Czytaj książkę: «Lastuja IV-VII»

LASTUJA. NELJÄS KOKOELMA

TUNNELMANI

Te tunnelmani, te mielialojeni keveät perhoset, te liihoittelevat lintuset, jotka väikytte maailman ja minun välillä … mitä minulle olisi maailma ilman teitä?

Se olisi minulle kuin pilvetön taivas, kuin rannaton erämaa, kuin jäätynyt meri, kuin lehdetön syksyinen metsä. Se olisi minulle kuin suruton elämä, kuin iloton arkipäivä, kuin yksitoikkoinen todellisuus ilman muotoa ja sisällystä. Se olisi maantie, jota kaikki kulkevat ja jonka näköalat ovat kaikille yhtä hyvin tunnetut kuin minulle.

Ja nyt on minulle maailma tunnelmieni valossa kuin taivas tuulisena päivänä, joka milloin pilveen peittyy, milloin kaikessa kirkkaudessaan väikkyy, kuin viljava vainio, jossa tähkät huojuvat ja jonka yli varjot karkeloiden vaeltavat, niinkuin meri, joka vuoroin tyynenä lepää, vuoroin vaahtopäänä kuohuu,—kuin keväinen lehto, jossa lehdet vihertää ja käet kukkuu,—ja koko elämä on kuin suvinen sunnuntaipäivä, kuin nuoruuden unelma, jossa toivo ja epätoivo tuhansin muodoin toisiansa täydentävät. Se on kuin uusi, tuntematon metsäpolku, joka korpeen katoo, noroihin painuu ja nousee huimaavien vaarojen laelle, näyttäen minulle maisemia, joita ei kukaan ole ennen nähnyt, en edes minäkään.

Sentähden lemmin minä teitä, tunnelmani, kuin talossa lapsia lemmitään, vaalin teitä, enkä häpeä tunnustamasta teitä välistä hemmottelevanikin.

Minä hoidan teitä kuin kyliä kiertelevä soittoniekka huiluaan, joka on hänen ainoa ilonsa talottomilla taipalilla, ja minä luulen nähneeni, että on vesillä ja vainioilla niitä, jotka pysähtyvät kuuntelemaan ja joskus itsekin säveliäni säestämään. Kieletärkin, kankealiikkeinen, pitkähelmainen impi, yhtyy välistä iloihini ja hypähtää mielensä hyvissä yritellen teitä tulkitsemaan.

Tiedän teidän minut harhaan johtavanne, saatatte minut usein erämaille eksyksiin, ajatte minut umpiperään, mutta en minä teistä eroa enkä huoli muista johtajista elämäni tiellä. Seuraan teitä kuin aarteiden etsijä virvatuliaan, ja uskon teidän kultakätköjen päällä palavan, vaikka kuinka usein minut kivikuoppaan kaataisittekin.

Sillä minä tunnen teidät—te nostatte minut sieltä ylös jälleen— autatte ojasta ja ohjaatte minua elämäni suurissa syyspimeissä, ollen tielläni tuikkivina majakkoina.

Tasainen ei tosin ole valonne, mutta sitä vaihtelevampi ja lämpimämpi.

Jos sammuisitte, olisi lieteni kylmä ja harmaa pakkanen minua puistattaisi. Sentähden hoidan minä kuin uhritulta teitä, tunnelmani, enkä soisi teidän koskaan sammuvan.

TERVE TULOA, TALVINEN PIMEÄ!

Terve tuloa taas, sinä talvinen pimeä, sinä tuttu, rauhoittava hämäryys!

Olethan sinä ihana, sinä pohjolan kesäinen päivä, sinä ainainen aurinko, jota kaikki linnut laulavat, jota jokainen runo ylistää; loihdithan sinä lehden puuhun, kukan maahan, teetät terää viljalla ja kypsytät ja tuleennutat; olethan sinä kaikin puolin hyvä ja hyödyllinen ystävä.

Mutta sinä olet myöskin ystävä liiaksi lähentelevä, olet tungetteleva toveri, joka aina itsestäsi muistutat ja pakotat minua näkemään kaikki omassa valossasi. Sinä ikäänkuin kehuen kehut kaikkea omaksesi. Järvi, metsä, rannat, niityt, ahot, puut, taivas ja pilvet … kaikkien niiden täytyy esiintyä semmoisina, kuin sinä suvaitset. Etkä sinä kesän pitkään ainoastaan päivällä maailmaa hallitse, öihinkin sinä itsevaltasi ulotat ja saat ihmiset ihastuneina valtaistuimesi eteen polvistumaan. Leivon panet päivällä itseäsi ylistämään, yöllä soittaa satakieli mieliksesi, ja käkeä kukutat sinä sekä öin että päivin.

Mutta minua sinä väsytät ja herätät minussa usein halun sinusta vapautumaan.

Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen Hämärikkö.

Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.

Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään, joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.

Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan muita niitä näkemässä tai kuulemassa.

Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein, että siellä hän tulee, ystävämme … siinä hän nyt on … ettekö näe?… saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta tavoittelevaksi vaaraksi—ja siksi he kaikki minua ystävänään tervehtävät.

Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena, suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.

Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja annat minut taas itselleni takaisin—ilolla otan sinut taas vieraakseni ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen Koitar sinut karkoittaa.

TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI…

Tuiskuttaisit taas lunta, talvi… Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat…

Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni…

Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi… Niin saisinhan nähdä, että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.

Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä jonossa kulkevan…

Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas…

Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.

TAKALISTO

Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa…

On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole kukkokaan laulanut.

Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni minua yöt ja päivät vetää.

Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt, mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois Tapiolan tiluksille.

Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.

Hän kulkee, ja jalka nousee keveästi kuin olisi sillä jousi kantapäässä. Hän tervehtii tuttuja paikkoja, sadoin kerroin ennen kuljetuita, mutta aina yhtä uusia ja aukaisemattomia.

Lehto ja hakamaa!—jossa pihajänikset piilevät, karjan ystävät, eivätkä ihmistäkään pelkää—teitä en ammu, kuljen teistä ohi, ja pyhitetyt olkoot makuunne, jotka luottamuksella valitsette pihapellon aidan takaa…—lehto ja hakamaa! metsän temppelin esikartano,—tunnenhan joka puusi, joka kivesi, pienimmätkin polkusi, mutta joka aamu minun mieleni täyttää hartauden tunne, kun tieni kauttasi kulkee.

Veräjä, joka haasta niittyyn viet—mikä on minulle sinussa ihmeellinen viehätyksesi, miksi pelkään sinua koluutellen avata, miksi puitasi vain hellävaroen päästelen ja tahdon taas sinut yhtä tarkalleen sulkea? Siksikö, että talon vanhin mies sinut rakenti, pylväät veisti ja vähän niitä veitsellään kirjaelikin, reiät niihin kirveellä nikarteli, koloi sulkupuut ja oksat silitti, etteivät vieraankaan vaatteita repisi? Siksikö, että oli tämä aukko tässä hänen ainoan aarreaittansa ovi, veräjä hänen ensimmäiseen niittyynsä? Siksikö, että vaikkei vanha enää muuta jaksakaan, hän sitä kuitenkin yhä vielä hoitelee, sen joka syksy purkaa ja heti ensi sulien tultua käy sulkemassa? Niitty metsän keskessä, niitty aamun hienossa sumussa, joka on notkosta noussut ja kietaissut harsonsa pajupensaiden tukkaan, niitty, josta jänö juuri lähti siinä yönsä tepasteltuaan … ojapuro lirittää läpitsesi ja viikatteen jäljet kulkevat laidasta laitaan,—missä on sinun salaisuutesi?

Lato tuolla on sinun salaisuutesi, lato tuolla vähän ylemmällä maalla metsäniemen kainalossa, puoleksi metsän peitossa. Totinen on se ja samalla hupainen, vinosuu ja viisaan näköinen, milloin vähän kallellaan, milloin nokallaan, milloin selkäkenossa. Jotain mietit, lato, jotain hautelet mielessäsi, niinkuin huuhkaja, joka silmät suurina kuuhottaa pökkelönsä päässä. On kuin kätketyitä tietäisit, kuin aarteita vartioisit, ja siksi lienet niin itsetietoinen ja itsestäsi varma. Talonpojan suurimman aarteenhan kätketkin, hänen taloutensa turvan, sen, minkä hän korvesta löysi ja korpeen kätki, uskoen sen sinun hoidettavaksesi, niittynsä sadon. Kerran vuodessa hän tänne saapuu, kesän kauneimmillaan ollessa, ja ympärilläsi on silloin valkeiden pukujen vilkettä ja hiottavain viikatteiden helkettä ja iloista aherrusta luokopäivinä ja nuorten temmellystä kahisevissa heinissä ja patain porinaa tulella ja kontteja ja leilejä riippumassa nurkissasi. Olet kuin emo poikiensa keskessä, joita elätät. Eikä rypäleiden korjuu etelän viinimaissa ole juhla suurempi kuin kesäinen luokojuhla. Täytesi saat ja vielä pieleksenkin kuin suojaksi suusi eteen, ja ruuhotat siinä niin pullollaan, että näyttävät kylkiluusi longistuvan… Tuketaan sitten ovesi, huolellisesti ja hellästi, ympäristösi haravoidaan puhtaaksi, jäät taas yksiksesi oman onnesi nojaan. Mutta ei kukaan uskalla käydä aarteitasi ryöstämään, sillä lukitsematon sisältösi on lailla suojattu paremmin kuin miljoonamiehen raha-arkku… Tulee talvi; ajaa hevonen häkkineen eteesi, tyhjenet vähitellen ja jää vain rippeitä jäljelle jänöjen ruuaksi, mutta itsellesi ei mitään. Nurkkasi nietostaa, ja viima juoksuttaa lunta raoistasi sisään. Silloin on minusta, kuin olisi sinulla nälkä ja vilu… Mutta nyt olet vielä täyden ja tyytyväisen näköinen… Jää siihen taas, tervehdän sinua aina ohi kulkeissani kuin viljelyksemme pyhättöä! Näin temppeleitä laakerilehdoissa, näin pyhän neitsyen kappeleita aidatuilla alueillaan maailman kauneimmilla rannoilla—en missään tuntenut tunnetta niin harrasta kuin pistäytyessäni vanhan isännän veräjästä hänen niittypyhättöönsä, jonka laidassa latoräässynä seisoo…

Metsä on niityn takana. Seisoo jylhänä ja koskematonna, kuuset kuin vahtisotamiehet pitkin rintamaa, niinkuin tahtoisivat sanoa: älä tule, ellet tunnussanaamme tunne!

Luulenhan tuon tuntevani ja pistän jalkani salamyhkäiselle polulle. Totinen alakuloisuus se on metsän tunnussana, tyynen mielen rintaan kätkeytynyt surumielisyys se on metsän mieliala. Ei se sitä ilmoittele, ei sitä vieraille valita, mutta sinä tunnet sen, etkä tahdo sitä kysymyksilläsi häiritä. Oma on metsällä elämänsä, omat taistelunsa. Korkealle kohoo hongan latva, ylös pilviin pyrkii kuusen huippu kuin kirkon risti, syvälle maahan ja laajalle ympärilleen tunkee se juurensa salaisiin kätköihinsä. Omia asioitaan se haastaa, omia huoliaan humisee, omia vihojaan ärjyy minun mielialoistani välittämättä, mutta painaen minuun aina omansa. Ei minulla surua niin suurta, ettei metsän ilo sitä haihduttaisi, ei iloa niin äänekästä, ettei metsän murhe niitä vaientaisi. Kuinka ne uskaltavat sinun kimppuusi käydä, kuinka iskeä aseensa sinun kylkeesi? Minä en uskaltaisi, minä, joka kuljen täällä kuin joka askeleella lupaa kysyen ja anteeksi anoen joka oksalta, joka jalkani alla taittuu tai jonka taivutan tieltäni päästäkseni menemään. En näe, antaneeko, ei sano, olenko suosittu, mutta sen tunnen, että on tänään ystävällisellä tuulella ja sallii itseään ihailla… Ja enkö ihailisi teitä, te metsän tyttäret ja pojat: sinä keltalehtinen koivu, sinä punainen pihlaja ja haalea haapa, jotka seisotte teitten risteyksessä ja varistelette lehtiänne näreneitosten tukkaan, jotka juurianne lämmittävät?

Astelen polkua, en kysy, minne vienee, eikä minun tarvitse sitä tietää, sillä kaikki saattavat ne minut samoille perille. On aina niinkuin joku minua katselisi milloin toiselta, milloin toiselta puolen tien. Tiedänhän, että se on lampi, se tuttu lampi hietaisten harjujen välissä, jolle olen sadat kerrat kulkenut. Mutta en koskaan osaa oikein sanoa, milloin sen kohtaan, minkä tienkäänteen kohdalta se alkaa välkkyä ja milloin se eteeni ilmestyy. Joka kerta on se kuin eri paikassa, joka kerta on siinä eri ilmeensä, metsän itsensä mielialan mukainen. Mistä se siihen on syntynyt ja minne se valuu? Kysy, missä on silmällä lähteensä! Sammuneeko koskaan tämä metsän silmä? Silloinko, kun metsä on maahan hakattu ja suot kuivuneet ja ojat kaikkiin notkoihin kaivetut? Kaiheksi sammal silloin kasvaa sen kalvoon, ja se rypistyy kokoon ja muuttuu surkeaksi suohaudaksi. Silloin on metsä sokea. Mutta vielä on aikaa siihen—ja ehkei se koskaan tapahdukaan— vielä uivat sen mustassa vedessä ahvenet, niin isot kuin olisivat siinä aikain alusta yhtä kokoaan kasvaneet… Tuossa on vanhan isännän vuotava venhe ja rykelmä vitsamertoja kuusen oksassa.

Jää siihen, lampi, laineitasi lipattamaan, minä lähden tietä, joka päitsesi kulkee, nousemaan lehtoon, joka rantarinteelläsi kasvaa.

Synkkä oli Luojan mieli ja rypyssä oli hänen otsansa, kun alavaan korpeen kuusen siemenen kylvi—poutainen oli hänellä päivä ja hymyssä huulensa, kun sirotti sormiensa lomitse koivun ja tuomen ja haavan ja pihlajan siemenet. Ja sen tähdenkö ei lehto koskaan sure, vaikkakin joskus huoliaan huoahtelee? Ja senkö tähden närekin, raskasmielisen kuusen tytär, lienee tuossa iloisempiensa seurassa käynyt avomielisemmäksi ja onnellisemmaksi, ja näyttää siinä koivahaisen morsianna tyytyväisenä ahopyörylän ympärillä tepastelevan.

Lehto aina näkyjä näkee ja niitä muillekin näyttää, katselee aurinkoisilta rinteiltä yli muun metsän ulos muihin maailmoihin, ja antaa haaveilla herkän mielensä. Siinä aamutuuli ensiksi unestaan havahtuu, sitä Koitar ensiksi koskettaa, siinä illan tuuli heittää hyvää yötä ja rusko viimeksi viihtyy. Lehto rakastaa maailmaa kaukaa katsella—ja niin minäkin.

Täältä näkyy, tästä kukkulan rinteeltä, joka hiljalleen on kohonnut yhä ylemmäksi alavalta maalta, näkyy koivunrunkojen välitse tasainen metsäinen alanko ja sen takana taloinen kylä ja kylän takana järvien juova. Alkavat herätä tuolla alhaalla, kuuluu varstojen pauketta riihistä, tyttö houkuttelee lehmiä pihasta niittyyn, ja vasikat ynyvät, laiva huutaa lähtöään jossakin saarien takana, kärryjen rattaat kolisevat maantiellä…

Se on viljeltyä seutua tämä, kylä ei ole kaukana, mutta kuinka pieniltä näyttävät pellot tuolla metsän rinnassa ja kuinka vaikeasti kuuluvat äänet, niinkuin olisivat eksyneen huudahduksia erämaassa!

Se ilahuttaa minua, tunnen siitä kuin vahingon iloa, etteivät ole luontoon sen suurempaa lovea saaneet, vaikka ovat miespolvia sen kimpussa olleet. Vielä on metsiä maassani, vielä on tilaa liikkua, vielä autioita taipalia kulkea, tarvitsematta ketään tavata. Vaikka ikäni tässä istuisin, eivät löytäisi, elleivät koko pitäjätä yhteisiin ajoihin soittaisi. Ei ole koko maailmassa sitä ihmistä, jolla olisi etäisintä aavistusta siitä, missä olen ja kussa kuljen.

Aika kuluu, mutta en tiedä sen menosta. Taivas on pilvessä, hienossa syysharsossa ja ilma tyven. Lieneekö aamiaisen aika, lieneekö päivä jo puolillaan. Äänet ihmisten liikkeestä kylässä enenevät. Joku on ilmaantunut tuonne metsään, kulkee siellä ja hoilottaa ja alkaa puuta hakata. Pelloilla kynnetään, ja kyntäjät huutavat hevosilleen, maantiellä ajavain rattaiden rytinä monistuu, höyryvenhe on tulossa kylän rantaan, ja kuulen sen koneen tykytyksenkin. Teeret ovat lakanneet kuhertamasta, ja kaste on haihtunut ahon kiviltä. Tuulahdus kylästä päin tuo äänet yhä selvemmin kuuluviin. Ihmiset ikäänkuin ulottavat aherruksensa tuntosarvia yhä lähemmä. Aamun koittaessa hallitsi metsä, eikä muuta tuntunut olevan olemassa. Päivän edeten on kuin viljelys pyrkisi painamaan siihenkin vaikutustaan. Ja se kuin ahdistaa rintaani ja masentaa mieltäni.

Ja silloin tiedän minä hetken tulleen tästä poistua.

Ahertakaa, tehkää työtänne, muokatkaa maatanne, nakertakaa metsän reunaa, viljelyksen hiiret … minä painun yhä syvemmälle, lasken vaaran välihimme, tuolla haukahtaa jo hallini. Riennän oravieni iloihin, pyitteni pyrähtelyihin, jänön kanssa kilpasille … unohdan oravat, pyyt ja jänikset, ja käyskelen polkuja ja porkkaan soita ja kiipeän kukkuloita, muistamatta, missä kuljen ja mitä varten…

Vasta päivän mailleen mennessä palaan taas tätä samaa tietä kotiini. Tapaan kukkulalta katsoen kylän taas yhtä etäisenä ja pienenä kuin aamulla. On niinkuin ei sitä olisi eikä olisi koskaan ollut; niinkuin ei tämä metsäni siitä olisi tiennyt. Tapaan lampeni iltahämärässä yhtä levollisena kuin aamulla, korpi on yhtä totinen, ja niitty ja lato ovat yhtä salamyhkäiset. Astun taas veräjästä ulos yhtä hartaana kuin taannoin siitä sisään, äsken kuin kirkkoon, nyt kuin kirkosta pois … ja pääsen yhtä huomaamatta riihen ja pajan ohi pihaan kuin aamulla pihasta ulos.

Tulee ihmisiä luokseni, kun näkevät tulen ikkunastani tuikkavan, ja puhuvat minulle päivän tapahtumista ja kylän kuulumisista. Hajamielisesti heitä kuuntelen, mieli vaeltaa metsässä, ja huomenna vaellan siellä taas minäkin.

Jos joskus jäisin pois, eikä kuuluisi minua tulevaksi, sieltä minut löydätte, jos hakea haluatte, taloni takalistolta. Sitä yksin olen elämässäni oikein rakastanut, rakastanut niin, etten sen vastarakkauttakaan kaivannut. Siellä, sen helmassa olen kaiket aikani onnellisimmin elänyt ja sen helmassa soisin kuolevanikin kerran.