

–Mutta kuulitko, miten pyhä Jumala sanoo: »Minä panen vainon sinun ja vaimon siemenen välille». Joka kerta, kun käärmeen tapat, tapat pahan haltijan.

–Minä en tapa! sanoi Jouko.

–Minä tapan kaikkialla, missä tapaan.

–Mutta sitä käärmettä et uskaltaisi tappaa.

–Mitä käärmettä?

–Nyt minä menen, sanoi Jouko hätäisesti.

Iso musta härkä oli noussut ylös makuultaan, raapi jalallaan maata, heitti multaa sarvillaan ja lähti karjan jäljessä metsään painumaan. Jouko oli varma siitä, että nyt se lähtee sanaa viemään.

–Etkö antaisi minulle ruokaa? pyysi Reita.

–En anna, sinä olet isän kiroissa.

–Ei minuun hänen kironsa pysty.

–Mutta minuun pystyy.

–Ei pystyisi sinuunkaan, kun oikean uskon omistaisit ja Ristuksen Kiesuksen suojaan antautuisit ja tämän kirjan tietoja kuuntelisit.

–Senkö salatietoja? kysyi Jouko epäröiden. Onko sinulla ne?

–Kaikki, jotka tahtovat, voivat ne oppia.

Jouko katseli kirjaa ja Reitaa. Sitten otti hän kontistaan leivän ja antoi sen Reidalle.

–Tullet tänne taas huomenna, niin luen lisää, sanoi Reita.

Jouko poistui mitään vastaamatta. Ajatuksissaan astui hän lehmäin jäljessä, aina silmällä pitäen suurta härkää. Ennenkuin hän auringon mailleen painuessa astui pihaveräjästä sisään, kuulosti hän, oliko isä tullut kalasta. Ei ollut tullut, ja vasta sitten uskalsi hän itse tulla.

Kauan hän mietti, veisikö sinä iltana lypsylämpöset kallokäärmeelle taikamajalla; eikä sitten vienytkään. Oli, niinkuin ei olisi tohtinut.

XXXVI

Vastustamattomasti veti Joukoa puoleensa Reita ja hänen kirjansa. Yönsä hän sitä makuuaittansa ylisillä mietti—keväisen yön, kun hyttyset ulkona surisevat, rääkkä narisee, koski kaukana kohisee—ja kun västäräkki päivän valjetessa tuohikatolle hypähti ja malkoa myöten juosta rapisti, niin heräsi hän herkästä unenhorroksestaan ja odotti levottomasti lypsyn loppumista, metsään päästäkseen eiliselle aholle.

Lähtiessä sanoi äiti:

–Kun nähnet vieraan miehen metsässä, anna tämä kannikka ja nämä piiraat,—ja hän pisti ne vyöliinansa alta Joukon kouraan.

–Jo eilen näin.

–Vaan et sanone kenellekään. Ei ole sen tieto paras tieto, mutta parempi on kuin Panun. En minä hänen uskostaan, mutta Annikin on veikko. Suultaan yöllä suosta löysin … sitä paha heittää.

–Mikä paha?

–Heittää ja kiemurteluttaa kuin käärmettä … niinkuin hänen isäänsäkin.

–Heittikö sitäkin kuin käärmettä?

–Ja sitten jäykistyi kuin olisi kuollut. Kun olisi joku, joka sen poloisen siitä päästäisi.

Yhä sekavammin vaeltelivat Joukon ajatukset. Se siitä vain hänen mieleensä selvisi, että Reita on käärmeen kiroissa … että hänellä itsellään on käärme Reidan isän kallossa … että hän sitä siellä vankinaan pitää eikä päästä ja että Reita tahtoo kaikki käärmeet tappaa.

Hän ajaa karjan samalle aholle, jossa eilen oli Reidan kanssa. Reita ei ole siellä, eikä karja pysähdy. Hänen täytyy seurata karjan mukana, mutta kun karja pysähtyy toiselle aholle ja asettuu sinne syömään, heittää Jouko konttinsa kivelle ja rientää juoksujalassa katsomaan, joko Reita olisi tullut. Ei ole tullut, ja Joukon täytyy palata karjan luo.

Kaiken päivää kulkevat lehmät salolla viimekesäisiä syönnöspaikkojaan katsomassa. Vasta illemmalla kääntyvät kotimatkalle, ja Jouko rientää edeltäpäin, sillä karjan ura kulkee ahon kautta.

Reita istuu kivellä ja odottaa. Säteilevin kasvoin ottaa hän vastaan Joukon. Paimenpojat ovat olleet täällä, kertoo hän. He ovat puolen päivää yhdessä tätä kirjaa tutkineet, tämä on Lasten Paras Tavara, se, minkä eilen näit, oli Pyhä Raamattu, hän on heille näitä merkkejä neuvonut, jo ovat muutamia oppineet, ja kun vielä tulevat, niin kohta osaavat itse selon ottaa. Ja on hän muitakin opettanut, on käynyt taloissa naisten luona, kun miehet ovat poissa.

–Lue sinäkin! kehoittaa hän.

–Isä voi tulla kotiin milloin hyvänsä, sanoo Jouko.

Mutta Reita ei sitä kuule. Hän on ottanut laukustaan kirjan, pienemmän kuin sen, mikä hänellä eilen oli, hän avaa sen Joukon eteen ja sanoo:

–Tule oppimaan sinäkin, opetan sinulle nyt Herran rukouksen… »Isä meidän, joka olet taivaissa»…

Ja Reita luki kerran alkuun päästyään rukouksen loppuun asti.

–Missä varauksessa se auttaa tuo loihtu?

–Ei se ole mikään loihtu, se on rukous, ja se auttaa kaikkia pahoja vastaan.

–Auttaako käärmeenkin vihoja vastaan?

–Kaikkia vastaan auttaa.

–Eipähän sinuakaan auta, kun joka yö paha heittää.

–Ei minua paha heitä. Pyhä Henki minut tainnoksiin heittää, ja Jumala puhuu suuni kautta.

–Mitä se puhuu?

–Itse en tiedä, mutta muut sanovat, että tuhoa Panulle puhun.

–Et taida isälle mitään.

–Vielä kerran taidan.

–Hänellä on käärme hallussaan, jossa asuu isäsi henki. Minä ruokin sitä, ja niin kauan eivät pysty isään mitkään vihat, mutta niin kauan se sinua heittää. Se on se käärme.

Reita kävi yht'äkkiä totiseksi ja kalpeaksi. Häntä puistatti kuin horkassa, himmeä kalvo vilahti hänen silmässään ja hän kouristi kiveä, josta sammal irtautui. Mutta kohtaus meni ohi, hän tointui ja virkkoi vielä vähän vapisten ja ikäänkuin puolustautuen ja itseään vakuuttaen Joukolle:

–Missä on se käärme? Ei se minussa ole … ei minussa ole käärmettä.– Missä se on? sanoi hän melkein tiuskaten.

–En minä sano! sanoi Jouko yhtä tiukasti.—En saa sanoa, lisäsi hän heikommin.

–Tapa se käärme!

–En tapa!

–Jos lie hyvinkin käärme … isäsi nostama … se minua vaivaa ja koko sukuani.

Reita tavoitti sydänalaansa.

–Koskeeko sinuun? kysyi Jouko.

–En minä silloin mitään tiedä, mutta ennenkuin se tulee ja kun on ohi, niin kouristaa niin pahasti…

–En minä sille eilen mitään vienyt, sanoi Jouko.

Reita on ottanut kirjan ja alkaa sitä lukea ääneensä hymisten.

–Nyt se herkesi, sanoo hän lakattuaan. Tätä kun luen ja näin painan sydänalaani…

–Se auttaa käärmeen vihoja vastaan?

–Kaikkia vastaan auttaa.

–Anna minulle se! huudahti Jouko yht'äkkiä.

–En tätä anna, tämän on pappi minulle antanut … mutta tämän saat … se on yhtä hyvä.

Hän antoi laukustaan Joukolle yhden niitä pieniä Aapisia, joita hänellä oli useampia ja jotka oli saanut mukaansa pakanoille annettavaksi.

Jouko ymmärtää hyvin, ettei hän tahdo isoa taikakaluaan antaa, niinkuin ei isäkään anna suurta kannustaan. Mutta pienempiä antaa, joita sitä varten valmistaa.

–Onko tämä loihdittu? Lieneehän loihdittu, kun olet papilta saanut.

–Ei ole loihdittu, vaan siunattu on … pyhä kirja.

Jouko katselee kirjaa ja kääntelee käsissään. Silloin kuulee hän liikettä takanaan, ja kun hän käännähtää, näkee hän karjan ahon laidassa metsän rannassa. Härkä on etunenässä, ja suurin silmin ja sieraimin ja korvat pörhöllä ne katselevat häntä.

Hän sukaisee kirjan nopeasti povelleen, hänen suustaan pääsee kirkaiseva huudahdus—silloin härkä hätkähtää ja karkaa pelästyksissään muun karjan seuraamana juoksujalassa kotiin päin. Jouko rientää jäljestä, tuntee rinnassaan eri voimaa, josta ei ole ennen koskaan tiennyt, uskoo, että nyt se ei musta härkä uskallakaan, nyt on hänellä se taikakalu, ettei hänelle mikään mitään mahda, ei pelkää isäänsäkään … olkoon kotona, jos on … en mitään pelkää!

Ja kun hän on aina kaikkia pelännyt, yöllä ja päivällä vapissut taikojen voimaa, niiden tekoa ja tekemättömyyttä, niin tuntee hän nyt vapautuksen, joka huumaa, ja hän ajaa karjan isolla melulla pihaan. Veräjällä hän hotaisee mustaa härkää vielä seipäälläkin selkään, niin että se pakenee tarhan perälle.

–Ka, kun uhrihärkää uskaltaa … jos suuttuisi ja puskisi! virkkaa orjatyttö.

–En pelkää! huutaa Jouko kuin raivoissaan. Nyt en pelkää mitään, nyt se ei enää uskalla!

Oudoksuen häntä hänen äitinsä katselee.

Mutta Jouko rientää saman voiman ja uskalluksen kantamana uhrivuorelle päin. Hän juoksee niityn yli, poikkeaa polulle, jonka ainoastaan hän ja hänen isänsä tuntee ja joka vie vuoren syrjää ja järven rantaa pitkin taikamajalle niemen nenään. Tavallisia tulotaikoja tekemättä, joita hän isän käskystä ei koskaan ennen ole laiminlyönyt ovea avatessaan ja sisään astuessaan, työntää hän oven auki, hyppää kynnyksen yli ja seisoo keskellä taikamajan lattiaa. Vanhan Reidan vaatteet riippuvat nurkassa, hän levähyttää auki kauhtanan helmat, ja pääkallo irvistää häntä vastaan. Samassa pistää käärme päänsä vasemmasta silmästä ja loirahtaa lattialle nälkäisenä suutaan aukoen ja kieltään kierrellen Joukoa kohti, puoli ruumista pystyssä. Joukolla on vielä kädessään seipään pää, jolla mustaa härkää iski, se hujahtaa ilmassa ja sattuu orteen, josta karisee maahan taikakaluja… Jouko iskee toisen kerran käärmeen päätä kohti, keppi sattuu, ja pää menee murskaksi.

–Tapoinhan! huudahtaa hän.

Häntäpuoli vielä kiemurtelee, Jouko polkee kantapäänsä niskaan, tarttuu pyrstöön ja heittää ruumiin huoneen nurkkaan, jossa Panun suuri arpakannus riippuu.

Kannuksen nahkakalvo kumahtaa. Jouko ei älyä, mikä äänen synnyttää, se kuului kuin seinän takaa, kuului kuin maan alta … ja hurjana pelosta, luullen tapetun haltijan äänen kuulleensa, karkaa hän ulos taikamajasta.

Hän luulee itseään takaa ajettavan ja juoksee niemen kärkeen; siellä on vesi vastassa. Hän kääntyy yhä hurjemmin paeten sille tielle, josta oli tullut; sieltä voi tulla isä vastaan. Silloin karkaa hän ylös vuorelle polkua myöten, joka vie taikamajalta uhripaikalle. Vastamäkeä karkaa hän pitkin askelin painaen kirjaa rintaansa vasten. Hän luulee käärmeiden kintereillään tulevan ja ajavan häntä, tuntee kipua kantapäässään, luulee siihen pureutuneen sen, jota kantapäässään polki … pudistaa jalkaansa, on saavinaan sen irti ja rientää uudelleen eteenpäin päästäkseen pyhälle vuorelle, haltijan suojaan, mutta eksyy tiellä, ei tulekaan kukkulalle, vaan jyrkkää kalliota vastaan … ei pääse eteenpäin, kääntyy takaisin, eksyy metsään eikä tiedä enää, missä on, ennenkuin on taas taikamajan edessä, jonka ovi kamalasti ammottaa häntä vastaan ja kallot irvistävät. Uudelleen syöksee Jouko pakoon ja herää vasta hölmäyksistään, kun on kotonaan Panulan pihassa ja kuulee huutoa ja hälinää.

Pihamaalla seisoo ryhmä naisia, kehässä. Heidän keskessään on Reita maassa selällään, hän huitoo käsillään, heittelee ruumistaan ja huutaa ja kirkuu sekavia sanoja.

–Käärme! käärme! käärme! huutaa hän.—Ja Herra Jumala sanoo: kirottu olet sinä, ettäs tämän teit!… Se puree ja jäytää ja syö minua … auta, Herra Kiesus, auta! … josta on kaikki paha maailmaan tullut … auta armias! Voi, kun koskee … köyhyys, kurjuus, sairaus ja synti suuri.

–Mitä se sanoo? kysyy joku.

–Sillä on käärme sisässään, näetkö, kuinka se sydämen alla pullistelee? sanoo Panun emäntä.

–Eikö ole tietäjää, joka tuon kurjan pahasta päästäisi?

–Sinun pitää tappaman ja rikki polkeman … helvettiin te menette … tuliseen pätsiin, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys … tulella minä Panun poltan ja hänen huoneensa, sanoo Herra. Kirotut olkoot kaikki, jotka … ei armoa yhtään, ei armoa, ei armoa!

–Ei armoa! ei armoa! uikuttavat naiset, ja muutamat kaatuvat kasvoilleen maahan.

–Kiesukseen turvatkaa! huutaa Reita silloin kimakalla äänellä ja levittää käsiään.—Kiesus auttaa! Kiesus auttaa!—Taivaaseen! Taivaaseen! Siellä enkelit ja kerupiimit ja harput ja kanteleet ja iankaikkinen autuus! Ei kuolemaa, ei kipua, iankaikkinen elämä!

Hänen kasvonsa näyttävät kirkastuvan, hänen silmänsä selviävät, hän hymyilee ja puhuu väliin hiljaisella ja sopottavalla, väliin riemusta vapisevalla äänellä.

Naiset heltyvät, huudahtelevat ilosta, käyvät toisiaan kaulaan.

–Ei kuolemaa, ei kipua! Voi, mitä lupaa!

Jouko on lähestynyt ryhmää ja seisoo Reidan edessä. Reita taas raivostuu, häntä alkaa kouristaa ja heitellä ja suonta vetää niin, että pää ja kantapäät vain ovat maassa, muu ruumis luokkina. Siitä nakkaa hänet istualleen, hän puristaa kädet rinnan yli, levittää niitä, suu vaahtoaa ja hän huutaa:

–Pois, sinä! Pois, sinä! Et tapa käärmettä …. kiusaat ja kidutat!

Kirottu sinä, noidan sikiö, joka et tapa!

Taas retkahtaa Reita selälleen, menee äänettömäksi, on kuin kuollut.

Silloin pääsee parkaisu Joukon suusta, hän hoipertuu maahan ja alkaa huutaa:

–Minä tapoin, minä tapoin!

–Joukoa heittää!—Joukoakin heittää! voivottavat naiset. Jouko lankesi loveen! Nyt se meni siihenkin!

–Reita herää! huutavat toiset.

Reita oli noussut istualleen ja katseli oudostellen ympärilleen. Mutta kun hän yritti nousta, horjui hän. Panun emäntä käski naisten saattaa hänet aittaan vuoteelle. Mutta itse kantoi hän Joukon, joka oli vaiennut ja jäykistynyt kuin korento, toisten naisten kanssa toisen aitan luhtiin, jossa oli Joukon makuusija. Koko yön hourasi Jouko ja puhui käärmeestä ja mustasta härästä.

Mutta kun Ilpotar, joka oli rientänyt järven yli ottamaan selkoa oudosta melusta Panulan pihalla, oli kuullut, mitä siellä oli tapahtunut, lähti hän niiltä jaloiltaan soutamaan sanaa Panulle, joka oli järven saaressa kalassa.

XXXVII

Herättyään kouristuksistaan lepää Jouko toiseen iltaan saakka heikkona, velttona ja liikkumatonna vuoteellaan aittansa luhdissa täyteen tajuunsa tointumatta. Uupunein ja unteloin silmin hän kattoon tuijottaa käsittämättä, mitä on tapahtunut. Katon ruoteita ja tuohia ja niiden välitse kuultavaa päivää katsellessaan on hänestä, niinkuin hän näkisi näkyä koko ajan. Hän ummistaa silmänsä ja odottaa unta, mutta silloin alkaa polttavien luomien alla ilmestyä hänen eteensä päällekkäin, poikittain, sisäkkäin ja sekaisin tapahtumat ja ajatukset: pikku pojat aholla, suuri musta härkä … sitten käärme pää pystyssä … tappoiko hän sen, vai untako se oli? … kaikki menee mullin mallin … koko pyhä vuori horjuu, ja uhrikoivu kaatuu … huutavia naisia … ja taas käärmeitä … häntä kannetaan .. hän avaa silmänsä eikä taas näe mitään, eikä muista, mitä äsken näki … ei pääse selville, missä hän nyt on … ummistaa taas silmänsä siitä päästäkseen. Se uudistuu yhä uudelleen.

Silloin kuuluu naraus niinkuin oven naraus ja hiipiviä askelia jostakin alhaalta. Parahiksi saa Jouko mieleensä selvyyden siitä, että hän on omassa aitassaan ja joku liikkuu alasillalla, kun hän näkee lattian läpi kohoavan tukan, kasvot, parran, kaulan, rinnan ja mustain teräväin silmien pysähtyvän häntä tarkastamaan. Se on joku, jonka hän tietää, kuka se on, vaikkei saa siitä selkoa. Mutta kun viimein tuntee isäkseen, jähmettyy veri sydämessä, hän huutaa, mutta ei saa sanaa suustaan, hän on kuin painajaisen alla, tuijottaa silmät ulkona päästä, ja pakkautuu kauemmas nurkkaan, jossa makasi.

Hän kuulee isänsä kuiskaavan:

–Se on vielä haltijain lumoissa … älä pelkää isääsi, Jouko, pysy lovessa niin kauan kuin henki pitää.

Jouko hypähtää pystyyn ja tointuu samassa.

–Näitkö mitä? kysyy Panu.

–Mitä isä tahtoo?

Jouko vapisee kiireestä kantapäähän … nyt se on saanut kaikki tietää. Mutta isä sanookin ystävällisesti:

–Pue yllesi puhtaimpasi paita ja ota ne ennen pitämättömät päällysvaatteesi ja tule minun jäljestäni uhrivuoren veräjälle. Kulje niin, ettei kukaan näe. Jos sattuisi olemaan joku näkijä tai kysyjä, niin varo sanomasta, minne menet.

Jouko tuntee täytyvänsä totella. Jos ei isä vielä sitä tiedä, niin saa se sen kerran tietää … tehköön, mitä tahtoo. Ja hän tekee niinkuin isä käski, ja muuttaa vaatteensa. Isä käski tulemaan uhrivuoren veräjälle. Siellä se sen tekee, minkä tekee. Pistää Jouko kuitenkin Reidan antaman kirjan povelleen, jonka se oli sanonut kaikesta varjelevan. Kun muistaisi sen loihdun, jonka se luki, mutta se on unohtunut.

Isänsä käskyä totellen hiipii hän huoneiden taitse, mutta kun hän aikoo aittojen ohi, huomaa hän Reidan kynnyksellä istumassa.

–Minne menet, Jouko? kysyy Reita.

–Jos äiti kysyy, niin sano, että isä tuli ja vei vuorelle.

–Jos hätä tulee mikä, niin sano: »Auta, Kiesus armias!» ja purista kirjaa rintaasi vasten, jonka sait. Minulla on nyt niin hyvä olla. Tuntuu kuin ei enää heittäisikään. Sinä tapoit sen.

Jouko kiiruhti pois. Reita katseli hänen jälkeensä, näki Panun veräjällä odottavan, tarttuvan Joukoa käteen ja menevän hänen kanssaan niityn poikki. Hän pistäytyi aittaan, sukaisi vaatteita ylleen ja hiipi jälkeen.

* * * * *

Mutta kun Panu on Joukon kanssa saapunut metsän rintaan, puhuu hän pojalleen näin:

–Kuulin, että olet loveen langennut. Hyväksi kävi mieleni, sillä nyt olet tietäjäksi valmis, ja suuremmat ovat lahjasi kuin minun. Reitain tieto on sinuun tarttunut, tieto kaikista suurin, kun haltija suusi kautta puhuu. Ei nyt mikään siirrä Panun suvusta tietäjän taitoa. Entiset on kaikki taidot hallussamme ja nyt on uuttakin voimaa annettu. Ei nyt tarvitse Lappia pelätä, ei pappi enää mitään mahda, eikä Karin viha mihinkään tunnu. Mutta se on vain vielä vaara tarjona, vaara suuri se, että sinuun Reidan haltija hänen poikansa kautta kulkiessaan toi Kiesuksen väijyviä vihoja tullessaan. Se on pois peloitettava, erotettava sinusta ainiaaksi. En ole sinua ennen tietäjäksi kastanut, nyt sen teen, nyt on aika tullut … ja silloin eivät sinuun pysty kynnet, kuinka terävät lienevät, vaan itsellesi kasvaa kyvyn kynsi, jolla kaikki kouristat. Loveen lankesit, kohta olet isääsi isompi.

–En minä ole loveen langennut.

–Et tiedä vielä itse, mutta kyllä siitä selviät. Tietäjäksi olet kohta valmis, kaikki on alkutaiat tehty siksi tullaksesi. Viimeiset vain vielä tekemättä, lukko kiinni vääntämättä.

–Anna, isä, minun mennä kotiin, minua väsyttää.

–Ei nyt kotiin, nyt on hetki tullut ja aika otollinen.

–Ei ole minusta tietäjäksi, isä.

–Ei ole toista maailmassa tietäjäksi niin valmiiksi varattua kuin sinä. Äitisi kohdussa sinusta jo tietäjä tehtiin. Ennenkuin synnyitkään, seisotin äitiäsi kolmena torstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla kasvot pohjoiseen päin käännettyinä ja syötin hänelle koirasriekon aivoja. Se on lumoamaton eläin, siihen eivät pysty mitkään kirot, ja se näkee kaikenlaisia haltijoita ja niiden kanssa haastelee. Siitä sait tarkan ampujansilmän. Et syntynyt hammas suussa niinkuin olin toivonut, olit heikko ja huono, niin että kuolevaksi katsottiin—äitisi peruja—mutta silmäsi oli kirkas—isäsi peruja, suuren ja vanhan Panujen suvun—niin vein minä sinut, ennenkuin olit kolmen yön vanhaksi tullut ja ennenkuin olit nimen saanut, kosken partaalle ja otin vaahtoa pyörteestä, joka pyörii myötäpäivään, ja ripautin koivun vitsalla vettä selkääsi ja päähäsi ja loihdin näin— sanon, että muistaisit, kun kerran tietosi pojallesi perinnöksi jätät— loihdin näin:

–Koskesta kovimmat miehet, väeksi vähän urohon, miehen pienen miehuueksi.

He kulkivat tavallista tietään taikamajalle, eikä Jouko älynnyt muuta, kuin että nyt he sinne menevät ja nyt saa isä tietää, että hän on käärmeen tappanut. Oli yö, iltayö, ja rusko näkyi vielä taivaalla, punaten synkkien pilvien reunaa. Ilma oli lämmin ja hikevä, ja ukkosta oli ilmassa. Joukoa hiotti ja raukaisi niin, että vaivoin pysyi isän jäljessä.

–Ja että sinusta näkijä tulisi, joka tietää asiat edeltäpäin ja aavistaa, mitä tapahtuu, ja arvaa ihmisten mielet ja asiat, kun tulevat kysymään, niin otin kolme kiven sirua tuolta uhrikallion takaa, jonne ei aurinko koskaan paista ja jossa on ikuinen märkyys kesänsä talvensa pyhän lähteen vedestä; ja otin kolme muurahaisen lehmää ja panin ne päänalaisesi sisään yhdeksi yöksi. Ei ole vielä tehonut, mutta taika itää, itää kuin siemen; odottanet aikasi, suuri tietäjä sinusta sukeutuu, sukusi kunnia ja heimosi mahti.

–Muistanetko kaikki, mitä olen sinulle opettanut? virkkoi taas Panu hetken kuluttua. Olen opettanut sinun arpaa ymmärtämään, pyhän kannuksen ongelmoita selittämään … muistanetko, mitä olen opettanut? Miten tehdään taika, kun on karhua vastaan varauduttava? Neuvoin sinulle sen talvella.

Jouko ei jaksa muistaa eikä virka mitään.

–Ei sillä niin väliä, jos et kaikkia muistakaan, kunhan tiedät sen, mikä on missäkin taiassa tärkeintä ja mitä ei saa jättää tekemättä. Niitä olen neuvonut ja neuvon vasta enemmän … vielähän ehditään. Ei teekään oikea taikuri kahta kertaa taikaa samalla lailla, kunhan ne kolme päätemppua tekee. Paha haltija oppii väistämään, niinkuin vanha metso oppii ansaa liisimään, sentähden on uusittava. Kun tauteja parannat, mitä silloin teet…? Entä kun varkaan käden kautta kadonnutta haet?… Et muista, vielä ehdit, olenhan opettamassa. Mielesi nyt muualla vaeltaa.

He tulivat taikamajalle, jonka ovi oli auki Panun kummaksi.

–Kuka täällä on käynyt?

–Lienee tuuli avannut, virkkoi Jouko.

Panu astui sisään ja näki lattialla taikakaluja, jotka olivat orrelta pudonneet.

–Ei vain liene se Kari? sanoi hän, ja hänen silmänsä välähtivät. Mutta sitten hän sanoi:

–Sinut on Reita vainajan vaatteissa tietäjäksi kastettava.

Mutta kun hän kohotti Reidan kauhtanan lievettä, hätkähti hän ja huudahti:

–Missä on käärme?

Mutta samassa hänen kasvonsa kirkastuivat:

–Mitä minä kyselen! Sinussahan se on! On telminyt täällä lähtiessään ja oven auki heittänyt. Henkensä lähtöä temmelsi… Ennen oli käärmeessä Reidan henki ja on nyt Sinussa; mitäs olisi täällä, kun on sinussa!

–Käärmekö minussa?

–Reidan henki on sinussa! Se sinuun meni silloin, kun loveen lankesit.

Ei se silloin ollut mennyt, ennen oli jo mennyt, Jouko tiesi, milloin oli mennyt. Silloin oli paha henki häneen mennyt, kun hän käärmeen tappoi. Hän alkoi vapista, häntä pyörrytti, sydänalaa etoi, mutta kun hän sitä kädellään tapasi, tunsi hän kirjan ja samassa helpotti.

–Sinussa se on … pidä varasi, ettei pääse … pyrki, vaan ei päässyt,—puhui Panu, joka oli huomannut kouristuksen oireet. Joudutaan täältä. Heitä pois hattusi ja riisu vaatteesi! käski hän sitten ja otti nurkan naulasta Reidan lakin ja kauhtanan.—Riisu ihokkaasikin!

Jouko riisui muut vaatteensa, mutta jätti ihokkaan, jonka alle kirja oli kätketty.

Sitten käski Panu hänen pukeutumaan Reidan vaatteihin ja auttoi niitä hänen ylleen. Jouko vähän esteli, mutta totteli kuitenkin.

–Ne pitää sinulla olla ylläsi—kun on sen ydin sisässäsi, niin olkoon kuorikin, muuten voisi luikahtaa pois, eikä tiedä, mihin menisi.

Kun Jouko on saanut ylleen vaatteet, ottaa Panu kannuksen nurkasta, heittää sen hihnasta olalleen, pistää Reidan pääkallon kainaloonsa ja lähtee nopeasti ulos majasta, sulkien oven huolellisesti jälkeensä.

–Tänne mennään! virkkaa hän ja lähtee nousemaan vuoripolkua ylös uhrivuorelle.

Yhä raskaammaksi ja hikevämmäksi on käynyt ilma. Ukkosta ja sadetta piilevät linnut ovat vaiti, eikä kuulu muuta kuin kuikan huuto jostakin kaukaa suurilta seliltä. On kuitenkin outoa suhinaa ilmassa ja puissa, joiden latvat aiheettomasti humahtavat, ja kaukana jossakin myrähtelee lähenevä ukkonen.

–Joudutaan! kiirehtii Panu, kun väsymys viivyttää Joukoa. On jouduttava ennenkuin Ukko saapuu. Se odottaa meitä, mutta saattaa kyllästyä ja tulla ennen aikojaan. Kun salama leimahtaa ja ensi kerran vettä ripahuttaa, silloin tietäjä kasteensa saakoon.

Jouko on vähitellen menettänyt tietonsa siitä, missä on ja mitä tapahtuu, on eksynyt itsestään, näkee kulkevansa vaatteissa, jotka eivät ole hänen … ei tunne omain jalkainsa liikettä eikä osaa omistaa omaksi näkemäkseen, mitä silmään sattuu.

Kuitenkin näkee hän nousevansa vuorelle, näkee ison koivun, jonka alla lähde välkkyy, näkee haltijan kuvan ojennettuine käsineen ja sen edessä uhrikivet. Isä vie hänet haltijan kuvan eteen, langettaa hänet polvilleen ja lankeaa itse hänen viereensä, rukoilee, kumartelee ja loihtii. Isällä on pääkallo kädessään, hän asettaa sen uhrikivelle eteensä ja kiertää kiveä ja Joukoa ja pyhää puuta. Kaiken sen näkee Jouko saamatta sitä itselleen selvitetyksi. Tuntuu vain niinkuin olisi jotakin hänen tähtensä tekeillä. Hän näkee pääkallon edessään kivellä, kummastelee, miksi se siinä on, miksi se hänelle irvistää ja eikö käärme kohta ilmesty sen silmän kolosta?

Nyt ottaa isä kallon käteensä ja menee koivun taa, kumartuu ja ottaa siihen vettä lähteestä. Nyt isä pyörii kantapäillään, nyt ruiskuu vettä ilmaan, ylös puuhun, haltijan kuvan päälle ja yht'äkkiä ruiskahtaa sitä Joukon silmille ja hän hypähtää syrjään uutta ruiskausta pakoon.

Onko hän uhrieläin? Miksi sidotaan häneltä silmät? Miksi hän ei näe mitään? Tapetaanko hänet?

–Olet jumalalle otollinen! kuuluu isä sanovan.

Hänen kaulaansa ripustetaan jotakin—jotakin kumahtaa hänen edessään, hänelle pistetään jotakin kumpaankin käteen ja käsketään lyödä. Hän lyö, ja hän kumahtaa kuin olisi itse ontto kannus.

Nyt älyää hän, että se on kannus, jonka isä on ripustanut hänen kaulaansa ja käskee sitä päristää. Hän kuulee isän kysyvän kumealla äänellä:

–Lupaatko taistella henkeesi ja vereesi Kiesusta vastaan ja tappaa hänen tietäjänsä, missä hänet tavannet?

Ei saa Jouko vastausta annetuksi.

–Lyö, jos luvannet; lyö, jos luvannet! huutaa isän ääni.

Jouko lyö ja isä loihtii:

—Annan sulle suuret lahjat, kaikki taiat, tiedot neuvon, salaiset sanani annan, edessä ison Jumalan, pyhän vuoren viertehellä, tullos suureks tietäjäksi, mahtajaksi mainioksi. Valan vettä, viisautta päästä velhon voimallisen, kallosesta kuulun noidan, tullos vielä viisahammaks, kasvaosi kovemmaksi, ettei pystyis papin loihtu, taiat Kiesuksen tehoisi.

Jouko tuntee vettä päähänsä valettavan, häntä taotaan päähän ja selkään ja hartioihin, hänen silmänsä säkenöivät, hän luulee näkevänsä tulisia käärmeitä ympärillään sähisten kiemurtelevan.

—Iske tulta, ilman ukko, salamoita, suuri äijä, tule tänne toistajaksi, kummiks näihin kastehisin.

Hänen silmissään salamoi, ja hänen päänsä päällä jyrähtää … hän riuhtaisee kääreen kasvoiltaan, näkee isänsä seisovan edessään pääkallo kädessä, syöksee vastaan, tempaa kallon hänen kädestään ja heittää sen metsään, repäisee kannuksen kaulastaan ja potkaisee sen menemään … kumahtaen kimpoo se seipääseen ja puhkeaa … riistää vaatteet yltään ja parkaisee:

–Auta, Kiesus armias!—ja syöksee muutamilla pitkillä hyppäyksillä alas vaaran laelta uhrikentän ympärillä olevaan pensaikkoon ja sinne katoo.

Panu ensin hölmistyy eikä ymmärrä, mikä Joukon tuli. Sitten juoksee hän jälkeen, mutta ei näe häntä missään. Hän huutaa häntä, mutta ei saa vastausta.

–Mikä siihen meni? Mitä se huusi? Huusiko Kiesusta? Huusi kuin olisi avukseen huutanut…

Hän etsii etäämpää vuoren rinteeltä, mutta ei löydä, juoksee jo yhä kiihkeämmin sikin sokin metsässä, vaan ei näy jälkeäkään Joukosta. Hän rientää takaisin vuorelle ja näkee särjetyn rummun, rikki revityt Reidan vaatteet.

–Haltijako sen vei? Käsistä vei!

Silloin löytää hän maasta kirjan, joka oli Joukon povesta pudonnut, ja tuntee sen heti Kiesuksen tietäjän taikakirjaksi. Mutta miten se on tähän tullut? Onko se ollut Joukon hallussa? Sitä vartenko se ei kaikkia vaatteitaan riisunut?

Ja taas muistaa hän Joukon huudahduksen: »Auta, Kiesus armias!»—ja hänelle alkaa selvitä, mitä on tapahtunut.

Juuri kun oli tietäjäksi tulemaisillaan, velhoksi valmistumaisillaan!

Viha, kiukku ja pettymys käpristää kokoon Panun ruumiin. Hammasta purren, nyrkkiä puristaen, maahan kyyristyen ja siitä ylös ponnahtaen syöksee hän suustaan kirouksen, niin kimeän, että näkee omain silmäinsäkin säkeniä syytävän. Hän sadattelee syntymistään, sadattelee kaikkia haltijoitaan, jotka eivät mitään mahda, vaan antavat omalla uhrivuorellaankin vieraalle velholle vallan.

–Sinä Reidan salasuojelija … sinä Kiesuksen kätyri…

Ei saa hän ääntä kiukultaan … raastaa palasiksi kirjan ja heittää lehdet haltijan kuvan silmille, sylkäisten jälkeen … tempaa rummun ja nujertaa sen murskaksi uhripaateen … saa taas sanat suuhunsa ja huutaa:

–Kirottu sinä, kelvoton … epäsikiö … isäsi häpäisijä … sukusi saasta … sinne sinut manoan … vuoren rautaisen rakohon, kahen kallion välihin … kiru siellä kiusajainen … paru siellä painajainen … vuoren rotkoissa syvissä … jost' et pääse päivinäsi, selkene sinä ikänä!

Saatuaan ilmaa keuhkoihinsa juoksee hän taas sinne päin, mihin Jouko oli paennut, hyppää kivelle ja kiljuu:

–Tuonne sun manoan … kosken kuohuhun kovahan… Kivi on keskellä jokea, rautavanne ympärillä … umpilukolla lukittu. Siinä on sija sinulle, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä … kenenkänä laskemalla … et sanalla suurimmalla … et edes oman isäsi!

Hänen suunsa vaahtosi, tukka seisoi pystyssä, silmät tuijottivat metsän sisään, ja tietäjä vapisi vihansa hengen käsissä niinkuin nuo puut, joita sadekuuron kanssa tuleva ukkostuuli vimmatusti puisteli.

Hän alkoi väsyä vimmaansa, peloitti jo ukkonenkin, joka kietoi koko vaaran laen tuuleen, sateeseen ja salamoihin. Raskaasti hengittäen vaipui hän kivelle, veden valuessa alas täydeltä taivaalta.

Oliko hän poikansa kironnut? Oliko umpilukkoon kironnut? Ehkei se ollutkaan Kiesuksen hallussa? Ehkä oli oma haltijansa sitä heittänyt?

Panulle tuli hätä, hätä siitä, että oli lapsensa umpilukkoon loihtinut. Nyt se ei koskaan pääse siitä irti, nyt se on kaikeksi iäkseen kirottu!

Vielä kerran lähti hän etsimään ja vuorta kiertämään.

Kun saisi käsiinsä, koettaisi kirojen kahleet katkaista, koettaisi haltijat lepyttää, uhraisi kaikki parhaansa, vaikka omaa vertaan vuodattaisi.

–Jouko! huusi hän.—Tule pois, Jouko, älä pelkää! houkutteli hän.

Jouko makasi hiiskumatonna kahden kiven välissä tuuhean näreikön sisässä, aivan lähellä uhripaikkaa vuoren rinteellä, johon oli kaatunut ja jäänyt siihen makaamaan. Mielipuolena pelosta kuuli hän isänsä kirouksen, isänsä peruuttamattomat sanat, joiden alta ei kukaan enää kykenisi häntä päästämään.—»Auta, Kiesus armias, armias!» supisi hän vain.