Czytaj książkę: «Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta», strona 4

Tohtori heitti häneen ankaran katseen.

"Älkää iskekö harhaan, tahdoin sanoa", sammalsi Rosl.

"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni vaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu oikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin hyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja tämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen – ei oikeuden, joka on toisella kannalla – on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee tylsästä kirveestä terävän." Viime sanoja lausuessaan viittasi hän murha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.

Rosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan suuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka häntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja numerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi änkyttäen: "Pyydän – onko tämä lippu vainajan?"

"Se löydettiin häneltä", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien vaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn, lisäsi hän halveksivasti: "Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa onneanne? Voittehan sitä katsoa." Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen vaimolle.

Tämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa hurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi Rosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän jalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän kyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta toisensa perään: "En ole hullu, herra! – Vaikkei se olisi mikään ihme! – Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!"

Tutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon lattialta ja sanoi hartaasti: "Taivaan tähden, malttakaa mieltänne! Teidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on."

"Jaa", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia käsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli lippua kaikilla kymmenellä sormellaan. "Tuollaisia lippuja on hän tuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on se, jonka hän lupasi minulle tuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä – herra – jos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut löytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat nähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta monien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä murhapaikalta."

Nuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli hän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian saavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle, asteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean kätensä sormilla.

Kuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa, sen todisti epäämättömästi lippu – joka, harmillista kyllä, oli jäänyt aivan huomioon ottamatta – , sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli siellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana iltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu samana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa tehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis – ajaa hevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet rattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä ainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös viranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli valehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän mahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse mahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.

Tohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. "Korb", sanoi hän sisäänastuvalle santarmipäällikölle, "Kirninger saa mennä vapaana."

Korbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa, muuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä tohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: "Mutta ilman vankia emme kuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach." Sitte kääntyi hän palstatilallisen vaimoon: "Menkää vain päällikön mukana, hän antaa teille miehenne takaisin."

Rosl syöksähti virkamiehen luo: "Jumala palkitkoon sen teille, herra!" Hän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä kostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.

"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona", kehotti päällikkö.

Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin. Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.

Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista pihaan, portaista ylös saliin.

Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty, millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä, tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen – silloin jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan, ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja aukomaan.

Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa, hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.

* * * * *

Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.

Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat kuutamossa. – Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi ulkona yön hiljaisuus.

Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.

KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Leikillinen kertomus

Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa, hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö, kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana; siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen kanssaan.

Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi, jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen, joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille". Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa; sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa", kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan"; oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän, sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.

Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa, sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl "Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen seuran vuoksi ja muutamista lanteista.

Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin, että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.

Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin, "Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa, oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla toisilla, mutta taloutta – sen sanoi hänestä isäntänsä – ymmärsi hän kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!

Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.