Czytaj książkę: «Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta», strona 21

XXXV Luku.
Mestaus

Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.

Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia, monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.

Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät. Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin, ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta, kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien puhe.

Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä, täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat, aamua odottaissa.

Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja huiput ja hirsipuutkin.

Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien³⁴ äänet, jotka verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät, ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään näkynyt elävää henkeäkään.

Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh, ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.

Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina, kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti saaton.

Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.

– Ajakaa esiin kansaa! – hän sanoi opritshnikeille. – Älköön kukaan peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.

Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.

Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille nousivat mestaajat.

Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin syyllisiä.

– Miehet! – hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla olevat voivat kuulla; – te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun, ansaitsemattoman, edestä.

Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.

– Moskovan asukkaat: – Iivana silloin sanoi: – te näette nyt mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä, niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun vihollisteni yli!

Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina Andrejevitsh Morosov.

Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.

Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän paperikäärön ja luki kovalla äänellä:

"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla, katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä omaisuuttasi hallitsijan talouteen".

Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.

– Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, – hän vastasi levollisesti, – annan sieluni Herralle Jesukselle Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.

Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä mestauspölkylle.

Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.

Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.

– Moskovan miehet! – Iivana sanoi osoittaen tuomituita: – tässä näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan ansaitun palkinnon!

Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä, olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.

Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.

Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle, kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:

– Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini! Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa oikeauskoiset…

Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.

Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi, korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.

Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja sidottiin kiinni patsaasen.

Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan, mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi, ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit avautuivat ja sulkeutuivat…

Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla, helistäen ketjujaan.

– Shikalu! Kikalu! – hän lausui, – lensivät korpit rikkaalle aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni! Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!

Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.

– Shagadam! Kulla! Kulla! – kuului vielä savupilven läpitse ja ääni hävisi leimuavan rovion ratinaan.

Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät näyttivät levollisemmilta.

Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.

Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä odottavan mestauksen.

Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle kaikille neljälle suunnalle.

– Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! – hän lausui, – anna anteeksi minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.

Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä valmistettuihin renkaisiin.

– Sitokaa! – hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä, eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.

Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin sultanin kanssa.

Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin mestauksen välikappaleihin.

Kansa alkoi ääneen rukoilla.

– Herra, Herra! – kuului ylt'ympäri toria: – armahda heitä, Herra!

Ota heti heidän sielunsa!

– Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat – huusivat muutamat joukosta: – muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!

Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:

– Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!

Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan ja kuului huudahduksia:

– Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!

Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö, harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan, Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.

Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset keskeytyivät.

Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut joku muu, ennen tuntematon mieliala.

Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja astui suoraan Iivanaa kohti.

– Ivashko! Ivashko! – hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia helminauhojaan ja yhä hymyillen: – Ivashko! Minut unohdit!

Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.

– Kas tässä on autuas! – hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen suitsiin: – miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita huonompi?

– Mene Jumalan nimeen! – tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: – tuossa on, Vasja, mene, rukoile minun edestäni!

Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti pois ja rahat putosivat maahan.

– Ai, ai! Polttaa! – hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen niitä ilmassa: – Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne helvetin liekissä kuumensit?

– Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, – jätä meidät, ei sinun sijasi ole täällä!

– Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.

– Mene, mene! – Iivana lausui vihastuen.

– En mene! – heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa. – Katsokaa, katsokaa! – hän huusi: – mitä hänellä on tuossa otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet! Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran pääksi!

Iivanan silmät saihkyivät.

– Pois, hullu! – hän huusi ja temmaten likinnä olevalta opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.

Kauhun huuto kuului kansassa.

– Älä kajoa häneen! – kuului joukosta, – älä kajoa autuaasen!

Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!

Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi heikkomielisesti.

– Kurista minut, tsaari Saul! – hän lausui, vetäen sivulle rinnallansa riippuvat ristit: – pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme, tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?

Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys – ja se lentäisi heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta myrskyn oli ulos purkautuminen.

Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon, niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä lähinnä olevaan.

Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.

Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.

Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat, otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat —

Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja, ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien ruumiitten päälle.

Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä Moskovasta.

Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit vietiin Kremlin hautaan.

Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia kirkkoja, luitten ja veren päälle, niinkuin vanhat aikakauskirjat mainitsevat.

Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.

XXXVI Luku.
Palajaminen slobodaan

Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta, vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä, kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän lakkasi etsimästä petosta.

Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit, äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja, silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan, seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.³⁵

Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen terveytensä edestä.

Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.

Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan, hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua, julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani.

Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.

Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko, johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli meneteltävä.

Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista ystävyyttä.

– Terve, ruhtinas, – hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, – tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan, Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet matkastasi uupunut.

Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.

– Sano, ruhtinas, – Godunov kysyi huolellisesti, – näkivätkö sinut, kun astuit portaille?

– En tiedä, – Serebrjani vastasi avomielisesti, – ehkä näkivätkin, minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.

Godunov synkistyi.

– Boris Fedorovitsh, – Serebrjani jatkoi luottavasti, – näehän, minä en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.

– Mitä sanot, ruhtinas! – Godunov huudahti.

– He, – Serebrjani jatkoi, – jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon, miten hän vain suvaitsee!

– Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?

– Tiedän, – Serebrjani vastasi ja synkistyi. – Minä, tullessani tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain katselet kaikkea tuota!

– Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?

– Vaikkapa ei kuuntelisikaan, – Serebrjani virkkoi itsepäisesti, – kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos ei sinulta?

– Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on mestattu?

Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta epäluuloon petoksesta.

– Ei, hän jatkoi puoliääneen, – syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas. Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi? Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?

Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.

– Mitä, Boris Fedoritsh, – hän vastasi Godunoville, – mitä on tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!

– Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva, et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä, miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.

– Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.

Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.

– Mitä, ruhtinas, – hän kysyi – surustako et tahdo elää.

– Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän vihollisiamme.

– Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä: joko tehdä niinkuin Kurbski – paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi, kuten minä – jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen. Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa; toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä, jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et vaikuta mitään.

– Jos hän ei olisi tsaari, – Serebrjani lausui synkästi, – niin kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan ystäväksi!

– Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin! Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!

– Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! – Serebrjani sanoi.

– Siihen saakka, – Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, – siihen saakka, jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia vastaan; se ei estä asiaa.

Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois hänet valtaavan synkkämielisyyden.

– Niin, – hän sanoi, – tatarien lyöminen onkin vain meillä jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin valloittaisimmekin.

Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.

Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.

Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.

– Jää hyvästi, bojari, – hän sanoi, – kohta on yö käsissä.

– Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.

– En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään, etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa, olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku joukko hyökkäytyä.

– No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!

– Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, – Godunov jatkoi, nähdessään, että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä, saattoi hänet takaportaille.

– Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, – hän taasen virkkoi, syleillen Serebrjania. – Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.

Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.

Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa! tulliportista aivan palatsiin saakka.

Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:

– Sinä peto! – hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, – miksi maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja! Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun saatanallisen sotajoukkosi.

Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.

– Odota, odota! – hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!

Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.

Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.

Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista, jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla, untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.

Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä, kun tämä oli toivonut armoa.

Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.