Czytaj książkę: «Panu», strona 16

XXX

On lämmin keväinen päivä, ensimmäisiä toukokuun helteitä, jolloin aurinko vesipuroina ajaa edellään viimeisiä lumen tähteitä notkoista ja korpien katveista. Tulvillaan on Kontokosken suvanto, ja sen rannat ovat metsän rajaan asti veden alla. Koski itse kuohuu ylt'yleensä yhtenä ainoana vaahtovyönä ahtaitten kallioiden välissä suvantoon syöstessään, välkkyen päivänpaisteessa, näkyen kaikkialle Kontojärven taloihin ja kuuluen etäälle ympärillä oleviin metsiin.

Talonsa rappusilla istuu kuninkaan vouti eikä saa vaahdon välkettä silmistään eikä aaltojen ääntä korvistaan. Katsomattaan hän sen näkee, kuuntelemattaan kuulee hän sen kohinan.

Voudilla on lohipato koskessa, sinne hän on lähdössä, mutta on istuutunut rappusilleen ja asettanut kalahaavinsa viereensä maahan, unohtuen siihen.

Ennenkuin vouti ilmaantui huoneesta, syti renkipoika rautapikalla viimeisiä jäätiköitä lankkuaidan kupeelta varjopaikoista. Keittiön oven edessä tomuttivat talon naiset vaatteita ja karhunnahkoja, ripustellen niitä nuorille tuulettumaan. Mutta kun vouti istui rapuilleen, hävisi renkipoika ja katosivat naiset. Ei suvaitse vouti väkeään, ei siedä haastelua eikä toimintaa ympärillään. Vaiti ovat koiratkin kahleisiinsa sidottuina koppiensa edustalla portin pielessä. Äsken häntiään heiluttivat, kalauttivat kahleitaan, mutta paneutuivat pitkäkseen, kun eivät vastausta saaneet, ja seuraavat nyt silmillään isäntäänsä, uskaltamatta läsnäoloaan ilmaista.

Synkkänä istuu vouti rappusillaan ja untelona lyhyen aamiaisleponsa jälkeen. Ei ole ollut pitkään aikaan voudin levosta öillä, ja levoton on hänen unensa päivälläkin. Tuuheat, otsan yli kulkeneiden myrskyjen koukistamat kulmakarvat luovat lähtemättömän varjon raukeihin silmiin.

Musta on ollut voudin mieli siitä pitäen, kun karhun taposta Korpivaarasta palasi. Milloin hän päiväkausia joi ja hurjasti temmelsi uhaten särkeä itsensä ja talonsa väen; milloin jurotti pitkät ajat, päivät ja yöt huoneessaan ottamatta ketään vastaan ja ketään luonaan kärsimättä. Emäntäpiika Pirkko ei saanut tulla näkösällekään. Ei suvainnut hän silmiensä eteen muita kuin Helunan, nuorimman palvelijansa, jonka oli saunoittajakseen korottanut kohta sydänmaalta palattuaan. Mutta kun sattui, ajoi hänetkin ulos, niinkuin olisi pahaahenkeä luotaan ajanut. Hellä, hyvä, nuori ja kaunis oli Heluna, ja lämpimästi löi hän löylyn. Hetkeksi sai hänen kanssaan vouti viihdykkeen verilleen—mutta ei ollut Annikin veroinen.

Sillä koko talven on vouti Annikkia viereensä vaikeroinut. Sen hipiä oli niin hieno, vartalo niin solakka ja hento ja kuitenkin niin joustava—pois ponnahti reestä, nahkasten alta ja pelasti itsensä. Ei lähde mielestä neito, jota ei omakseen saanut, yöt ja päivät polttaa kuin sammumaton jano.

Kiroo vouti kipuaan, mutta ei auta kirous eikä kiukku … ei sammu jano juodessakaan … noiduttu hän on … kiroissa on, Lapin naisen kiroissa, vieraan veren kiroissa.

Luuli niistä jo pääsevänsä, kun Helunan otti. Mutta tuhatta tulisemmin polttaa vuoroin kiukku, vuoroin kaiho, jäytää ja kaivaa.

Omatuntokin kalvaa, viattoman, syyttömän tytön henki huutaa kostoa, huutaa tuulessa, huutaa pyryn huminassa pimeinä talviöinä. Eikä ole ketään, kenelle kertoisi ja huoliaan haastaisi. Papin kanssa on vihoin, toisiaan panettelevat, missä liikkuvat. On tullut varoituskirja kuninkaalta ja toinen papille piispalta, että sovussa eläkööt virkamiehet ja yhdessä valtakunnan ja kirkon asioita ajakoot. Ja kun on monta yötä ja päivää kuninkaan sanantuojan kanssa juonut, haettaa papin luokseen, sovintoa tarjoo ja pyytää rippiä. Mutta ei anna pappi rippiä päihtyneelle, kahdenkertaisena painaa vain kirouksen taakan hartioille, ja entistään isommassa vihassa eroavat.

Vouti alkaa pelätä pahoin käyvän, pelkää henkeään, pelkää Lapin noitain nuolia ja salavihoja. Saatuaan tietää papin rengin Reidan Annikin veljeksi, noudattaa hän hänetkin luokseen kerran keskellä yötä, kun eivät unet ota tullakseen ja näyt vaivaavat. Älköön veli kostoa sisarensa tähden tahtoko … ei tahtonut surmata, ei koskeen hukuttaa, omakseen olisi ottanut, aviokseen, voudin rouvaksi korottanut.—»Ota kaikki, mitä tahdot, kunhan lumoista päästät, kirosi pyörrät!» hourii vouti vuoteellaan, silmät päässä hajallaan ja tukka pystyssä seisten. Mutta ei saa Reita sanaa suustaan, hoipertuu, ovensuuhun kaatuu tainnoksiin, käsiään huitoo ia kirkuu kostoa voudille ja Panulle … Siitä on noussut kauhea hätä ja hälinä talossa ja kuiskeita kylässä. Ei ole voudin armonaika pitkä … sen nähnette vielä, että paha pian omansa ottaa.

Päivät pitenevät kevään tullen, yöt lyhenevät, eivätkä peikot päivällä ahdista niinkuin öillä.

Mutta silloin alkaa Kontokoski kohista, päivä päivältä yhä kovemmin, kevätvesien paisuessa. Voudista on, kuin kaikki sydänmaan vesien vihat siinä kiehuisivat ja hänelle kiukkuaan keittäisivät ja kuin tuhotun tytön ääni hänelle siinä kostoa huutaisi. Päivällä valkean keltainen kuohu ei lähde hänen silmistään, yöllä ulvoo se hänen korvaansa suljettujen ovienkin läpi.

Jo suuttuu vouti itseensä, soudattaa itsensä uhalla kosken alle, panee kaikki miehensä patoa tekemään, itse padon päällä seisoo kuin ikeenä sen niskassa. Mutta minne hän katsoo, vasten koskea tai myöten, aina on kuin ilkkuva ilme aalloissa, on kuin kuohuista nousisi milloin jalka, milloin polvi, milloin selkä vilahtaisi, tai mennä hulahtaisivat mustat hapset. Lohi lennähyttää itsensä ilmaan äkäisimmästä kuohusta kiven kupeelta. Ei ollut lohi, oli neito kalan hahmossa, aave Annikin näköinen… Ja siitä lähtien syytää vouti veteen kaikki kalat, jotka se padosta haaviinsa saa, heittää olkansa yli koskeen.

Hulluksi alkavat katsoa voutia hänen oman talonsa väki ja vieraat.

Kuiskaillen hiipivät naiset taas askareillaan pihan perällä, eivät uskalla ääneen puhua, mutta pitävät häntä yhteisestä tuumasta silmällä, ja aina on Heluna läheisyydessä valmiina juoksemaan luo, jos herra huutaa. Padolleen hän on taas lähdössä, istuu siinä eteensä tuijottaen, vierellään kalahaavi, jota ei usko kenellekään muulle, pihaan tuopi sen rannasta, kamariinsa viepi ja jalkapohjiinsa nurkkaan vuoteen taa asettaa—kaikki muutkin haavit on hävittänyt ja kieltänyt ketään padosta pyydystämästä.

Helunaa on vouti soutajanaan pitänyt, eivät muut kelpaa. Helunan täytyy aina olla saapuvilla, milloin häntä huutaa, ja nukkua yöllä hänen ovensa edessä. Ei monta sanaa vouti hänelle virka, usein herjaa häntä, ajaa hänet usein piesten pois, mutta ei salli loitoksi poistua. Ja hellä on Heluna herralleen, kärsii nöyrästi kohlut, ei kyllästy Pirkonkaan kiukkuun, vaalii kuin tytär sairasta isää. Hän yksin tietää, mikä voutia vaivaa: on kuullut hänen yöllä nimiä huutavan ja asioitaan unen houreissa haastavan.

–Heluna! huutaa vouti yht'äkkiä. Mutta ennenkuin Heluna huoneen suojasta joutuu, vaikka juosten rientää, hyppää hän jo pystyyn ja karjaisee uudelleen:—Heluna, herjan sikiö!—Vie airot rantaan!

Heluna ottaa airot porstuan kupeelta ja aikoo mennä.

–Älä mene, sanoo vouti. Tule tänne … ka, älä pelkää, en minä nyt lyö.—Ympärilleen katsellen kuiskaa vouti tytölle:—Näitkö sinä mitään eilen, kun istuit venheessä kosken alla? Näitkö koskessa mitään … näitkö sen alas tulevan?

–En minä nähnyt.

–Jos näet, et saa sanoa kenellekään. Ka, mene nyt … mitä siinä seisot … en minä lyö!

Heluna lähti, ja vouti otti haavin hänkin lähteäkseen.

Silloin rähähtivät kahlekoirat portilla vimmatusti haukkumaan, ja kun vouti kääntyi, näki hän Reidan seisovan ulkopuolella uskaltamatta tulla sisään.

–Siit, koppiinne, koirat! Onko sinulla minulle asiaa? huusi vouti.

–Voudille on asiaa, kuiskasi Reita luo tultuaan.

–Mitä asiaa?—Epäluuloisin silmin katseli vouti tulijaa.—Pappiko lähetti?

–Pappi lähetti. Lupasi tulla puheilleen…

–Vai lupasi tulla puheilleen! Sano sinä papillesi, että ennen menen kaksin kerroin helvettiin kuin… Mitä sinulla on kauhtanasi alla?

–Puhuttelisin kahden kesken.

–Näytä tänne, mitä sinulla on siinä!

–En näyttäisi, jos muut näkevät.

Vouti katseli pälyen ympärilleen, sitten vetäysi hän porstuaan suojaan.

–No, sano nyt!

Vastaukseksi veti Reita kääreen kauhtanansa alta, avasi sen ja näytti voudille puusta tehtyä nukkea, joka oli vaatteella verhottu.

–Mikä se on?

–Tällä on kauhtana teidän kauhtananne verasta … hattu on kuin teillä on talvella, ja tämä lanka tässä vyötäisten ympärillä … eikö se ole teidän vyöstänne?

Vouti tarkasteli nukkea, ymmärtämättä mitään, mutta hänen vaatteestaan oli kyllä sen kauhtana ja hänen talvivyöstään oli lanka, joka oli sidottu sen ympärille.

–Mutta mitä tämä merkitsee?

–Se on varoitus.

–Mikä varoitus?

–Se on tehnyt teidän kuvanne.

–Kuka?

–Joku, joka tahtoo teidät tuhota.

–Hulluko sinä olet? Vai mitä kujeilet?

–Tässä on reikä läpi ruumiin, ja siinä oli tämä rautainen nuoli, ja sillä oli tämä isketty kirkon oveen. Se, joka on tämän tehnyt, tahtoo ilmoittaa, että teidät tappaa,—mistä yhyttää.

–Ja mistä sinä sen tiedät?

–Tiedän, että sen tämä on merkki. Ei tahtonut varoittamatta tappaa, vaan nyt tappaa, mistä tavoittaa.

Vouti muisteli nyt hämärästi joskus jotakin sen tapaista kuulleensa, että kun lappalainen aikoo tappaa jonkun vihamiehensä, laittaa hän nuken sen näköisen, ampuu nuolen läpi ja asettaa löydettävään paikkaan ja sillä lailla varoittaa.

Ensin välähti hänen päähänsä, että uhkaus oli papilta, sitten, että se oli Reidalta itseltään, ja hänen kasvonsa jo julmistuivat. Mutta reväistessään kauhtanan nuken päältä, huomasi hän sen kolmikulmaiseksi rievuksi, jommoinen häneltä oli Annikin kanssa taistellessaan johonkin reslan naulaan revennyt … ja nyt hän alkoi ymmärtää.

–Mistä löysit tämän rievun? kysyi hän taas Reitaa epäillen.

–En ole minä löytänyt…

–Etkä tätä tehnytkään?

–En ole.

–Kuka sen on tehnyt?

–Sitä en tiedä.

–Koirillani sinut revitän, jos valehtelet!

–Revitä, jos tahdot, sehän on tapasi palkita.

–Et siis tahdo kostaa sisartasi sinä? Horroksissa huusit kostoa?

–En tiedä, mitä horroksissa huutanen.

–No, mene sitten… Kuule, älähän mene! Tunsitko sisaresi?

–Pienenä pahaisena muistan.

–Et isona nähnyt? Tuntisitko, jos lohena vedestä nousisi? Tule mukaani, mennään padolle haavimaan. Soh! Mars, lurjus!

Vouti heitti nuken haaviin ja lähti rantaan. Reita seurasi häntä kammo mielessään sitä outoa tulta, joka voudin silmissä paloi.

XXXI

Pappilan tuvan seinämällä, herttaisen paisteen siihen hellittäessä, istuu Anna Olai, Martinus Olain nuori rouva, kevään ensimmäisistä lämpimistä iloiten. Ruoho jo vihertää pihamaalla, kärpäset surisevat, västäräkit keikkuvat maassa ja katoilla, ja kiuru visertelee kirkon kohdalla korkealla ilmassa.

Kevät on tullut kuin taikavoimasta. Äsken oli täysi talvi, nietokset huoneen korkuiset, taivas pilvessä. Siitä aukeni taivas, päivä paistoi, hanget sulivat, ja poissa oli talvi. Poissa oli siis viimeinkin kaikkine kammoineen, painajaisineen ja sielua ja sydäntä väristyttävine viluineen.

Yksin oli Anna-rouva saanut suurimman osan talvea olla. Martti kulki pitäjällä, kaukaisissa kylissä vaelteli palavan uskonsa ja intonsa ajamana. Ei rouva häntä siitä estänyt enää, ei moittinut, mutta pelkäsi hänen pitkille taipalille uupuvan, useinkin yksin erämaan kylien väliä hiihtäessään, kun ei enää Reitaakaan tahtonut mukanaan pitää, sitten kun se säännöllisesti joka yö tainnoksiin kaatui, vaikka olisi hankeen kaatunut.

Jotakin outoa oli sillä retkellä tapahtunut; uuvuksissaan, melkein puolikuolleina sieltä palasivat; osan kertoi pastori, mutta ei nähtävästi kaikkia vaarojaan. Rouva uskoi varmaan, että sen pahan noidan työtä oli Reidan tauti. Ja siinä uskossa Rampa-Riitan äiti häntä vahvisti, tuli vähän väliä pastorin poissa ollessa siitä hänelle ilkkuen puhumaan. Siitä saivat, kun menivät isoa tietäjää ahdistamaan… Reita sai jo osansa, vielä pastoriinkin nuoli iskee, iskee silloin, kun vähimmin varoa tietää.

Mutta ei hän nyt enää mitään pelännyt, talvi oli ohi, päivä paistoi, kotona oli nyt taas Martti, kirkossa tuolla rippikoulua pitäen. Oli niin valoisaa, oli taas niin turvallista olla, ja mieli rauhallisena ryhtyi hän työhönsä alttariliinaa ompelemaan, kuunnellen samalla kevätlintujen laulun helinää ympärillään.

Huomio ompelukseensa kiintyneenä ei hän kuullut, kuinka Rampa-Riitan äiti hiljaa hiipi huoneen nurkan taitse ja varovin askelin häntä läheni. Vasta kun kuuli rykäisyn vierellään, säpsähti hän säikäyksestään hiljaa huudahtaen. Siinä se taas oli tuo pahasilmäinen, katkerakielinen nainen, tietysti taas samoine ainaisine asioineen.

–Eihän minua pelätä tarvitse, enhän minä mitään pahaa kellekään, virkkoi vaimo houkuttelevalla äänellä. Saanko istua tähän viereesi?

–Miksi tulit taas, vaikka pastori on kieltänyt? vastasi rouva siirtyen toiseen päähän penkkiä.

–Kieltänythän on, pois ajanut, mutta minä vain tulen. Tulin taas sinua katsomaan, silmäini iloksi sinua katselen, olet niin maire ja ihana, solakka kuin karitsa ja hipiäsi hieno ja valkea kuin yksiöinen kerman riitta, anna, kun kättäsi hivelen.

–Mene pois!—ja rouva vetäisi kiivaasti pois kätensä. Vaimo siirrähti vähän loitommalle.

–Älähän suutu … ja itkun sekaisella äänellä virkkoi hän:—Kaunis olet, mutta miksi lie sydämesi niin kova; et tahdo auttaa, vaikka voisit.

–Olenhan jo monta kertaa sanonut, etten sille asialle mitään voi.

–Voisit sinä, kun tahtoisit. Kun oikein pyytäisit, niin rukoilisi Riitan puolesta, panisi koko seurakunnan polvilleen ja parantaisi… Riitan minä kuoriin kantaisin.

–Ei auta toisten rukoukset, ja jos Jumala tahtoo, voi parantaa ilmankin.

–Auttoihan ennen … hurskas erakko, joka ennen vanhaan kuului tällä paikalla olleen, niin kun pani kädet päälle ja rukoili koko seurakuntansa polvistuessa, niin avun sai. Ka, miksei voisi terveeksi rukoilla, kun kipeäksi kirosi!

–Ei hän tahdokaan, kun noitiin turvasit.

–Siitä minua aina soimaatte,–vaimo purskahti itkuun,—vaan kun ei, raukka, liikahtamaan pääse, ei, onneton, osaa tarpeitaan pyytää, suu vääränä itkee ja silmillään vain apua anoo. Ei kärsi sydämeni nähdä. Terve jo oli, jaloillaan seisoi, mutta kirousta säikähti … sitä ennen vielä omin voimin istualleen pääsi, nyt ei jäsen värähdä … ettekä tahdo kurjan puolesta rukoilla, vaikka teitä Jumala kuulisi! Sydämettömiä teitänne!

–Puhu itselleen pastorille, en minä mitään voi.

–Puhu itselleen! Enkö ole puhunut! Vaan mitä tekee tämä: ulos ovesta ajaa, ei tahdo kuulla, ei nähdä. Kelvoton on, paha hänet periköön!

Rouva nousi poistuakseen.

–Älä mene, älä vielä mene! rukoili taas vaimo.

–Jos sillä tavalla panettelet pastoria, saat heti mennä tiehesi.

–Enhän panettele, en sano mitään pahaa. Kuule, ota tämä huivi!—ja vaimo veti poveltaan esiin vanhan kuluneen liinan.

–Mitä minä sillä?

–Tämä on Riitan ristihuivi … siinä kasteelle kannettiin … se oli päässään, kun ripille meni. Ota se ja pistä salaa alttariliinan alle. Kun rippiviinaa siunaa, sitäkin samalla siunaa. Käärin sen sitten lämpimiltään Riitan ympärille … siitä nousee ja paranee.

Hän oli työntänyt huivin rouvan eteen. Rouva heitti sen inholla maahan ja huudahti:

–Hyi sinua, pyhän sakramentin saastuttaja, kirkon rangaistuksen olisit ansainnut, jos kertoisin!

Vaimo tempasi huivin maasta ja hullu, kiihkoinen ilme silmissään astui hän eteenpäin kumarassa ja kädet suorina kupeellaan rouvaa kohti, sylki maahan ja huusi:

–Hyi itseäsi, hyi pappiasi ja sen pappisi Jumalaa, jotka ette mihinkään kykene! Maltahan, kun Panu tulee … taudit teihin ajakoon, tuhot teihin nostakoon! Sydämetön olet, mutta ei ole lasta sinulla … etkä saa … usko sanani, ette saa … soisin saavasi ja sen käsiisi kuolevan … vaan jos ei kuole, älytönnä eläköön, vaivaisena vaeltakoon!

Kyyneliin purskahtaen lyykähti rouva istualleen penkille ja itki hermostunutta itkua, niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli. Kun hän rauhoittui siksi, että voi katsoa ympärilleen, näki hän vaimon kadonneen. Talossa ei ollut kotona ketään muita kuin hän. Ottaen alttariliinansa, joka oli jo melkein valmis, lähti hän käymään kirkolle.

Häntä pudistutti vielä mennessäänkin, mutta sitten alkoi häntä säälittää tuo onneton ihminen. Entä jos hän olisi oikeassa, entä jos kaikkien yhteiset rukoukset sentään voisivat sen ihmeen saada aikaan? Miksei voisi koettaa? Mutta joka kerta, kun hän siitä puhui ja sitä ehdotti, moitti Martti häntä ankarasti. Semmoinen oli Jumalan kiusaamista, sanoi hän, se oli sitä vanhaa pakanallista ja paavillista taikauskoa, joka oli hävitettävä, juurineen nyhdettävä.

Tultuaan kirkolle kuuli hän miehensä äänen heleänä ja voimakkaana siellä rippikoululaisille puhuvan ja istuutui rappusille odottamaan. Puolipäivä oli kohta käsissä, ja silloin päästää hän heidät hetkeksi lomalle.

Pastori kuului juuri puhuvan ensimmäisen käskyn johdosta ja selvittävän, mitä vierailla jumalilla ymmärretään.

–Tälläkin paikalla, puhui hän, on vieraita jumalia palveltu ennenkuin tieto oikeasta Jumalasta täällä asuntonsa otti ja heidät karkoitti. Pakanain jumalia on täällä palveltu, Lempoja, Haltijoita, veden hirviöitä ja Maahisia rukoiltu ja niille uhrattu. Paavin pyhimyksiä, jotka eivät muuta ole kuin tavallisia syntisiä ihmisiä, ovat esi-isämme sokeudessaan kumartaneet.—Mutta miten kuuluu nyt ensimmäinen käsky?

Hän odotti vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, sanoi hän sen itse.

–»Minä olen Herra sinun Jumalasi; ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni. Ei sinun pidä tekemän sinulles kuvaa eikä jonkun muotoa, niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.»

Oppilaat tarttuivat yksi toisensa perästä sanoihin kiinni, ja lopulta kaikki niihin yhtyivät yhdeksi ainoaksi isoksi äänen hyminäksi.

Kun hyminä vaikeni, kuului taas pastori puhuvan:

–Niin sanoo Herra, ja se on hänen korkein ja pyhin ja ankarin käskynsä. Mutta kuinka tämä Herran Jumalan korkea käsky vielä tänä päivänä, kuin on, täytetään ja noudatetaan? Ei kaukana täältä, ei edempänä, kuin että teistä jokainen sinne voi mennä, tämän Herran huoneen omalla alueella, asuu vielä ihmisiä, joita ainoastaan epäjumalan palvelijain nimellä oikein kutsua voimme. Herran käskyä rinnassani totellen minä menin heille ainoan Jumalan sanaa julistamaan ja heidän inhoittavan puisen epäjumalansa maahan kaasin. Nälällä ja vilulla he minut ensin tappaa aikoivat, niinkuin teille jo ennen puhunut olen, tulella he minua elävältä polttamaan kävivät ja salaa heidän noitansa päälleni karkasi. Mutta silloin nosti Herra kuin ihmeen kautta nuorukaisen itsestänsä todistamaan ja kostoa velholle uhkaamaan, ja karkoitti velhon hänen omalta uhripaikaltaan. Ja yhä vieläkin puhuu Herra saman nuorukaisen suun kautta, jonka isän velho tappoi, jonka sisaren surmaan hän syypää on, yhä kostoa ja rangaistusta hänelle, epäjumalan palvelijalle ja kuvain kumartajalle, huudattaa. Kenen korviin hän huutaa? Kenenkäpä muun kuin meidän kaikkien, jotka kristittyjä olemme ja joille perkeleitten ja lempojen valta on kauhistus, mutta jotka Jumala on asettanut kunniaansa puolustamaan ja valtaansa maan päällä tukemaan. Meitä kaikkia Jumala muistuttaa, mutta etenkin teitä, jotka valmistutte hänestä itsestään, hänen hengestään ja verestään osallisiksi tulemaan. Missä siis tavannettekin hänen valtakuntansa vihamiehiä, heidän vehkeensä paljastakaa. Ellemme epäjumalan palvelijoita pois karkoita, Jumalan vihan meidänkin päällemme kokoamme. Usein olemme täällä Suomen maassa maallisia vihollisia vastaan saaneet taistella, jotka kotomme ja kartanomme, tavaramme ja lapsemme tulella ja miekalla hävittivät. Aika voi tulla ja kenties lähelläkin on, jolloin meidän Jumalankin vihollisia vastaan on aseihin tartuttava. Sillä emme ainoastaan siten hänen ensimmäistä käskyään täytä, että itse emme epäjumalia kumarra, vaan meidän velvollisuutemme on estää muutkin sitä tekemästä.

Hän lopetti siihen, ja hetken kuluttua tulvahti rippikansa kirkosta ulos. Joukossa oli nuoria ja vanhoja, parrakkaita ikämiehiä ja sileäkasvoisia poikia, jotka pastori eri haaroilta pitäjää oli opetettavikseen kutsunut. Rouva, joka puheen aikana oli astunut kirkkoon ja istunut ovensuuhun, tunsi pari niistäkin pojista, jotka vasta markkinamessussa olivat kasteensa saaneet. Kynnyksen yli ulos astuessaan kuului eräs heistä huutavan:

–Minä en velhoja pelkää—tuossa kun olisi, niin tappaisin!

Iloisena, silmissä tuo omituinen hehkuva ilme, joka niissä näkyi aina silloin, kun mieli oli täynnä hänen tehtävänsä innostusta, tuli Martinus Olai vaimoaan vastaan.

–Kuulitko, kun heille puhuin? kysyi hän.

–Kuulin, vastasi tämä—mutta miksi heitä sentään niin vihaan kiihoitat? Onko se hyvä?

–En kiihoita vihaan. Mutta innostuttaa tahdon nuoret, saada heistä pois pelon ja kunnioituksen tietäjiin. Yksin en mitään voi. Tahdon heidät mukaani lähtemään, tahdon saarnata ristiretkeä. Kun miehissä menemme, on sanallani toinen voima. Voi tulla puolustuskin tarpeelliseksi, kun käyn heidän uhrilehtonsa hävittämään. Panu kiihoittaa myöskin. Siltä vanhalta mieheltä, Jormalta, josta olen kertonut, kuulin, että Panu on ikuisen vihan minua kohtaan vannonut. Hän itse on kiinni otettava, jos ei muuten taivu. Nuoret miehet puolelleni tahdon, vanhat eivät uskalla, yksin en voi.

–Voithan olla oikeassa. Minua vain niin peloittaa. Rampa-Riitan äiti oli taas luonani. Hän minua kirosi ja sadatteli. Miksi olet niin kova hänelle?

–Mutta, hyvä ystävä, olenhan niin usein selittänyt, että jos se ei onnistuisi … ihmeet ovat harvinaisia … ja olenhan muuten tehnyt kaikki, mitä voi tehdä, olen puhutellut häntä, olen hänelle ripin antanut ja hänen kanssaan rukoillut. Enhän ole niin kova kuin sanot. Luja ja taipumaton täytyy olla. Olen tänään ojentanut sovinnon kättä voudille.

–Oletko? Olen siitä niin iloinen, onhan hän kuitenkin niin onneton ihminen.

Olai kertoi, minkä merkillisen kalun hän oli kirkon oveen naulattuna löytänyt ja miksi hän oli Reidan voudin luo lähettänyt ja millä terveisillä.

–Mutta kuka se voi olla, joka hänen henkeään uhkaa?

–Sitä en tiedä. Yleinen on viha häntä vastaan. Ehkei se ollutkaan muuta kuin pahaa pilaa; mutta kun Reita luuli tietävänsä, niin tahdoin käyttää tilaisuutta.

Hän on muuten, Reita, pyrkinyt päästäkseen kotipuoleensa, saloille saarnaamaan, sanoi hengen käskevän, ja minä olen ajatellut antaa hänen mennä. Tuolla hän tulee … miksi hän juoksee noin? Mitä se on?

He olivat tulleet pappilaan ja näkivät Reidan juoksevan, minkä kerkesi, voudin talolta päin, samalla kun voudin rannasta kuuluvat huudot ja voivotukset tiesivät, että jotakin outoa oli tapahtunut.

–Vouti putosi koskeen! huusi Reita hengästyksissään pihaan tultuaan.

Heidän rientäessään voudin rantaan kertoi hän, mitä oli voudin pihassa tapahtunut ja että vouti oli vaatinut häntä mukaansa koskelle. Sinne tultua komensi vouti Helunan jäämään kosken alle ja siinä edestakaisin suvannossa soutelemaan. Itse hän meni padolle ja alkoi haavillaan vimmatusti sotkea vettä, kun sai haaviinsa suuren lohen, joka potki ja telmi niin, että haavi repesi ja lohi pääsi padon laidalta putoamaan kalliolle. Silloin se sulin käsin sen kimppuun ja sai puristetuksi syliinsä ja alkoi huutaa:—Se on Annikki … se on Annikki … tule pitelemään, ettei pääse!—Mutta silloin vihelsi joku, niinkuin olisi nuoli ilmassa lentänyt, ja vouti parkaisi ja levitti kätensä ja päästi lohen, joka selällään, vatsa valkeana välkkyen, ui alas kuohuista ja vouti jäljessä mennä pullikoiden kivien välissä kuohujen keskessä.

Kun Martinus Olai ja Reita joutuivat rantaan, näkivät he Helunan soutavan voudin ruumista maihin. Nähdessään voudin koskeen suistuvan oli hän soutanut vastaan ja saanut lahkeesta kiinni, juuri kun virran laine ruumista nosti ja toinen alkoi painaa. Ruumis vedettiin maalle, ja hiljaa ja äänettömästi itkien alkoi tyttö esiliinallaan kuivailla kuolleen kasvoja ja vettä valuvaa partaa. Tarkastaessa huomattiin voudin selässä hartiain välissä nuoli, jonka lehteen oli sidottu töyhtö mustia hiuksia, naisen hiuksia.

Rampa-Riitan äiti oli muiden mukana juossut rantaan. Nähtyään ruumiin alkoi hän ulvoa:

–Ripittä kuoli, ripittä kuoli! Synteihinsä saastainen kuoli!—ja nähtyään papin huusi hän:—Sinun on syysi!