Czytaj książkę: «"Pikku poikani"»

KOTIMAINEN ALKUTEOS

Ensimmäisen kerran julkaissut

Kustannusosakeyhtiö Otava 1899.

HENKILÖT:

Sisällysluettelo

JALMARI, kielenkääntäjä, 30-vuotias.

ELISE, hänen vaimonsa, 23-vuotias.

APTEEKKARIN ROUVA, Elisen äiti.

LÄÄKÄRI.

ROUVA EKLÖF.

PALVELUSTYTTÖ.

TALONMIES.

SANANTUOJA.

KYYTIPOIKA.

Tapaus Helsingissä kielenkääntäjän kotona, huhtikuun 21 p. 1861.

Pienenpuoleinen sali, kummallakin sivulla ovi ja perällä kaksi, joista toinen on koko näytöksen ajan auki valaistuun eteiseen. Katsojista oikealla on ajan kuosinmukainen, komerolla varustettu kaakeliuuni. Siisti vaan ei ylellinen huonekalusto.

1:nen kohtaus.

ELISE ja JALMARI.

Jalmari, istuen pöydän ääressä vasemmalla puolen huonetta etualalla, kirjoittaa silloin tällöin jonkun sanan paperille samalla kun hän näyttää muistelevan asioita.

Elise, istuen taaempana, pöydän ääressä, uunin lähellä, jossa palaa tuli, ottaa eräästä korista muutamia lapsen kapaloita, mekkoja ja myssyjä, joita tarkastelee, samalla kun hiljaa laulaa laulua: "Rida, rida ranka." Laulun päättyessä panee tavarat koriin, menee Jalmarin luo, laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee häntä sydämellisesti.

JALMARI

(heittää kynän ja käärii hellävaroin kätensä Elisen vyötäisille katsoen ystävällisesti häneen).

Kultaseni, sinä näytät niin reippaalta, ettei minua ollenkaan huolestuta tuo hetki.

ELISE.

Ei minuakaan pelota vähääkään. Jalmari, oi kuinka odotan pikku poikaani.

JALMARI

(vetää hänet polvelleen istumaan, leikillisesti.)

Sinä olet pikku hupakko "pikku poikinesi". Jospa se onkin herttainen pikku tytön-tyllerö?

ELISE.

Ei, ei, ei! Kaikkea sinä puhutkin. Ei — reipas vankka poika, siitä olen koko sielussani vakuutettu. Ja kuulehan. Minä olen salaa jo neulonut pikku Jalmarin kastemekkoon hänen nimensä ja sen ympärille pieniä ruusunnuppuja ja tammenlehtiä. Se on niin ihmeen sievä. — Mutta et saa tätä kellenkään kertoa, se muistakin.

JALMARI.

Kas vain sitä pikku äitiä, jolla on salaiset puuhansa, sillä aikaa kun isä on poissa.

ELISE.

Minullapa on ollutkin hyvää aikaa viime päivinä, sinä kun olet ollut kotoa poissa tavallista enemmän.

JALMARI.

Ethän liene siitä pahoillasi? — Tuo valiokunnan kokoonkutsuminen on saanut kaikki ylösalaisin. Koko Helsinki on liikkeellä. Ei voi millään ehdolla pysyä kotosalla.

ELISE.

Rakas Jalmari, ymmärränhän minä sen hyvin vaikka minulla ei ole näinä päivinä ollut tarpeeksi mielenrauhaa syventyäkseni yleisiin asioihin. Mutta mitä siitä. Tiedänhän, että sinä ja muut, jotka ajattelevat yhtä jalosti kuin sinä, olette levottomia ja jännityksissä, mitä olisi tehtävä.

Jalmari laskee ikäänkuin sattumalta kätensä edessään olevalle paperille.

ELISE

(leikillä, osottamatta kuitenkaan mitään uteliaisuutta, siirtää hänen kätensä syrjään.)

Mitä sinulla nyt on työnä? Kas, luettelo, jossa on isänmaallisten miesten nimiä! Aina sama Jalmari. — Aina vain ajatuksesi askartavat isänmaan hyväksi.

JALMARI.

Olen vain, kultaseni, tähän kirjoitellut, mitä tänään kaupungilla kuulin. — Nämä herrat aikovat panna vastalauseensa sitä vastaan, että valiokunta edustaisi valtiopäiviä, ja tiesi Jumala mitä kaikkea vastaan.

ELISE.

Näytähän! Noin monta tunnettua miestä Suomen eri seuduilta.

JALMARI.

Näitä kaikkia odotetaan tänään kaupunkiin, kelirikosta huolimatta. Erityiset viestinviejät ovat olleet kutsuja kuljettamassa, ja kokous on määrätty täksi illaksi 8 ajaksi, — ja ajattele, se pidetään samassa talossa, jossa sinä asuit ollessamme ensimäistä vuotta kihloissa.

ELISE.

Se vuosi oli onnemme alku. Mutta Jalmari, et voi arvata, mitä nyt juuri johtui mieleeni. Minulla on jotakin sinulle tunnustettava. Voithan ymmärtää, että kun on kaikki näkevän Jumalan edessä, lapsi sydämmellä, niin kuin minä nyt, niin haluaa täydellistä rauhaa ja levollisen mielen — ja sen vuoksi tahdon tunnustaa sinulle kaikki, että Jumala olisi minulle laupias. — Tiedätkö, minkä vuoksi isä lopultakin suostui avioliittoomme, vaikka ensin vastusti? Isä, uskonnollinen mies, piti sinua liian maailmanmielisenä, mutta minä sitten hänelle vakuutin, että sinä rakastat Jeesusta —

JALMARI.

Mutta Elise?

ELISE

(jatkaen).

— silloin herahti kyynel vanhuksen silmään, hän puristi kättäni ja virkkoi hiljaa: "Mene sitten hänelle, — Jumala siunatkoon sinua, lapseni". Tiedän, että en puhunut aivan totta, ja se on huolestuttanut minua usein, mutta olenhan sen jälkeen ollut niin onnellinen, jonka tähden olen uskonut, että Jumala on minulle antanut anteeksi.

JALMARI.

Tämä, kultaseni, olkoon vain meidän keskinäinen asiamme, ymmärräthän.

ELISE.

Ja tottahan poikamme kastetaan?

JALMARI.

Eipähän kastamatta! Minä olen virkamies, ja lapseen nähden sinun on valta kaikessa. Tulkoon sinusta oikein hyvä ja hurskas äiti pikku lemmikillemme.

ELISE.

Kiitos, Jalmari, nyt olen iloinen, niin iloinen. Tämä asia on painanut sydäntäni. — Kuule, sitten kun näet poikamme, niin sinä kirjoitat kauniin runon hänestä ja minusta, eikö niin?

JALMARI.

Noo! — Kaikkia sinä haluatkin? Tiedätkö, entisillä runoillanikaan ei minusta ole mitään arvoa. Ne ovat niin onteloita.

ELISE.

Mutta Jalmari! Elä sano niin, jotka ovat minulle niin rakkaita, ja minä opetan poikamme nostamaan katseensa sinuun ylpeydellä.

JALMARI.

Elise! — Sinä tiedät, kuka tuntematon isäni oli. Minulla ei ole minkäänlaista entisyyttä, niin kuin muilla. Sentähden olen koettanut luoda tulevaisuuden itselleni ja sinulle.

ELISE.

Ja pojallemme. — Sehän juuri on ihanaa. Sinun nimesi omistajana on hän seisova kunniakkaana yllänsä Jumalan päivä ja nuoressa sydämessään meidän rakkautemme. Kun toisilleen antautuu koko rakkaudellaan ja vilpittömästi, niin siitä koituu onni, runsas ja rehevä. Ja nyt lapsemme!

JALMARI

(nousee.)

Sinä haaveilet ja olit saada minut unhoittamaan, että minulla oli määrä erään tuttavani kanssa pitää kokous.

ELISE.

Tietysti päivän kysymyksen johdosta. — Ja tuo isänmaanystävien suuri kokous kai pidetään salaisesti?

JALMARI.

Tietysti syvimmässä salaisuudessa, lukittujen ovien takana. Niin on minulle salaisuutena uskottu.

ELISE.

Eikö sinua ole siihen kutsuttu?

JALMARI.

Ei. Sinne tulee vain vaikuttavia miehiä, suurtilallisia ja muita, joiden voidaan katsoa edustavan maata. Mutta, muuten tuo levottomuus on ehkä liioiteltua.

ELISE.

Niinkö luulet? No sitten olen minäkin levollinen. Olisi pelottavaa ajatella, että — — —

JALMARI.

Mutta mistäpä sen oikeastaan tietää! Ehkä kaikki käy toivon mukaan tai kentiesi aivan toisin. Paljoko se on kello? Kas, jo seitsemän. Minun täytyy jättää sinut hetkiseksi yksin.

ELISE.

Ethän viipyne kauan poissa? Olen varma että äiti ehtii jo tänä iltana tänne. Anna täti oli nimittäin hämärän aikana pikimmältään luonani ja toi erään matkustajan terveiset äitiltäni. Äiti oli pari päivää sitte tullut Tampereelle ja jäänyt sinne vähän lepäilemään, kun matka Porista oli ollut rasittava.

JALMARI.

Vai niin, sitte voi hän olla täällä millä hetkellä hyvänsä. Mummo on vielä ripeä liikkeissään. — Mutta asiasta toiseen! Pieni talousrahastosi tarvitsee tietenkin näinä aikoina vahvistusta (ottaa lompakostaan muutamia setelirahoja, jotka antaa vaimolleen.) Tässä on pikku vaimoseni.

ELISE.

Näin paljon rahaa! Jalmari, kuinka se on mahdollista! Tässä on ihan liiaksi.

JALMARI.

Tavallista enemmän, sitä kai tarkoittaa minun säästävä emäntä kultani. Näetkö — minulle on nyt juuri maksettu muuan vanha saamiseni ylioppilasajoilta — rahat, joiden luulin ikipäiviksi menneen Kankkulan kaivoon. Ei sinun nyt tarvitse kitsastella. Saakoon anoppi nähdä, etten minä sentään aivan nälällä ruoki hänen rakasta lastaan.

ELISE.

Kaikkia sinä pakiset, armaani! Mutta näin paljon rahaa!

JALMARI.

No niin, siitä asiasta ei enää puhuta. Minun pitää jo lähteä. (Pistää paperin ja lyijykynän taskuunsa).

2:nen kohtaus.

EDELLISET. ROUVA EKLÖF, (tulee keittiön puolelta.)

JALMARI.

Kas rouva Eklöf! Olittepa hyvä, kun tulitte. Nyt voin huoletta heittää muoriseni hyvään hoitoon. Hyvästi rakas Elise. Tunnin kuluttua tahi niillä vaiheilla olen kotona. Minkälainen ilma siellä on nyt illalla, rouva Eklöf?

EKLÖF.

Kerrassaan kauhea. Sataa räntää, sellainen suden-ilma, että hyvä Jumala — ja pimeä kuin säkissä.