Czytaj książkę: «Aumolan emäntä: Novelli», strona 9

XXX

Peijaat Aumolassa olivat ohitse. Se määräaika, jonka tehtaanomistaja oli suonut Juholle, oli päättynyt ja tämä oli lähtenyt pois M: n pitäjäästä, tällä kertaa tietäen, että joku toinenkin, paitsi oma äitinsä, häntä ikävöisi sydämmensä pohjasta.

Kun syksyn myrskyt raivosivat luonnossa, eli toivon kevät nuorten mielessä ja kun talven aurinko oli alimmillaan, saapui Juho taas kotiseudulleen, viettämään elämän Juhannusjuhlaa lapsuuden tuttavansa kanssa.

Silloin, iltana moniahana, nähtiin Aumolan akkunain valosta voimakkaasti välkkyvän. Pakkanen paukkui nurkissa ja huppupäissä saapuivat vieraat häihin. Hevosistaan he jo useimmat etempääkin tunnettiin, etenkin nimismiehen perhe, jota Priapus, uusissa, hopeanhohtavissa värkeissään, tuulen nopeudella toi Aumolaan. Nimismies istui re'essä suorana kuin keppi ja huuti vaan: ptruu – ptruu. Pappilan ruuni pani myös parastaan tämän päivän kunniaksi, vaan Pilveisten savakkaa ei näkynyt ei kuulunut. Pilveiset olivat päättäneet loistaa poissa olollaan "sanansa-syöjän" ja "häpeämättömän torpantytön" kunniapäiviltä.

Turkkien mystillisestä syvyydestä ilmestyi nyt vanhoja tuttaviamme: rovasti rouvineen; pastori Fidén n.k. paremman puoliskonsa kanssa sekä viehättävän Marin y.m. lastensa seuraamana; nimismies Niilonen perheineen; Torvelan ja Luopion perheet; y.m. Pirtti oli siistitty tanssihuoneeksi ja kaksi "pelimannia" alkoivat kilpailla keskenään sen taiteen alalla, jossa Mozart ja Beethoven ovat tulleet tunnetuiksi.

Kun naiset olivat asettuneet, nostettiin kohta kysymys siitä melusta ja siitä valkoisesta olennosta, joka, päivää ennen, oli huomattu Torvelan ulkohuoneiden takana ja josta Luopion emäntä ei vielä ollut kuullut mitään. Nimismiehen rouva arveli, että kyöpeleitä ei löydykään, jonka ajatuksen Torvelan emäntä piti sokean omantunnon ja "sen vanhan lohikäärmeen" viettelyksenä. Kun kukin oli lausunut mielipiteensä asiassa, huomattiin että kuusi oli Torvelan emännän mieltä ja kuusitoista puolustivat nimismiehen rouvaa.

Sill'aikaa kun tämä "kyöpelikysymys" oli tarkastelun alaisena naisten puolella, puheltiin miesten puolella hyvin eroavista asioista. Rovasti ja pastori väittelivät eräästä hämärästä kohdasta Johanneksen Ilmestyskirjassa ja kaikki kuuntelivat alussa tätä puhetta; vaan kun se oli yleisölle liian vaikeata ja kohta nousi yli väittäjienkin käsitysvoiman, josta syystä he sen jättivät sikseen ja rupesivat puhumaan kukin toisten kanssa, niin leveni nyt keskustelu monelle alalle. Nimismies ja Torvela puhelivat hevosen kasvatuksesta (Torvela oli todellinen "hevosmies"); Luopion isäntä ja pastori väittelivät peltojen lannoituksesta, mutta jälkimäisen hajamielisyys esti hänet seuraamasta toisen väitöstä, niin että pastori vihdoin huomattiin istuvan yksinään nurkassa, hiljaa viheltäen itsekseen enkelien kööriä Hayden'in Luomisesta.

Kun rovasti oli toimittanut vihkimisen, alkoivat viulun ja klanetin säveleet kaikua pirtistä. Kohta oli nuorten ilo korkeimmillaan. Ilokyyneleet kohosivat Elsan silmiin, hänen katsellessaan Valpuria valittunsa rinnalla. Juhon äiti silloin tällöin riuhtoi Elsaa hiasta ja onnelliset äidit katselivat silloin toisiinsa ja sitte taas lapsiinsa. Herpertti oli talvilomalla ja heilutteli kelpo tavalla pastorin Maria. Silloin tällöin joku naineistakin lähti hyörimään permannolle. Esa katseli mieltymyksellä, johon surua oli seoitettu, tätä iloa; hän muisteli omia häitään ja niitä toiveita, jotka silloin häntä elähyttivät. Rovasti sattui juuri menemään hänen sivutsensa ja kuiskasi hänelle: "sinä ajattelet: noin onnellinen minäkin olin häissäni. Ja miksi Jumala teki avioliittoni lopun niin onnettomaksi?"

"Oikein arvattu", sanoi Esa. "ja miksi niin tapahtui?"

"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä löytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme, niin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon, nimittäin kristillisessä merkityksessä".

"Sen myönnän", virkkoi Esa. "Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni rakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut, että hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään kohtaan".

"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä", sanoi rovasti. "Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten muistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista, luottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot".

Näin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen vakuutuksen valosta.

Vihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa perästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen jäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta tähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten: "jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule sanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös, enemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!"